Eeva-Kaisa Ahlamo, tähtitieteen harrastaja henkeen ja vereen

Heh, kiitos. Hämmentävältähän se tuntui, itse kun on niin vaikea arvioida omaa touhua. Tähtitiede ja -harrastus ovat minulle niin syväänrakentunut osa minua, että se on oikeastaan jo luonteenpiirre. Siinä mielessä palkinto tuntui siis jopa vähän hassulta. 🙂 Mutta upeaahan se oli saada.

Osittaista auringonpimennystä katselemassa ruokatauolla 2018. Olen nähnyt kaksi täydellistä auringonpimennystä, Turkissa 2006 ja Australiassa 2012.

Minulla ei ole itsestäni muistikuvia ajalta, jolloin en olisi ollut tähtiharrastaja. Olen ilmeisesti ollut kiinnostunut tähdistä jo 4-vuotiaana. Ala-asteen ensimmäisellä, siis 7-vuotiaana, pidin koko koululle tähtitieteen esitelmiä – entinen opettajani muistuttaa minua siitä joka kerran, kun hänet tapaan. Vaikea siis sanoa, mikä varsinainen sysäys olisi ollut. Ihmettelen myös, miten into ei koskaan laantunut vaikeuksista huolimatta: Kun olin 8, saimme isoveljeni kanssa joululahjaksi pienen ja halvan Anttilan linssikaukoputken. (Veljeni on myös tähtiharrastaja.) Minun tehtäväni oli pidellä keittiön painavaa keikkuikkunaa auki iltaisin, kun veljeni hihkui vieressä nähdessään putkella Jupiterin kuut. 12-vuotiaana sain sitten RET-50:n, legendaarisen peiliputken. Meillä oli sisäänvedetty parveke, joten taivasnäkymä oli aika kapea, mutta viihdyin silti kylmässä etsimässä kohteita putkella. Muistan edelleen, kun löysin M57:n putkeen ensimmäistä kertaa. Olin etsinyt sitä tähtihyppelyllä parisen tuntia, ja tuntui uskomattomalta, että vihdoin löysin sen! Arvostan omassa harrastuksessani eniten ehkä sitä, että jaksoin opetella monien kohteiden paikat tuolloin 90-luvun alussa ennen GoTo-putkien aikakautta.

Nämä ovat aikojen saatossa vaihdelleet, mutta sanoisin pallomainen tähtijoukko 47 Tucanae. Katsoimme sitä aina kierroksilla, kun olin tähtinäyttäjänä Uudessa-Seelannissa. Se on kirkkaampi kuin M13, mutta ei niin överi kuin Omega Centauri. Ja todella kaunis.

Jos mietin parhaita havaintoyökokemuksia, mieleen tulee heti Turun Ursan porukkaillat Kevolassa. Meillä on esimerkiksi tapana mennä katsomaan perseidejä porukalla, grillailla ja viettää aikaa yhdessä. Harrastuksen sosiaalisella puolella on siis tärkeä merkitys minulle. 1990-luvulla perinteenä oli Pluto-havaintoretki Kevolaan huhtikuussa, planeetan (tuolloin se oli vielä planeetta) saattoi nähdä vain silloin n. klo 3-4 välillä aamuyöllä ennen aamun sarastusta. Muistan, kun näin sen ensimmäistä kertaa 1996. Se oli huikeaa. Tulin kotiin klo 6 aamulla, koulupäivä edessä. Nukahdin hammaslääkärin tuoliin.

Tyypillinen kommellus minulle käy aina tähtinäytöksissä. Innostun liikaa ja selitän ummet ja lammet monimutkaisia selostuksia tähtien elämästä, jne. Ja lopulta joku yleisöstä uskaltaa avata suunsa ja kysyä: “Anteeksi, mutta mikä onkaan tähden ja planeetan ero?”

