Suomalaiset Kuussa 1: Puolikuun suomalaiset

Teemu Öhman:

Monelle voi olla yllätys, että Kuussa on peräti 38 kraatteria, joiden nimen taustalla on suomalaiseksi laskettava tutkija. Yhteensä seitsemän suomalaista tutkijaa on saanut nimensä Kuun pinnalle. Kuu ja planeetat -ryhmä käynnisti syksyllä 2016 Suomi 100 -hengessä projektin, jonka tavoitteena oli havaita mahdollisimman kattava otos suomalaiskraattereista. Yhteensä kolmisenkymmentä onnistuttiinkin kuvaamaan, mikä on erinomainen saavutus. Vain kaksi täydellisissä libraatio- ja keliolosuhteissa mahdollisesti havaittavissa olevaa kraatteria jäivät tavoittamattomiin. Kahden artikkelin sarjan ensimmäisessä osassa käydään läpi kolme parhaiten havaittavissa olevaa kraatteria: Gyldén, Argelander ja Lexell.

Suomalaisten kraatterien yleispiirteet

Liki puolentoistavuotiseksi venähtäneen Suomalaiset Kuussa -projektin aikana Ursan kuukuvaajat saivat poimittua kennoillensa 32:sta mitenkään mahdollisesta kraatterista noin 30. Kukaan ei kuvannut kaikkia, mutta etenkin Ari Haaviston ainutlaatuiset kuvat sarjan toisessa osassa käsiteltävistä libraatioalueiden erittäin vaikeista suomalaiskohteista ovat hatunnoston arvoinen suoritus.

Suomalaisten mukaan nimetyt Kuun kraatterit kattavat suuren osan Kuun geologista historiaa. Niiden iät vaihtelevat kuluneista ja peittyneistä esinektarisista (Donner P ja T; taulukko 1) nuoriin teräväpiirteisiin kopernikaanisiin kraattereihin (Argelander D, Gyldén C [kuva 1], Virtanen ja Virtanen F, sekä Väisälä). Ainoastaan kuudelle suomalaiskraatterille ei ole tiettävästi esitetty minkäänlaista viralliseksi luokiteltavaa ikäarviota. Monilla kraattereilla sellainen on tosin vain suuntaa-antava.

Kaikki suomalaisten mukaan nimetyt kohteet ovat törmäyskraattereita, mutta harrastajien piirissä kuuluisimmalla suomalaiskohteella, Gyldénin laaksolla, ei ole virallista nimeä. Geologisen historian lisäksi myös suomalaiskraatterien nimeämishistoria on huomattavan pitkä, vuodesta 1791 (Lexell) vuoteen 2017 (Virtanen F). Toivottavasti lisääkin suomalaisia tullaan jatkossa Kuussa näkemään.

Suomalaiskraatterien läpimitat vaihtelevat Lexellin 64 km:sta Argelander C:n vajaaseen neljään kilometriin (taulukko 1). Kaikki lähipuolen kraattereista (kuva 2) ovat siis harrastajavälinein nähtävissä, joskin pienimmät vaativat mielellään 15 cm:n kokoluokan kaukoputkea, sekä etenkin suotuisia kelejä ja valaistusoloja näkyäkseen kunnolla. Kuutta kraatteria kaikista 38:sta ei pysty havaitsemaan maapallolta, mutta loput voisivat erittäin suotuisissa olosuhteissa olla nähtävissä.

Taulukko 1. Suomalaiskraatterien perustiedot

---

Nimi          Halk.  Ikä   Lev.    Pit.    Nim. / Hyv.

