Juttu on julkaistu myös Tiedetuubin ESA-blogina.
Virosta tuli ESAn jäsenmaa
Eteläinen naapurimaamme Viro liittyi virallisesti Euroopan avaruusjärjestön täysjäseneksi nyt syyskuun alusta. Siitä tuli näin ollen järjestön 21. jäsenmaa.
Liittymisestä sovittiin virallisesti jo helmikuun 4. päivänä, jolloin silloinen ESAn pääjohtaja Jean-Jacques Dordain, Viron talousasioista ja tiedonvälityksestä vastaava ministeri Anne Sulling, Viron avaruusasiain komitean johtaja sekä parlamenttijäsen Ene Ergma (joka on myös koulutukseltaan tähtitieteilijä ja vaikuttanut voimakkaasti Viron ESA-jäsenyyden edistämiseen) ja Sven Jürgenson, Viron suurilähettiläs Ranskassa, allekirjoittivat jäsenyyssopimuksen Pariisissa.
Sen jälkeen alkoi monimuotoinen virallinen prosessi, johon liittyi viime vaiheessa myös asian hyväksyminen Viron hallituksessa. Tämä saatiin lopulta päätökseen nyt kesän lopulla ja Virosta tuli virallinen jäsen 1. syyskuuta. Tästä eteenpäin Viron delegaatit osallistuvat muiden jäsenmaiden tapaan ESAn eri komiteoiden ja ohjelmien hallintoon ja ovat myös mukana ESAn neuvostossa alkaen huomenna olevasta kokouksesta.
Alun perin Viron tie ESA-jäseneksi alkoi jo 20. kesäkuuta 2007, jolloin allekirjoitettiin sopimus yhteistyöstä ESAn kanssa. Sen jälkeen marraskuussa 2009 tuli Virosta ESAn yhteistyömaa, kunnes nyt se on täysivaltainen jäsen.
Suomalaisittain on luonnollisesti erittäin mieluista saada virolaiset mukaan ESAn toimintaan; Suomihan on ollut ESAn täysjäsen jo vuodesta 1987.
Katso myös: Viron omat sivut ESAn nettisivuilla.
Tämä juttu on julkaistu myös Tiedetuubin ESA-blogina.
Vastaa
Pikkusatelliitti vastaan merimonsterit
Paras tapa seurata trooppisten myrskyjen kehittymistä ja siten ennakoida niiden liikkeitä on tarkkailla niitä avaruudesta. Monet sää- ja ilmastontutkimussatelliitit tekevätkin niin ja säästävät lähettämillään tiedoilla vuosittain reippaasti hintansa arvosta tuhoja ja vaurioita – sekä lisäksi pelastavat samalla ihmishenkiä, joiden mittaaminen rahassa on mahdotonta.
Yleensä tiedotusvälineissä näytetään huimia kuvia Yhdysvaltain itärannikkoa ja kaakkoisosia lähestyvissä hurrikaaneista tai Aasiassa tuhoa aiheuttavista taifuuneista. Kuitenkin samaan tapaan eri voimakuiset trooppiset matalapaineet myllertävät Tyynellä valtamerellä, missä Havaijia ja muutamia pienempiä saaria lukuun ottamatta ei ole paljoa asutusta.
Mutta siellä on laivoja, joiden matkantekoa ja turvallisuutta myrskyt haittaavat.
Erityisesti tänä vuonna voimakkaan El Niño -ilmiön vuoksi pyörremyrskyjä on ollut runsaasti. El Niñon vuoksi meren pintalämpötila on normaalia korkeampi, minkä vuoksi meren päällä oleva ilma on lämpimämpää ja kosteampaa. Tämä auttaa muodostamaan syviä trooppisia matalapaineita, joista osa kehittyy pyörremyrskyiksi. Amerikan puolella näitä kutsutaan hurrikaaneiksi ja Aasiassa taifuuneiksi.
Oletettavasti El Niñon vuoksi tästä vuodesta on tulossa erityisen aktiivinen hurrikaanivuosi, sillä tilastoissa jo nyt tämä on viidenneksi aktiivisin itäisellä Tyynellä valtamerellä sitten vuoden 1971. Elokuun loppuun mennessä jo kolme voimakasta, vaarallisuusluokkaan 4 kuulunutta hurrikaania on kurittanut Havaijia.
