Komeat värilliset renkaat kuulla hetken aikaa. Kyttäsin jo kävely lenkillä kuun väripilviä-nyt kaikki tavallisetkin havainnot tuntuvat yhdeltä juhlalta!
Pienikin pilvisyyden rakoilu tuo piristystä päiviin. Yippee!
Kehä Kuun ympärillä. Kuva: Pirjo Koski
Kulunut talvi oli helmiäispilvien osalta erittäin heikko. Etelässä helmiäispilviä nähtiin vain muutamana päivänä eivätkä ne silloinkaan olleet kovin voimakkaita. Pirjo Koski kuvasi himmeät helmiäispilvijuovat 3.1.2019:
Kerrankin oli aamulla ihan oikea kuvaus suunnitelma, eli kello soimaan, kahveet tulille ja sitten ulos vastaanottamaan aamua ja planeettoja.
Ajatuksena oli lähinnä kuvata planeetat, mutta helmiäismahdollisuus oli olemassa. Ja sehän meni ja toteutui!
Seuraavaksi pääsikin pähkäilemään näkemäänsä. Nimittäin helmiäiset ilmaantuivat melko nopeasti ja jotenkin ehkä vaivihkaa. Ei muuta kuin kamera laulamaan kilpaa auringon nousun kanssa.
Aamutaivas oli aivan päräyttävän kaunis. Pinkin sävyt hellivät silmää. Hyvästä vaatetuksesta huolimatta vilu hiipi lopulta katalasti kimppuun. Sinnittelin auringon nousuun asti, sitten helmiäiset alkoivat hajoamaan ja oli pakko lähteä sulamaan itseään sekä kameraa sisätiloihin.
- Helmiäispilviä. Kuva: Pirjo Koski
Ilta näytti niin uskomattoman upealle, että olisi synti olla käymättä maastossa kiepahtamassa. Niinpä pakkasin rivakasti kimpsut ja kampsut ja suunnistin kävellen maastoon. Kytkin kännykän hiljaiselle ja sukelsin ulos tähtikirkkaaseen iltaan. Päivä oli sujunut ihan järeän hyvin, niinpä askel oli keveä kulkea. Paljon oli ollut tekemistä, joten pieni hiljentäytyminen olisi paikallaan.Kävelin hetken tietä myöden kunnes piti ylittää luminen oja. Humps. Samassa olin vyötäröä myöden lumessa. Eikun neliveto päälle ja ponnistin/räpiköin/ kömmin ojasta ylös, joka olikin se syvä tai sitten minä olen lyhyt…Huomasin pian, että hankikanto oli käsite ja tarvottuani pellolla paikoin reiteen asti yltävässä lumessa oli kyllä kunto koetuksella…Tähtitaivas levittyi joka puolelle, ja viimein pääsin hieman pimeämpään kohtaan pellolla. Wau, wau ja vielä kerran WAU.Oli melkoisen kylmä, mutta sää oli kirkas ja kosteutta oli todella vähän ilmassa. Piti oikein henkäistä. Näkyvyys oli paras aikoihin. Ja minä olen maastossa tähtiä katsomassa, voi upeutta!Päätin lopulta lopettaa loputtoman lumeen vajoamisen (hiki siinä tulee)ja pystytin jalustan. Lopulta aikani väännettyä oli vermeet hollilla ja eikun kameran suljin naksumaan.Oli hiljaista, jostain kuului vain etäisesti huuhkajan huhuilu. Sielu lepäsi tähtitaivaan alla. Pakkanen paukutteli välillä puita läheisen suon laidalla. Sommittelin, otin välillä kuvan, katselin ympärilleni ja annoin päivän hälyn häipyä kehostani. Reilu puolitoista tuntia hurahti kuin siivillä. Oli aivan hillittömän kaunista.Talvista linnunrataa. Kuva: Pirjo Koski
Lopulta oli aika aloittaa paluumatka tutussa hengessä eli “lyhyt nainen yrittää edetä syvässä hangessa” joten aloitin lyllertämisen kohti kotia (tyyli oli onneksi vapaa). Se ojan ylitys ei muuten luonannut yhtään paremmin paluu kuin menomatkallakaan mutta, ei siitä sen enempää…
Heräsin sattumalta aikaisin eräänä ihan uskomattoman tähtikirkkaana aamuna.
