Jaakko Saloranta:
Kun kanadalainen tähtitietelijä Paul Hickson julkaisi galaksiluettelonsa (“Systematic properties of compact groups of galaxies”) Astrophysical Journalissa vuonna 1982, hän tuskin osasi arvata kuinka suosituksi se tulisi nousemaan tähtiharrastajien joukossa.
Hickson koosti 100 galaksiryhmän luettelonsa etsimällä galaksijoukkoja Palomar Observatorion Sky Surveyn (POSS) valokuvauslevyjä ja valittujen galaksiryppäiden tuli täyttää tietyt kriteerit. Näitä olivat mm. riittävä pintakirkkaus, galaksiryhmässä piti olla vähintään 4 yksittäistä galaksia ja näiden keskenäinen kirkkaus ei saisi heittää yli kolmea magnitudia. Yhteensä Hickson Compact Group (HCG) -luetteloon tuli 451 galaksia.
Kaukoputken omistajilla on hyvät mahdollisuudet seurata Hicksonin jalanjäljissä ja samalla päästä kokeilemaan sekä omia taitojaan että kaukoputken tehoja kolmeen ehkä tunnetuimpaan kevättaivaan Hickson-kohteeseen. Näitä ovat The Box (Hickson 61), Seyfert’s Sextet (Hickson 79) ja Copeland’s Septet (Hickson 57). Pystytkö metsästämään nämä kaikki kolme ja millä instrumentilla? Hicksonien maailmaan piirroksien avulla meidät johdattaa Stella Arcti-palkittu syvän taivaan maestro Iiro Sairanen.
Hickson 61 – Sloan Digital Sky Survey.
Hickson 61 – Iiro Sairanen. Newton 40 cm @ 244x
Bereniken hiuksien (Coma Berenices) pohjoisosissa majaileva Hickson 61 on kolmikosta helpoin kohde. Kiikareilla sitä ei kuitenkaan kannata lähteä etsimään: kirkkain joukon galaksi on vain magnitudia 12. Lempinimen “Laatikko” (The Box) saanut galaksiryhmä sisältää 4 galaksia, jotka muodostavat lähes symmetrisen suorakulmion eli laatikon. Yksi galakseista (NGC 4173) on etualan kohde, mutta loput kolme ovat samaa poppoota. William Herschel löysi kaikki neljä galaksia 44-senttisellä kaukoputkellaan vuonna 1785 .
Koska kolmen kirkkaimman galaksin pintakirkkaudet ovat varsin suuria, ei liene yllätys että kolmikko näkyy jo halvalla 8-senttisellä linssiputkella. Havainto-olosuhteiden täytyy toki olla erinomaiset. 200-kertaisella suurennoksella ainoastaan joukon himmein galaksi NGC 4173 jää näkemättä. Tilanteen korjaa 11-senttinen peiliputki, joka näyttää himmeimmänkin galaksin, tosin kohde on aavemaisen himmeä ja näkyy vain vaivoin. Vielä suuremmalla kaukoputkella saa todellisen käsityksen “laatikosta” kun himmeät galaksit saavan itseensä enemmän muotoa. Kolmella kirkkaimmalla galaksilla näkyy lisäksi kirkkaammat ytimet.
10. päivä toukokuuta 1864 saksalainen tähtitietelijä Heinrich Louis d’Arrest (1822–1875) oli havaitsemassa galaksiparvea Kööpenhaminan observatorion 28-senttisellä f/17.5 Merz-linssiputkella. Havaitessaan galaksijoukkoa hän huomasi alueella kaksi ennestään tuntematonta sumua. Sää oli kuitenkin tuulinen eikä taivas ollut täysin selkeä. D’Arrest oli itsekin hieman epävarma havainnostaan. Nykyisin tiedetäänkin, että hänen havaitsemansa kaksi kohdetta (NGC 4170 ja -71) ovat vain yksittäisiä tähtiä. Ensimmäinen on magnitudia 14.6 ja jälkimmäinen magnitudia 14.8. Todellista haastetta kaipaava voi muuten yrittää nähdä lähistöltä löytyvää galaksijoukkoa AGC 1495. Kirkkain yksittäinen galaksi on kuitenkin erittäin himmeä magnitudin 16.4 2MASX J12132824+2915253. Onkohan kukaan galaksijoukkoa yrittänytkään nähdä?
Hickson 57 – Sloan Digital Sky Survey.
