Silta, jota ei ollut olemassa

Jari Kuula:

Mare Crisiumin reunalla voi sopivissa valaistusolosuhteissa voi nähdä siltaa muistuttavan rakennelman. Se on ruokkinut havaitsijoiden mielikuvitusta 1950-luvulta lähtien. Todellisesta sillasta ei ole kyse, vaan ilmiö selittyy valon ja varjon leikillä Kuun terminaattorilla.

Artikkeli on aiemmin julkaistu Ursa Minor -lehden numerossa 1/2006 (s. 15–17).

Meri Kuun lähipuolen itäreunalla

Vaarojen meri (Mare Crisium) on huomiota herättävin muodostelma kolmen päivän ikäisessä kasvavassa kuunsirpissä. Tämä laavan täyttämä törmäysallas on täysin erillään muista kaltaisistaan, ja sitä joka puolelta ympäröivät korkeat vuoret tuovat mieleen Norjan rikkonaisen rannikon. Muodostuman sijainti lähellä Kuun reunaa aiheuttaa perspektiivi-ilmiön, joka saa Mare Crisiumin näyttämään pohjois–etelä-suunnassa venyneeltä tummalta soikiolta. Todellisuudessa se on itä–länsi-suuntainen ja sen mitat ovat 430 km etelästä pohjoiseen, ja 560 km idästä länteen – noin Suomen pinta-ala Oulusta alaspäin.

Mare Crisiumin sijainti Kuussa. Alue, jolla O’Neillin sillan voi nähdä on merkitty rastilla. Kartta: Virtual Moon Atlas / LRO WAC / P.C. Wirtanen. Napsauttamalla saat artikkelin kartat ja kuvat suuremmiksi.

Vaarojen meri on vielä vaikuttavampi näky kolme päivää jälkeen täydenkuun, kun iltaterminaattori pyyhkii yli alueen. Vuorten huiput länsirannalla kohoavat 3 500 metriin, ja paistavat kirkkaina, kun taas niiden alapuolella, meren pinnalla, pienet kraatterit ja joukko matalia harjanteita näkyvät ylväänä reliefinä.

O’Neillin havainto

Aamuyön tunteina, 29. heinäkuuta vuonna 1953, John J. O’Neill (1889–1953) oli tutkimassa Mare Crisiumin läntisiä reuna-alueita. Laitteena hänellä oli 4-tuumainen refraktori, ja suurennuksena 90×. Merta valaisi matala iltapäivän aurinko. New York Herald Tribunen tiedetoimittaja O’Neill muistetaan nykyään lähinnä omalaatuisen keksijän, Nikola Teslan ystävänä ja elämäkerran kirjoittajana. Tuona yönä hän oli kuitenkin tekevä havainnon, josta hänet muistetaan tähtiharrastuksen historiassa.

Tämäntapaisen luonnollisen sillan O’Neill oletti Mare Crisiumin länsireunalla olevan. Kuvassa Owachomon silta Utahissa. Kuva: NPS / Jacob W. Frank.

Vaarojen meri oli jo varjossa lukuun ottamatta viuhkan muotoista valokolmiota, joka tuli pienestä lahdesta läntisellä rannalla. Kaksi niemenkärkeä pistää tähän lahteen – Promontorium Lavinium etelästä ja Promontorium Olivium pohjoisesta. Näitä noin 30 kilometrin pituisia niemekkeitä yhdistämässä O’Neill näki kapean valolinjan, joka sinnikkäästi pysyi erottuvana myös 250-kertaisella suurennuksella. Hän tulkitsi tämän hennon muodon, ei harjanteeksi, vaan ”jättimäiseksi, luonnolliseksi sillaksi, jolla oli ulottuvuutta huimat 19 km perustasta perustaan”. Laskevan auringon säteet näyttivät alittavan kaaren, ja synnyttävän hitaasti pienenevän valoläikän meressä idän suunnalla. Näytti siltä, että tässä olisi kolossaalinen Kuun vastaus niille upeille luonnon muovaamille kivisilloille, joita on Yhdysvaltain lounaisosissa.

Mare Crisiumin länsireunaa. Sopivissa valaistusolosuhteissa Promontorium Lavinium ja Promontorium Olivium muodostavat siltamaisen vaikutelman, Yerkesin ja Yerkes E:n varjot taas muistuttavat lentävää kotkaa. Kartta: Virtual Moon Atlas / LRO WAC / P.C. Wirtanen.

