Tähtitieteellinen yhdistys Ursa

Tipaton toukokuu jäi haaveeksi

Tarina kansikuvan takana

Useilla pitkäänkin haloja havainneilla harrastajilla on yksi jos toinenkin tarina kerrottavanaan halohavainnoinnista. Tämän kansikuvan tarina tapahtui Oulun Nallikarissa toukokuun 9. päivänä.

Asianomistajan kertomus:
Olenhan mä toki monesti ennenkin haloja vedestä käsin havainnut. Ja tämänkertaiseen havaintopaikkaani Oulun Nallikariinkin useita halotapauksia liittyy mm. halojaoston "kokous" Edenin porealtaassa. Nyt vaan oli vedet melkoisesti raikkaampia, sillä virkistäydyin halohavainnoinnin lomassa mulahtamalla piristävän kylmään meriveteen jäälauttojen sekaan. No, ainakin yleisöllä, eli lähinnä Jarkko Korhosella tuntui olevan pirun hauskaa. Ja olihan tämä kieltämättä hillittömän koominen ja unohtumaton haloelämys.

Teemu Öhman.

Silminnäkijän todistus:
Tämä ei ole komiikkaa eikä huumoria. Tässä ei ole mitään naurettavaa. Tämä on vain ehkä varoittavakin esimerkki siitä, mihin halohavaitsija voi havaintokeikallaan joutua - ojasta allikkoon tai paremminkin jäälautalta aallokkoon - ja toisaalta mistä kaikesta tavallinen kerrostalon parkkipaikalta taivasta tiiraileva halofriikki voi jäädä paitsi.

Toukokuun alun perjantai-ilta alkoi lupaavasti tutkiskellessani e-maileja. Lupaavasti siksi, että seuraaviksi tunneiksi suunnittelin Teemu Öhmanin viestin innoittamana harmaalepän (alnus incana) siitepölykehien ihailua keväisessä Hietasaaressa. Taivaskin kumma kyllä oli selkeä, joskin horisontin tuntumassa yläpilveä hieman olikin. Tuulikin oli vain heikkoa virettä.

Paperia ja kynä taskuun, saappaat jalkaan ja suunta kohti Alppilaa. Sieltä poljeskelimme Hietasaareen. Kun kello oli jo kuuden pinnassa, aurinko helotti lännestä, mereltä, joten päädyimme lepikkoiseen rantaan Nallikari beachilta pohjoiseen.

Sivullisia ei paikalla ollut kummastelemassa, joten valitsimme ensimmäiseksi uhriksi jykevähkön lepän pyörätien varrelta. Puu pöläytti kivan pilven, jonka seuraaminen heikkotuulisessakin säässä hyytyi alkuunsa sitä ympäröivään mutaan, johon ei edes nelinkertaisen kehän toivossa olisi halunnut lässähtää.

Parempi onni oli puolellamme tallustellessamme vielä jäässä olevaa maankohoamisrantaa pitkin, jossa säntäily pilven perässä tuotti niitä nelinkertaisen kehän havaintoja. Korkeat ja hoikat lepät tutisivat helposti. Keltainen pilvi toisensa perään tupsahti seurailtavaksi.

Koko ajan lännestä nouseva yläpilvialue läheni ja nousi aste asteelta korkeammalle. Seitsemän jälkeen ravistelun ja juoksentelun lomassa silmiimme alkoi paistelemaan myös sivuaurinko. Puoleen mennessä cirrostratus oli noussut jo koko kakskakkosen toimintasäteelle, jolloin siitepölykehien näkyminen alkoi olla heikkoa vaaleaa pilveä vasten. Havainnointi kannattikin siltä päivältä vaihtaa halopuolelle, jossa sivuauringon seuraksi oli ilmestynyt osa 22° renkaasta.

Lähdimme pikkuhiljaa lompsimaan takaisin fillareille sileää joskin vetistä jäätä myöten. Matkan varrelta löytyi hauskoja avantoja ja jään päälle noussutta hietikkoa, puroja ja railoja, joita ihmetellessä matka Nallikarin majakalle taittui nopsasti.

Majakan vieressä oli uima-altaan kokoinen sulan veden alue, jota ympäröi kiehtova harjumainen jää-hiekkareunus. Pakkohan sinne oli mennä, olisi suorastaan syntiä jättää “mittaamatta jäänpaksuus”. Harju osoittautui mainioksi reitiksi altaan toiselle puolelle, avoveden reunaan, jota rajoitti muhkurainen jäätikkö.

Teemu pioneerihenkisempänä otti harppauksen lähimmän muikulan laelle. Hypyn varjopuolena oli, että möykkypä ei suostunut kannattelemaan halohavaitsijaa reppuineen, vaan alkoi kallistella. Muistan tapauksen kuin hidastetusta filmistä: ensin lautta kallistui vasemmalle, sitten oikealle ja vielä kerran vasemmalle sylkäisten Teemun Pohjanlahden keväiseen viileyteen. Onni (tai onni ja onni..., heh heh...), että veden syvyys oli vain reilun metrin. Muutoin olisivat havaintovälineet, kamera, kiikarit ja muu rompe saaneet kylmää kyytiä. Auringon, halojen ja minun lisäkseni tilannetta todisti vielä majakan juurella seisoskeleva kännykkämies, jolla ei, takaan sen, ollut yhtä hauskaa kuin minulla. En muista hihittelykohtaukseltani ensimmäisiä sanoja, mutta ei Teemu kauaa vedessä viihtynyt, eipä muistaakseni montaakaan sekuntia...

Pikainen varustarkastus osoitti, että mitään korvaamatonta ei ehtinyt sattua, kiikarit pikkuisen kostuivat, mutta eivät kuolettavasti. kamerakin säilyi. Saalina tuli muutama litra merivettä saappaissa ja vaatteisiin terävä tumma/vaalea-raja, joka kertoi reilun vyötäisten korkeudella omaa karua kieltään.

Kaiken kaikkiaan tapauksesta jäi jäljelle minulle naureskelusta kipeät vatsalihakset, Teemulle kasa märkiä vaatteita ja kaikille haloharrastajille opettavainen tarina, ettei havaintoreissu ole välttämättä pelkästään ankaraa taivaan haarukointia, vaan elämää ja luonnon kokemista monesta vinkkelistä siinä sivussa. Pientä soveltamista ja luovaa hulluutta mukaan...

Jarkko Korhonen

(Tähän opettavaiseen tarinaan liittyvä opettavainen kuvitus löytyy siis tämän opettavaisen Mustien lasien kannesta.)