Argelander    33,72  eN-N  -16,55  5,8     1876 / 1935
Argelander A  8,65   E     -16,54  6,75    2006
Argelander B  5,6          -15,6   5,1     2006
Argelander C  3,87   E     -16,28  5,72    2006
Argelander D  10,69  K     -17,64  4,44    2006
Argelander W  18,63  eN-N  -16,75  4,18    2006
Donner        55,05  N     -31,35  97,99   1970
Donner N      19,91  E     -33,17  97,19   2006
Donner P      40,72  eN    -33,51  96,39   2006
Donner Q      15,61        -34,29  95,63   2006
Donner R      14,9         -34,34  92,28   2006
Donner S      23,39  N     -32,02  93,55   2006
Donner T      46,21  eN    -31,15  94,77   2006
Donner V      18,84  mI    -30,56  95,59   2006
Donner Z      11,4         -29,76  98,09   2006
Gyldén        48,15  eN-N  -5,37   0,23    1898-1912 / 1935
Gyldén C      5,88   K     -5,9    0,99    2006
Gyldén K      4,25   I-E   -5,46   0,6     2006
Lexell        63,7   N     -35,78  -4,27   1791 / 1935
Lexell A      33,59  E     -36,92  -1,39   2006
Lexell B      21,63  I     -37,27  -3,41   2006
Lexell D      18,47  I     -36,18  -0,75   2006
Lexell E      13     I     -37,23  -0,42   2006
Lexell F      7,46   I     -36,56  -5,38   2006
Lexell G      9,26   I     -37,3   -4,94   2006
Lexell H      8,98   I     -36,58  -4,88   2006
Lexell K      10,39  eN-N  -35,98  -6,48   2006
Lexell L      7,18   I     -36,04  -6,12   2006
Sundman       41,04  N     10,76   -91,69  1970
Sundman J     10,34        8,84    -90,24  2006
Sundman V     17,93  E     11,96   -93,56  2006
Virtanen      40     K     15,64   176,74  1979
Virtanen B    27     N     17,83   177,9   2006
Virtanen C    20     N     17,28   178,2   2006
Virtanen F    11,6   K     15,79   177,32  2017
Virtanen J    20           14,03   178,06  2006
Virtanen Z    34     N     16,75   176,66  2006
Väisälä       8,12   K     25,9    -47,9   (1951?) / 1973

---

Halk. = virallinen halkaisija kilometreissä

Ikälyhenteet vanhimmasta nuorimpaan: eN = esinektarinen, eN-N = esinektarinen tai nektarinen, N = nektarinen, I = imbrinen (mI = myöhäisimbrinen), I-E = imbrinen tai eratostheninen, E = eratostheninen, K = kopernikaaninen

Leveysaste positiivinen pohjoiseen, pituusaste positiivinen itään

Nim. / Hyv. = nimen ensimmäinen esiintyminen ja virallinen hyväksymisvuosi. Satelliittikraatterien osalta mainittu vain hyväksymisvuosi.

Gyldén

Kuun eteläisellä pallonpuoliskolla, lähellä Kuun keskimeridiaania sijaitsee kolmen kohtalaisen lähekkäisen suomalaiskraatterin ketju (kuvat 3a ja 3b). Nämä ovatkin selvästi helpoimmin havaittavat Kuun suomalaiset, sillä ne näkyvät erinomaisesti jo kiikarilla ensimmäisen ja viimeisen neljänneksen tienoilla.

Kraattereista pohjoisin on 48-kilometrinen, vanha ja kulunut Gyldén. Se sijaitsee hieman Ptolemaeuksen koillispuolella, joten käytännössä kaikki Kuuta hiemankin enemmän havainneet ovat varmasti Gyldénin nähneet ihastellessaan maineikasta Ptolemaeus–Alphonsus–Arzachel -trioa. Monikaan ei varmaan ole tiennyt katselevansa samalla Gyldéniä. Tämä on hieman sääli, sillä kraatterissa ja sen lähiympäristössä riittää ihailtavaa, joskaan se ei oikeastaan ole itse Gyldénin ansiota. Suurin syy kohteen kiinnostavuuteen on tuhatkunta kilometriä luoteeseen sijaitseva Imbriumin törmäysallas.

Kun Imbriumin allas syntyi noin 3,9 miljardia vuotta sitten, levisi sen heittele käytännössä kaikkialle Kuun pinnalle. Heitteleen synnyttämä luode–kaakko-suuntaisten kymmenien ja satojen kilometrien mittaisten laaksojen ja uurrosten muodostama pintakuviointi on Kuun lähipuolen keskisten ylänköalueiden luonteenomainen piirre. Oikeastaan missään nämä Imbriumin uurrokset eivät näy niin komeasti kuin Gyldénin länsi- ja luoteispuolella. Niiden yhteys Imbriumin synnyttäneeseen törmäykseen on tunnettu jo 1800-luvun lopulta alkaen [1], vaikkei altaiden törmäyssyntyyn yleisesti vielä uskottukaan ennen kuin 50–60 vuotta myöhemmin.

