Marko Riikonen:
Valoilmiötutkijat ja -harrastajat kokoontuivat touko–kesäkuun vaihteessa Espanjan Granadaan. Suomalaisia harrastajia oli pitkästä aikaa mukana.
Yhdeksän vuoden tauon jälkeen suomalaiset olivat taas paikalla Light and Color in Nature -konferenssissa, joka pidettiin 31.5.–3.6. Espanjan Granadassa. Kyse on maailman ainoasta luonnon valoilmiöiden tutkimukseen keskittyvästä tieteellisestä kokouksesta.
Kokouksessa on tyypillisesti muutama kymmenen alan tutkijaa sekä harrastajia eri puolilta maailmaa. Tällä kertaa peräti 18 eri kansallisuutta oli edustettuna. Alan vanhojen konkariprofessoreiden Robert Greenlerin ja David Lynchin mukaan näissä kokouksissa “uteliaisuus – ei työn säilyttäminen tai uran edistäminen – hallitsee ylivertaisena”.
Aihepiirin minnaertmaisen harrastusmielisyyden vuoksi Lynch ensimmäistä vuoden 1977 konferenssia suunnitellessaan oli huolissaan, olisiko se sopimaton tieteelliseksi kokoukseksi, mutta Optical Society of America lähti tukemaan tapaamista ja siitä lähtien Light and Colorin merkeissä on kokoonnuttu 3–4 vuoden välein.
Monet konferenssissa pidetyistä esityksistä ilmestyvät myöhemmin tieteellisinä artikkeleina yhdysvaltalaisen Applied Optics -lehden Light and Color -teemanumerossa. Merkittävä osa isoimmista ilmakehän optiikan löydöistä on esitelty kokoussarjassa ja julkaistu näissä papereissa.
Granadan kaupunki toimi konferenssin pitopaikkana. Kuva: Claudia Hinz.
Esityksiä
Saksalainen tutkija ja valoilmiöiden harrastaja Alexander Haußmann puhui horisontinympäristönkaaresta, joka maan kaareutumisen vuoksi voisi näkyä matalammalla Auringon korkeudella kuin ilmiön teoreettinen minimi, 58 astetta. Havainnoista ei kuitenkaan löytynyt tällä varmaa tukea.
Toisessa esityksessään hän käsitteli kahdentuneita sateenkaaria. Haußmann oli järjestelmällisen etsinnän tuloksena löytänyt internetistä kuvia ilmiöstä, ja niistä tuli selväksi, ettei aina kyse ole pelkästä kahdentumisesta. Pääsateenkaari voi olla jakautunut useampaankin eri kaareen yläosastaan. Aina jakautuminen ei ole selväpiirteistä ja näkyvillä voi olla esimerkiksi vain epämääräisesti levinnyt paksu kaari.
Näitä on perinteisesti pidetty litistyneiden pisaroiden aiheuttamana, mutta Haußmann ei tekemiensä simulaatioiden perusteella vielä uskaltanut varmuudella sanoa, että ilmiö on seurausta litistymisestä.
Joe Shaw näytti hienon lentokoneesta kuvan Bottlingerin renkaasta. Aurinko oli aika matalalla ja rengas oli siten varsin elliptinen. Shaw kertoi, kuinka lentoemäntä oli lennolla pyytänyt sulkemaan kameran, mutta hän oli kohteliaasti vastannut, ettei sulje kameraa. Tämä on ymmärrettävää varsinkin siinä valossa, että Shawlta on tulossa kirja lentomatkoilla ikkunasta nähtävissä olevista valoilmiöistä.
Itsekin olen kuullut laskuvaiheessa kehotuksen sulkea kameran, mutta sitten joillakin toisilla lennoilla emännät hymyilevät samassa tilanteessa rohkaisevasti. Tällä reissulla maksoin ikkunapaikoista extraa, mutta saalis jäi vain ala-aurinkoon ja alasivuaurinkoon. Paremman saaliin saivat Haußmann ja Claudia Hintz, joka palasivat samaa matkaa Saksaan ja olivat varanneet tulosten maksimoimiseksi ikkunapaikat vastakkaisilta puolilta konetta. Haußmann onnistui kuvaamaan lennolla muutaman sekunnin kestäneen pyramidihalojen näytelmän.
Claudia Hinz näytti omassa esityksessään kuvia gloorioista kolmelta vuoren huipulla sijaitsevalta tutkimusasemalta, joilla hän on työskennellyt vuosikausia. Ylin asema sijaitsi kolmessa kilometrissä. Mielenkiintoisinta kuva-antia olivat väripilviksi vääristyneet glooriat, joille Claudia oli antanut nimen “glorydescend clouds” väripilvien englanninkielistä nimeä mukaillen.
Elmar Schmidt puolestaan analysoi viime talvena Alpeilla havaittua yksittäistä helmiäispilveä. Kuvia oli saatu eri suunnilta, mikä mahdollisti pilven mallintamisen. Varsinainen mielenkiinto tässä oli se, että kyse on epätavallisen etelässä näkyneistä helmiäisistä. Niitähän on totuttu näkemään pohjoisempana, kuten Suomessa, Norjassa ja Skotlannissa, mutta ei Alppien leveyspiireillä. Ei ainakaan Euroopassa, tilanteesta Yhdysvalloissa en tiedä.
