Aurinko on aurinkokunnan keskuskappale ja lähin tähtemme. Se koostuu pääasiassa ionisoituneesta vety- ja heliumkaasusta eli plasmasta. Auringon massan painovoima vetää plasman pallomaiseen muotoon ja saa aikaan sen, että paine kasvaa kohti Auringon keskustaa. Paineen kasvaminen saa lämpötilan nousemaan, ja Auringon ytimessä se onkin liki 16 miljoonaa astetta. Näin korkeassa lämpötilassa vety voi muuttua heliumiksi. Tämä vedyn fuusio tuottaa samalla energiaa, joka kulkeutuu vähitellen Auringon pinnalle ja säteilee sieltä avaruuteen pääasiassa näkyvänä valona, infrapunasäteilynä sekä ultraviolettisäteilynä.

Auringon säteilemä energia on perusedellytys lähes kaikelle elämälle maapallolla, mutta Aurinko vaikuttaa elämäämme myös muilla tavoin. Plasma on nimittäin sähköä johtavaa ainetta, ja sen luontaisesta liikehtimisestä Auringossa syntyy myös hyvin voimakas magneettikenttä. Auringon magneettikenttä kasvaa voimakkaammaksi noin 11 vuoden sykleissä, ja kentän ollessa voimakkaimmillaan Auringon pinnalla on runsaasti auringonpilkkuja ja Maassa nähdään tavanomaista enemmän revontulia. Revontulet johtuvat ns. aurinkotuulesta, joka on Auringosta jatkuvasti purkautuvaa hiukkasvirtaa. Magneettisen aktiivisuuden ollessa korkeaa myös aurinkotuuli on voimakkaampaa. Tämän lisäksi Auringon pinnalta saattaa purkautua avaruuteen suurempia purkauksia, joita kutsutaan aurinko- tai avaruusmyrskyiksi. Jos purkaus suuntautuu kohti maapalloa, revontulia voi näkyä jopa eteläisessä Euroopassa. Normaalisti revontulia näkyy pääasiassa napapiireillä, jonne Maan oma magneettikenttä ohjaa Auringosta saapuneet hiukkaset. Revontulien valoilmiö syntyy hiukkasten osuessa Maan ilmakehään ja saaden ilmakehän kaasumolekyylit säteilemään valoa. Auringon hiukkasmyrskyt voivat myös vahingoittaa satelliitteja ja aiheuttaa muita sähköisiä häiriöitä maapallolla ja avaruudessa.

Marsin ja Jupiterin ratojen välissä on jäänne aurinkokunnan alkuajoilta. Asteroidivyöhyke on täynnä samaa materiaalia, josta planeetat muodostuivat Aurinkoa ympäröivässä kiekossa. Jupiterin aiheuttamat painovoimahäiriöt kuitenkin estivät alueen kappaleita muodostamasta planeettaa, ja jäljelle jäi harva, donitsimainen rengas joka koostuu pääasiassa kivisistä ja metallisista kappaleista, asteroideista. Aiemmin niistä käytettiin usein myös nimitystä "pikkuplaneetat".

Asteroidivyöhykkeen suurin kappale, Ceres, on halkaisijaltaan 950 kilometriä, ja se on paitsi asteroidi, myös yksi aurinkokunnan kääpiöplaneetoista. Kääpiöplaneetat ovat muuten planeetankaltaisia - ne kiertävät Aurinkoa (eivätkä siis ole kuita) ja ovat riittävän massiivisia ollakseen pyöreitä, mutta eivät riittävän massiivisia hallitakseen oman ratansa ympäristöä painovoimallaan. Muut kääpiöplaneetat kiertävät ulommassa aurinkokunnassa. Ceres on muodoltaan pyöreä, mutta pienemmät asteroidit ovat muodoltaan epäsäännöllisempiä.

Neljä suurinta asteroidia (Ceres, Vesta, Pallas ja Hygiea) vastaavat noin puolesta asteroidivyöhykkeen massasta. Asteroideja on sitä enemmän, mitä pienemmistä kappaleista puhutaan. Yli kilometrin kokoisia asteroideja uskotaan olevan vyöhykkeellä 700 000 – 1,7 miljoonaa.

Asteroidien ominaisuuksien tutkiminen avaruudessa on vaikeaa yksin sen perusteella, miltä ne näyttävät. Yleisiä asteroidityyppejä näyttävät olevan hiili-, kivi- ja metalliasteroidit. Eräät hiilipitoiset asteroidit, niin kutsutut hiilikondriitit, kantavat sisällään rakeita aivan varhaisinta aurinkokunnan materiaalia. Muissa asteroideissa nämä rakeet ovat kuumentuneet ja sulautuneet yhteen. Maahan on pudonnut meteoriitteina muutamia tällaisia hiilikondriitteja. Kondriittien pieniä rakeita tutkimalla voidaan ymmärtää paremmin, millaiset olosuhteet aurinkokunnassa vallitsivat ennen planeettojen muodostumista.