Gyldénin länsi- ja lounaisreunan täysin uuteen uskoon pistänyt laakso on kokonaisuudessaan hieman yli 100 km pitkä (kuvat 3–7). Se alkaa Spörerin pohjoispuolelta, Flammarion U -haamukraatterin eteläreunasta. Leveyttä laaksolla on karkeasti 10–15 km. Syvimmillään Gyldénin kohdalla korkeuseroa laakson reunalta  pohjalle on jopa 1,5 km. Laakso on kuututkija Chuck Woodin Lunar 100 -listalla kohde 92, mutta virallista nimeä sillä ei jostain kumman syystä ole. Paljon vähäisemmillekin laaksoille on Kuussa nimiä annettu. Epävirallisesti laakso tunnetaan nimillä Gyldén Valley tai Vallis Gyldén.

Yksi Gyldénin laakson kiintoisimpia piirteitä on sen pohjalta heti Gyldénin luoteispuolella kohoava 600 metriä korkea, 10 km pitkä ja kolmisen kilometriä leveä vuori (kuva 7). Sen alkuperä ei nimittäin välttämättä ole täysin selvä. Houkuttelevaa olisi tulkita vuori erittäin vinon törmäyksen synnyttämäksi keskusharjanteeksi. Vuori ei kuitenkaan ole poikittaissuunnassa keskellä laaksoa, vaan lähempänä itäreunaa. Laakso myös viettää kohti länttä. Niinpä vuori saattaisi olla vain laakson itäreunan jättimäinen romahdusrakenne. Ongelmallista selitysmallin kannalta on, ettei laakson reunalla ole sellaista kohtaa, josta kappale olisi selkeästi pois, vaan itäreuna näyttää hyvin yhtenäiseltä. Nykytutkimuksen valossa ei myöskään ole alkuunkaan selvää, voisiko hitaassa ja erittäin loivassa heitteleen aiheuttamassa törmäyksessä ylipäätään syntyä mitään perinteistä keskuskohoumaa muistuttavaa rakennetta. Tämä osa Gyldénin laakson geologista historiaa on siis vielä selittämättä.

Selvää kuitenkin on, ettei Gyldénin laakson loppupäässä ole jättimäistä varsin ehjänä säilynyttä lohkaretta, joka laakson olisi kaivertanut. Näin kuitenkin maineikas kuu- ja planeettatutkija Gerard Kuiper esitti vuonna 1954 [2, ks. myös 3] ja sai peräti 82-tuumaisella kaukoputkella tekemille visuaalihavainnoilleen vahvaa tukea toiselta ansioituneelta, joskin huomattavasti useammin väärässä olleelta kuututkijalta, Gilbert Fielderiltä [4]. Vielä 1950–60-luvuilla törmäyskraattereiden ja etenkin sekundäärikraattereiden ja heitteleen synnyn ymmärrys oli vielä melkoisen puutteellista, joten tällaisetkin virhehavainnot pysyivät pitkään täysin vakavasti otettavina.

Vain noin 45 km Gyldénistä eteläkaakkoon sijaitsee myös merkillisesti nimetön, mutta epävirallisesti Müllerin kraatteriketjuna tunnetun kuoppajonon selväpiirteisin osa (kuvat 1 ja 3–6). Aikoinaan tällaiset rakenteet antoivat aihetta arveluille tuliperäisestä alkuperästä [mm. 5–6]. Totta onkin, että vulkaaniset kraatteriketjut eivät ole mitenkään erityisen harvinaisia esimerkiksi Maassa tai Marsissa.

Kuussa Müllerin ketjun kaltaiset kohteet ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta törmäyskraattereiden jonoja. Kuuluisin näistä on Catena Davy Ptolemaeuksen länsipuolella. Kraatteriketjut voivat syntyä useisiin osiin hajonneen kappaleen primääritörmäyksestä. Paljon tavallisempaa on, että kyseessä on sekundäärikraattereiden ketju.

Müllerin ketju ei selvästikään ole samansuuntainen Imbriumin uurrosten kanssa, joten kyseessä tuskin on Imbriumista peräisin oleva sekundäärikraatterien jono. Sitä paitsi se on kartoitettu Imbriumia vanhemmaksi [5]. Yleensä oikeassa oleva Don Wilhelms totesi, ettei Müllerin ketjulle ole mitään selkeää lähdettä [7], mutta tuhannen kilometrin päässä kaakossa sijaitseva Nectariksen törmäysallas (ks. Zeniitti 2/2017) on riittävän lähellä oikeaa suuntaa ollakseen todennäköisin vaihtoehto, ja myös iältään sopiva.

