Revontulten kuvaaminen uusilla ja vanhoilla menetelmillä

Matias Takala:

Revontulten kuvaamiseen ei välttämättä tarvita digitaalista järjestelmäkameraa. Filmiä on edelleen saatavilla ja pohjanpalon voi vangita vanhoillakin menetelmillä näyttävästi. Toisaalta matkapuhelimien kamerat ovat kehittyneet huimasti ja niilläkin alkaa olla käyttöä taivaantarkkailussa.

Paluu filmiaikaan

Olen kasvanut Tähdet ja Avaruus -lehden parissa aikana, jolloin kaikki julkaistut kuvat ovat olleet filmikuvia. Digi on filmiä teknisesti parempi juuri yökuvaamisessa, mutta toisaalta nimenomaan revontulien osalta filmikuvan estetiikka vetoaa minuun enemmän. Olen palannut filmiin estetiikan (ja kokemuksen) vuoksi osittain muussa kuvaamisessa, joten luonnollisesti olen jo pidempään elätellyt ajatusta revontulien kuvaamisesta filmille ainakin testimielessä.

Käytössäni on Nikonin F-601-filmirunko 90-luvun alkupuolelta ja sillä on jo muinoin kuvattu yötaivasta ainakin komeetta Hale-Boppin verran. Siihen löytyy lankalaukaisin, tosin peilin nostoa rungossa ei ole.

Digirungon kanssa on jo ehtinyt tottua tarkennuksessa liveview’n tarjoamaan apuun, mutta filmirungolla se pitää tehdä tähtäimestä katsoen. Siinä on jonkin verran haastetta.  Toisaalta, olen onnistunut tässä ihan hyvin jo muinaisina aikoina, joten huolellisella säätämisellä kaiken pitäisi mennä kohdalleen. Muutenhan homma ei niin hirveästi eroa digikuvaamisesta. Valotusaikojen sumplintaan auttaa digikuvien valotusarvojen soveltaminen varsin hyvin.

Tutkailin Pekka Parviaisen legendaarisia revontulikuvia ja niistä iso osa on otettu herkille diafilmeille ja vielä prässätty. Tämä siis tarkoittaa sitä, että on otettu ISO 400 -diafilmi ja kuvattu esimerkiksi niin kuin se olisi ISO 800. Se on sitten kehitetty ISO 800 -lukeman mukaisesti.

Nykyään filmin saatavuus on edelleen kohtalaista, mutta heikointa se on juuri diafilmien kohdalla. Niinpä tarpeeksi herkkiä diafilmejä ei löydy enää kuin ehkä jonkun vanhan kuvaajan pakastimesta. Päädyin siksi hankkimaan herkkiä värinegatiivifilmejä. Niillä valotuksen saaminen kohdalleen on muutenkin helpompaa. Näitä saisi myös keskiformaatin koossa, mutta päätin aloittaa testin kinokoossa.

Ensimmäinen kokeiltava filmi on Fuji Natura 1600, joka nimensä mukaisesti on ISO 1600 -filmi. Naturan kokeilemiseen alkavat olla myös viimeiset hetket, sillä filmin valmistus lopetetaan. Netissä moni revontulinäytelmä tuntui olevan kuvattu Kodak Portra 800 -filmille, joten otin myös sitä. Näissä valkotasapaino on 5500 K eli ne ovat päivänvalofilmejä. Lisäksi hankin rullan CineStill 800T -filmiä, joka on tehty Kodakin elokuvafilmistä poistamalla siitä elokuvafilmille tyypillinen pohjakalvo. CineStillin erikoisuus on siinä, että se on ns. tungsten-valkotasapainon filmi eli vastaa suunnilleen värilämpötilaa 3200 K. Tämä tarkoittaa, että valosaasteen oranssi hohde vähenee. Toisaalta värinegatiivi on siitä jännä otus, että kuva oikeastaan syntyy vasta printtivaiheessa tai omassa workflowssa skannausvaiheessa. Silloin joutuu joka tapauksessa säätämään valkotasapainoa, joten lopputuloksen kannalta filmin värilämpötila on enemmän painotus kuin eksakti mitta.

