Jari Kuula:
Franz von Paula Gruithuisen oli tarkka havaitsija, mutta Johann Schröterin ihailijana hänellä oli erikoisia ajatuksia Kuun asukkaista.
Johann Hieronymus Schröter (1745–1816) mainitaan modernin selenografian isäksi. Hän oli William Herschelin aikalainen, jonka speculum-peilejä Schröter käytti kaukoputkiinsa. Havaintoja hän teki Lilienthalissa, jonne 1793 valmistui hänen suurin reflektorinsa, polttoväliltään 6,9 metriä pääpeilin halkaisijan ollessa 489 mm. Schröterin osaltaan merkittävääkin työtä on luonnehdittu ”omituiseksi sekoitukseksi rehellistä, tarkkaa havaintotoimintaa ja kohtuuttoman vääriä johtopäätöksiä”. Hän oletti muun muassa, että Kuu on asuttu, ja että sillä on ohut ilmakehä.
Schröterin suurimpia ihailijoita oli baijerilainen Franz von Paula Gruithuisen (1774–1852). Esikuvansa romanttisen asenteen lisäksi hän oli myös erittäin hyvällä näkökyvyllä varustettu havaitsija. Aluksi Gruithuisenin ura suuntautui lääketieteeseen, jossa hän sai tohtorin arvon vuonna 1808. Hän keksi muuan muassa sappikivien murskausmenetelmän. Vuoden 1811 Suuri komeetta sai hänet kuitenkin innostumaan poikavuosiensa intohimosta, tähtitieteestä. Mainitusta pyrstötähdestä syntyi hänen ensimmäinen julkaisunsa, jossa hän mm. spekuloi mahdollisuudella näiden taivaankappaleiden asukkaista.
Gruithuisen tarvitsi kuitenkin paremman kaukoputken lapsuudessa hankkimansa tilalle. Hän oli hyvin tietoinen müncheniläisen Joseph Fraunhoferin (1787–1826) saavutuksista. Refraktorien kehitys oli polkaistu liikkeelle Englannissa vuonna 1729, kun Chester Moor Hall (1704–1771) keksi akromaattiobjektiivin periaatteen, ja John Dollond (1706–1761) valmisti pieniä, laadukkaita refraktoreita. Fraunhofer oli kuitenkin ensimmäinen, joka yhdisti korkean käsityölaadun ja tieteellisen optiikan suunnittelun. Vuoteen 1812 mennessä hänen suurin instrumenttinsa oli aukoltaan 190 mm.
Gruithuisen hankki käyttöönsä kolme refraktoria müncheniläiseltä mestarilta, suurin aukoltaan 102 mm ja 1,5 m polttoväliltään. Teleskooppinsa hän asensi pieneen observatorioonsa Sonnenstrasselle Müncheniin, ja aloitti työskentelynsä. Schröterin tapaan Gruithuisenin johtoajatus oli Kuun ja planeettojen asuttavuus, ja hän esitti todisteita seleniittien, Kuun asukkaiden olemassaolosta. Lilienthalin mestarin vaikutus oli kuitenkin näkyvissä koko Gruithuisenin toiminnassa, ja hän etsikin sopivaa muodostelmaa Kuusta nimetäkseen sen Schröterin kunniaksi. Paremman puutteessa hän nimitti nykyistä Sinus Aestuumia eli Kuumuuden lahtea ”Schröterin ruhtinaskunnaksi”.
”Kuukaupunki” löytyy
Varhaisina aamun tunteina heinäkuun 12. päivänä 1822 Gruithuisen suuntasi 60 mm refraktorinsa kohti Kuuta sen ollessa likimain viimeinen neljännes. Hän tutki 90-kertaisella suurennuksella tarkkaan alueita lähellä Kuumuuden lahtea. Kaakkoisilla hämärillä alueilla, missä vuoret heittivät pitkiä, tummia varjojaan, hän hämmästyksekseen havaitsi tummia valleja säännönmukaisesti järjestäytyneenä. Näkemänsä merkitys oli Gruithuisenille heti selviö. Vavisten kiihtymyksestä hän huudahti: ”Oi Schröter, tässä se on, mitä turhaan aina hait!”. Hänelle oli selvää, että katseli kaupunkia lintuperspektiivistä. Piirtämistä hän ei yrittänyt käsiensä tärinän takia, ja havaintokelikin oli rauhaton, joten hän ei ottanut käyttöönsä isompaa akromaattiaan.
Seuraavan kerran Guithuisen tutki aluetta lokakuun 23. päivänä. Hän piirsi kohteen ja antoi siitä tarkan kuvauksen. ”Wallwerk”, kuten hän aluetta kutsui, rakentui viisi mailia pitkän, pohjois–etelä-suuntaisen päävallin ympärille. Siitä erkani 45 asteen kulmassa useita lyhyitä yhdensuuntaisia valleja ”kuin suonet ruusunlehdessä”. Ehkä oudompi kuin itse Wallwerk, oli lähellä sijaitseva muoto, jota hän ei ollut huomannut edellisellä kerralla. Luoteisimman vallin vieressä oli epäsäännöllinen tähti! Gruithuisen oli selvillä Kuun kylmistä öistä ja kuumista päivistä, joten hän päätteli Wallwerkin olevan pinnanalaisen kaupungin näkyvissä oleva rakenne. Tähtimuodon hän päätteli olevan seleniittien temppelin, he olivat siis tähtienpalvojia!
Etsintäkartta Gruithuisenin oletetulle “Kuukaupungille”. Alue sijaitsee Schröter T ja W -kraattereiden välissä. Piirros: Jari Kuula.
Gruithuisenin “Kuukaupungin” alue näkyy Jani Virtasen ottamassa kuvassa tummalla röpelöisellä alueella kuva-alan oikeassa alaneljänneksessä. Suuret kraatterit kuvan keskellä ovat Copernicus ja Eratosthenes.
Franz von Paula Gruithuisenin mielikuvituksekkaat tulkinnat sinänsä tarkoista havainnoista otettiin melkoisella innostuksella vastaan, mutta vähitellen syntyi myös vastareaktio. Olbers kuvasi häntä oudoksi, kun taas Gauss valitti hänen ”hölmöä lörpöttelyään”. Saksalainen tähtitieteellinen julkaisu Astronomische Nachrichten vähitellen kieltäytyi hänen tarinoittensa painamisesta. Vastustaen ”tieteellistä sensoria” Gruithuisen toimitti hetken omia julkaisujaan, mutta mentyään niin totaalisesti pois muodista, hän tuskin sai minkäänlaista huomiota vuonna 1828 ilmoitettuaan toisen Wallwerkin löytymisestä.
Samalla, kun hymyilemme Gruithuisenin muistolle, meidän tulee myös kunnioittaa hänen myötävaikutustaan Kuun tutkimukselle. Gruithuisenista tuli tähtitieteen professori Münchenin yliopistoon vuonna 1826, ja hän oli ensimmäisiä törmäysteorian puolestapuhujia kraattereitten syntyteorioista kiisteltäessä. Muistaa pitää myös se, että kun ajassa mennään eteenpäin hiukan yli kymmenen vuotta, yleisöä huijattiin raskaamman mukaan tapauksessa Great Moon Hoax (1835)!
Lähteitä
Sheehan W. P. & Dobbins T. A., 2001. Epic Moon. Willmann-Bell, Inc
Sky&Telescope
Harold Hill