Ikkunasta näkyi tähtitaivas. Varmistuttuani siitä, etten hallusinoinut pilvettömyyttä aloin keräämään kuvaustavaroita kuumeisesti kokoon, samalla heittäen kahvinkeittimen päälle. Melkein tuli kiljastua riemusta jo ääneen, oli oikeasti upea aamu. Nyt pääsee maastoon! Hetken kuluttua narskui piukea pakkaslumi kenkien alla. ja suunta oli napakasti kohti naapurin peltoa. Hankikanto suosi jälleen ja pääsin kohtuulliseen kuvauspaikkaan, miltein suunnitelmien mukaisesti.
Kuva: Pirjo Koski
Kyllä kannatti, Venus sekä Jupiter näkyivät kauniisti, todella herkkänä asetelmana. Kovin kauaa en kaksikkoon tuhrannut aikaa (sommitelma oli sen verran poskellaan, ettei vaan ottanut tuulta alleen) Jotenka, kävi taas kuten ennenkin ja Venus otti minut valtaansa. Päädyin sommittelemaan sitä oksien kanssa samaan kuvaan. Homma oli silkkaa luomisen tuskaa, koska oli ihan vietävän kylmä…
Kuva: Pirjo Koski
Oli tuuletonta ja näkyvyys mainio. Hieno aamunavaus. Reilun tunnin taivasteltuani ympäriinsä hipsin sisälle jatkamaan aamukahvia.
Kuvaperspektiivin suhteen on haasteita riittänyt ja riittänyt. Aiheen kuvaaminen ei ole ongelma, onhan se ennenkin kuvattu. Nyt on vain tovin aikaa ollut mahdollisuus kuvata tukkipinojen päältä joita radan varteen ilmaantunut. Kauanko tukkipinot vielä ovat maisemassa, muutamat pinot jo maisemasta hävinneet. Muutamana iltana kun on ollut selkeämpää niin on seikkailtu toisaalla.Eniten ongelmia on tuottanut pilvisyys. Toinen ongelma on vain yksi ainoa ohi menevä juna siihen aikaan kun Orion ja Sirius ovat otollisessa kohdassa. Juna toisinaan on ajoissa ja toisinaan reilusti myöhässä. Aikaisemmin Sirius ei ehtinyt nousta tarpeeksi, toisinaan taivas ehti pilvistyä.Tälläkin kertaa, 12.1.2019 iltasella kaikki näytti ensin hyvältä. Ilta eteni ja pilvisyys lisääntyi ja parhaimmillaan katosi tähdet kokonaan näkyvistä mutta uskollinen odottelu jatkui ja jatkui.21:06 Orion ja Sirius olivat hienosti “oikeassa kohdin” mutta kun siihen junan tulemiseen vielä aikaa. Ohutta pilveä toki tälläkin kertaa tähtien edessä. Kuva tietysti tuli otettua vaikka junaa ei ilmaantunut. Tähdet liikkuu ja tuskainen odotus jatkuu. Kriittiset hetken lähestyivät ja tietysti pilvet tuli eteen mutta vielä ehti Orion tulla esille mutta Sirius ei.21:25 Juna pyyhkäisi ohi. Hartiat lysähti ja manaaminen että ei onnistunut tälläkään kertaa. Sääennusteiden perusteella pohdintaa että oliko viimeinen mahdollisuus, pilvisyyttä kun tiedosssa siihen malliin että ei taida edes Kuun pimennys näkyä. Onneksi osattiin pohtia ennen junan tuloa kuvankäsittelyn tarjoamia mahdollisuuksia. Junan viirut eivät vain saisi peittää taivasta, eikä mielellään katulamppuja. Junan etuvalo ei saisi myöskään valaista lähimpiä tolppia.Onneksi jo tiedettiin että junassa on muutama kaksikerros vaunu ja perään normaaleja vaunuja ja viimeisenä auton kuljetus vaunuja joten valotus päälle sitten kun juna on tovin ohi kulkenut. Tuurilaukaisu oli lähes täydellinen. Tällä kertaa sitten rakennettiin haluttu lopputulos kahdesta kuvasta. Tyydyttiin toistaiseksi vain juna ja sen alapuolen maasto kloonaamaan kuvaan jossa Orion ja Sirius.Kuva: Marko Haapala
Nähtäväksi jää että tarjoaako olosuhteet mahdollisuutta kuvata aihe kerralla.
