Irja Mäkitalo:
Eläkkeelle jäädessäni lupasin itselleni tehdä asioita, joihin aika ei aiemmin riittänyt. Nyt kaikki aika on minun ja nautin rajoituksetta lukemisesta, talvella. Keväällä villikasvit maadoittavat minut luontoon syksyyn saakka.
Suhteellisuusteorian kehittäjä Albert Einstein vuonna 1921.
Himoamistani asioista aloitin tutustumalla aineen ja energian suhteeseen, ettei se jäisi ikuiseksi salaisuudeksi, ainakaan teoriassa. Valon nopeudella en tuloksiin pyri, aika on jo suhteellisen hyvä ystävä. Aine kiinnosti jo 50-luvun lopulla. Kansakoulussa piirrettiin atomi: keskelle pallukka ja ympärille kieppeinä elektroniratoja, kuin Sputnikin kierrot maapallolle. Siinä se aine oli. Kovasti tarvitsin mielikuvitusta, että siitä tiedosta sain vasaran ja varren hahmottumaan. Keskikoulussa sulateltiin lunta ja jäätä, kiehutettiin vedet kattilasta höyryksi. Siinä huurussa häilyi himmeä aavistus aineen olomuodoista, vaan ei se maailmojen mallia aukaissut, eikä opettaja blondille kemiaa suositellut. Kysymyksiä jäi kosolti ja muistissa säilyivät, vaikka työni suuntautuikin vasaraan ja varteen.
Olen toki uponnut nautinnolla muutamaan Valtaojaan ja lukenut tiedelehtiä jotta E=mc² aukeaisi minullekin. Ei ole riittänyt. Pohjatiedon ammottaviin aukkoihin ei ole sattumalta putoillut sopivia kokkareita, joiden päällä uusi asia pysyisi. On ollut helppoa unohtaa luettu saman tien. Hiukkasen epätarkkuusperiaatetta jo harjoittelin EU:n tutkimusyhteistyöhankkeissa, vaan arvelen, ettei se auta tässä asiassa. Itselle luvattu on pidettävä. Tartuin aineen perushiukkasiin molemmin käsin ja lainasin varmuudeksi 1994, 2003 ja 2014 vuosien teokset, eli kymmenen vuoden välein FT fyysikon / kosmologian tutkijan / asiantuntijan, ”maailmankuvaa maallikolle” mielenkiintoisesti kansantajuistavan, Kari Enqvistin kirjaa. Aloitin vanhimmasta opuksesta. Olisinko siitä uudempien jälkeen oleellista erottanutkaan, runsaasta parvesta alkeishiukkasia tuskin on opintojen äidiksi aloittelijalle.
Nielin koukkuni nautinnolla, kiinnostus kasvaa yhä. Välillä MUInaisella muorilla on palikoita puurossa ja tohvelit hattuhyllyllä, eli vauhtia kuin elektronikuorella. Jos suunnasta tai paikasta ei tarkkaa tietoa olekaan, niin aika keittiön patterikellossa käy tarkoituksella pari minuuttia edellä radion aikaa. Vanhan on hyvä olla edistyksellinen, vaikka rannekelloa en enää käytä. Lukuisten lisäkirjojen ja mielenkiintoisten nettiluentojen jälkeen mielikuvat aineen aineettomista alkutekijöistä ja makrokosmoksesta kieppuivat kipunoina kuin lasten sädetikkujen pyöritys; ympäri, rätisten, rikinkatkuiset kipunat ripsahdellen, tuikahdukset sammuen mikä minnekin, jättämättä kaikista lukukerroista edes haaleaa muistijälkeä. Mielikuvat lipuivat hiljaisina kuin kosmoksen mykät galaksit, joista muinaisuuden massattomia valokvantteja singahtelee silmiin taivaalle toljottaessa. Kosmoksessa on liikaa kaikkea. Täällä valitetaan täysistä komeroista, jotka joka tyhjennyksen jälkeen täyttyvät, itsestään.
Tutkijat ihmettelevät kun mustaa ainetta on enemmän kuin kukaan hetki sitten arvasikaan. Se ei ole siivoavalle uutinen, vain se, ettei musta aine näy, on ihmeellistä. Näkyykö se toisessa ulottuvuudessa? Mustaa energiaa ennakoidaan olevan vieläkin enemmän. Saattaa ollakin. Spinit (skinit?) surraavat ja sojottavat suuntiinsa, vaikka oikeassa seurassa väärässäkin olisivat. Bosonit ja hermionit luovat mieleen Savonlinnan bassot ja sopraanot sukupuolittuen mielikuvitusulottuvuudessa. Alkeishiukkasten nimet lumoavat, kauneus ja outous ruokkivat uteliaisuutta, mutta kvarkki oli ennen tuttavallisesti maitorahka. Totuus voi olla toisenlainen ylös ja alas huippua etsiessä, hetkellisten humausten nimiä en edes yritä muistaa, tervehtiä pitää ehtiä, jotta nimi jää mieleen. Hiukkasperheissä värivoimat ovat tärkeitä, seura valitaan värin mukaan. Toisten kanssa synkkaa, toisten kanssa ei. Niin se on; sinistä, punaista ja vihreää, nuorina vanhempia vastaväreillä ärsytetään. Heimoistuuko sateenkaari vielä pienempiin porukoihin, sen aika näyttää. Vahvat ja heikot voimat vaikuttavat kaikkeen ja heikon voima voi olla lujempaa kuin vahvan. Perheissä usein heikomman pettäessä jysähtää, ja kovaa.
