Matti Helin:
Olet kiinnostunut avaruudesta, mutta sinulla ei ole kuin tavallinen järjestelmäkamera ja siihen ehkä pari optiikkaa. Riittääkö se? Mitä kaikkea tavallisella järjestelmäkameralla voi kuvata taivaalta? No, ei enempää tai vähempää kuin lähestulkoon kaiken. Jos ei sentään ihan kaikkea, niin ainakin melkein. Entä tarvitaanko rutkasti lisätarvikkeita, kuten seurantalaitteita, valovoimaisia optiikoita tai kapeakaistaisia suotimia? Ei suinkaan. Kolmijalka ja aurinkosuodinkalvo riittävät.
Ensimmäisessä osassa käydään kohteet auringosta sisäplaneettoihin. Miten ja milloin niitä tulisi kuvata? Toisessa osassa tutustumme ulkoplaneetoiden, komeetoiden, eläinratavalon ja syvän taivaan kohteiden kuvaamiseen.
Mutta mitä nämä kaikki tavallisella järjestelmäkameralla kuvattavat kohteet ovat, miten ja milloin niitä tulisi kuvata ja mitä kaikkea jännittävää näistä kohteista voi kuviin jäädä? Lähdetään katsomaan.
Aurinkokunnan kohteet
Aurinkokuntamme koostuu Auringosta, Kuusta kahdeksasta planeetasta, niitä kiertävistä kuista, kääpiöplaneetoista, asteroideista, komeetoista, eläinratavalosta ja meteoroideista. Nämä kaikki pystyy kuvaamaan tavallisilla kameroilla.
Aurinko
Aurinko on lähin tähti, eikä sitä voi olla huomaamatta. Toisin kuin muiden taivaankohteiden kanssa, Aurinko antaa valoa liiankin kanssa. Paljainkin silmin aurinkoa kohti katsominen sattuu, mutta optisilla välineillä, kuten teleobjektiivilla, aurinkoa ei sovi katsella. Todennäköisyys silmien tai kameran piloille menemiseen on suuri.
Aurinkoa täytyykin kuvata aurinkosuodinta apuna käyttäen. Ursa myykin muun muassa valokuvauskäyttöön soveltuvaa kalvoa, joka päästää valoa vain noin 1/100 000 osan lävitseen. Tämän avulla Auringon kuvaaminen onkin lasten leikkiä.
Aurinkoa voi suotimen avulla kuvata käyttämällä noin aukkoa f5,6-8 ja herkkyyttä iso 100. Valotus säädetään pistemittaukselle ja otetaan keskeltä aurinkoa.
Mitä kuvista sitten voidaan nähdä? Käytännössä reunatummentuma, auringonpilkut, granuloita ja fakuloita.
- Auringonpilkut ovat viileämpiä alueita Auringon fotosfäärissä. Niissä on usein nähtävissä tumma keskus, umbra ja sitä ympyröivä penumbra.
- Granulat taasen ovat auringon pintaosien kiehuntaa, periaatteeltaan samanlainen ilmiö kuin kiehuvassa vesikattilassa. Kuuma aines nousee ylös, jäähtyy ja vajoaa alemmas.
- Fakulat ovat auringonpilkkujen yhteydessä näkyviä, kuumempia ja kirkkaampia alueita. Ne näkyvät parhaiten lähellä auringon reunaa.
- Reunatummentuma taasen auringon pintaosista johtuva ilmiö. Kun katsotaan Auringon reunaa, näkemämme valo tulee pintaa lähellä olevista kerroksista. Nämä ovat hieman sisempiä kerroksia viileämpiä säteilevät vähemmän valoa kuin syvemmät kerrokset.
Kuu
Lähin naapurimme on sekä helppo että monipuolinen kuvattava. Helppo siksi, että se näkyy lähes aina hyvin, päivin ja öin. Kuun kulmaläpimitta on suuri, noin 30 kaariminuuttia, joten jo paljaalla silmällä sen pinnalta näkee yksityiskohtia. Kameraoptiikalla niitä löytyykin sitten todella paljon lisää.
Jos haluaa kuvata Kuun tunnusomaisinta yksityiskohtaa, eli kraatereita, kannattaa valita noin pari, kolme päivää ennen tai jälkeen puolenkuun oleva ajankohta. Tällöin terminaattori, eli päivän ja yön raja Kuussa näkyy parhaiten.
Kuvaamisessa kannattaa käyttää mahdollisimman pitkää teleobjektiivia. Aukkoluvuksi kannattaa valita noin 5,6-8, suljinajaksi noin 1/100-1/400sek ja iso herkkyydeksi noin 100-400. Helpoiten kuvaaminen kuitenkin sujuu laittamalla iso-herkkyys noin 400 tuntumaan, käyttämällä pistemittausta ja ottaa valotus Kuun kirkkaasta osasta.
Kuvista löytyy todella paljon yksityiskohtia. Tunnusomaisin niistä on törmäyskraaterit. Pinnalla on sekä vanhoja, osittain laavan peittämiä kraatereita että myös uusia, vain muutaman sadan miljoonan vuoden ikäisiä, joista lähtee pitkiä sädeviiruja, jotka voivat ylettyä koko näkyvän kiekon yli. Ja kaikkea tältä väliltä
Helposti jo paljain silminkin Kuusta löytyy tummia ja vaaleita alueita. Tummia sanotaan meriksi ja vaaleita ylänkoalueiksi. Tummat alueet ovat uudempaa, laavan peittämää kuuperää, vaaleat, kraatereiden kirjomat alueet taas vanhempaa.