Keskiviikko aamuna jo kuuden aikaan hereillä, aikaa kulutellen mineraaleja kuvaten. Aamupäivästä iltapäivään vierähti poissa kotoa. Sääennuste lupaili selkeää yötä joten iltapäivällä kotiutuessaan ei muuta kuin nukkumaan. Uneen ei vain päässyt, kiitos viereisen päiväkodin tenavien metelöinnin ulkona leikkiessään. Kännykkää vilkaisten sääennusteen osalta ja olikin päivittynyt pilviseksi. Kahvia vain keittelemään niin pääseepähän myöhäisiltasella normaaliin aikaan nukkumaan.Ilta kului väsähtäneenä televisiota tuijottaen ja jotta ei nukahtaisi niin mainostaukojen aikana ulkosalla piipahdettava taivaallista todellisuutta analysoiden. Ohjelman viimeisen mainostauon aikana noin 22:15 ulko-oven avattua näki Köykkyrin yllä kohtalaisen korkeat valopilarit. Vauhdilla kamera irti makrokiskosta ja asetusten ruuvailu ja kamera jalustalle. Ulkovaatetukseen pukeutumisessa syntyi kenties uusi henkilökohtainen ennätys.Pian oltiin ulkona ja Fatbike-pyörä liikkui vauhdikkaasti. Lähiympäristöstä kertyi jos jonkinlaista versiota vauhdikkaasti, peläten että pilarit pian katoavat. Katosihan ne mutta sinnikkäästi pyöräiltiin vielä rahtiterminaalin suuntaan ja lähelle päästyä sai todeta kyseisessä ympäristössä valopilareita.Kuva: Marko Haapala
Maanläjityskasan päälle nousten ja taas kuvaamaan. Kidehilettä tuli lähes vaakatasossa etelästä päin ja objektiivin linssin pyyhkiminen oli ahkeraa. Kuvia kertyi, lyhyellä valotuksella ja pitemmällä yli minuutin valotuksella. Tavoite jälleen, pilarit taustalla ja terminaalista lähtevä rekka mukaan kuvaan. Lopulta niitä rekkoja lähti useita lähes peräkkäin. Kuvattua tuli ja tämän jälkeen aika vierähti kuvaten ympäristöä eri suunnista.Kuva: Marko Haapala
Tässä vaiheessa pilareita ilmaantui enemmän ympäristöön ja kaukanakin niitä oli mutta ei jaksanut ihan Tupokseen asti pyöräillä, puhumattakaan Oulunsalosta. Pilarit kun voivat kadota minä hetkenä tahansa. Zeppelinin ympäristössä kohosi taas vähän terävämpia pilareita joten pientä kiertotietä pyöräillen oltiin taas tutulla pyörätiellä. Tässä vaiheessa malttoi jo valotusaikoja muuttaa ja kerätä ns. HDR-materiaalia.Kello lähestyi aamu kolmea ja totesin että jokohan tämä riittää, tunnelma ollut sitä tasoa kuin ei olisi koskaan pilareita nähnytkään.Seudun komeimmat pilarit kirkkaudessaan muodostuivat Köykkyrin laskettelurinteen ylle ja melkein jo kotona niitä vielä katselin ja pohdiskelin että pitääkö nuo vielä kuvata talteen metsän reunasta. Pyörä varastoon ja objektiivin linssin puhdistus ja kävely metsään.Kuva: Marko Haapala
Kuva: Marko Haapala
Pilarit tuli kuvattua kahdesta eri paikasta ja vielä “männyn kanssa leikkien”, kiitos taskussa olleen pyörän valaisimen. Viimeisen kuvan jälkeen 3:04 pilarit hävisi ympäristöstä ja Köykkyrin pilarit vielä sinnittelivät neljä minuuttia kauemmin. Tämän jälkeen olikin tähtitaivas esillä mutta onneksi akut jo lähes tyhjät joten kotia.
