Venera tulee takaisin toukokuussa
Ammoisen Neuvostoliiton vuonna 1972 lähettämä Venus-luotain putoaa Maahan noin kahden viikon päästä. Luotaimen oliu tarkoitus lentää Venukseen, mutta se jäikin nalkkiin maapalloa kiertämään raketin ylimmän vaiheen vian vuoksi – kunnes nyt se puotaa alas Maahan. Luotaimen puolitonninen, noin 80 cm halkaisijaltaan oleva laskeutumiskapseli selviää todennäköisesti Maan pinnalle.
Neuvostoliitto lähetti 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla useita luotaimia Venukseen, ja suuri osa niistä pääsi matkaan hyvin ja toimivat suunnitellusti. Venera 1 oli ensimmäinen kohti toista planeettaa lähetetty luotain, ja vaikka yhteys siihen menetettiinkin matkalla, oli se suuri askel eteenpäin avaruuslentojen alkuaikoina. Venera 7 vuonna 1970 onnistui ensimmäisenä laskeutumaan Venuksen pinnalle, ja se lähetti tietoja sieltä jopa 23 minuutin ajan. Se mittasi paineeksi noin 90 Maan ilmakehän painetta ja lämpötilaksi noin 465 °C.
Venera 8:n laskeutumiskapseli kituutteli Venuksen pinnalla vuonna 1972 noin 50 minuutin ajan tietoja lähettäen. Vuonna 1975 Venerat 9 ja 10 lähettivät ensimmäiset kuvat Venuksen pinnalta. Venerat 13 ja 14 vuonna 1982 lähettivät myös värikuvia ja tutkivat pintaa röntgenspektrometrillä. Ne selvisivät pinnalla pari tuntia ja lähettivät myös ääniä Venuksesta.
Viimeiset Venerat, numerot 15 ja 16 vuonna 1983 kiertivät naapuriplaneettaamme ja kartoittivat noin 25 % sen pinnasta. Sieltä löytyi kraattereita, tulivuoria ja tasankoja.
Jos kaikki olisi sujunut suunnitelmien mukaan, olisi Baikonurin kosmodromista 31. maaliskuuta 1972 laukaisu Venera 8:n kaksoiskappale saanut nimen Venera 9 ja se olisi seurannut vain neljä päivää aikaisemmin laukaisua sisartaan kohti Venusta.
Mutta niin ei käynyt. Luotain asettui normaalisti kiertämään maapalloa, mutta Molnija-raketin ylimmän vaiheen toimintahäiriön vuoksi se luotaimen sysääminen kohti planeettainvälistä siirtorataa epäonnistui. Ylin vaihe (Blok L, eli ”osa L”) räjähti, luotain ja vaihe hajosivat neljäksi kappaleeksi, joista kaksi putosi parin päivän päästä ilmakehään ja tuhoutuivat siinä, mutta kaksi osaa sinkoutuivat korkeammalle kiertoradalle.
Radan korkein kohta oli 9800 kilometrin päässä ja matalin 210 kilometrin päässä. Radan inklinaation oli 52 astetta, eli rata oli 52° kallellaan päiväntasaajan suhteen.
Jos luotain olisi päässyt suunnitellusti matkaan kohti Venusta, siitä olisi tullut Venera 9. Mutta Neuvostoliiton tavan mukaan, kun lento epäonnistui, se sai vain koodinimen Kosmos 482.
Kierrettyään Maata nyt 53 vuoden ajan, luotaimen rata on tullut alemmaksi, ja laskelmien mukaan luotain putoaa Maahan arviolta 9.–10. toukokuuta 2025. Alla olevan, 27.4. tehdyn arvion mukaan putoaminen tapahtuisi toukokuun 10. päivänä klo 8 aamulla Suomen aikaa (+/- kolme vuorokautta).
Ajankohta tarkentuu mitä lähemmäksi putoaminen tulee.
