Matti Helin
Mietin tässä päivänä eräänä, miksi minun tarvitsee valvoa pimeän tuloon saakka, kaivaa kiikarit tai kantaa kaukoputki pihamaalle? Odotella ensin puoli tuntia, jotta silmät sopeutuvat pimeään. Etsiä okulaariin vaikkapa Andromedan galaksi. Katsella tuota himmeän vihertävää tuhrua, jäinen okulaari kylmettäen silmäkulmaa samalla kun pakkanen alkaa hiipimään varpaista ja sormista kohti tärkeämpiä kehonosia? Miksi?
Netti ja kirjat ovat täynnä kuvia tästä naapurigalaksistamme. Toinen toistaan upeampia kuvia, joista erottaa eri kaasusumut, tähtien syntyalueet, pimeät sumut ja pallomaiset tähtijoukot. Lisäksi näitä kuvia voi ihailla samalla kun siemaisee kupillisen kahvia ja nauttii takan lämmöstä.
Totta kyllä, mutta tässä piileekin se perustavaa laatua oleva ero. Ei, en tarkoita kärsimystä, vaikka se kuulemma jalostaa… Tarkoitan sitä, että kun katsot okulaariin, silmiisi tulvii fotoneita noista lukemattomista tähdistä, reaaliajassa. Tai siis, niin reaaliajassa kuin kahden miljoonan valovuoden etäisyydellä olevasta kohteesta nyt saattaa. Mutta kuitenkin. Ne fotonit ovat OIKEASTI kotoisin noista kaukaisista maailmoista. Tämä perusajatus onkin itselle se syy, miksi siedän kylmettyneitä sormenpäitä tai yhteen jäätyneitä silmäripsiä. Se, että saan kokea aidon yhteyden maailmankaikkeuteen.
En voi kuitenkaan väittää, etteikö se takan lämpö ja kirjoihin uppoutuminen olisi usein se houkuttelevampi vaihtoehto. Luovuttavathan ne palavat puutkin tähden energiaa, ainakin mutkan kautta.
Tähtikirkasta vuotta 2023!