Värinegatiivifilmille kuvatessa ehkä erikoisuutena on se, että valotusajoissa kannattaa suosia hieman mitattua tai arvioitua pidempää valotusaikaa. Tähän on parikin syytä. Filmin vasteen epälineaarisen osan vuoksi ylivalottuneet alueet kompressoituvat eivätkä ole niin kriittisiä. Sen sijaan, jos valoa ei ole tarpeeksi yksityiskohtia jää auttamatta pois.  Yökuvaamisessa toki maaston näkyminen vain siluettina voi olla tehokas ilmaisukeino.

Filmin resiprookki-ilmiö on myös toinen epälineaarisuus. Se tarkoittaa, että valotusajan kasvattaminen tietyn kynnysarvon jälkeen ei enää lisää filmille tulevan valon määrää samassa suhteessa kuin lyhyemmillä valotusajoilla. Tyypillisesti filmin resiprookkisuutta voi koettaa kompensoida, kun puhutaan 1 sekunnin tai sitä pidemmistä valotusajoista. Tämä on tosin filmikohtaista. Hyvä puoli on se, että johtuen ensimmäisestä epälineaarisuudesta ylivalotus ei paljoa haittaa.

Vanhojen kuvien ja taulukoiden avulla päädyin siihen, että luminen, öinen aapa voisi olla valotusarvoltaan ehkä EV –5 tai EV –4. Periaatteessa melko uusi Sigma ART 20/1.4 sopii filmirunkooni ihan hyvin, kun valotus ja tarkennus ovat manuaalisessa tilassa. Haluan kuitenkin käyttää 90-luvun kalustoa myös lasin osalta. Niinpä hyödynnän 35-70/3.3-4.5 Nikkoria tässä, vaikkei se niin erityisen valovoimainen olekaan. Valotusarvoja vastaavat valotusajat ISO 800 22–44 s ja ISO 1600 11–22s. Näihin voi sitten lisätä kompensaatiota resiprookki-ilmiöön esimerkiksi 0,5–1 aukon verran (noin 1,5–2 kertaa pidempi valotus).

Kännykkä kuvausvälineenä

Oli aika päivittää uuteen älypuhelimeen ja samalla kiinnosti myös kameratekniikan kehittyminen. Aiemmin käyttämäni Samsung Galaxy S5 oli viimeistä sukupolvea, jossa rauta ei mahdollistanut RAW-kuvien ottamista. Nyt kun päivitin Galaxy S8 -malliin, tilanne oli olennaisesti muuttunut. Koska pieni kennon koko edelleen aiheuttaa rajoitteita, on tässä mallissa ongelmia lievitetty varsin valovoimaisella (f1.7) optiikalla sekä kennolla, jonka pikselien koko on suhteellisen suuri. Samsungin omalla kamerasovelluksella herkkyyttä ei voi kasvattaa kuitenkaan yli ISO 800 -lukeman ja Lightroomin kamerakaan ei salli kuin ISO 1250 -arvon. Tämän jälkeen ilmeisesti kohina käy hallitsemattomaksi. Toisaalta Samsungin kamerasovellus tarjoaa 10 s maksimivalotusajan, kun Lightroomilla jäädään 0,7 sekuntiin. Kaikesta huolimatta f1.7-aukko, ISO 800 ja 10 s vastaavat noin valotusarvoa EV –5, joten yökuvaamiseen on selvästi hyviä mahdollisuuksia. Kameran polttovälin 35 mm vastaavuus on 26 mm, eli kyseessä on laajakulma, vaikka näkökenttä ei erityisen laaja olekaan. Kuten digijärkkärin (DSLR) kanssa, on selvää että jalusta on ehdoton vaatimus.