Hickson 57 – Iiro Sairanen. Newton 45 cm @ 326x
Copelandin septetti löytyy Leijonan (Leo) hännän tyvestä luoteeseen magnitudin 5 tähdestä 92 Leonis. Ralph Copeland (1837-1905) löysi galaksijoukon 1874 Lordi Rossen jättimäisellä 182-senttisellä kaukoputkella työskennellessään lordin alaisuudessa Birr Castlessa Irlannissa. Liekö kyse kohteiden himmeydestä, huonosta säästä tai jostain muusta, mutta jopa Copelandkin löysi galaksit kahdessa eri osassa. Hän havaitsi kolme kirkkainta galaksia 7. helmikuuta ja loput neljä vasta 5. huhtikuuta. Copeland – ilmeisesti innoissaan löydöstään – määritti galaksien sijainnit varsin väärin ja kohde oli merkattu olemattomaksi jopa vielä vuoden 1973 RNGC-luettelossakin (Revised New General Catalogue of Nonstellar Astronomical Objects). Lisäksi kohteen lempinimen alkuperä on vielä selvittämättä. Mahdollisesti kolmikko Harold Corwin, Gérard ja Antoinette de Vaucouleurs antoivat vahingossa kohteelle sen tutun lempinimen tehdessään RC2-luetteloa (The Second Reference Catalogue of bright galaxies).
Kaukoputkella katsottuna Copelandin septetti on huomattavasti vaikeampi havaittava kuin Hickson 61. Yksittäiset galaksit ovat sekä himmeämpiä että pienempiä. Hyvinäkin öinä kohteiden kanssa saa todella taistella. Kuvailin itse kohdetta vuonna 2003 seuraavanlaisesti käyttäen apuna 20-senttistä kaukoputkea: “Helppo löytää, mutta vaikea nähdä. 200-kertaisella suurennoksella näkyy liuta hyvin himmeitä galakseja, ja kirkkain galaksi NGC 3753 näkyy jo ainakin 122-kertaisella suurennoksella. Paras näkymä joukkoon on 360-kertaisella suurennoksella jolloin 4 tai 5 tasakirkkauksista galaksia näkyvissä. Joukkoa havaittu sen ollessa lähes etelässä, korkeutta noin 50 astetta. Taivas selkeä, kirkas ja rajamagnitudin 7 pintaan”. Galaksiryhmään on etäisyyttä noin 480 miljoonaa valovuotta – Andromedan galaksi on meistä noin 2.5 miljoonan valovuoden päässä.
Hickson 79 – Sloan Digital Sky Survey.
Hickson 79 – Iiro Sairanen. Newton 40 cm @ 244x
Lempinimensä – Seyfertin sekstetti – kohde on saanut amerikkalaiselta tähtitieteilijältä Carl Keenan Seyfertiltä, joka tunnisti kohteen galaksijoukoksi ottamistaan valokuvista 1951. Varsinainen kunnia joukon löytämisestä kuuluu kuitenkin ranskalaiselle tähtitietelijälle Édouard Jean-Marie Stephanille. Hän löysi kohteen visuaalisesti 80-senttisellä kaukoputkellaan vuonna 1882. Hän onnistui näkemään kaksi tai kolme yksittäistä galaksia joukosta vaikka yleisesti hänen oletetaan nähneen vain yhden kirkkaimman. Aikaisemmin vuonna 1877 Édouard oli muuten löytänyt ja samalla nimennyt ehkä sen kuuluisimman Hicksoneista – Stephanin kvintetin (Hickson 92). Joukon kuudesta galaksista muuten vain neljä (NGC 6027, A, B, E) kuuluvat samaan galaksijoukkoon ja ne ovat noin 190 miljoonan valovuoden etäisyydellä. Satojen miljoonien vuosien päästä jäljellä tulee tosin olemaan vain yksi jättimäinen elliptinen galaksi neljän galaksin sulautuessa yhteen.
Mikäli kohdetta haluaa havaita tai kuvata, kannattaa suosiolla odottaa loppukevääseen Käärmeen pään (Serpens Cauda) noustessa korkealle etelätaivaalle. Apuna kannattaa käyttää tarkkaa karttaa, sillä kohteen lähimaastosta ei löydy montaakaan kirkasta tähteä. Hickson 79:n molemmilta puolelta löytyy lisäksi himmeät tähdet, jotka on hyvä tunnistaa. Sky & Telescopen Sue French kuvailee kohdetta osuvasti jo vaatimattomalla 13-senttisellä kaukoputkellaan: “Erittäin himmeä utumainen läskä. Liian suuri ollakseen vain yksi galaksi. Näkyvissä on oletettavasti ainakin kaksi kirkkainta galaksia, jotka ovat sulautuneet yhdeksi hehkuksi. 5 mm Naglerilla kirkkauden vaihteluita aavistettavissa sumuläiskän sisällä”. Juuri tältä galaksijoukko näyttää myös omalla 11-senttisellä kaukoputkellani – yksittäiset galaksit ovat liian himmeitä näkyäkseen selvästi, mutta jotain kuitenkin on näkyvissä. Suurennoksen täytyy joka tapauksessa olla iso – itse käytin 304-kertaista (8’) suurennosta ja odottelin parempia hetkiä seeingissä yksityiskohtien toivossa. Suuremmalla 20-senttisellä kaukoputkella näkyy suurien ponnistelujen jälkeen 3 yksittäistä galaksia, joita ympäröi epäsäännöllinen hehku. Muita galakseja ei näkökentässä voi edes kuvitella.