Normaalisti avaruudesta putoavat laitteet tuhoutuvat ilmakehässä lähes kokonaan, mutta tässä tapauksessa huolta aiheuttaa luotaimen laskeutuja, massaltaan 495 kg oleva noin 80-senttinen kapseli, joka oli suunniteltu kestämään syöksyn Venuksen kaasukehän läpi ja laskeutumaan planeetan pinnalle. Se siis tulee helposti Maan ilmakehänkin läpi.
Tällä haavaa putoamispaikasta ei voi sanoa muuta kuin sen, että se on jossain luotaimen kiertoradan alapuolella, eli leveyspiirien 52°N ja 52°S välillä. Suomeen se ei siis voi pudota. Vaara-alue on jotakuinkin Amsterdamin ja Etelä-Amerikan eteläkärjen välisellä alueella ympäri maapallon.
Huonolla onnella kapseli putoaa asutuksen keskelle ja saa aikaa tuhoa aivan kuten suurella nopeudella saapuva kookas ohjus. Ohjukseen verrattuna ero on kuitenkin se, että laskeutujassa ei ole räjähdettä, mutta se saa aikaan iskuvaikutuksellaan tuhoa.
Todennäköisimmin kapseli kuitenkin osuu mereen tai asumattomalle alueelle, koska niitä on maapallon pinnasta suurin osa.
Venera 8:n mallikappale ja sen halkileikkaus. Kapseli on soikean kuulan muotoinen, jotta se asettuisi aerodynaamisten voimien ohjaamana itsestään hyvään laskeutumisasentoon. Silloin pinnalla oleva lämpösuojakerros toimii parhaiten.
Otsikkokuvassa on Venera 8 -luotaimen mallikappaleet Moskovassa sijaitsevassa Lavochkin-yhtiön museossa. Laskeutuja on vasemmalla ja sen Venukseen kuljettava luotainosa oikealla. Kokonaisuudessaan luotaimen massa oli 1 180 kg. Alla on Venera 8 valmisteltavana lentoonsa.
Kuvat: Lavochkin.
Venera 8 onnistui tehtävässään
Neljä vuorokautta ennen Kosmos 482 -alusta lähetetty Venera 8 laskeutui Venukseen 22. heinäkuuta 1972. Venuksen paksu kaasukehä jarrutti laskeutujaa sen planeettainvälisestä lentonopeudesta 41 696 km/h pian 900 kilometriin tunnissa. Laskuvarjo, jonka halkaisija oli 2,5 metriä, avautui 60 km:n korkeudessa.
Laskeutumisensa jälkeen Venera 8 jatkoi tietojen lähettämistä 50 minuuttia ja 11 sekuntia ennen kuin se sammahti – Venuksen suuri paine ja lämpötila, rikkihapposade ja muutenkin helvetilliset olosuhteet olivat sille liikaa. Luotain itse ennätti mittaamaan kaasukehän paineeksi pinnalla noin 90 Maan ilmakehää ja lämpötilaksi 465 °C.
Venera 8 lähetti tietoja laskeutumisensa aikana. Valaistuksen jyrkkä väheneminen havaittiin 35–30 km:n korkeudessa, missä tuulen nopeus oli yllättäen alle 1 km/s. Kaasukehä oli suhteellisen selkeä tuon korkeuden – missä on pilvikerroksen alaosa – ja pinnan välillä.
Pinnalla ollessaan luotaimen gammaspektrometri mittasi kallioperän uraani/torium/kalium-suhteen, joka oli samankaltainen kuin graniitilla.
Historiallista romua kiertoradalla
Maapalloa kietää yhä edelleen noin 50 satelliittia ja rakettivaihetta, jotka laukaistiin avaruuslentojen ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Suurin osa tuolloin lähetetetyistä satelliiteista on pudonnut jo alas, monet hyvinkin nopeasti laukaisunsa jälkeen.