Irja Mäkitalo
Teoreetikkojen testaajille tarjoamat gravitonit piileskelevät yhä, (jos ei vasta tavoitettu) vaikka niiden vaikutus tuntuu. Aaltoilu napattiin näkyviin vuosikymmenten kyttäyksen jälkeen. Olisi hiukkastenkin aika ottaa vastuunsa. Gravitoneja lienee vaakanurkassa eniten, vaikutus tuntuu ja näkyy, mutta löytyykö syyllinen peilistä? Neutriinot ovat epäilyttäviä. Saksan neutrit nuoret aivopoimut vastaanottivat, vaikkei 60-luvun koulussa mitään sukupuolista puhuttu, varsinkaan kolmansista tai sekalaisista. Neutriinot vilahtavat sakilla kuin lentokentän kimppataksissa, läpi kaikesta, sormenjälkiä jättämättä ja näkyvää vahinkoa tekemättä. Olematonta sakkia, kloorit pistän kaappiin, ettei reppanoita eksy muuttumisleikkejään tekemään. Ei kaikkea ehdi vahtia eläkkeelläkään.
Lukemattomien kirjojen lukeminen muuttaa unia. Kosmologian, fysiikan, teologian, filosofian ja evoluution villi piirileikki heijastuu unikuviin. Unessa varastelen nappeja pappien kaavuista, revin vanhoja pienikuvioisia tapetteja seiniltä, ihmettelen lummelammesta nousevia vilkassilmäisiä miehiä uusissa keittiökaapeissa, silittelen Oinaan tähtikuvion ison pässin mahanalustaa mustalla silkkihansikkaalla, enkä edes häpeä. Braanien repaleiset säikeet huojuvat hämärässä kuin apea verkkokeinu autiolla hiekkarannalla sadekesänä. Kiikkuiko niissä joku eilen, vai vasta huomenna? Laiturin varjoissa pulpahtelee ja katoaa rinnakkaiskosmoksia. Aika etsii itseään tallin takana ja kurkkii mustaan viemäriputkeen. Oliko siellä toinen maailma? Päästän takkuisen Schrödingerin kissan laatikosta elävänä, se katsoo minua säälien. Unensinisellä, kuoppaisella Higgsin kentällä potkitaan kevyen näköistä, yllättävän raskasta palloa ja ihmetellään sen häviämistä aiotusta potkusta taivaanrannan taakse. Aamulla ukkovarvasta särkee, oireileeko kihti?
Lämmin kanelitoti helpottaa lukemista. Kirjan alkuräjähdys on aivan lähellä. Planckin vakio vetää puoleensa magneettikentän tavoin. Jääkaappimagneettioven avauksen taajuuden vaikutus tuntuu materiana vyötärön energiavirrassa. Silmänurkasta vahdin, etteivät höpsiljoonat hiukkaset keksi kimpassa jotain pikkujäynää. Häviävät ja pulpahtelevat itsekseen, kiinni ei saa vaikka kärpäslätkällä huitoisi. Jatkan lukemista, en ota toista totia. Elektronien vauhdin ajattelukin väsyttää. Rallia yötä päivää. Kiertäisivät vain kuuliaisesti keskustaa, eivät liittyisi AKT:hen, tai twiittailisi vauhdissa, etteivät epätarkkuuksissaan kvanttilipsahda mitättömällä harhahypyllä kaatamaan ensimmäistä dominoa. Koko ketjun kellahdus voisi romauttaa maan talouden lisäksi myös vasaran ja varren. Sattuisi isku vielä omaan peukaloon, jos se rytäkässä kasassa pysyisi.
Mustat aukot hirvittävät. Aika mustan aukon reunalla hidastuu, oppimiselle jää enemmän aikaa, mutta riittääkö se? Mustan aukon läheisyys helpottaa, siitä kun ei kukaan mitään varmaa tiedä, ainakaan aukon tällä puolen. Lisää kirjoja tarttuu haaviin, tiedon jano on kuivaa. Kvanttilomittuminen ja teleportaatio mustaan aukkoon mietityttää. Montako ulottuvuutta on? Kvanttikemia kutittaa aivopoimuja tyhjiössä laskeutuvan höyhenen tavoin. Kosmologinen vakio vaatii muutaman lisälukukerran. Kaikki, tai edes murunen, aikanaan. Kiireen keksi ihminen. Aika on.