Kuva: Marko Haapala
Kotona heti tietysti kuvien katselu ja käsittely ym… Lopulta päästiin 5:30 nukkumaan.
Talviukkos-häly sai tädin sinkoilemaan ulos-vähän olen hitaaksi tullut, kun itse hälystä kesti seitsemän minuuttia ennenkuin olin passipaikalla.. tosin piti pukea kaikki vaatteet ja kerätä tavarat.No tässä vaiheessa pilvi luonnollisesti alkaa jo pienenemään, joten kiire tuli kaveriksi kuvauspaikalle.Luonnollisesti jännityksen ylläpitämiseksi kannattaa unohtaa kamerasta muistikorttipöydän kulmalle (!!) ja voi sitä paniikin ja tykytysten määrä, kun koetat kipakassa viimassa etsiä kakkoskorttia laukusta ja huomaat, että hansikkaatkin sitten ovat kotona… Mutta varamuistikortti onneksi löytyi…
Kuva: Pirjo Koski
Konvektiopilvi oli todellakin kyseessä!Eerolle Lahteen suurkiitos hälystä.
Olin laittanut kellon soimaan aamulla. Edessä olisi kuun pimennyksen taltioinnin yritys. Kahvia juodessani huomasin ikkunasta, että pilvet tulevat jälleen. Edelliskertojen kuunpimennys toisinto-skenaario tuli mieleen. Taasko tämä on taas tässä? Epätoivo alkoi astelemaan mieleeni.
Join kahvit, pakkasin päättäväisesti tavarat autoon ja huristelin Laitilan Särkijärvelle pimennystä katsomaan. Heti alussa kävi selväksi, että tässä pakkasessa ja kosteudessa tulee olemaan kaikki –myös ajoneuvokalusto kovilla. Onneksi olin epätietoinen tulevasta. Kylmyys oli niin läpitunkevaa ja hyytävää, ettei mitään järkeä. Nyt tuli kova reissu, ajattelin.
Kuu näkyi samassa. Sain tarkennettua kuuhun, otettua pari kuvaa, jonka jälkeen ilmeni ongelma. Patteri oli hyytynyt laukaisijasta. Vaihtamiseen ei ole aikaa. Jatkoin siis ilman käyttäen kameran vitkaa. Seuraavaksi tulivatkin pilvet. Ei voi olla todellista.
Sitten piti yrittää tarkentaa uudestaan kuuhun, se oli lipunut pois tarkennusalueelta. Vaan eipä näkynyt kuuta, ja kun näkyi, niin suurin piirtein sekunnin jonka jälkeen taivas löi tukkoon..
Ei pahus, kävi mielessä. En anna periksi. Kävin kävelemässä, yritin lämmitellä. Viestittelin parin kuvaajan kanssa. Vaikeuksia oli muuallakin. Rohkaisevia viestejä tulvi kännykkään, päätin jäädä vielä toviksi. Simpura että oli vilu. Vaatetta oli ihan kunnolla päällä, mutta rannikon kosteus hyökkäsi.
Kännykkään tulee viesti “älä luovuta” ja muiden bongarien avulla jatkoin kuva taaperrustani. Seuraavaksi sitten jäätyi jalustan kuulapää kiinni. Ei hyvää päivää, eikun huomenta, ajattelin. Siitä eteenpäin koko homma meni tahkoamiseksi.
Sain taistelemalla punaisimmasta kohdasta kuuta kuvan. Kuvaa suurentaessa huomasin, ettei se ole tarkka. Eikun hanskat pois kädestä ja tarkentamaan uudelleen käsin. Obiska tuntui olevan syväjäässä. Yritin uudestaan kuvaa. Nyt meni jo sinnepäin. Seuraavaksi alkoi hyytymään otsalamppu. Sopii kuvioon. Lopulta sain pari kuvaa hikisesti vähän sinnepäin, mitään maisema sommitteluja ei ehtinyt edes ajattelemaan.