Kolmella satelliitilla pilvien alle
Tavalliset sääsatelliitit eivät näe kunnolla matalapaineiden sisälle ja niiden alla olevaa meren pintaa, joten tällaisia havaintoja voidaan tehdä vain erikoisemmilla satelliiteilla.
Esimerkiksi pinnan tuulen nopeus ja suunta ovat erittäin hyödyllisiä tietoja merisään ennustajille.
Euroopan avaruusjärjestön merien ja maanpinnan kosteutta mittaavassa SMOS-satelliitissa on mikroaaltoradiometri, joka pystyy ottamaan vastaan pilvienkin alta tulevaa tietoa. Alun perin tätä mittalaitetta ei suunniteltu tekemään tuulen nopeusmittauksia, mutta lennon kuluessa laitetta on opittu käyttämään monella uudella tavalla.
Kun SMOS:n havaintoja yhdistetään kahden muun vastaavanlaisen, mutta hieman eri aallonpituudella merenpintaa mittaavan satelliitin, NASAn SMAP:n ja japanilaisen GCOM-W:n keräämien havaintoihin, saadaan voimakkaidenkin hurrikaanien paksujen pilvien alta hyviä mittaustietoja.
Ranskan merentutkimuslaitoksen Ifremerin ja Iso-Britannian säätieteellisen laitoksen tutkijat ovat kehittämässä nyt malleja, jotka voivat käyttää tietoja hyväkseen hurrikaanien liikkeiden ja voimakkuuden ennustamisessa.
Meren pinnan lämpötilamittaukset näyttävät selvästi, että hurrikaanien jäljessä on kylmemmän meriveden alue. Tämä tukee sitä oletusta, että myrskyt “imevät” voimaansa meriveden lämpötilasta ja kosteudesta siten, että samalla meren pinnassa oleva vesi viilenee ja ennen kaikkea se sekoittuu alempana olevaan kylmempään veteen.
Miten meri ja ilmakehä pelaavat keskenään?
Meren ja ilmakehän väliset vuorovaikutukset ovat myös merkittävässä osassa, kun hurrikaaneja sekä säätä merenkävijöille ennustetaan. Yksi tällaisia ennusteita tekevistä paikoista on eurooppalainen Copernicus-järjestelmän merien ympäristöseurantakeskus.
“Paitsi että eri satelliiteista saatavien erilaisten mittaustietojen yhdistäminen auttaa meitä tekemään paremmin sääennusteita, on näistä paljon hyötyä kun koetamme ymmärtää paremmin voimakkaiden myrskyjen aikaista meren ja ilmakehän välistä vuorovaikutusta”, toteaa Ifremerin tutkija Nicolas Reul.
“Uudenlaiset havaintotekniikat ovat kuitenkin tällä hetkellä toiminnassamme olennaisessa osassa, koska niillä on niin selvää yhteiskunnallista hyötyä”, sanoo ESAssa työskentelevä merentutkija Craig Donlon.
“Nämä nyt saadut tulokset hurrikaanien ennustamisesta korostavat selvästi tarvetta tehdä havaintoja myös niin sanotuilla passiivisilla mikroaaltoinstrumenteilla. Niistä on paljon apua äärimmäisten sääilmiöiden ennustamisessa ja meren sekä ilmakehän välisen vuorovaikutuksen selittämisessä. Olisikin hyvin tärkeää tutkia nyt mahdollisuutta laittaa erilaisia mikroaaltojen alueella toimivia mittalaitteita yhteen ja samaan satelliittiin.”
SMOS (oikealla), SMAP ja GCOM-W toimivat toistaiseksi hyvin, ja koska niille ei ole toistaiseksi vielä tulossa työnjatkajia, sopii toivoa niille pitkää ikää.
Otsikkokuvassa on NASAn Terra-satelliitin ottamista kuvista tehty kuvakooste hurrikaaneista Kilo, Ignacio ja Jimena.
Vastaa
Avaruusviikinki lähtee matkaan
Huomisaamusta tulee varmasti ikimuistoinen ESAn tanskalaisastronautti Andreas Mogensenille.