Kaivattua supersymmetriaa ei löydy likiavaruudesta, ei edes rintavarustuksesta. Konkreettisia ja komplisempia (kompleksisempia?) rakenteita ajatellen lähimassa vääristyy kaareutuen yhtä aikaa puolipalloina ja satulana. Massaa on liikaa, energian riittävyys epäilyttää. Ymmärryksen kosminen inflaatio vyöryy älyn singulariteettiin sameana kuin Talvivaaran tulvavesi. Synapsien rätinä varoittaa ylikuormasta, välittäjäaineiden kvantit heittelevät arpaa vapaavuoroista. Muistiin tallennus pätkii, varmuuskopio puuttuu. Lukeminen lisää endorfiineja, hymyilen.
Monta kirjaa kosmologiaa ja kvanttifysiikkaa (kansantajuistettunakaan) ei kai ole ihan vaaratonta oletettuihin resursseihin nähden melko vähän käytetyille, silti harmaantuville aivoille. Tieto ja sen puute, lisäävät tuskaa. Vaikeaa on elää kaikkeuden kanssa, vaan ilmankaan ei enää saata olla. Tiedon tapahtumahorisontti häämöttää, sen maljasta maistelu juovuttaa ilman prosentteja. Vaan mitä prosenteista kun valovuosia ja triljoonia on nollasta ja tästä hetkestä kumpaankin suuntaan suunnattomasti. Huimaa, sanan molemmissa merkityksissä.
Mihin kosmos päättyy; käänteinen alkupoksaus ”gnaB giB” vai tyyni lipuminen tyhjyyteen? Siitä en unta näe, en kurki viimeisille sivuille, maltan odottaa. Ehkä selvyys tulee jatko-osissa, tai niiden jatkoissa, ehkä vasta tyttären tyttären tyttärelle. Surulliseenkin loppuun varaudun. Muutama miljardi vuotta ja vastaus on selvä kuin pläkki. Siihen saakka elämän tarkoitus on 42, kuin D. Adamsin neliosaisessa trilogiassa, tai ehkä kokoan askeltimen Pratchett – Baxterin ”Pitkän maan” ohjeilla. Laitan kesällä perunoita kasvamaan.
Jatkan nautinnolla lukemista yli yön, kolmas lukukerta samaa kirjaa. Hävettää, vaan eihän kukaan kertoja laske, ei enää tällä iällä. Nautintoja on monenlaisia, kirsikkasuklaata on vielä, viimeisin Enqvistin kirja menossa. Luku kerrallaan herkutellen pitkitän nautintoa. Lukeminen uuvuttaa, nukahdan viattoman uneen. Unen hämärillä, vikkelästi suuntaa muuttavilla poluilla seuraan takautuvia, alati haarautuvia hopeanhienoja säikeitä ymmärryksen tapahtumahorisontin taakse. Katson elämän kieppuviin kierteisiin. Sukellan olemisen alkusumuun. Löydän tajunnanuniversumin risteilevät rihmat, jatkuvuuteen kopioituneet molekyylilauseet ja mikroskooppisten atomikierteiden alkeishiukkasten pilvivilinän. Koko matka valon alusta tietoisuuteen on tallessa. Kieli vain ei ole 0-1 vaan paljon opittavaa on jo aakkosissa. Teleportatoin uneen, koen univälähdyksinä ajan vetäytymisen elokuvakelan rätisevänä ”rewind” toimintona.
Putoan hopeisesta ilma-aluksesta laskuvarjotta varmana turvallisesta alastulosta. En ehdi maahan asti kun jo maalattiaisen majan oviaukosta kuulen lasten ja eläinten ääniä. Tunnen lannan hajun, vaellan kulottuneella savannilla, tunnistan tuulessa sateen tulon. Luolan hämärässä tuijotan tulta laajennein silmin. Suurten puiden suojassa keinutan synnyttämääni, kuulun johonkin, joukossa olen vahva. Tunnen käden kosketuksen, tuttujen silmien katse läikähtää kuin janoiselle valo virtaavan veden pinnasta. Ravistan kuraveden karvoistani, saalistan pohjattoman nälkäisenä. Pakenen, ryömin matalana ja piiloudun. Ulvon yksinäni. Seuraan kiimahajua anturat verillä, taistelen raivoisasti sukuni jatkamiseksi. Herään horroksesta kylmissäni, kankeana, kyhnytän kylkeäni karsta karisten. Unen kierre syvenee, kutistuu, kevenee. Nousen lentoon, liikkeen nopeus huikaisee, olemisen laajuus hämmentää. Valo himmenee, olen vahva ja raskas, hurja hitaus hallitsee unta. Leijun syvällä, tässä ja nyt. Aaltoilu ja sameus tunkevat aisteihin. Huojun tuulessa, kiinnityn maahan, tunnen lämmön, pudotan jyvät juurilleni, puhkean silmuna sateeseen, levitän itiöitä tuuleen. Kellun, vajoan, muutun, uppoan hämärään, syvälle. Unen piiri supistuu, pimenee, tavoitan nousevan lämmön ja kasvavan paineen. Oleminen leviää kuumaan tyhjyyteen, puristaa. Uni on pimeää, selkeää, tyhjää. Vastausta ei tarvita. Yhtään kysymystä ei ole kysytty.
Terävänä kuin yksisoluisen ajatus, pärähtää älypuhelin. Aika loksahtaa hetkeen. Herään avoin kirjan rinnallani, sen paino tuntuu hyvältä.