Satojenkin kilometrien korkeudessa on ilmakehän rippeitä, jotka hidastavat satelliittien ratanopeutta ja pudottavat niitä vähitellen alaspäin. Mitä alemmaksi satelliitti putoaa, sitä nopeammin putoaminen tapahtuu. Nyt Auringon aktiivisuuden ollessa korkealla, ilmakehä on ”paksumpi” ja siksi sen ratanopeutta hidastava vaikutus on suurempi ja ulottuu korkeammalle.
Monet satelliitit pitävät ratanopeuttaan tasaisena käyttämällä välillä rakettimoottoria ja nostamalla rataansa ylöspäin, mutta sammuneet satelliitit, ilman rakettimoottoria olevat satelliitit ja avaruusromupalaset eivät voi vaikuttaa putoamiseensa.
Kaikkein vanhin yhä kiertoradalla oleva ihmisen valmistama esine on 17. maaliskuuta 1958 laukaistu Vanguard 1. Se oli toinen Yhdysvaltain laukaisema satelliitti, greipin kokoinen alumiinipallo, joka painaa 1,47 kg ja on halkaisijaltaan 16,5 cm. Kaikkiaan se oli neljäs satelliitti Sputnik 1:n, Sputnik 2:n ja Explorer 1:n jälkeen. Yhteys satelliittiin menetettiin vuonna 1964
Vanguard 1 laukaistiin varsin korkealle elliptiselle kiertoradalle (654 km × 3 969 km), ja se pysyy vielä ainakin 240 vuotta avaruudessa. Kumppaninaan samalla radalla on suurempikokoinen raketin ylin vaihe.
Vanguard 1:n kaksoiskappale Yhdysvaltain kansallisessa ilmailu- ja avaruusmuseossa Washington D.C.:ssä. Kuva: Jari Mäkinen.
Muita vanhoja, edelleen avaruudessa olevia satelliitteja ovat muut Vanguard-sarjan satelliitit Vanguard 2 ja 3, jotka laukaistiin 1959, sekä samoin hyvin elliptisillä radoilla olevat Neuvostoliiton lähettämät Molnija-tietoliikennesatelliitit.
Satelliitien lisäksi on rakettivaiheita, kuten Agena-D- tai Delta-rakettien osia, jotka jäivät kiertoradalle satelliittien laukaisun jälkeen. Nykyisin rakettivaiheet ohjataan laukaisun jälkeen alas tuhoutumaan ilmakehässä, mutta tuolloin avaruusajan alussa niin ei tehty.
Jotkut haaveilevat Vanguard 1:n palauttamisesta takaisin Maan pinnalle ja laittamista museoon. Satelliittia olisi myös kiinnostavaa tutkia, mutta avaruuden ja mikrometeorien vaikutukset tunnetaan jo sen verran hyvin, että tällä tuskin olisi suurta merkitystä. Enemmänkin kyse olisi siitä, että joku haluaisi näyttää, että noin pienen, vaikealla radalla olevan kappaleen hakeminen esimerkiksi robottialuksella olisi mahdollista.
Ja etenkin nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä tällaiset kansallista henkeä nostavat hankkeet tuntuvat saaman paremmin rahoitusta kuin tärkeät tieteelliset lennot.
Mitä kansalliseen itsetuntoon tulee, niin kun Kosmos 482:n kaksi kappaletta putosivat tuolloin 1972 alas, niin niistä selvisi kappaleita Maan pinnalle saakka. Ne putosivat Uuteen-Seelantiin, mutta onneksi ilman ongelmia. Kansainvälisen avaruuslain mukaan lähettäjämaa Neuvostoliitto olisi ollut vastuussa niiden mahdollisesti aiheuttamista vaurioista, mutta Neuvostoliitto ei tunnustanut palasia omikseen. Sen mukaan oli vaikeaa todistaa, että metallipalaset olisivat juuri sen lähettämiä.
Saa nähdä mikä olisi tilanne nyt, jos laskeutumiskapseli saisi aikaan vahinkoa. Päinvastoin kuin aiempien palasten kanssa, tämän osoittaminen Venus-luotaimen kapseliksi olisi hyvin helppoa.