Aamulla klo 7:37:43 Suomen aikaa (10:37:43 paikallista aikaa Baikonurissa) häntä sekä Sergei Volkovia ja Aidyn Aimbetovia kuljettava Sojuz TMA-18M -alus nousee lentoon kantoraketin nokassa ja suuntaa kohti Kansainvälistä avaruusasemaa.
Näin Andreasista tulee toinen pohjoismaalainen avaruuslentäjä. Ensimmäinen oli kaksi kertaa sukkulalla lentänyt ruotsalainen Christer Fuglesang.
Koska avaruusasema on juuri nyt varsin korkealla kiertoradalla, käyttää Sojuz perinteistä kaksi vuorokautta kestävää lentorataa asemalle, joten kolmikko telakoituu asemaan perjantaina aamulla. Useimmiten viime aikoina Sojuz on lentänyt asemalle vain noin kuudessa tunnissa. Vaikka pari vuorokautta ahtaassa aluksessa ei välttämättä ole yhtä miellyttävää kuin tilavalla avaruusasemalla, antaa se Andreasille mahdollisuuden nauttia avaruudesta rauhassa – muutoin hänen lentonsa on hyvin työntäyteinen.
Tämä lento on muutenkin poikkeuksellinen, koska sen tarkoituksena on lähinnä vaihtaa asemalla oleva Sojuz-alus toiseen. Normaalisti avaruusasemalla on kuusi avaruuslentäjää siten, että kuusikko koostuu kahdesta kolmihenkisestä miehistöstä. Näiden laskeutumiset ja nousut asemalle on ajastettu siten, että vaihdot tapahtuvat aina noin kolmen kuukauden välein.
Yleistäen elo-syyskuun, joulu-marraskuun, helmi-maaliskuun ja touko-kesäkuun vaiheissa yksi Sojuz-alus palaa kolmen avaruuslentäjän kanssa takaisin Maahan ja uusi aluksellinen lähtee taas asemalle.
Tällä kerralla kuitenkin asemalla on kaksi avaruuslentäjää, amerikkalainen Scott Kelly ja venäläinen Mihail Kornienko, jotka viettävät asemalla vuoden päivät. Siksi nyt Sojuz-alus ja yksi miehistön jäsen tulee vaihtaa, ja näin kaksi ”ylimääräistä” henkilöä pääsee mukaan lennolle.
Yksi näistä on Andreas, koska ESA päätti hyödyntää myös tämän lyhyen avaruuslentomahdollisuuden. Se on erittäin kiinnostava vastapainona pitemmille avaruuslennoille, koska sen aikana voidaan tehdä erilaisia tutkimuksia ja tekniikan testaamista.
Lisäksi lyhyt lääketieteellisesti tällainen lyhyt lento antaa mahdollisuuden tutkia ihmisen elimistön ja aistien sopeutumista avaruuteen erilaisella tavalla. Jos aikaisemmin suurin osa avaruuslennoista oli tällaisia lyhyitä pyrähdyksiä, ovat kaikki eurooppalaisastronauttien tekemät lennot viime aikoina olleet pitkiä, lähes puoli vuotta kestäviä komennuksia avaruusasemalla.
Jos kaikki sujuu suunnitelman mukaisesti, Andreas ja Aidyn Aimbetov palaavat Gennadi Padalkan kanssa Maahan vanhemmalla Sojuz TMA-16M -aluksella perjantaina 11. syyskuuta.
Robottien ohjaamista virtuaalilasit päässä
Andreasin IRISS-nimen saaneella lennolla on mukana yli 20 erilaista tieteellistä ja teknistä koetta sekä testiä.
Näistä kenties kiinnostavin on robottien sekä laitteiden kauko-ohjausta avaruudesta. Kun aikanaan avaruuslentäjät tutkivat esimerkiksi asteroidia tai ovat Marsin pinnalla, he tulevat käyttämään runsaasti robotteja niin tekemään työtä kanssaan kuin myös suorittamaan tehtäviä niin autonomisesti kuin kauko-ohjattuinakin.
Andreas ohjaakin pienen auton kokoista, kameroilla ja kahdella käsivarrella varustettua Eurobot-robottia, joka sijaitsee ESAn teknisessä keskuksessa ESTECissä.
Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Maan päällä olevaa kookasta robottia ohjataan avaruusasemalta. Tätä ennen vain NASAn astronautti Sunita Williams on käyttänyt pientä Legoista tehtyä kulkijaa avaruusasemalta vuonna 2012.
Eurobot on tosin ollut jo aikaisemmin yhteydessä avaruusasemalle, sillä viime vuonna Alexander Gerstlähetti sille asemalta käskyjä ja otti vastaan robotin kuvia sekä telemetriaa.
Nyt robotilla tehdään monimutkaisempia toimia, kuten avataan laskeutujan mallikappaleessa oleva aurinkopaneeli. Lisäksi kokeeseen kuuluu toisen, pienemmän kulkijan ohjaaminen. Sen tarkoituksena on sijoittaa kamera sopivaan paikkaan, jotta työskentely Eurobotin kanssa käy helpommin.
Osana koetta on myös tuntoaistin käyttö. Haptics-2 -nimisessä kokeessa avaruusasemalla olevalla tuntokäyttöliittymällä käytetään toista vastaavaa Maan päällä, jolloin Andreas pystyy tuntemaan miltä esimerkiksi kappaleen koskettaminen tuntuu ja kuinka kappaleen pinta antaa periksi.
Interact -nimisessä kokeessa käytetään tätä tuntoaistia ja yritetään laittaa palikka sopivaan reikään – temppu, mikä normaalisti on helppo pikkulapsellekin, mutta avaruudesta etäkäytöllä tehtynä ei ole mitenkään yksinkertainen.
Andreas testaa myös älylaseja sekä reaaliaikaista, interaktiivista yhteyttä lennonjohtoon, jolloin hän saa paitsi puheena ohjeita ja tietoja, niin myös esimerkiksi kuvia heijastettuna suoraan laseihin.
Lääketieteen puolella kiinnostavin koe on tiukka, ihonmyötäinen puku, joka toimii vähän kuin lentosukat: se puristaa käyttäjänsä kehoa ennen kaikkea pituussuunnassa. Syynä tähän on se, että painottomuudessa ihminen pitenee useilla senttimetreillä, jopa 7 cm, koska muun muassa selkäydin pitenee kun painovoima ei enää purista sitä kasaan. Tämä saattaa saada aikaan kipuja ja voi tehdä paluun Maahan hankalaksi.
Tarkoituksena on nyt tutkia voisiko tällä asulla auttaa tilannetta sopeuttamalla kehoa takaisin maanpäälliseen mittaansa ennen paluuta takaisin Maahan.
Andreas käyttää myös asemalla kuntoillessaan (kuten kaikki astronautit tekevät painottomuuden haitallisia vaikutuksia estääkseen) laitteistoa, joka mittaa ja rekisteröi hänen lihastensa käyttäytymistä.
Astronautit menettävät painottomuudessa lihasvoimaansa, ja tällä laitteella voidaan nyt tarkkailla miten tämä tapahtuu.
Lisäksi Andreas tekee lentonsa aikana muun muassa aivojen toimintaan liittyviä lääketieteellisiä kokeita, syö myslipatukan kaltaista, periaatteessa pitkillä avaruuslennoilla kasvatettavan kaltaista ruokaa, tutkii mikrobeja, jotka auttavat vähentämään biologisen jätteen määrää avaruuslennoilla, sekä testaa uudenlaista veden suodatuslaitteistoa.
Hän myös katselee maapalloa, paitsi todennäköisesti ihan huvikseen, niin myös tieteellisin silmin: hänen tarkoituksenaan on havaita ukkosmyrskyjen aikaan esiintyviä harvinaisia ylöspäin iskeviä salamoita.
Mukana paljon tanskalaista tunnelmaa
Ei ole mikään ihme, että Tanskassa Andreasin lentoon suhtaudutaan hyvin innostuneesti. Onhan kyseessä ensimmäinen tanskalainen avaruudessa.
Siksipä mukana on luonnollisesti Legoja ja tanskalaista ruokaa, muun muassa avaruuspalloiksi kutsuttuja suklaaherkkuja.