David Lynchin esityksistä jäi mieleen selitys vastapäätä aurinkoa horisontissa näkyvälle tummalle raidalla silloin, kun Aurinko on vielä hiukan horisontin yläpuolella. Maan varjoa ei tuolloin vielä perinteisesti voi näkyä, mutta Lynchin mukaan kyse on silti Maan varjosta. Valon taipuminen ilmakehässä on vain nostanut sen näkyville horisontin alapuolelta, samalla tavalla kuin Aurinkokin ilmestyy noustessaan näkyviin “aikaisemmin” ilmakehän taiton vuoksi.
Gloorioiden parissa kunnostautunut Philip Laven esitti tällä kertaa kysymyksen, voiko sateenkaaren pään löytää. Sateenkaarihan ei ole fyysinen objekti, jonka luo voisi mennä, mutta joissakin tapauksissa tämä vaikuttaisi olevan mahdollista.
Laven kertoi, kuinka hän oli ajanut autolla tiellä näkyneen sateenkaaren läpi. Vaikutelma oli ollut niin voimakas, että läpiajettuaan hän oli katsonut, näkyykö se taustapeilistä. Laven tiesi muiden kertoneen samankaltaisista kokemuksista. Yhtenä piirteenä niihin kuuluu myös, että juuri sillä hetkellä, kun havaitsija saavuttaa sateenkaaren, hän tuntee olevansa värien ympäröimä.
No, mikä on selitys? Kyse on Lavenin mukaan siitä, että sateenkaaren muodostavien pisaroiden alue on hyvin rajautunut. Näin voi tapahtua tiellä, jossa edessä ajava auto nostaa märästä tienpinnasta pisarapilven ilmaan, ja jonka läpi sitten takana tuleva havaitsija ajaa ja kokee näin kulkevansa sateenkaaren läpi.
Suomalaisia paikalla oli edustamassa allekirjoittanut ja Marko Pekkola. Nousimme yhdessä lavalle ja pidimme vuorotellen yhteenvedon vuoden 2000 jälkeen tehdyistä halolöydöistä, joista valtaosa on Suomesta. Vuosituhannen vaihde oli hyvä leikkuri, sillä kaikki sitä ennen löydetyt uudet halot on jo julkaistu tieteellisillä foorumeilla, jälkeen löydetyistä ei yhtäkään.
Kaikki kokouksen normaalit esitykset oli rajattu 15 minuuttiin, joten jouduimme tekemään kivuliaan päätöksen karsia sinirenkaan kaltaiset väriefektilöydöt ja eri halomuotojen risteyskohtien kirkastumat pois. Silti oli armoton kiire ja käytimme myös keskusteluun varatun ajan.
Vuorossa viimeinen noin 20 uudesta vuosituhannen jälkeen löytyneestä halosta, joita esittelimme vuorotellen Marko Pekkolan kanssa. Kuva: Claudia Hinz.
Jälkeemme oli tuossa halosessiossa vielä yksi esitys. Kun se oli saatu purkkiin ja oli välipalan paikka auditorion ulkopuolella, ihmiset yksi toisensa jälkeen kävivät onnittelemassa Pekkolaa hyvästä esityksestä. Itse olin tällöin vielä luentohuoneessa juttelemassa jonkun kanssa jostain epäselväksi jääneestä seikasta.
Epäselväksi varmaan jäi useampikin asia, kun mihinkään ei voinut syventyä. Mutta jos ei muuta, niin ainakin kuulijoille tuli selväksi että uusia haloja yhä löydetään. Yhdeksän vuotta sitten pidetyssä konferenssissa joku ilmaisi, että halot alkaa olla loppuun kaluttu tieteen haara, jonka ongelmat ovat pilkälti ratkaistuja. Jos silloin tuossa mielipiteessä olikin totuuden siemen, tämän jälkeen tapahtuneiden uusien löytöjen myötä eletään nyt todellista haloilmiöiden syntyarvoitusten kultaista aikaa.
Kun ennen mysteeristen halojen synnyn ratkaisu onnistui ihan perusheksagoneilla, tänä päivänä meillä on liuta outoja haloja, joiden syntyä ei normikiteilla ratkaista. Kykenemme kyllä usein simuloimaan nämä kummalliset halot, mutta se ei silti kerro, millainen kide ne aiheuttaa. Moilasen kaari, ellipsihalot, 32 asteen kaari – muun muassa näiden simuloitavissa olevien haloilmiöiden aiheuttava kide on yhä arvoitus. Ja muutaman hämäräperäisimmän ilmiön suhteen emme edes ole onnistuneet saamaan simulaatiota aikaan.
Halosession jälkeisen tauon päätteeksi porukka kokoontui vielä auditorioon, sillä tarjolla oli kokouksen perinteinen “kaunis kuva” -show. Jokainen kuviaan näytille haluava sai kaksi minuuttia aikaa. Minua sykähdytti Haußmannin otos halonäytelmästä auton valoissa. Maksimipinossa oli näkyvillä Moilasen kaaren tapainen, mutta varsinaisen kaaren sijaan kyse oli enemminkin yläosastaan kirkastuneesta renkaan pätkästä.
