Mustavalkoiset yöt

Kari Kalervo:

Mustavalkokuvaus edustaa nostalgiaa ja valokuvauksen hienoimpia perinteitä. Se pelkistää ja pysäyttää tunnelmallaan. Samalla mustavalkoisuus on yllättäen myös realistinen ilmaisukeino nimenomaan yöaiheissa.

Viime helmikuussa kävin Lohjalla pidetyssä luontokuvaillassa. Tilaisuudessa Heikki Willamo esitteli mustavalkoisia luontokuviaan, eläimiä hämärän rajamailla, metsän valoissa ja varjoissa. Olipa muutamaan otokseen osunut jokunen tähtikin. Olin vaikuttunut!

Eihän mustavalkokuvaus tietenkään mikään uusi juttu ole. Muistan kuinka itsekin aikanaan häärin pimiössä filmien ja kehitysaltaiden parissa. Mutta nykyisen digitaalikuvauksen aikakaudella väreillä ilakointi on sen verran yleistä kansanhuvia, että väritön valokuva suorastaan hätkähdyttää.

Mustavalkoinen näkeminen on ihmiselle luontainen asia. Pimeänäöstämme huolehtivat pääasiassa silmän verkkokalvon sauvasolut. Ne tuottavat näköpurppuraa virittäen pimeänäön huippuunsa. Sauvasolut aistivat kuitenkin vain valon voimakkuutta harmaan sävyinä eivätkä pysty erottamaan värejä. Olemme yöllä kutakuinkin kirjaimellisesti värisokeita.

En tosiaankaan näe tähtitaivaalla kosolti värejä. Sama värittömyys jatkuu maisemassakin. Edessäni peilautuva öinen järvi on tummaa harmautta, ja rantakoivun lehdet lepattavat mustina tähtitaivasta vasten. Vaikka en erota värejä, huomaan silti liikkeen hyvin herkästi. Kaukaisille esivanhemmillemme on selvästikin ollut tärkeää vältellä pimeässä vaanivia petoja.

Johtuneeko sitten evoluutiosta ja ihmisen luontaisesta pimeänäöstä, kun mustavalkoinen kuvakerronta toimii erityisen hyvin yönäkymissä. Tai ainakin minä pidän tummasävyisistä mustavalkokuvista.

Tähtiharrastajan näkökulmasta tilanne on herkullinen, sillä kohteita vaikuttaisi ainakin riittävän. Kaikki aiheet eivät kuitenkaan ole hyviä. Mustavalkokuva kaipaa sävyjä, linjoja ja varsinkin ajatusta ja kokemusta ennen kuvan ottamista. Oma kiinnostukseni suuntautuu erityisesti maisematähtikuvaukseen. Valaisevat yöpilvet, revontulet, yksinäiset tähtiyöt metsässä ja ylipäätään luonnonmaiseman elementtien mukaan ottaminen ovatkin puhuttelevia aiheita.

Monista digitaalikameroista löytyy valmiita mustavalkoisia jpg-kuvia tallentava asetus. Silloin on tyytyminen kameran tekemään muunnokseen, joka tosin voi olla osaavissa käsissä ja oikeilla kameraparametreillä erittäin hyväkin. Mustavalkoasetuksella myös sähköinen etsinkuva muuttuu värittömäksi, mikä teoriassa helpottaa harmaasävyjen puntarointia. Valitettavasti sävyjen arvioinnissa sähköinen etsin ei oikein toimi hämärässä eikä varsinkaan pimeässä.

Digitaalinen värikuva voidaan muuttaa mustavalkoiseksi monella konstilla, eikä yhtä ja oikeaa tapaa ole. Yksi perinteinen keino on käyttää Photoshop-ohjelman kanavasekoitintyökalua. Toiset taas suosittelevat jotakin raakakuvien konvertointiohjelmaa, josta löytyy vipuja ja säätimiä sen verran, että heikompaa hirvittää. Alkuun ja vähän pidemmällekin pääsee vaikkapa lukemalla Markku Saihan Mustavalkokuvaus ja työnkulku -kirjan. Opus ei käsittele tähtivalokuvausta millään muotoa, mutta perusasiathan ovat yhteisiä kaikille.

Minullakin on toki menetelmäni: valitsen kuva-aiheeseen parhaiten sopivan värikanavan valokuvan lähtökohdaksi. Paras kanava löytyy vertailemalla niitä keskenään Photoshop-ohjelmassa.

Vihreä kanava on usein kohinattomin, mutta punainen tai sininen saattavat loihtia aiheen sävyt paremmin esille. Tässä pätee entisaikojen mustavalkokuvaajien nyrkkisääntö: värillinen suodatin vaalentaa omaa väriään ja tummentaa muita värejä, eniten tummuu vastaväri. Jos mikään värikanava ei näytä hyvältä, kokeilen viimeisenä oljenkortena lab-väritilan lightness-kanavaa. Parhaan kanavan löydyttyä hylkään väritiedot greyscale-komennolla ja säädän sopivan yötunnelman Photoshopin käyriä ja tasoja rukkaamalla.

Heikki Willamon esityksen jälkeen jäin kaipaamaan lisää ja aloin muuttaa tähtivalokuviani mustavalkoisiksi. Itsenäisen tyylin omaksumiseen ja oman tarinan kertomiseen metodi sopiikin aivan erinomaisesti.

Mustavalkokuva synnyttää monenlaista mielipidettä ja filosofiaa, niin kuin on ajattelijaakin. Omasta mielestäni värikuva on yleensä enemmän dokumentti, jossa tosin kriittisesti tarkasteltuna tuntuu olevan aina jonkin sortin värivirhe. Mustavalkokuva on lähtökohdaltaan todellisuuden tyylitelty tulkinta, joka pysäyttää tunnelmallaan. Siinä kuvastuu maiseman lisäksi myös mielenmaisema.

Ansel Adamsin jalanjäljillä Hepokönkäällä, metsän takaa kajastaa heikko revontulivalo. Mustavalkokuvauksen mestari Adams ei tainnut kuvata viirutähtiä, mutta tuli kuuluisaksi mm. vesiputouskuvistaan. Kuva: Kari Kalervo.

Revontuliyö suoerämaassa. Mustavalkokuvan revontulet vastasivat paljon enemmän nähtyä ja koettua tunnelmaa kuin värikuvien imelät ilotulitukset. Kuva: Kari Kalervo.

Kuunsilta öisellä, peilityynellä merellä. Samaan aikaan rantakalliolla kuului kehrääjälintujen merkillinen hyrinä. Kuva: Kari Kalervo.

Kolmiomainen yöpilvinäytelmä ja pintasumua satuyössä. Kuva: Kari Kalervo.

Valaisevia yöpilviä, kuunsirppi ja maatamo. Kuva: Kari Kalervo.

Yöpilvien valokudelmaa. Sininen värikanava vaalentaa kuvan yläosaa ja tummentaa horisonttia, jolloin kontrasti on helpommin hallittavissa. Kuva: Kari Kalervo.

Pilvilinnoja täyden Kuun aikaan. Kuva: Kari Kalervo.

Linnunrataa Joutsenessa. Punainen värikanava nostaa Pohjois-Amerikka-sumun esiin. Kuva: Kari Kalervo.