Asteroideja tavataan aurinkokunnassa muuallakin kuin asteroidivyöhykkeellä. Esimerkiksi Jupiterin kanssa samalla radalla kulkee kaksi parvea troijalaisia asteroideja, jotka pysyvät pilvimäisissä muodostelmissa tasapainossa Jupiterin ja Auringon gravitaation suhteen. Myös Marsilta, Uranukselta ja Neptunukselta on löydetty muutamia troijalaisia asteroideja, ja Maalta on löydetty kaksi troijalaista asteroidia, 2010 TK₇ ja (614689) 2020 XL₅.

Jupiter on aurinkokunnan suurin planeetta. Se on halkaisijaltaan yli 10 kertaa Maan kokoinen ja painaa yli 300 kertaa Maata enemmän. Itse asiassa se painaa yksinään kaksi ja puoli kertaa niin paljon kuin muut aurinkokunnan planeetat yhteensä. Jupiterilla, kuten muillakaan kaasuplaneetoilla, ei ole kiinteää pintaa eikä niille siksi voi varsinaisesti koskaan laskeutua.

Jupiter koostuu pääasiassa universumin yleisimmistä alkuaineista, vedystä ja heliumista, jotka esiintyvät sitä tiiviimmässä muodossa mitä syvemmälle planeetan kaasukehän pinnan alle mennään. Kaasukehän yläosaa peittää paksu pilvikerros. Pilvien vaaleita raitoja kutsutaan vyöhykkeiksi ja tummempia vöiksi.

Pilvikerroksien tunnetuin piirre on Suuri punainen pilkku, aurinkokunnan suurin pyörremyrsky. Maapallo mahtuisi sen sisään helposti. Myrsky on ollut varmuudella olemassa jo liki 200 vuotta, ja se saattaa hyvinkin olla Jupiterin pysyvä piirre. Jupiterissa on myös lukuisia pienempiä ja lyhytkestoisempia pyörremyrskyjä.

Jupiterilta tunnetaan yli 90 kuuta, joista neljä suurinta tunnetaan yhteisellä nimellä Galilein kuut: Io, Europa, Genymedes ja Kallisto. Galileo Galilei huomasi kuiden kiertävän Jupiteria jo 1600-luvulla, ja havainto puolsi aurinkokeskeistä maailmankuvaa: maapallo ei ollutkaan kaiken napa. Galilein kuista suurimmat, Ganymedes ja Kallisto ovat vahvasti kraatteroituneita, jäisiä kappaleita ja Ganymedeen sisuksissa on päätelty olevan yksi tai useampi nestemäisen veden kerros. Näiden kuiden läpimitta on noin puolitoista kertaa suurempi kuin omalla Kuullamme. Europan pinta on hyvin sileä, ja myös sen pinnan alla uskotaan olevan suolaisen veden kerros. Se on Marsin lisäksi yksi todennäköisimmistä paikoista aurinkokunnassa, joilla saattaisi esiintyä maapallon ulkopuolista elämää, sillä sen vesikerroksen uskotaan olevan yhteydessä kiviseen pohjaan, josta voi liueta veteen aineita joita alkeellinen elämä voisi hyödyntää ravintonaan. Io puolestaan on aurinkokunnan geologisesti aktiivisin kappale: sen pinnalla on yli 400 aktiivista tulivuorta, jotka syöksevät rikkiyhdisteitä jopa 500 kilometrin korkeuteen.

Jupiterilla, kuten muillakin kaasuplaneetoilla, on jäästä ja pölystä muodostuneet renkaat. Ne eivät kuitenkaan ole läheskään yhtä näyttävät kuin Saturnuksella, ja ne löydettiinkin vasta vuonna 1979.

Jupiteria tutkii parhaillaan (vuodesta 2016 alkaen) Nasan Juno-luotain.

Kaasuplaneetta Saturnus kiertää Aurinkoa noin kaksi kertaa kauempana kuin Jupiter ja kymmenen kertaa niin kaukana kuin Maa. Se ei ole paljoakaan Jupiteria pienempi, mutta huikeasti kevyempi. Itse asiassa Saturnus on niin köykäinen, että sen tiheys on pienempi kuin veden. Saturnus siis kelluisi vedessä. Muutoin Saturnuksen sisäisen rakenteen uskotaan muistuttavan Jupiteria.