Ensimmäinen panostukseni kännykällä havaintokuvien ottamiseen olikin jalustasovitteen hankinta. Markkinoilla on monenlaisia systeemejä tähän ja tärkeintä on lähinnä se, että puhelin pysyy tukevasti paikallaan. Itse päädyin Mefoton 360 Sidekick -sovitteeseen. Puhelin lukitaan muovisten leukojen väliin ja leveämmille malleille on olemassa erillinen Sidekick+ -sovitin. Valintani perusteena oli se, että Sidekick tarjoaa itsessään kuulapään, kolme ¼” sovitekierrettä, yhden 3/8” sovitteen ja lisäksi sovitin käy suoraan Arca-Swiss-järjestelmän pikakiinnitykseen.  Puhelinta kiinnittäessä pitää kuitenkin olla sen verran tarkka, että sovite ei jää liian löysälle, muttei myöskään ole liian tiukalla. Toisaalta paine kohdistuu teräsreunoihin ja teräs on kovempaa kuin muovi, eikä mitään jälkiä käytöstä ole toistaiseksi jäänyt.

Puhelimella kuvaamisessa on myös tiettyjä etuja verrattuna DSLR:aan. Vaikka tarkoitus on kuvata Samsungin kamerasovelluksella, Lightroomin Android-sovellus osaa kuitenkin lähettää kaikki kuvatut RAW-kuvat (dng-muodossa) suoraan Lightroomin pilveen.

Vaikka käsittelyn voi tehdä suoraan Android-sovelluksella tai www-liittymästä, olen mieluiten käyttänyt Desktop-sovellusta tähän, koska siinä on eniten ominaisuuksia tarjolla. On huomattava, että Samsungin kamerasovellus ottaa raakakuvia vain pro-moodissa. Siinä on mahdollista säätää käsin niin tarkennusta, valkotasapainoa, herkkyyttä sekä valotusaikaa.  Näistä valkotasapaino on varsin helppo korjata jälkikäteen Lightroomissa, pielessä oleva tarkennus on taas mahdoton. Asetuksiin on siis syytä kiinnittää huomiota itse kuvaustilanteessa riippumatta raakakuvatilasta.

Kameran laukaisu ilman tärinää on myös tärkeää. Koska laitteessa ilmeisesti on elektroninen suljin eikä tietenkään peiliä, on tärinän määrä jo lähtökohtaisesti pienempi kuin järjestelmäkamerassa. Kamerasovelluksesta löytyy vitkakytkin, joten sitä voi käyttää tärinäongelman poistamiseksi. Hauskempi ja modernimpi tapa on kytkeä päälle kameran puheohjaus. Sanoista ”smile”, ”cheese”, ”capture” ja ”shoot” kameran pitäisi ottaa still-kuva ja ”record video” käynnistää videoinnin. Testasin nämä kaikki ja ainoastaan shoot näytti olevan ongelmallinen. Arvelin, että kyse on ehkä ääntämysasusta. Jos sanon tarkalleen ottaen ”sh*t” niin sitten alkaa tapahtua! Taivaanvahtijan kiroilu pimeässä voi siis johtuakin siitä, että siellä annetaan sulkimen laulaa.

Tositilanteissa

Filmikameran kanssa aapasuolla tositoimissa.