O’Neill ei hukannut aikaa tiedottaessaan löydöstään, ja pyytäessään varmistusta paremmin varustautuneilta havaitsijoilta. Seuraavana päivänä hän lähestyi kirjeitse alan huomattavimpia henkilöitä. Näihin kuuluivat mm. Association of Lunar and Planetary Observers (ALPO) -järjestön johtaja Walter Haas, ja British Astronomical Association (BAA) -järjestön Kuu-jaoston johtaja Hugh Percy Wilkins. Viimemainittu oli tunnettu erittäin yksityiskohtaisesta 300-tuumaisesta Kuun kartasta, jonka Wilkins oli julkaissut seitsemän vuotta aiemmin – tuote, joka oli syntynyt vuosikymmenien kärsivällisestä työstä okulaarin ääressä.

Wilkins suhtautui O’Neillin havaintoon kohtuullisella epäilyksellä, sillä hän oli tutkinut aluetta monta kertaa huomaamatta mitään epätavallista. Elokuun 26. päivän yönä valaistusolosuhteet olivat jälleen samanlaiset kuin O’Neillin havainnon aikoihin, ja Wilkins suuntasi 15-tuumaisen reflektorinsa kohti aluetta ”varmana siitä, että voisi haudata koko asian omaan mahdottomuuteensa”.

Hänen yllätyksekseen 300-kertainen suurennus paljasti ”sillan, jonka alta auringonvalo pääsi paistamaan, ja kaaren varjo näkyi tasangon pinnalla”. O’Neill oli kuvitellut, että kaaren varjo jäi terminaattorin taakse, mutta Wilkins väitti todella näkevänsä sen hitaasti liikkuvan itään auringon laskiessa alemmas horisonttiin. Wilkinsin muoto tosin oli vain 3 km pitkä, kuudesosa O’Neillin havaitsemasta. Wilkins kirjoitti välittömästi O’Neillille tämän havainnon varmistuneen ja onnitteli häntä, mutta saikin kuulla newyorkilaisen havaitsijan kuolleen äkillisesti hiukan ennen kirjeen saapumista. Syyskuussa varovaisia varmistuksia saapui kouralliselta brittiläisiä amatöörejä.

Vasta-argumentteja

Toisella puolen Atlanttia tapahtumat saivat hyvin erilaisen suunnan. Osia O’Neillin kirjeestä Haasille ilmestyi ALPO:n vuoden 1953 lokakuun julkaisussa. Haas epäili vahvasti, että näin valtava rakennelma olisi olisi jäänyt havaitsematta aikaisemmilta Kuun kartoittajasukupolvilta. Hän oli varovaisesti kieltäytynyt julkaisemasta uutista ennen kuin alue olisi tutkittu 12-tuuman Zeiss-refraktorilla Griffith-observatoriossa Los Angelesissa. O’Neillin havainnon vasta-argumenttina oli nyt Griffithin henkilökuntaan kuuluneen Paul Roquesin tutkimus.

Roquesille oli heti ilmeistä, että sekä Promontorium Olivium, että Promontorium Lavinium menettävät nopeasti korkeuttaan lähetessään toisiaan. O’Neillin ”valoviuhka” voitiin helposti selittää auringonpaisteeksi tämän solan läpi, ja itäänpäin hieman nousevaksi merenpohjaksi. Roques saattoi erottaa Laviniumilla olevan tylpän, kotkannokkamaisen kärjen, kun taas Olivium päättyi pitkään, kapeaan harjanteeseen, joka ulottui Laviniumin länsipuolelle. Niemekkeitä erotti kapea salmi. O’Neillin refraktori ei kyennyt erottamaan näitä tärkeitä topografisia yksityiskohtia. 

O’Neillin silta 5.10.2020 klo 01.43, kolognitudi 126°. 12 SCT, 2× Barlow, ASI ZWO 174 MM & IR-Longpass. Kuva: Jari Kankaanpää.

Pian Britannian huomattavat havaitsijat varmistivat Roquesin näkemyksen, ja kumosivat Wilkinsin väitteet. Silta niin sanoaksemme ”romahti”. Ilman epäonnista kohtalon käännettä koko episodi olisi pian unohdettu pelkkänä kuriositeettina – valon ja varjon luomana harhakuvana. Wilkinsin havainto olisi pian annettu anteeksi varomattomana erheenä. Se olisi ollut vain pieni virhe muuten niin tunnustetussa saavutusten luettelossa.

Huuhaata ilmassa

Kohtalo puuttui peliin BBC:n toimittajan Bernard Forbesin hahmossa. Hän oli tekemässä haastattelunauhoitusta Wilkinsin luona, ja O’Neillin kirje sattui olemaan tämän pöydällä. Tarinatuokion aiheet vaihtelivat tähtitieteen viimeisimmistä saavutuksista lentäviin lautasiin, ja Wilkins oli sattumoisin viitannut O’Nellin havaintoon keskustelun aikana. Haastattelun leikattu versio esitettiin radiossa, ja se jätti yleisön siihen käsitykseen, että rakennelma ei ole yksistään todellinen, vaan saattoi olla myös keinotekoinen! Wilkins valitti myöhemmin: ”Kokemukseni mukaan on ihan sama, kuinka tarkasti selität asian toimittajalle, julkisuuteen se tulee kuitenkin vääristeltynä!”.