Oikeastaan nämä kaikki ja moni muu. Ja kun harrastaa tarpeeksi pitkään, suosikkitapa myös vaihtelee aikojen saatossa. Minulla on tapana kiinnostua jostain aiheesta ja keskittyä siihen tarmolla. Viimeisin tapa oli Mars-kalenterin laatiminen. Marsissa alkaa 26.12.22 uusi vuosi, ja tein tuolle Marsin vuodelle 37 seinäkalenterin. Siihen tuli 18 kalenteriaukeamaa, joissa jokaisessa esitellään jokin Marsin taivaalla tuolloin näkyvä asia (vähän Tähdet-vuosikirjan tapaan). Lisäksi laitoin siihen tietoa luotaimista, sisäplaneettojen asennoista, jne. Tietoa oli todella hauska kaivaa, mutta planeettakonjunktiot jne. otin Stellariumista hiirellä klikkaamalla. Kun on käynyt 687 vuorokautta (669 solia) läpi yksitellen planeettojen paikat taivaalla ja etsinyt niiden kohtaamiset, elongaatiot, konjunktiot ja oppositiot hiirellä klikkailemalla, sitä välillä miettii onko tässä järkeä. 😀 Jos jossain olen paska niin matematiikassa. Täytyy siksi tehdä käsin. Mutta kalenterista tuli hieno, eipä tarvi tänä vuonna miettiä joululahjoja. (Myin niitä muutaman myös Pieni tähtipuoti Alnilamiin.)

Kuu ja Saturnus ovat tietysti aina ne yleisön suosikit, mutta jälkimmäinen näkyy vähän huonosti meidän tähtinäytöksissämme, koska tornin eteläpuolella on kerrostalo. Hienoimmat hetket eivät kuitenkaan ole havainnoissa, vaan siinä, kun huomaa ihmisen ymmärtävän jonkin asian ensimmäistä kertaa. Asia itse vaihtelee jokaisessa näytöksessä, jollekulle se on valonnopeus ja ajatus siitä, että katsomme aina menneisyyteen. Joku taas kiehtoutuu aurinkokunnan kolmiulotteisuudesta, kun tajuaa miten planeetat liikkuvat taivaalla. Kerran selitin tornissa sitä, mikä musta aukko on. Äkkiä tornin toiselta puolelta väentungoksen keskeltä tunkeutui eteeni mies, joka sanoi: “Hei, hei, odota vähän, sanotko tuon uudestaan! Minusta tuntuu, että melkein ymmärsin tuon. Olen yrittänyt pitkään ymmärtää, mikä musta aukko on, mutta nyt ensimmäistä kertaa tuntuu, että voisin sen ymmärtää.” (Selitän mustan aukon aina ensin pakonopeuden kautta: Millainen pakonopeus tarvitaan maapallolta avaruuteen, millainen pakonopeus tarvitaan mustasta aukosta ulos (eli valonnopeus ei riitä).) En haluaisi olla sadisti, mutta palkitsevimpia hetkiä ovat myös ne, kun puhun tähtinäytöksissä itse pilkkihaalareissani muhien, ja kuuntelijat nostelevat kylmissään hytisten jalkojaan, mutta eivät malta lähteä kotiin, koska haluavat vain kuulla lisää.

Tämä on aika klassinen kysymys, niin vastauskin. 🙂 Pelkästään tähtikuvioiden opettelu, satelliittien bongaaminen ja taivaanilmiöiden havaitseminen ovat hyvä alku. Juuri eilen työkaverini lähetti sähköpostia ja kysyi, millainen kaukoputki kannattaisi ostaa 200€:lla. Noh, taisin vähän innostua vastauksessa, kirjoitin sitä tunnin. Mutta kehottaisin itsekin aluksi tutustumaan tähtitaivaaseen. Kun siitä on saanut hajua, tietää luultavasti jo hiukan myös siitä, mikä kiinnostaa enemmän. Tähtiharrastuksessa on niin monta eri puolta, että niistä löytyy kyllä oma suosikki, mutta kaikkea pitää ensin toki kokeilla. Ovatko planeetat sinun juttusi? Vai sittenkin syvä taivas? Ehkä nojatuoliharrastus?

Meillä kyllä Yrjö Väisälän perintö elää edelleen voimakkaana. Väisälälle tärkeää oli tieteen lisäksi myös sen popularisointi. Nykyinen Turun Ursan kerhomuoto syntyi 1970-luvulla, jolloin myös ensimmäiset nykyisestä aktiiviporukasta alkoivat käydä tornilla perjantai-iltaisin (Turun Ursan perinteinen kerhoilta). Itse ryhdyin aktiiviksi vuonna 1995. Kuten monella muullakaan yhdistyksellä, aktiiveja ei liikoja ole, mutta porukka on mainio. Välillä on mennyt hiljempaa, välillä lujempaa.