Gyldénillä on pienehkö, laakea ja kulunut keskuskohouma, joka kuitenkin nousee vielä nelisensataa metriä kraatterin tasaisen pohjan yläpuolelle. Sen kunnollinen näkyminen vaatii suotuisaa valaistusta. Kraatterin pohjalla, heti keskuskohouman kaakkoispuolella on nelikilometrinen Gyldén K (kuvat 1, 5–7). Muhkuraisen Imbriumin(?) heitteleen ympäröimänä se on arvioitu imbriseksi tai eratostheniseksi.

Gyldénin kaakkoisreunaa puolestaan koristaa nuori, kopernikaaninen kuusikilometrinen Gyldén C (kuvat 1, 5–9). Se on pienestä koostaan huolimatta sikäli kiinnostava, että sen syntyyn on vaikuttanut sijaintipaikan topografia: kraatteri on selvästi venynyt kaakkoon eli alarinteeseen päin. Tästä näkyy viitteitä Lasse Ekblomin kuvassa 4 ja Jerry Jantusen kuvassa 6. Luotainkuvissa (kuva 7) lievä pisaranmuotoisuus on selvä. Epäsymmetria näkyy myös topografiassa, sillä luoteisreunasta mitaten Gyldén C:n syvyys on noin kilometri, mutta kaakkoisreunalta mitaten noin 300 metriä vähemmän. Tässä tulee esiin hyvin myös nuoren pienen maljakraatterin ja vanhan suuren kompleksikraatterin ero: vaikka Gyldénin läpimitta on kahdeksankertainen Gyldén C:hen nähden, on se keskimäärin 300–700 metriä matalampi kuin Gyldén C. Suuret kraatterit ovat, etenkin suhteellisesti, hämmästyttävän matalia rakenteita.

Kraatteri on nimetty Tukholman observatorion johtajana toimineen taivaanmekaniikan tutkija Johan August Hugo Gyldénin (1841–1896) mukaan. Ennen pestiään Tukholmaan helsinkiläisen kulttuurisuvun kasvatti teki uransa Venäjällä kuuluisassa Pulkovan observatoriossa [8–10]. Gyldénin nimi ilmestyi Kuuhun vuosien 1898–1912 välisenä aikana Johann Kriegerin (1865–1902) tai hänen töitään postuumisti julkaisseen R. Königin (1865–1927) ansiosta [11].

Argelander

Kuun lähestyessä ensimmäistä neljännestä, ehtii terminaattorille puolikuun suomalaisista ensimmäisenä Argelander. Friedrich Wilhelm August Argelanderia (1799–1875) pidetään yleisesti saksalaisena tähtitieteilijänä, mutta hänen isänsä isä oli suomalainen ja syntynyt Pernajassa. Suku oli alun perin Savitaipaleelta Pohjois-Savosta, joten suomalaisesta näkökulmasta Argelanderia voidaan pitää preussilais-suomalaisena. Lisäksi hän eli ja työskenteli Suomessa vuosina 1823–1837. Argelander toimi apulaisprofessoriin rinnastettavana observaattorina Turun akatemiassa, ja oli myöhemmin Helsingin yliopiston ensimmäinen tähtitieteen professori. Helsingistä hän siirtyi Bonnin observatorion johtajaksi. Hän oli yksi aikansa tunnetuimpia tähtitieteilijöitä kunnostautuen etenkin positioastronomian kehittäjänä. Argelanderin mittausten perusteella pystyttiin muun muuassa ensimmäistä kertaa luotettavasti mittaamaan aurinkokunnan liikesuunta. [8–10, 12]

Argelanderin kraatterin nimen historiasta on hienoista epävarmuutta. Ewen Whitakerin [11] mukaan nimi on peräisin Julius Schmidtiltä (1825–1884), hänen kartta ja kirja -yhdistelmästään Charte der Gebirge des Mondes vuodelta 1878. Mary Blaggin [13] mukaan Schmidtin, samoin kuin Wilhelm Beerin (1777–1850) ja Johann Mädlerin (1794–1874) kartoissa ja kirjoissa nykyinen Argelander kuitenkin tarkoitti nykyistä Airy C:tä, joka sijaitsee Argelanderista etelälounaaseen. Schmidtin Argelander oli puolestaan nykyinen Janssen. Blaggin mukaan nykyisen Argelanderin nimeäminen oli Edmund Neisonin (1849–1940) ansiota. Ja ainakin Neison kirjassaan vuodelta 1876 [14] antaa Argelanderista varsin hyvän kuvauksen, kiinnittäen huomionsa mm. kraatterin reunojen selväpiirteiseen terassimaisuuteen. Kirja on edelleenkin antoisaa luettavaa. Koska se ilmestyi kaksi vuotta ennen Schmidtin teosta, lienemme siis kraatterin nimeämisen osalta kiitollisuudenvelassa Neisonille. Argelander oli toinen Kuuhun päässyt suomalainen.

