Matti Helin
Muistat varmaan sen hetken jonka jälkeen päätit, että tähtitiede on sinun juttu. Hetken, jolloin sananmukaisesti koko maailma avautui, laajeni. Hetki saattaa olla, kun hoksasit, että yötaivaalla tuikkivat tähdet ovat aurinkoja. Tai että ne loistavat pilvet heinäkuun yötaivaalla ovatkin oikeasti avaruuden rajalla leijuvia haituvia.
Itse muistan tämän hetken kuin se olisi tapahtunut juuri äsken. Vuosi oli 1995. Olin saanut vanhemmiltani 20x50mm kaukoputken. Lähdin pyöräilemään lämpimään kesäkuiseen yöhön, kaukoputki repussa. Tarkoitus oli kurkata, miltä Kuu näyttää teleskoopilla. No, Kuu oli jo ehtinyt mailleen, mutta näin vaalealla etelätaivaalla kirkkaan pisteen. Tiesin, että se on Jupiter. Tuumailin, että voisihan sitäkin kurkata. Sovittelin kaukoputken polkupyörän takahäksälle ja suuntasin putken kohti planeettaa.
Okulaarissa kellui keltainen kiekko. Sen ympärillä näkyi täydellisen selvästi neljä pistettä. Jupiterin suurimmat kuut. Olo oli huumaava. Katselin toisen taivaankappaleen pintaa ja sen kiertolaisia. Planeetta näytti siltä, että sitä olisi voinut lähes koskettaa. Heti kotiin päästyäni piirsin näkymän ruutuvihkoon, johon alkoikin nopeassa tahdissa tulla piirustuksia myös muista planeetoista, Kuun yksityiskohdista, syvän taivaan kohteista ja komeetoista.
Tuosta hetkestä on aikaa jo kohta kaksikymmentäviisi vuotta. Yhä toisinaan kaivan nämä vanhat muistiinpanot esille. Edes lapsuusajan valokuvien katselu ei saa minua aikamatkalle samalla tavalla kuin tähtipäiväkirjan sivujen selailu.
Tästä numerosta alkaa loppuvuoden kestävä sarja, jossa käymme lävitse piirroshavaintojen tekoa. Zeniitti haastaakin lukijansa nyt mukaan piirtämään. Monelle digiajalla kasvaneelle tämä on toivottavasti hauska retroiluhaaste. Toisille piirtäminen taas on vanha tuttu, joskin ehkä unohtunut, juttu. Siinä tapauksessa onkin aika lähteä -aikamatkalle.