Viime vuosina kuviomme on laajentunut myös muualle: Nyt teemme paljon yhteistyötä Avaruuspuisto Väisälän (Tuorlan observatorion tiloissa toimiva tiedekeskus) kanssa. Eräs hauska tämänhetkinen projekti on ollut Kolmas tila -teatteriryhmän auttaminen tänä vuonna. Heidän esityksensä Raumzeit (ensi-ilta Turussa helmikuussa 2023) kertoo Iso-Heikkilän tähtitornin kautta mm. Liisi Otermasta ja tieteen vapaudesta totalitarismin aikana! Käsikirjoittaja, ohjaaja, lavastaja, pukusuunnittelija, jne. ovat kaikki käyneet jo tutustumassa Iso-Heikkilään. On siis hauska huomata, millainen asema Turun Ursalla on myös historian, taiteen ja kulttuurin vaalimisessa.

Tein Apollo 11:n 50-vuotisjuhliin tinttamareskin Buzz Aldrinista. Se on edelleen tähtinäytöksissä lasten suosiossa, ihmiset voivat ottaa muistoksi kuvia ajastaan Kuussa.

Meillä keskusteluissa siintää välillä jo Turun Ursa 100v., jota vietetään vuonna 2028. Perjantai-iltojen tähtinäytöskausi alkoi juuri, joten katsotaan kuinka voimia riittää muuhun. Mutta kokemus on osoittanut, että näitä voi putkahtaa. Hyvä esimerkki on valokuvauskurssi vuodelta 2019. Tulin Imatran Cygnukselta suoraan kesämökillemme. Cygnuksella oli ollut kaarinalaisen Foka Oy:n edustaja, joka mietti, että voisimme järkätä tähtivalokuvauskurssin Turussa. Väsyneenä join yhden kaljan ja nousuhumalassa viestittelin parin Turun Ursa-aktiivin kanssa. Innoissamme päätimme, että tällainen täytyy tietysti järjestää. Kun kaljan vaikutus lakkasi noin puolen tunnin kuluttua, olin jo saanut yllytyshulluilta kanssaharrastajiltani valokuvauskurssin minuuttiaikataulun sähköpostiini. Ei siinä sitten auttanut muuta kuin ryhtyä toimiin. Minulle “hyvät ideat” ovat aina vaarallisia.

Innostus ja mielenkiinto ainakin ovat kasvaneet. 90-luvulla ufot olivat muotia, ja niiden perään kyseltiin tähtinäytöksissä usein. Tällä vuosituhannella ei enää niinkään. Jossain välissä mietittiin horoskooppeja, mutta niistäkään ei enää juuri kysymyksiä ole tullut. Ihmisiä tuntuu nyt kiinnostavan kokonaisuudet, esimerkiksi maailmankaikkeuden toiminta ja lait. Siitä osoittaa myös se, että tähtinäytöksissä viihdytään pitkään, ja aiheesta innostuneet lapset tuodaan tornille kyselemään kauheita kysymyksiä, joissa vanhemmilla menee sormi suuhun. Monet osaavat kysellä myös hyvinkin yksityiskohtaisia kysymyksiä, ja jokaiseen tähtinäytökseen mahtuu myös se tuleva astrofyysikko 5v., joka tietää, että “universumin suurin tähti on UY Scuti”.

Sellainen, jossa pääsee kokemaan olevansa osa sitä tähtistä maailmankaikkeutta, joka yläpuolella aukeaa.

Suomessa tähtiharrastus merkitsee liian usein kylmyyttä. Olen joskus elokuussa tai etelän mailla päässyt katselemaan tähtiä t-paidassa, ja se on tuntunut äärimmäisen eksoottiselta, jopa syntiseltä. Sitä on jotenkin tottunut siihen, että tähtiharrastus on aina kärvistelyä kylmässä, havaintovälineiden huurtumista ja jäätymistä, sormien pistelyä, kun on pakko ottaa hanskat pois, jotta saa pienen okulaariruuvin käännettyä, pelkoa siitä, että pilvet kuitenkin tulevat ja valtaavat taivaan… Olisi joskus aika huisia havaita “amerikkalaiseen tapaan” sortseissa ja t-paidassa jossain autiomaassa ilman valosaastetta ja Linnunradan keskusta korkealla taivaalla. Voisi olla tervetullutta vaihtelua. 😀