Tein työmatkan Sodankylään ja ajattelin kokeilla uutta sekä vanhaa. Jo maanantai-iltana tarjoutui tilaisuus kumpaankin. Menin ensin Halssiaapalle moottorikelkkauraa pitkin ja asetuin hieman siitä sivuun. Onneksi oli mukana otsalamppu, sillä joku sieltä kelkalla tulikin ja oli hyvä päästä näyttämään oma sijainti selkeästi. Huomasin heti pimeässä, että tarkentaminen on oikeasti melkoista arvontaa. Arvelin siinä kuitenkin onnistuneeni ja tämä varmistui lopulta kuin sain negatiivit kehityksestä. Tässä kohtaa huomasin hyvin sukupolvieron filmikameroissa. Käyttämäni Nikon edustaa ensimmäistä automaattitarkenteisten kameroiden sukupolvea, jolloin ääretön ei oikeasti ole tarkasti ääretön. Hasselbladilla tarkentaminen äärettömään käy äärettömän (!) helposti, merkki kohdilleen ja siinä se. Asetin myös etsimen eteen tulpan, ettei hajavaloa pääse sitä kautta filmille. Sitten ei muuta kuin kamera manuaaliasetuksille ja bulb-tilaan. Tällöin laukaisimen painaminen avaa sulkimen ja vapauttaminen sulkee sen. Tässä mallissa on mahdollista käyttää mekaanista lankalaukaisinta, joten koetin sillä vähentää tärinää. Peilin lukitusta ylös ei löydy, joten ilman sitä on pakko elää. Sitten ei muuta kuin suljin laulamaan! Päivän miellyttävä pikkupakkanen oli muuttunut kunnon pakkaseksi, ehkä –18 astetta sitä oli. Revontulet leiskuivat taivaalla ja huomasin lankalaukaisimen muuttuneen aivan tönköksi. No, se toimi kuitenkin ja filmiä paloi harvakseltaan. Kokeilin laskemillani valotusajoilla ja lisäksi lisäsin välillä aukon verran resiprookkisuuden varalta lisää valotusaikaa. Natura tuli melkein kuvattua siinä.

Myöhemmin illalla tulet vielä aktivoituivat ja päätin sitten keskittyä kännykkäkuvaamisen testaamiseen. Filmin kanssa on aina tietty epävarmuus menikö kaikki kohdalleen, kännykän kanssa ainakin heti pääsi näkemään missä mennään. Pidin puhelinta taskussa ja vasta kun halusin ottaa oikeasti kuvia kaivoin sen esiin ja laitoin jalustasovitteelle. Sovite osoittautui ihan näppäräksi jopa kovassa pakkasessa. Olin juuri lukenut, että kännykkäkään ei tykkää kylmästä hyvää, joten päätin pitää kuvausajat melko lyhyinä siitäkin huolimatta, että Galaxy S8 oli ilmeisesti ollut parhaiten pärjänneitä malleja.

Pakkasessa oli kivaa myös se, että sovite toimii pikalevynä. Sieltähän niitä kuvia alkoi sitten tipahdella puheohjauksen voimin. Tuntui vähän omituiselta Kitisen jäällä komentaa puhelintaan ääneen, mutta näin se vain nykyään menee. Koska kuvasin pro-moodissa ja tarkoituksena saada raakakuvia, jäivät jpegit vähän vähemmälle huomiolle. Dng-muotoiset raakakuvat olivat menneet suoraan Adoben pilveen ja puhelimen sovelluksella niistä sai aika nopeasti ensimmäiset käsitellytkin kuvat ulos.

Seuraavana yönä näin myös revontulia, mutta ne olivat sen verran vaatimattomia, että päätin odottaa torstaiyötä, joka vaikutti sekä sää- että avaruussääennusteissa lupaavalta. Melko pian auringonlaskun jälkeen taivaalle ilmestyi revontulikaari ja magneettikenttä vaikuttivat siltä, että jotain tapahtuu pian. Olin sopinut kiinalaisen opiskelijan kanssa, että mennään jäälle katsomaan tulia. Olin ladannut kameraan Kodakin filmin ja siinä pihalla säätäessä kassi tipahti pehmeästi tipahtaen lumeen. Sitten huomasinkin kameran takakannen olevan auki ja filmin alkupään valottuneen pilalle. Kameramalli on herkkä luukun muovisen salvan rikkoutumiselle ja nyt sitten kävi juuri niin. Kävimme kuitenkin opiskelijan kanssa katsomassa tilannetta. Kuvasin muutaman ruudun puhelimella ja kyllä siellä heikohko revontulivyö ja säteitä oli.