- Pimennys pilvien lomasta. Kuva: Pirjo Koski
Joka kerta kuunpimennys on jotenkin ”veret seisauttava” kokemus. Sitä oli jälleen, ei tuottanut pettymystä. Sen hetken, kun taivas oli kirkas (ja allekirjoittanut söösi urakalla tarkennuksia) ehdin näkemään tähtikuviot taivaalla, planeettoja ja suuren, punaisen kuun, jossa oli sinertävä reunus, jonka takaa siivilöityi sinistä valoa. Ei ole mitään pysäyttävämpää. Ihailin näkymää hetken, jonka jälkeen kuu lipui tukevaan mössöön häviten lopulta. Ajatus takan valkeasta vähän jo kiinnosti.
Kääntäessäni auton virta-avainta syttyivät kojetauluun vikavaloviidakko. Ajonvakautusjärjestelmän boksi oli jumissa. ABS oli pois pelistä. Hallelujaa. Edessä oli paluumatka mutkaista, liukasta tietä jyrkkine mäkineen ilman mitään sähköisiä avustajia. Jostain syystä autosta hävisi viimeisessä ylämäessä myös lähes kaikki kierrokset sekä loppukin vääntö. Niukin naukin sain ajettua kotiin, ei olisi hirveästi huvittanut kävellä tuolta pois, vartalo oli syväjäässä..
Olipahan taas monellakin tavalla vaiherikas reissu, joka syöpyi kyllä muistoihin. Positiivisesti.
- Maan varjossa punasteleva Kuu. Kuvat: Pirjo Koski
Viitisen tuntia tuli pakkasessa värjöteltyä Kuun pimennyksen etenemistä kuvaten. Nyt sen kyllä tuntee varpaissaan, sormissaan ja nenässään.
- Kuunpimennys. Kuva; Marko Haapala
Pimentyneen Kuun yläreunassa näkyy häivähdys sinistä, joka on seurausta Maan otsonikehästä. Kuva: Marko Haapala
Pitkin päivää 27.1.2019 esiintyi komioita haloja, yleensä aina kameran ulottumattomissa (lue: ei ollut mukana elijärki ei toimi pitkän pilvisen jakson jälkeen)
Päivän jatkuessa komeana ja siltä erää vapaana, ajattelin tehdä pienen maakunta reissun autolla, maisemat olivat ajelemisen ja kuvaamisen arvoisia.
- 22 asteen rengas. Kuvat: Pirjo Koski
Kaveriporukan halohavikset rytmittivät päivää ja maisemat olivat aivan juuttaan hienot.
Tälläisiä pakkaspäiviä lisää, kiitos.
Tarjoutui mahdollisuus päästä vähän Kempelettä kauemmas, pyörällä ajamatta. Syötteen maisemissa tuli pyörittyä ja Iso-Syötteen ympäristön hetken kestävä nätti hetki tuli ikuistettua.Kylmä pureva viima asetti omat haasteensa, aurinkolasit jäivät kotia ja kuvaaminen oli lähinnä vain automaattiasetuksiin turvautumista, poikkeuksia lukuun ottamatta.Väripilviä, kuva: Marko Haapala
Alkuperäinen kuva oli luonnollisesti aika musta maiseman osalta mutta kyllä Lightroomin kanssa leikkii “taiteilijan vapauksin”.
Operatiivinen toimintasuunnitelma alkoi jo päivällä, kun aloin katsomaan kuun nousun aikaa. Lähempi tarkastelu ”Tähdet”- vuosikirjasta aiheutti sen, että luotuani katsauksen illan säähän, aloin pakkaamaan tavaroita ja valmistelemaan reissua ja eläinratavalon bongaamista.
Käydessäni varusteita lävitse, uusin otsavalo yllättäen kuoli. Ei mitään eloa. Etsin vara lampun ja laitoin laturiin. Vilkuilin hieman hermostuneena kelloa. Pahus, tämä ei sopinut suunnitelmiin. Aloin pohtimaan kuvauspaikkaa uudelta kantilta. Nyt pitää jäädä hieman lähemmäs kytikseen, oli pakko ladata vanha otsavalo.