Sensaatiomainen juttu kiinnosti myös Associated Press -toimistoa, ja tarina julkaistiin Yhdysvaltain lehdissä joulukuun lopulla 1953. BAA oli kauhuissaan, koska organisaation yksi merkittävimmistä jäsenistä sai huomiota osakseen tällaisen huuhaa-jutun takia. Pienimuotoinen skandaali huipentui katkeraan väittelyyn BAA:n kokouksessa Lontoossa marraskuussa 1954. Tapaamisen aikana Wilkins sanoi olleensa edellisenä kesänä luentomatkalla Yhdysvalloissa, ja tällöin käyttäneensä Mount Wilsonin 60-tuumaista reflektoria tutkiakseen O’Neillin sillan aluetta. Suotuisissa valaistusolosuhteissa, ja ”noina harvoina hetkinä, jolloin yksityiskohdat tulevat kristallinkirkkaiksi”, hän totesi nähneensä ”2,5 km leveän reiän tai aukon kivisessä kallion yläosassa Promontorium Oliviumissa”. Vaikka hän myönsi 19-kilometrisen sillan olevan harhaa, Wilkins nyt väitti ihmeellisen yhteensattuman johdosta alueella todella olevan samantyyppisen muodostelman. Se kuitenkin oli vähäinen, ja erottui vain isoilla laitteilla.

Tämä melko epätodennäköinen ehdotelma sai Cambridgen yliopiston tähtitieteilijän, W. H. Steavensonin toteamaan sarkastisesti: ”Jos silta tosiaan pienenee tätä tahtia, emme enää todennäköisesti ehdi nähdä sitä!”.  Hän lisäsi vielä pisteliäästi: ”Kaukoputken aukko ei ole ainoa huomioitava seikka, sillä mies pienessä päässä ratkaisee myös!”. Wilkinsin maine oli nyt saanut kolauksen, ja loukkaantuneena hän pian erosi BAA:sta. Milloinkaan hän ei kuitenkaan perunut väitettään, että jotakin erikoista on Promontorium Oliviumissa. Wilkins kuoli vuonna 1960 ollessaan 63-vuotias.

Todellisuuden ja mielikuvituksen rajaa käytti myös Arthur C. Clarke hyväkseen, kun hän vuonna 1961 romaanissaan A Fall of Moondust esitteli O’Neillin sillan. Uponneen kuuristeilijän matkustajien odottaessa pelastajia, eräs heistä tunnustaa olevansa valepukuinen tutkija tehtävänään löytää todisteita sillasta. 

Totuus

Orbiter-luotaimet kuvasivat Mare Crisiumin länsiosaa keskipäivän valaistuksessa, eivätkä ne paljoa lisänneet tietojamme alueesta. Viime vuosina digitekniikka osaavien harrastajien käsissä, ja oikeissa valaistusolosuhteissa, on paljastanut Oliviumin harjulinjan itäpuolella pienen, Auringon valaiseman kohouman. Onko tämä muoto, joka sai Wilkinsin erehtymään? Stephen James O’Meara on tutkinut aluetta, ja piirroksistaan huomannut siltamuodon ilmaantuvan, jos hetkeksi unohtaa, mistä suunnasta Aurinko paistaa!

Psykologi Gustav LeBon totesi: ”Monet ihmiset tulevat toimeen ilman totuutta, mutta kukaan ei ole tarpeeksi vahva selvitääkseen ilman illuusiota!”. O’Neillin ja Wilkinsin harhauttaneet olosuhteet syntyvät, kun Kuun kolongitudi on 127 asteen paikkeilla, noin kolme päivää täydenkuun jälkeen. Käännä kaukoputkesi O’Neillin sillalle, ja päättele itse, saako tämä outo ja kiehtova näkymä sinut niin vakuuttuneeksi, että pistäisit havaitsijan maineesi likoon sillan olemassaolon puolesta!

Lähteitä ja lisätietoja

Sheehan, W.P. & Dobbins, T.A., 2001. Epic Moon: A History of Lunar Exploration in the Age of the Telescope. Willmann-Bell, 2001.
O’Meara, S.J., 2010. Stephen James O’Meara’s Secret Sky: O’Neill’s illusion? Astronomy, 24.5.2010.
O’Neill’s Bridge. The Moon-Wiki.