D800, 600mm, f7,1, iso 400, 1/200sek
Vahvistamalla saturaatiota, huomataan, että Kuu ei olekaan harmaa. Eri värit kertovat kuunpinnan alkuainepitoisuuksista.
Sinertävät alueet sisältävät suhteessa enemmän titaania ja rautaa, oranssit taas vähemmän
Mielenkiintoinen ilmiö, jonka normaalilla kameralaitteistolla ja jopa paljain silmin, voi havaita on maatamo. Ohuen kuunsirpin lisäksi koko muukin loistaa kelmeän sinertävää valoa.
Maatamo on käytännössä sama kuin kuutamo. Kun täysi, tai lähes täysikuu loistaa, riittää se valaisemaan muuten pimeän maaston. Sama tapahtuu myös Kuussa, mutta sen taivaalla valon antajana onkin Maa-planeetta. Koska Maa on läpimitaltaan noin neljä kertaa suurempi ja, kiitos pilvien ja merten, heijastaa paremmin valoa kuin Kuu, ei olekaan ihme, että uudenkuun aikoihin valoa riittää Kuun yöpuolelle. Itse asiassa maatamo on nähtävissä vielä puolikuunkin aikaan, parhaiten toki mahdollisimman lähellä uudenkuun hetkeä, noin kaksi, kolme päivää ennen tai jälkeen.
Maatamo on hieman hankalampi kuvattava kuin vaikkapa puolikuu. Kuun yöpuoli ei ole kovinkaan kirkas, joten pitkiä valotusaikoja tarvitaan. Luonnollisesti myös tukevaa jalustaa.
Itse olen käyttänyt noin sekunnin, parin suljinaikaa, korkeahkoa iso-herkkyyttä, noin 400-1600 ja mahdollisimman suurta aukkoa.
Jos haluaa, että kuunsirppi ei pala puhki, joudutaan ottamaan kuvia myös nopeimmilla suljinajoilla. Sopivia aikoja ovat noin 1/20-1-100 sekuntia. Kuvat yhdistetään jälkikäsittelyssä.
Useista eri valotukslla otetuista otoksista tehty kuva
No milloin maatamon voi nähdä? Kuten aiemmin mainittiin, noin 2-4 päivää ennen tai jälkeen uudenkuun. Parhaita havaintoajankohtia ovat syysaamut ja kevätillat. Tällöin eläinrata muodostaa Suomesta käsin mahdollisimman jyrkän kulman horisontin kanssa ja ohut kuunsirppi maatamoineen loistaa korkealla taivaalla.
Syksyaamun kuunsirppi maatamoineen
Useista eri valotukslla otetuista otoksista tehty kuva
Planeetat
Planeetat kiertävät Aurinkoa näennäisesti eläinradan tähdistöjen tasossa, joten ne ovat aina suunnilleen samoissa suunnissa. Sisäplaneetat näkyvät aina suunnilleen auringon suunnalla, ulommat planeetat näkyvät myös vastapäätä Aurinkoa.
Merkurius
Aurinkoa lähin ja samalla pienin planeetta näkyy aina melko lähellä Aurinkoa, eikä koskaan etäänny siitä kovinkaan paljoa. Tämän vuoksi se onkin hankala kohde. Vaikka sen kirkkaus nouseekin miinusmagnitudeille, kirkas taustataivas hankaloittaa planeetan löytämistä paljon.
Helpoiten Merkuriuksen löytääkin Kuun avulla. Kun Kuu on lähellä Merkuriusta, kannattaa kiikaroida sen läheistä taivasta. Löytäminen helpottuu selvästi.
Helpoiten planeetan löytää joko syksyiseltä aamutaivaalta hiukan ennen auringonlaskua tai kevättaivaalta hiukan auringonlaskun jälkeen.
Merkuriuksen kulmaläpimitta on aina melko pieni, joten normaalilla kameralaitteistolla se näkyy aina käytännössä pistemäisenä, piirteettömänä pilkkuna.
Sopivia laitteita on loiva tele, noin 50-200mm, f4-5,6 iso 100-400 ja noin 1-4 sekunnin valotusaika. Kovin pitkää valotusaikaa, suurta herkkyyttä tai aukkoa ei voi käyttää vaaleasta taivaasta johtuen.
Venus
Venus, eli kansanomaisesti aamu- tai iltatähti, on Kuun ja Auringon jälkeen taivaan kirkkain kappale. Se on jopa niin kirkas, että täysin pimeässä, valosaasteettomassa paikassa se voi jopa heittää varjoja.
Lisäksi Venuksen voi melko helposti jopa löytää päivätaivaalta. Helpoiten Venuksen kuitenkin löytää, kuten Merkuriuksenkin, kevätiltaisin ja syysaamuisin.
Venus päivätaivaalla
Venus on kulmaläpimitaltaan melko iso, erityisesti lähellä alakonjunktiota, eli ollessaan Auringon ja Maan välissä. Kameraoptiikalla saa silloin helposti kuvattua Venuksen vaiheen.
Venuksen vaihe iltataivaalta. 600mm, f6,3, iso 400, 1/100 sekuntia
Venuksen kanssa voi käyttää monenlaisia laitteita ja valotusaikoja, sillä se, toisin kuin Merkurius, näkyy myös täysin pimeällä yötaivaalla, jolloin valotusaikaa, herkkyyttä ja aukkoa voi huoletta nostaa.
Venus ja eläinratavalo. iso 2000, 14mm, f2,8, 20 sekuntia
Seuraavassa numerossa kuljemme kauemmas, aurinkokunnan ulko-osien kautta tähtien- ja galaksienväliseen avaruuteen.