Saturnus tunnetaan erityisesti komeista renkaistaan. Ne koostuvat liki täysin vesijäästä ja heijastavat valoa erinomaisesti, kuin suuri heijastin. Renkaiden leveyden on kaikkiaan arvioitu olevan jopa 300 kertaa suurempi kuin itse planeetan, joskin uloimmaiset renkaat ovat hyvin harvaa ainetta ja siksi vaikeita havaita. Päärenkaiden keskimääräinen paksuus on kuitenkin vain parikymmentä metriä. Jos Saturnusta havaitsee suoraan sivulta, renkaat näyttävät häviävän kokonaan.

Ei ole täysin selvää, miten renkaat ovat muodostuneet. Ne leviävät jatkuvasti ja näyttävät siksi olevan väliaikainen ilmiö, joka tulee ennen pitkää katoamaan. Yksi teoria on, että renkaat syntyivät jonkin Saturnuksen kuun menetettyä jäisen kuorensa ennen kuin sen kivinen ydin syöksyi planeetan kaasukehään. Murentunut jää olisi sitten muodostanut renkaat. Renkaiden kappaleiden koko vaihtelee hienosta jääpölystä aina kerrostalon kokoisiin järkäleisiin, jotka jatkuvasti törmäilevät toisiinsa ja jauhautuvat pienemmiksi tai tarttuvat yhteen.

Renkaiden joukossa seikkailee joukko kuita, joita kutsutaan paimenkuiksi. Ne osaltaan ylläpitävät joitakin renkaiden aukkoja ja toisaalta niistä irtoava materiaali ruokkii ja ylläpitää renkaita. Kaikkiaan Saturnuksen ympäriltä on havaittu yli 140 jäistä ja kivistä kiertolaista, joista yli 60 on nimetty.

Saturnuksen suurin kuu Titan on ainoa aurinkokunnan kuista, jolla on paksu kaasukehä. Se on myös Maan lisäksi ainoa aurinkokunnan kappale, jonka pinnalla virtaa vapaasti nestettä. Titanin pinnalla on metaanista ja etaanista muodostuneita järviä, jotka pysyvät sulana jopa Titanin huikeassa 180 asteen pakkasessa.

Euroopan avaruusjärjestön ESAn Huygens-luotain laskeutui Titanin pinnalle vuonna 2005. Nasan ja Italian avaruusjärjestö ASIn Cassini-luotain kiersi tämän jälkeen pitkään Saturnusta ja kuvasi planeettaa, sen renkaita ja kuita.

Neptunus on aurinkokunnan uloin planeetta. Uranuksen tapaan se on luokiteltavissa jääjättiläiseksi. Neptunus löydettiin vasta vuonna 1846, ja sen olemassaolo pääteltiin ensin matemaattisesti. Uranuksen radassa oli havaittu häiriöitä, ja pääteltiin, että toistaiseksi huomaamattoman planeetan painovoiman vaikutus saattaisi selittää ne.

Neptunus kiertää Aurinkoa 30 kertaa kauempana kuin Maa. Se kiertää Auringon kerran vajaassa 165 vuodessa. Vasta heinäkuussa 2011 Neptunus oli palannut Maasta katsottuna samalle paikalle taivaalla kuin löytöhetkellään.

Neptunus säteilee enemmän lämpöä kuin se saa Auringosta, eikä tämän ylimääräisen lämmön lähdettä ole vielä kyetty varmasti selittämään. Sen kaasukehän yläosissa riehuvat myrskytuulet, jotka puhaltavat voimakkaimmillaan liki 600 metrin sekuntinopeudella. Neptunuksella näkyy usein myös pilviä. Myös tummina pilkkuina näkyvät pyörremyrskyt näyttävät olevan tyypillisiä Neptunuksen ilmastolle, joskaan yhtään niin pitkäkestoista myrskyä kuin Jupiterin punainen pilkku ei ole havaittu. Myös Neptunuksella on heikot renkaat.

Triton on Neptunuksen 14 tunnetusta kivisestä ja jäisestä kuusta ylivoimaisesti suurin. Se on omaa Kuutamme hiukan pienempi ja yksi harvoista aurinkokunnan kuista, jonka on havaittu olevan geologisesti aktiivinen. Voyager 2 -luotaimen lentäessä Tritonin ohi vuonna 1989 se havaitsi kuun pinnalla purkauksia, joissa typpeä ja pölyä purkautui kahdeksan kilometrin korkeuteen.

Triton kiertää Neptunusta päinvastaiseen suuntaan kuin planeetta pyörii, mikä viittaa siihen että ne eivät ole muodostuneet yhdessä, vaan Neptunus on kaapannut Tritonin kiertoradalleen myöhemmin. Se on todennäköisesti peräisin ulommasta aurinkokunnasta, Kuiperin vyöhykkeeltä.