Asemalla on jo nyt häntä odottamassa myös tanskalaisopiskelijoiden tekemä AAUSAT5 -pikkusatelliitti, joka on tarkoitus lähettää avaruuteen lennon aikana. Tosin voi olla, että sitä ei ennätetä tehdä, jolloin lähetys jää jonkun muun tehtäväksi, mutta satelliitin tekeminen on osa Andreasin lennon opetuksellista puolta.
Satelliitti on tehty Aalborgin yliopistossa, missä on rakennettu useampikin samankaltainen cubesat-luokan satelliitti.
Andreasin mukana avaruuteen lentävät myös tanskalaiskirjailija Søren Kierkegaardin alkuperäiskäsikirjoitus vuonna 1848 julkaistuun kirjaan Lilien paa Marken og Fuglen under Himlen (Kedon kukka ja taivaan lintu, suomentanut Heikki Linnove vuonna 1915).
Kaikki valmista lähtöön
Kuten koko lähtövalmisteluaika Baikonurissa, on myös viimeinen vuorokausi ennen lähtöä täynnä perinteitä.
Aluksi eilen illalla miehistö katsoi neuvostolänkkärin nimeltä ”Autiomaan vaalea Aurinko”, koska Gagarin teki aikanaan niin, ja tänään tiistaina oli vuorossa Venäjän valtion komission antama virallinen lupa raketin laukaisuun.
Päivän kuluessa avaruuslentäjät tapaavat vielä perheenjäseniään ja heille tehdään viimeiset lääkärintarkastukset. Andreas tekee vielä testejä lääketieteellisillä koelaitteilla, joilla häntä tarkkaillaan koko lennon (ja myös sitä edeltävän ja seuraavan) ajan.
Levon jälkeen tänään illalla Suomen aikaa kolmikko lähtee Kosmonauttihotellista Baikonurin kosmodromiin, missä he pukeutuvat avaruuspukuihinsa, puvut testataan, he ilmoittautuvat valtionkomitealle ja aloittavat matkansa bussilla kohti laukaisualustaa.
Laukaisua seurataan keskiviikkona aamulla Tiedetuubissa noin klo 7:30 alkaen.
Vastaa
Väläys neljän vuoden takaa: Sukkula ja ISS
Viesti twitterissä viime viikonloppuna hersytti muistoja. Sen mukaan legendaarinen kuva, missä avaruussukkula Endeavour on telakoituneena Kansainväliseen avaruusasemaan otettiin neljä vuotta sitten. Niin otettiinkin, 23. toukokuuta vuonna 2011. Sen otti Euroopan avaruusjärjestön italialainen astronautti Paolo Nespoli, kun häntä ja Dmitri Kondratieviä sekä Catherine Colemania kuljettanut Sojuz-alus lähti paluumatkalleen asemalta.
Itse osasin odottaa kuvia jo ennakkoon, sillä olin tuolloin ESAssa kirjoittamassa muun artikkeleita nettiin Paolon tekemisistä sekä lennon tapahtumista. Paolo oli ensimmäinen ESAn sosiaalisessa mediassa aktiivinen avaruuslentäjä ja hän otti lentonsa aikana paljon valokuvia; niitä voi katsella edelleen muun muassa hänen lentonsa Flickr-tilillä. Kuvat toivat jälleen mieleen puhelut avaruusasemalle ja Paolon hauskan italianenglannin, joka luurissa sekoittui avaruusaseman kohinaan.
Kuvien saaman suuren suosion jälkeen joku tuli ajatelleeksi lennon loppuvaiheissa, että kukaan ei ollut koskaan ottanut kuvaa, missä avaruussukkula on telakoituneena avaruusasemaan. Vastaavia on Mir-asemalta useitakin (klassikko tuossa hieman alempana), ja netissä on valtavasti kuvia ja videoita niin sukkulasta kuin avaruusasemastakin toiselta puolelta kuvattuna, mutta yhdessäkään ei ole sukkulaa ja asemaa yhdessä.
Kun keväällä 2011, Paolon miehistön lähtiessä takaisin kotiin, avaruussukkula oli toiseksi viimeisellä käynnillään avaruusasemalla, joku ymmärsi hetken tärkeyden. Tuolloin myös ESAn rahtialus ATV oli tekaloituneena asemaan. Nyt jos koskaan piti ottaa potretti – ja Paolo oli oikea henkilö tekemään niin.
