Aika on merkillinen asia. Se kulkee eteenpäin, eikä päivien kulkua edes rekisteröi. Heräsin tähän, kun muistelin vuoden 2015 ikimuistoisia revontuliöitä. Ei siitä kovin kauaa vielä ole, kun taannoin katselin 17.3.2015 revontulikuviani. Kunnes havahduin. Vuosikymmen. Siitä on kulunut kohta vuosikymmen.
Typerryttävää. Juurihan se tapahtui. Eikä Hale-Bopp -komeetan visiitistäkään ole mielestäni kulunut kauaa. Muistan elävästi ne kevättalven yöt, kun ihailin pyrstötähden ydintä kaukoputkella. Ympärillä hiljaisuus ja ilmassa sulavan lumen tuoksu. Jostain kantautui helmipöllön huhunta. Mielessä olivat ylioppilaskirjoitukset ja niiden jälkeinen aika. Tulevaisuus. Innostuneisuus, mahdollisuudet, pelko ja epävarmuus.
Pelko siitä, että kohta yli vuosikymmenen ajan tuntemani ihmiset lähtevät kukin omille tahoilleen. Ja mitä itse tulen tekemään? Minne eksyn? Onko minulle jotakin paikkaa?
Tuosta keväästä on kohta kolmekymmentä vuotta. Paljon on tapahtunut, hyvää, huonoa, uskomatonta ja jännittävää. Tuntuu, että se oma paikkakin on hiljalleen löytynyt. Tarkoitus.
Silti, aina, kun katson taivaalle, en voi olla ajattelematta, että tähdistä silmiimme saapuva valo on vuosien, vuosikymmenten tai -tuhansien takaista. Joka kerta, kun seison tähtitaivaan alla, ajatukseni vaeltaa jonnekin kauas. Mieleni täyttävät ne hetket, joita ei enää koskaan saa takaisin. Kaipuu.
Ja samalla se ymmärrys siitä, että katsomani tähden valo on nimenomaan sieltä menneisyydestä, on samalla jollakin hullulla tavalla lohduttavaa. Että ne kuluneet vuodet eivät olekaan kokonaan hävinneet.
Outoa.
Aika outoa.