Argelander on 34 km:n läpimittainen vanha kraatteri Albategniuksesta etelään ja Arzachelistä itään (kuvat 3, 10–11). Se on kieltämättä hieman tavanomaisen oloinen kraatteroituneella ylängöllä. Gyldénin tavoin Argelanderinkin ympäristöä piristävät kuitenkin Imbriumin uurrokset. Kraatteria lähinnä olevista uurroksista komein on koillispuolella Parrotista kaakkoon ulottuva laakso. Tämä näkyy erinomaisesti Oskari Syynimaan kuvassa 10. Pituutta tällä nimettömällä laaksolla on tulkinnasta riippuen noin 50–90 km, syvyyttä enimmillään noin 350–450 m ja leveyttä yleensä noin 5 km. Välittömästi Argelanderin pohjoispuolelle on myös rysähtänyt melkoinen klöntti Imbriumin heittelettä. Se on kaivanut Vogelin pohjalta kohti Argelanderin pohjoisreunaa ulottuvan laaksomaisen kraatterin (kuvat 10–11).

Argelanderilla on noin 6–7 km:n läpimittainen keskuskohouma, joka nousee tasaiselta pohjalta noin 600 m:n korkeuteen. Kiinnostavin piirre kraatterin pohjalla on kuitenkin Argelander C (kuva 12). Se on alle nelikilometrisenä suomalaiskraattereista pienin. C on kartoitettu [15] iältään eratostheniseksi, mutta luotainkuvien perusteella se lienee vieläkin nuorempi, eli kopernikaaninen. Sen itäpuolella on noin kolmikilometrinen yhtä nuorelta näyttävä nimetön kraatteri. Näiden välinen reuna on lähes viivasuora (kuva 12). Tämä ja kraattereiden ilmeisen samankaltainen ikä viittaavat erittäin vahvasti siihen, että ne syntyivät samanaikaisesti [16]. Piirteet liittyvät yleensä sekundäärikraattereihin tai kraatteriketjuihin.

Argelander C:n tapauksessa ongelmallista on, ettei kraatteriparin osoittamassa itäkaakko/länsiluode -suunnassa ole nuorta suurta kraatteria, jonka sekundäärikraattereiksi parin voisi tulkita. Näin ollen houkuttelevaksi muodostuukin ajatus, että kyseessä olisi joko hyvin pieni kaksoisasteroidi, tai vaihtoehtoisesti varsin hauras kappale, jonka Kuun painovoima sai revittyä kahteen osaan vain hieman ennen törmäystä. Argelander C on siis kiehtova pieni kohde, jota kannattaa katsella tarkemmin etenkin terminaattorin ollessa lähellä sitä, joskaan ei aivan niin lähellä kuin Oskari Syynimaan kuvassa 11.

Argelanderin suuntaan kannattaa katsella myös täysikuun aikoihin. Argelanderin ja Arzachelin puolivälin tienoilla sijaitsee nimittäin heikosti tunnettu Airyn swirl eli kiehkura-alue [17–18]. Tunnetuimmat, voimakkaisiin magneettikenttiin liittyvät kiehkurat ovat mare-alueilla (esimerkiksi Reiner Gamma läntisen Oceanus Procellarumin alueella), mutta niitä esiintyy myös ylängöillä. Kirkkaina albedokohteina niitä on kuitenkin vaaleilta ylängöiltä huomattavasti vaikeampi havaita kuin tummilta tasangoilta.

Lexell

Kun Galileo Galilei teki piirroksiaan Kuun pinnasta loppuvuonna 1609, hänen huomionsa kiinnittyi erittäin suureen kraatteriin eteläisillä ylängöillä [19]. Seuraavina vuosisatoina on keskusteltu runsaasti siitä, mikä tämä Galilein Böömiin vertaama suuri kraatteri oikein oli. Uskottavimmalta tuntuu, että kyseessä oli 227-kilometrinen Deslandres [20]. Se on lähipuolen virallisesti nimetyistä kraattereista kolmanneksi suurin, ja edullisen sijaintinsa puolesta suurimmalta näyttävä.