Palasin sisään tutkimaan filmikameran tilannetta. Salvasta oli muovipala lähtenyt tosiaan irti ja tiesin, että moni on kuvannut tällä mallilla perä teipattuna. Majoitustilasta löytyi teippiä, joten ei kun setvimään asiaa. Kokeilin ensin saisiko jo pilalle menneen filmin kelattua sisään, koska lataus pitäisi aloittaa alusta. Huomasin kuitenkin, että laskuri näyttää edelleen ruutua 1 vaikka se pitäisi saada nollattua. Siinä säätäessä sain jotenkin sormen reunankin auki ja sitten ihmettelin mitä tahmeaa filmipinnalla on. Ei auttanut kuin saksia reilusti pätkä vaan filmiä pois ja leikata itse uusi leaderi. Lopulta sain kuin sainkin filmin sisään, luukun teipattua kiinni ja ladattua kameran!

Ehkä joskus klo 23 maissa sitten lampsin Kitisen jäälle, kun näytti olevan taas aktiivisuutta. Tietenkin se sitten aika nopeasti hiipui, mutta etelän puolella oli kohtalaisen kirkas revontulikaari, joten kuvasin sitä sitten harvakseltaan sekä itään että länteen. Välillä pohjoisessakin kävi kaarta. Säätämisen jälkeen ruudun 28 kohdalla kamera teki tenän ja siltä osin oli sitten Portrakin kuvattu. Ei onneksi mennyt koko filmi kuitenkaan hukkaan, kun rulla ei nyt mitenkään erityisen halvalla lähde. Sain myös filmin nätisti ladattua takaisin ja myöhemmin palattuani etelään kiikutin kamerankin huoltoon.

Siinä vaiheessa oli vähän eloa jo taas taivaalla, mutta olin ihan tönkkönä pakkasesta ja filmi oli loppu, joten totesin että tämä ilta oli sitten tässä. Majoitustiloissa olin ehtinyt juuri sopivasti lämmitellä, kun huomasin, että koko taivas räjähti täyteen tykitykseen. Pidän periaatteena, että kun on tilaisuus kuvata niin se tilaisuus pitää käyttää. Koska filmikameran tilanne oli mitä oli, jätin sen sisään ja keskityin pelkkään kännykkään. Revontulten leiskuessa tein vielä viimeisen retken Kitiselle. Kirkkaat vyöt ja säteet lainehtivat taivaalla ja oli siellä koronaakin. Ehkä vartin verran annoin Galaxy S8:n laulaa ja jälleen jpeg-kuvista näki, että hyvää tavaraa oli tarttunut.

Kännykkäkuvien käsittely

Kuten jo aiemmin mainitsin, tein nopean jälkikäsittelyn puhelimen Lightroom-sovelluksella ja osin www-liittymän kautta. Mikään ei kuitenkaan voita kohinanpoistossa desktop-sovellusta. Minulla on kaksi instanssia asennettuna, mutta vain kotikoneen katalogi on synkattu pilveen.  Periaatteessa siis olisin saanut kuvat suoraan desktop-sovelluksenkin käyttöön, mutta tässä tapauksessa olin työkoneen varassa ja siirsin dng-muotoisia raakakuvia sinne muilla menetelmillä. Tämä johtui lähinnä oman setupin tönkköydestä eikä siitä, etteikö homma olisi teknisesti toiminut. Kotikoneella tosiaan myöhemmin kuvat olivatkin nätisti saatavilla.

Käsittelyn suurin miettimisen paikka oli kohinan määrän ja terävyyden säilyttämisen kohdalla. Päädyin samaan kuin Samsungin jpeg-algoritmit, eli koetan poistaa kohinan mahdollisimman hyvin. Se tosin tekee kuvan detaljeista pehmeämpiä. Toisaalta kun oli pakotettu käyttämään pitkiä valotusaikoja niin myös revontulet menettävät yksityiskohtia. Tällöin yleisilme ei sanottavammin kärsi. Kohinan lisäksi toinen haaste kuvissa on amp noise, joka näkyy kuvissa purppuran värinä nurkissa. Tästä pääsisi ottamalla dark-kuvan ja vähentämällä sen. Itse menin laiskaa reittiä ja korjasin ongelman vähentämällä purppuran värikanavaa ja vinjetointia muokkaamalla.

