Kohu-uutinen kosmoksesta – katso kuvat!
Mahdollisia veden virtausjälkiä Hale-kraatterissa Marsissa. Kuva Nasa / JPL-Caltech / Arizonan yliopisto
Viikon alkuun osui kaksi ”taivaallista” tapahtumaa, joista kehkeytyi mediassa melkoinen kohu. Maanantaiaamuna Kuu pimeni täydellisesti ja saman päivän illalla (Suomen aikaa) Nasa piti tiedotustilaisuuden Marsin vedestä.
Kosmisen naapurimme pimennystä hehkutettiin tiedotusvälineissä ”verenpunaisena superkuuna”. Lutheria lainaten voi kysyä ”mitä se on”? Pimentyvän Kuun punertuminen täydellisen vaiheen aikana ei ole mikään uutinen: niin tapahtuu aina, kun Kuu joutuu Maan täysvarjoon.
Planeettamme ilmakehä taittaa valoa myös keskelle varjoa, mutta valo on väriltään voimakkaan punaista, samaan tapaan ja samasta syystä kuin nouseva tai laskeva Aurinko näyttää suurelta kurpitsalta tai jättiläistomaatilta.
Ilmakehässä valo siroaa, mutta siniset aallonpituudet siroavat enemmän kuin punaiset. Siksi täydellisesti pimentynyt Kuu on veren- tai kuparinpunainen.
Entä sitten superkuu? Jos Kuu on täydenkuun aikaan kiertoradallaan lähimpänä Maata, sitä sanotaan superkuuksi. Kuinka ”super” Kuu sitten on
Kuun keskietäisyys Maasta on 384 400 kilometriä, mutta lähimmän ja etäisimmän pisteen välillä on 42 200 kilometriä. Lähimpänä ollessaan Kuu näyttää läpimitaltaan 14 prosenttia suuremmalta ja 30 prosenttia kirkkaammalta kuin ollessaan kauimpana.
Kuulostaa superilta, mutta onko se sitä? Ensinnäkään taivaalla kumottavaa ”superkuuta” ei voi verrata ”normikuuhun” ja muistikuvat Kuun kirkkaudesta jonakin toisena ajankohtana ovat vähintäänkin hataria.
Koon vaihtelusta saa jonkinlaisen käsityksen, jos vaikkapa euron kolikkoa tarkastelee ensin kahden metrin etäisyydeltä ja siirtyy sitten suunnilleen jalkaterän mitan lähemmäs. Näyttääkö ”supereuro” oleellisesti suuremmalta?
Turhaa kohkaamista siis koko superkuu.
Entä sitten Nasan masinoima mediakohu? Ennakkoon lupailtiin, että ”Marsin mysteeri on ratkennut”. Kun ”mysteeriksi” paljastui punaisen planeetan vesi, antikliimaksi oli ilmeinen. Montako kertaa Marsista vielä löytyy vettä?
Asia ei tietysti ole näin yksinkertainen. Nasalla oli pointtinsa: tällä kertaa Marsista löytyi nestemäistä, rinteitä alas virtaavaa vettä, kun aiemmin tarjolla on ollut joko jäätä tai välillisiä todisteita miljardeja vuosia sitten jokiuomia ja tulvatasankoja kovertaneista vesimassoista.
Marsin ankarissa olosuhteissa – liki ikipakkasessa ja olemattomassa paineessa – vesi voi olla nestemäisessä muodossa vain äärimmäisen harvoin. Paitsi jos se on suolaista. Silloin vesi pysyy nestemäisenä vielä kymmenien asteiden pakkasessa. Ja nyt oli kyse nimenomaan suolaisen veden esiintymisestä. Pisteet Nasalle.
Mutta yhtä lailla pointtinsa oli pettyneellä medialla ja suurella yleisöllä. Kohujournalismia ei pidä harrastaa, ellei sitä osaa tehdä kunnolla. Eikä Nasa tunnu oppivan millään. Vuosien varrella se on järjestänyt useita tiedotustilaisuuksia, joissa on etukäteen hehkutettu paljastuvan käänteentekeviä, vallankumouksellisia tai peräti koko tieteenalan mullistavia asioita.
Ehkä paras esimerkki ylikypsästä uutisankasta on muutaman vuoden takainen löytö, jolla piti Nasan ennakkotiedotteen mukaan olla suurta merkitystä Maan ulkopuolisen elämän etsinnän kannalta.
Kun sitten selvisi, että kalifornialaisesta järvestä on löytynyt bakteereja, joiden biokemia perustuu fosforin sijasta arseeniin, haukotus ja huokaus ei olisi voinut olla juurikaan syvempi. Etenkin, kun löytö osoittautui sittemmin sudeksi: fosfori ei ollutkaan korvautunut arseenilla.
Mitä tästä opimme? Tuskin mitään. Sekä Nasalla että medialla on vielä paljon opeteltavaa tieteen popularisoinnin saralla. Ja suuren yleisön olisi puolestaan hyvä muistaa, että kaikki merkittävä ei ole aina kohun arvoista – eikä etenkään päinvastoin.
Molempia uutisia, vai pitäisikö sanoa, uutisankkoja voidaan pohtia rahan raadollisesta näkökulmasta, mikä ajaa eri tahot kohkaamaan asioista, jotka eivät ole ehkä sen arvoisia.
Jos ajatellaan Nasaa tai tutkimusorganisaatioita yleensä, niin tiede ja tutkimus on kyllä ajettu kilpailuyhteiskunnassa jo sen verran ahtaalle, että medianäkyvyyden ja sitä kautta suopeampien rahoitusnäkymien toivossa ajaudutaan vääntämään kohujulkistuksia pienemmistäkin asioista. Tämä on vain melkoista uhkapeliä, jossa hintana voi olla maineen menetys.
Toisaalta, mikä ajaa median vääntämään superlatiivejä milloin mistäkin pikkuasiasta. Vähempi ei myy ja kilpailu on raadollista. Median on vain helpompi vyöryttää vastuu itseltään uutislähteilleen.