Varsin neliömäisen Deslandresin kaakkoisnurkassa on puolestaan suurin suomalainen, 64-kilometrinen Lexell (kuvat 13–17). Lexell oli myös ensimmäisen Kuuhun nimensä saanut suomalainen, sillä kraatterin nimesi jo Johann Schröter (1745–1816) vuonna 1791 [11]. Turkulainen matemaatikko ja taivaanmekaniikan tutkija Anders Johan Lexell (1740-1784) toimi Pietarin tiedeakatemioiden tähtitieteen professorina. Turun akatemian matematiikan dosentiksi hänet oli nimitetty jo vuonna 1763. Nuorena kuollut Lexell oli tuottelias ja aikanaan tunnettu ja korkealle arvostettu tutkija. Hän mm. osoitti Uranuksen olevan planeetta eikä komeetta, kuten alkujaan kuviteltiin.

Komeetta Lexell (D/1770 L1) nimettiin hänen mukaansa, sillä Lexell osoitti ensimmäisenä, että Jupiter muokkasi tämän Charles Messierin (1730–1817) vuonna 1770 löytämän komeetan rataa. Lexell oli siis ensimmäinen, joka tunnisti lyhytjaksoiset komeetat omaksi Jupiterin hallitsemaksi ryhmäkseen. Nykyisin komeetta on kadonnut, sillä Jupiterin lähiohitus vuonna 1779 suuntasi sen ulos aurinkokunnasta suuntautuvalle radalle. [8–10, 21]

Lexellin kraatterin loivasti kumpuilevaa pohjaa murjovat sekundäärikraatterit. Ne on synnyttänyt noin 260 km:n päässä lounaassa sijaitsevan Tychon heittele. Nämä ovat niin kookkaita, että suurimmat niistä näkyvät helposti kuvissa 13–17. Nektarisen kauden aikana syntynyt Lexell on niin kulunut ja täyttynyt, että sen keskuskohoumasta ei ole näkyvissä kuin noin 350 m ympäristöstään kohoava hyvin pienikokoinen nyppylä.

Kraatterin länsiosa on varsin kulmikas, heijastellen todennäköisesti Kuun kuoren vanhoja heikkousvyöhykkeitä. Huomattavasti omituisempi piirre on länsireunan kaksiosaisuus. Reunoista sisempi kohoaa monin paikoin selvästi korkeammalle kuin ulompi, joten kyse ei voi olla poikkeuksellisen suuresta romahdusrakenteesta. Yksi mahdollinen selitys olisi, että Lexell sattui syntymään lähes täsmälleen samalle kohdalle kuin aiempi kraatteri. Tästä vanhemmasta kraatterista ei tämän ajatuksen mukaan olisi jäljellä muuta kuin läntinen ja lounainen reuna.

Vain hieman helpommin ymmärrettävissä on Lexellin käytännössä puuttuva reuna pohjoisessa ja koillisessa. Tähän lienee vaikuttanut se, että Lexell syntyi Deslandresin sisäreunalle. Alarinteen puolella olevat kraatterien reunat tapaavat kehittyä varsin vaatimattomiksi, kuten Gyldén C:kin (kuva 7) omalta osaltaan osoitti.

Etenkin Jerry Jantusen ja Jari Kankaanpään kuvissa 13 ja 17 erottuu mainiosti parisenkymmentä kilometriä pitkä hieman mutkitteleva rille Lexellin luoteisella pohjalla. Leveyttä sillä on reipas kilometri. Alueen geologisessa kartassa [22] sitä ei ole huomioitu, eikä lähiympäristössä ole muita vastaavia rakenteita, tai merkkejä tuliperäisestä toiminnasta. Lexell lieneekin esimerkiksi Humboldtin ja Posidoniuksen (ks. Zeniitti 3/2016 ja 5/2016) ja 250 km Lexellistä luoteeseen sijaitsevan Pitatuksen tapaan rakopohjainen kraatteri, vaikkei sitä sellaiseksi ole luokiteltukaan [23]. Niille ovat tyypillisiä lähellä pohjan ja reunan yhtymäkohtaa esiintyvät konsentriset raot. Lexellissä muita rakoja ei joko koskaan kehittynytkään, tai ne ovat aikojen saatossa kuluneet ja peittyneet. Rakopohjaisten kraatterien syntyyn liittyvä pohjan kohoaminen voi myös osaltaan olla selittämässä Lexellin pohjoisen ja koillisen reunan puuttumista.