Nähdäkseni tuossa on maailman ensimmäinen havainto Moilasen kaareen liittyvästä 12 asteen säteisestä renkaasta. Haußmann tiesi kertoa myöhemmin, että halonäytelmää kuvatessa maantasossa oli kieputellut tuulenpyörrettä, ja että nähtävästikin turbulenssi oli saanut Moilasen kaaren kiteet leijailemaan epätavallisen epävakaissa asennoissa, mikä aiheutti renkaan. Näin myös äskettäin videon tilanteesta ja kova tuulihan siinä oli – ja on helppo kuvitella, kuinka kiteet maantasossa olivat joutuneet turbulenssin kieputtelemaksi.
Marko Pekkola puolestaan esitteli viime vuosien parhaita halonäytelmiä Taivaanvahti-havaintojärjestelmästä. Itse näytin videon, jossa lapioin –30 pakkasella lunta ilmaan ja josta sitten syntyi halonäytelmä spottivalon keilaan.
Saksalaiset valoilmiöaktiivit
Varsinaisen konferenssiohjelman ulkopuolella vietin jonkin verran aikaa edellä mainittujen saksalaisten kanssa – Haußmannin, Claudian ja Schmidtin. Kuulin Haußmannilta, että saksalaiset ovat suunnittelemassa ensimmäistä automaattista halokameraansa.
Tällä hetkellähän näitä kameroita on olemassa vain yksi, Nicolas Lefaudeuxin parvekkeella Pariisissa. Kovasti soisi Suomeenkin nousevan jonnekin tällaisen kameran. Kun ottaa huomioon, kuinka viime vuosina on uusia haloja Suomessa löydetty yläpilvistä ihan käsipelillä otetuista kuvista, automaattinen kamera saattaisi olla jopa vallankumouksellinen. Selvää on, että kamerat ovat tulossa, vaikka se hitaasti tapahtuukin. Halokameran ylivertaisuuden vuoksi myös perinteinen kuvaus tulee muuttuman vähemmän merkittäväksi, kun kyse on harvinaisuuksien metsästämisestä. Se tulee tuottamaan myös luotettavimmat halotilastot. Kauniin kuvan ottoon tarvitaan kuitenkin vielä yhä ihmistä.
Claudia ja Haußmann osaavat jonkin verran suomea. Claudia on opiskellutkin kieltämme ja hän on siinä määrin Suomi-fani, että meni naimisiin saksalaisen miehensä kanssa Helsingissä. Haußmannillakin oli vähintään halojen suomenkieliset nimet hallussa. Hän kantaa kukkarossaan Suomen markkaa ja käy kuorossa, jossa harjoituksen alla oli “Karjalan kunnailla” suomeksi. Elmar Schmidt puolestaan oli katsonut liudan suomalaisia elokuvia.
Saksalaiset harrastajat kokoontuvat pari kertaa vuodessa ja minun annettiin ymmärtää, että ne ovat rentoja tapahtumia. Suomessahan taannoin järjestettiin tapaamisia, joihin tuli porukkaa aina Kanadaa, Yhdysvaltoja ja Japania myöten, mutta nämä kansainväliset kokoontumiset ovat menneitä aikoja.
Ehkä nyt suomalaisten olisikin aika liikahtaa muiden tapaamisiin valmiin pöydän ääreen. Harrastajien tapaamiset saattavat olla tavallaan antoisampia, koska paikalla on enemmän samanhenkistä porukkaa kuin Light & Color -konferenssissa, joka vaikka harrastushenkinen onkin, kerää paikalle silti varsin vähän varsinaisia havaintoaktiiveiksi luettavia harrastajia.
Aiempina vuosikymmeninä Light and Color keskittyi tiukemmin perinteiseen meteorologisen optiikan maailmaan, jota harrastajat Ursan piirissä ovat tottuneet havaitsemaan: sateenkaaria, haloja, Maan varjoja, valaisevia yöpilviä ja niin edespäin. Ajan mittaan tapaamisten aihepiiri on laajentunut yhä enemmän tämän ulkopuolelle, kuten kukkien ja hyönteisten siivissä esiintyviin väreihin tai esimerkiksi värisokeiden väriaistimusta tehostaviin lasehin.
Tunnetut yhdysvaltalaiset valoilmiökirjailijat ja -tutkijat Dave Lynch, Robert Greenler ja Charles Adler ottivat osaa Light and Color in Nature -kokoukseen. Kuva: Marko Pekkola.
Konferenssi päättyi siihen, että Les Cowley ilmestyi Skypen välityksellä luentohuoneen seinälle. Hänelle myönnettiin Lord Rayleigh -palkinto työstä OPOD-sivuston ylläpitämisestä. Palkinto on rekka-auton pienoismalli. Auton kyljessä lukee “Fresh Milk from Lord Rayleigh’s Farm”. Les jos kuka tunnustuksen on ansainnut uurastuksellaan valoilmiöasian edistämisen eteen.