Päädyin loputtoman arvonnan jälkeen summassa ajamaan kohti Laitilan ja Pyhärannan rajaa. Aurauspenkat vaan olivat korkeita ja todella kovia. Pahus, aika loppuu kesken. Levikkeitä ei ollut. Erään metsätien päässä oli matalampi aurausvalli. Nostatin varovasti auton oikean puolen etu- ja takarenkaat penkan päälle. Kävin katsomassa maavaraa, jota ei juuri ollut. Jännää oli myös, kantaako valli varmasti auton painon, nyt ei ole kukaan auttamassa jos lumi päättäkin pettää. Taiteilin kieli keskellä suuta auton lopulta mahdollisimman penkkaan, siis ihan vinttaan ja lähdin kohti metsätietä.
Siinä tietä eteenpäin rientäessäni sammui varalla ollut otsalamppu. Ei voi olla totta. Seurasi pientä sadattelua.
Päätin jatkaa, lumi valaisi tienoota ja tähdet loistivat kirkkaina. Samassa metsätie lähti kääntymään oikealle ja puusto alkoi harventua. Ja sitten; siinä se loisti.. Ei tarvinnut hirveästi etsiä. Tuttu kiilamainen muoto levittäytyi taivaalle. Eläinratavalo on täällä taas! Näkyipä se hyvin.
Ei muuta jalusta irti repusta ja toimintaan. Yllättävän hyvin tuo ilmiö näkyi, jopa ihan odotuksien yli. Linnunrata erottui upeasti taivaalta, piti oikein henkäistä ääneen. Kyllä taas kannatti lähteä.
- Eläinratavalon kiila nousee kohti kuvan vasenta yläkulmaa. Kuva:Pirjo Koski
Sommitellessani eläinratavaloa kuviin, kuuntelin huuhkajan huhuilua. Oli ihanan rauhallista ja melko vähän hukkavaloa, aivan mahtava paikka. Säätäessäni valotusaikaa, olin kuulevinani suden ulvontaa.
Siis hetkinen. Piti ihan pysäyttää kaikki toiminta, kuulin siis minkä?
Kauempana jossain koirat räkyttivät. Hyvä, että sain edes selvän haukusta. Jaa, ajattelin, mielikuvitus teki temput.
Niinpä laittelin muutaman hälyn eläinratavalosta eteenpäin, kääntelin kameraa, otin kuvia, katselin, tähyilin ja nautin tähtikirkkaasta näkymästä. Samassa välähti kunnollinen tulipallo! Uskomattoman pitkäkestoinen lento-wau! Sieppasin kellonajan ylös.
Seuraavaksi kuulin ulvahduksia ja hetkeä myöhemmin puhdasta ja korkeaa ulvontaa hieman lähempää sijaintiani. Susia oli ainakin Petonetin mukaan alueella. Fantastinen kokemus siis tällä kertaa! Ilma oli vaan jo niin kylmä, että se tuntui etenkin jaloissa. Aloin miettimään autolle perääntymistä. Nappasin parit kuvat vielä. Sitten tapahtui ”rannikot” eli hetkessä ilma oli täynnä jotain vesihöyryn tapaista ja näkyvyys katosi tyystin. Suden ulvonta etääntyi. Päätös autolle palaamisesta oli helppo tehdä.
Suurin huoli oli pimeässä paluu, maaston ollessa todella petollisen liukas,-edes nastakengillä ei tahtonut saada pitoa. Oli hieman ikävä otsavaloa. Kännykän akku hyytyi heti, kun koetin laittaa taskulamppu sovelluksen päälle. Joopajoo. Yllättävän hyvin silmä tottui pimeään ja askel jäähän, pääsin ilman kommelluksia autolle.
Ja tiedättekö lukijat mitä? Otsavalo virkosi. takaisin henkiin heti, kun sain avattua autoni takaoven…
Vesa Vauhkonen kuvasi Leijonan galaksiryppään 28.1.2019
Leijonan tripletti käsittelyssä. Valotukset 30 s, n. 50 kpl. Seurantajalustana oli EQ6-R ja kaukoputkena 1000/200mm PDS, Kamerana käytin Nikonin D7200 runkoa.
Kuva: Vesa Vauhkonen