Lexellillä on suomalaiskraattereista eniten satelliittikraattereita, kaikkiaan yhdeksän. Kaikki nämä näkyvät mainiosti Ari Haaviston kuvassa 14. Ne ovat kuitenkin kraattereiksi melko tavanomaisia. Suurin on Lexellin itäpuolella sijaitseva 34-kilometrinen Lexell A. Se myös nuorin, eratostheninen, ja sisältää näyttävän rengasmaisen keskuskohoumakompleksin. Kraatterin pohja on epäsymmetrinen, törmäyssulan keskittyessä pohjan luoteissektoriin. Tämä on nipin napin nähtävissä Ari Haaviston kuvan 14 alkuperäisversiota täydellä erotuskyvyllä tarkasteltaessa. Usein tällaiset törmäyssulan epätasaiset jakautumat kielivät topografian vaikutuksesta, mutta Lexell A:n tapauksessa se ei ole ainakaan erityisen ilmeistä.

Vain 50 km Lexellistä pohjoiseen on 3,7-kilometrinen kraatteri Hell Q. Se tunnetaan huomattavasti paremmin nimellä Cassini’s bright spot, siis Cassinin kirkas pilkku. Kyseinen Cassini on etenkin Saturnuksen renkaista kuuluisa Giovanni Cassini (1625–1712). Lokakuun 21. vuonna 1671 hän näki Hell Q:n kohdalla ”eräänlaisen valkean pilven”, jota havaitsi samana syksynä vielä pari kertaa ja uudelleen kaksi vuotta myöhemmin. Tällöin hän tosin piti sitä uutena kraatterina. Kyseessä oli ensimmäinen myöhemmin varsinaiseksi vitsaukseksi muodostuneista ”muutoksista” Kuun pinnalla [24].

Hell Q on poikkeuksellisen nuori kraatteri, varmasti kokoluokassaan yksi nuorimmista koko Kuussa. Niinpä sitä ympäröi hyvin kirkas heittelekenttä säteineen. Muiden säteiden ja heittelekenttien tapaan Hell Q:n heittele näkyy parhaimmillaan lähellä täyttäkuuta, jolloin se onkin silmiinpistävän kirkas täplä. Muulloin näkyvissä on vain pieni kraatteri. Kannattaa siis huomata, että kyseessä ei ole pelkästään Tychon säteessä oleva paikallinen kirkastuma, kuten on väitetty [24], vaan kyse on nimenomaan pienestä nuoresta kraatterista heittelekenttineen. Täydenkuun tienoilla Lexell katoaa näkyvistä täysin, mutta Hell Q:n ansiosta aluetta kannattaa katsella myös silloin.

Hellin ja sen satelliittikraatterien mielenkiintoinen nimi juontaa juurensa unkarilaiseen tähtitieteilijään, matemaatikkoon ja jesuiittaan Maximilian Helliin (1720–1792). Hänen kiinnostavin ansionsa oli 3.6.1769 tapahtuneen Venuksen ylikulun tarkka havaitseminen Norjan Vardøssä (Vuoreija) [25]. Nimi Deslandres puolestaan on varsin nuorta perua, eli se vahvistettiin vasta vuonna 1948. Sitä ennen alueesta yleensä käytettiin englanninkielisissä maissa varsin karulta kuulostanutta nimeä Hell Plain.

Lopuksi

Puolikuun suomalaiset ovat helposti havaittavissa oleva monipuolinen ryhmä kraattereita. Gyldén, Argelander ja Lexell, samoin kuin useat niiden satelliittikraattereista, näkyvät jo kiikarilla. Lähiympäristöineen ne tuovat loistavasti esille törmäyskraattereiden ja sen myötä itse törmäysprosessin monimuotoisuuden. Jos suomalaiskraattereiden havaitsemista vasta suunnittelee, näistä on hyvä aloittaa, sillä artikkelin toisessa osassa esiteltävät suomalaiskraatterit ovatkin jo huomattavasti haasteellisempia kohteita.