Testin perusteella on selvää, että digitaalinen järjestelmäkamera tuottaa edelleen parasta kuvanlaatua, kun revontulia kuvataan. Sen sijaan, jos ajatellaan enemmän ilmiön dokumentointia, mielestäni kännykkä tarjoaa siihen jo hyviä mahdollisuuksia. Olen ehdottomasti positiivisen yllättynyt lopputuloksesta. Matkapuhelin on kuitenkin aina mukana, vaikkakin jalusta vaaditaan. Toisaalta pieni koko ja keveys tekee sen, että jalustasovite ja jalusta voivat olla keveää matkamallia. Edistyneet ominaisuudet kuten raakakuvien käyttö, niiden pilveen siirtäminen automaattisesti sekä puheohjaus toimivat todella näppärästi. Matkapuhelin kuvausvälineenä on yhä enemmän vakavasti otettava vaihtoehto ja se pätee myös taivaan kuvaamiseen.

Filmin skannaus

Kun sain negatiivit labrasta, näin heti valopöydällä, että valotukset ovat onnistuneet. Tarkennus herätti vielä vähän epäilyä tässä vaiheessa, mutta sekin oli onnistunut muutamaa muuten tärähtänyttä ruutua lukuun ottamatta. Värinegatiivi on siitä hieman jännä skannattava, että siitä ei näe esimerkiksi kuvan valkotasapainoa ja muita säätöjä. Kuva oikeastaan muodostuukin vedosvaiheessa. Tosin nyt tein sen vain digitaalisesti. Kohinaan tai filmin tapauksessa rakeeseen en kuitenkaan halunnut koskea, koska se on kuitenkin ominaisuus, jota ei filmiaikanaan pyritty korjaamaan.

Fuji Natura 1600 -filmistä monet sanovat, että se on herkkyyteen nähden pienirakeista. Itse olen tästä tulosten perusteella jonkin verran eri mieltä. Minusta vaikuttaa siltä, että kun filmi on saanut tarpeeksi valoa, niin rae on hallinnassa, mutta muussa tapauksessa tulos on karkea. Resiprookkisuus vaikutti siten, että yhden aukon kompensaatio teki selvästi laadukkaimman jäljen. Hyvä, mutta Kodak Portra vastaavasti tuntui tekevän hyvää jälkeä ilman resiprookkikorjaustakin. Tällöin filmien herkkyys on de facto jokseenkin sama riippumatta mitä paketissa lukee. Värien osalta revontulien vihreä tuntuu olevan jonkin verran keltaisen ja jopa valkoisen puolella. Valkotasapainon tarkistin lumihankea apuna käyttäen.

Kodak Portrassakin on raetta näkyvillä selvästi, mutta se on minusta selvästi paremmin hallinnassa kuin Naturan tapauksessa. Lisäksi värimaailma on tasapainoisempi. Ehkä vaikutusta on silläkin, että Portralla kuvatessa Kuu oli näkyvillä, kun Naturan tapauksessa ei ollut. Joka tapauksessa filmien erot ovat pieniä ja lopputulos ratkaisee. Vanhoilla keinoilla sai aivan mainioita revontulikuvia, joissa on mukana myös menneen ajan fiilis.

Ongelmista johtuen kävi niin, että parhaasta revontulinäytöksestä en saanut yhtään filmikuvia. Olisi ehkä ollut mielenkiintoista päästä siihen käsiksi. Mielessä siintelee kuitenkin sellainen ajatus, että Kodak Portra 800 -filmiä saa myös keskiformaatissa, joten ehkä vielä kokeilen jossain vaiheessa kuvata revontulia Hasselbladilla. Formaattikoon muutos tekee sen, että rakeen vaikutus kuvaan vähenee. Lisäksi uskon panssarivaunun tapaan rakennetun legendan selviävän pakkasessa erinomaisesti.