Kiitokset

Kiitos kaikille juttua varten kuvia antaneille, ja Veikko Mäkelälle kommenteista ja taitosta.

Lähteet

[1] Gilbert G. K., 1893. The Moon’s face: a study of the origin of its features. Philosophical Society of Washington, Bulletin XII:241–292.

[2] Kuiper G. P., 1954. On the origin of lunar surface features. Proceedings of the National Academy of Sciences 40(12):1096–1112.

[3] Wood C. A., 2003. The Modern Moon: A Personal View. Sky Publishing Corp., 209 s.

[4] Fielder G., 1961. Structure of the Moon’s Surface. Pergamon Press Ltd., 266 s.

[5] Wilhelms D. E. & McCauley J. F., 1971. Geologic map of the near side of the Moon, I-703. United States Geological Survey.

[6] Howard K.A. & Masursky H., 1968. Geologic map of the Ptolemaeus quadrangle of the Moon, LAC-77, I-566. United States Geological Survey.

[7] Wilhelms D. E., 1987. The Geologic History of the Moon. U.S. Geological Survey Professional Paper 1348, United States Government Printing Office, Washington, 302 s.

[8] Karttunen H., 1998. Vanhin tiede, 2. painos. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry., 526 s.

[9] Markkanen T., 2015. Suomen tähtitieteen historia. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry., 270 s.

[10] Markkanen T., Linnaluoto S. & Poutanen M., 1984. Tähtitieteen vaiheita Helsingin yliopistossa. Helsingin yliopisto, 206 s.

[11] Whitaker E. A., 1999. Mapping and Naming the Moon. Cambridge University Press, 242 s.

[12] Markkanen T., 2014. Argelander, Friedrich Wilhelm August. Teoksessa: Hockey T. (toim.), Biographical Encyclopedia of Astronomers. Springer Reference, s. 99–100.

[13] Blagg M. A., 1913. Collated List of Lunar Formations Named or Lettered in the Maps of Neison, Schmidt, and Mädler. Messrs Neill & Co., Ltd., Edinburgh, 182 s.

[14] Neison E., 1876. The Moon and the Condition and Configurations of Its Surface. Longmans, Green and Co., London, 576 s.

[15] Holt H. E., 1974. Geologic map of the Purbach quadrangle of the Moon, LAC-95, I-822, United States Geological Survey.

[16] Oberbeck V. R. & Morrison R. H., 1973. On the formation of the lunar herringbone pattern. Proceedings of the Fourth Lunar Science Conference, Geochimica et Cosmochimica Acta, Supplement 4, 1:107–123.

[17] Blewett D. T., Hawke B. R., Richmond N. C. & Hughes C. G., 2007. A magnetic anomaly associated with an albedo feature near Airy crater in the lunar nearside highlands. Geophysical Research Letters 34:L24206.

[18] Blewett D. T., Coman E. I., Hawke B. R., Gillis-Davis J. J., Purucker M. E. & Hughes C. G., 2011. Lunar swirls: Examining crustal magnetic anomalies and space weathering trends. Journal of Geophysicval Research 116:E02002.

[19] Galilei G., 1999. Sidereus Nuncius. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry., 295 s.

[20] Cherrington, E. H., Jr., 1969. Exploring the Moon through binoculars and small telescopes. Dover Publications, Inc., 229 s.

[21] Karttunen H., 2014. Lexell, Anders Johan. Teoksessa: Hockey T. (toim.), Biographical Encyclopedia of Astronomers. Springer Reference, s. 1318–1319.

[22] Pohn H. A., 1972. Geologic map of the Tycho quadrangle of the Moon, LAC-112, I-713, United States Geological Survey.

[23] Jozwiak L. M., Head J. W., Zuber M. T., Smith D. E. & Neumann G. A., 2012. Lunar floor-fractured craters: Classification, distribution, origin and implications for magmatism and shallow crustal structure. Journal of Geophysical Research 117:E11005.

[24] Sheehan W. P. & Dobbins T. A., 2001. Epic Moon. Willmann-Bell, Inc., 363 s.

[25] Szabados L., 2014. Hell, Maximilian. Teoksessa: Hockey T. (toim.), Biographical Encyclopedia of Astronomers. Springer Reference, s. 927–928.

Linkkejä

Avaruus.fi-foorumi: Suomalaiset Kuussa
Taivaanvahti: Gylden
Taivaanvahti: Lexell
Taivaanvahti: Argelander