Kuvien ottaminen vaati jonkin verran valmisteluja etukäteen, sillä kun kerran kuvia otettiin, piti varmistaa, että ne ovat mahdollisimman hyviä. Kaikki tiesivät, että tämä oli ainutkertainen mahdollisuus ottaa nämä kuvat, jotka jäävät historiaan.
Niinpä Sojuz-aluksen tuttua ja turvallista paluurataa piti muuttaa. Sen sijaan että alus olisi lipunut pois aseman luota, sen piti nyt pysähtyä noin 200 metrin päähän, ja samalla avaruusasemaa piti ohjata kääntymään 130°, jotta näkymä olisi juuri oikea.
Silloin Paolon piti punnertaa irti ahtaasta istuimestaan Sojuzin laskeutumismoduulissa ja siirtyä aluksen tavaraa täynnä olleen kiertorataosan sisälle ottamaan kuvia pienen ikkunan läpi. Kamerat oli jätetty sinne odottamaan, valmiina toiminkaan muistikortit sisällään.
“Se oli yllättävän hankalaa, ja jos olisin jäänyt jumiin kiertorataosaan, niin maahanpaluumme olisi vaarantunut”, kertoi Paolo jälkikäteen. Normaalisti avaruuslentäjät eivät poistu paikoiltaan Sojuzissa maahanpaluun aikana. “Meistä nämä kuvat olivat kuitenkin riskin ottamisen väärti.”
“Kun irtaannuimme avaruusasemasta, olimme kiinni istuimissamme turvavöissä avaruuspukuihimme pukeutuneina. Kiertorataosan sekä maahanpaluukapselin välisen luukun ilmatiiviys oli testattu, sanoin kuin pukujemme ilmansyöttöputkien toiminta. Koska Sojuzissa ei ole paljoa ylimääräistä happea mukana, emme haluaisi testata näitä uudelleen lähdön jälkeen.”
Niinpä Paolo joutui riisumaan avaruuspukunsa käsineet, irrottamaan sen letkut, paineistamaan kiertorataosan ja siirtymään pikavauhtia ikkunan luokse. Samalla Sojuzin komentajana toiminut Kondratiev tarkkaili, ettei paikaltaan pois kömpinyt Paolo osunut kojetaulun kytkimiin.
“Kuvien ottaminen oli hankalampaa kuin oletin, enkä ennättänyt ihailemaan näkymää lainkaan paljain silmin.”
Paolo otti kuvia ja nauhoitti videota sen minkä ehti, mutta vaihtoi jatkuvasti hieman asentoa ja kuvan sommittelua sen mukaan, missä ikkunasta tuli vähiten heijastumia ja missä maapallo näkyi parhaiten taustalla. Oli tärkeää pitää linssi mahdollisimman keskellä ikkunaa, mutta painottomuudessa paikallaan pysyminen – etenkin hieman kiihtyneenä – oli vaikeaa.
Aikaa kuvien ottamiseen oli vain kymmenisen minuuttia, minkä jälkeen Paolo otti muistikortit talteen ja jätti kamerat objektiiveineen kiertorataosan sisälle tuhoutumaan ilmakehän kitkakuumennuksessa. Sojuzin sisällä on niin vähän tilaa, että on kustannustehokkaampaa lähettää uusia laitteita asemalle ja antaa vanhojen tuhoutua, kuin tuoda käytettyjä laitteita Maahan.
“Tiesin kuvia ottaessani hyvin niiden merkityksen ja rukoilin, että ne onnistuivat. Mutta kun kuvat oli otettu, en enää ennättänyt ajatella niitä, sillä meidän piti testata luukun ja pukuni ilmatiiviys uudelleen ja valmistautua laskeutumiseen.”
Laskeutuminen olikin Paololle kenties lennon vaikein hetki, koska hän oli (kuten astronautit yleensä) tullut pari senttiä pitemmäksi painottomuudessa ja isokokoisena täytti ahtaan Sojuzin sisällä tilansa varmasti viimeistä millimetriä myöten. Kenties kuvien ottamisen vuoksi hänen asentonsa istuimessa ei ollut hyvä, joten hänellä oli vaikeuksia hengittää normaalisti, mikä erityisesti laskeutumisen myllerryksessä ja hidastuvuuksien aikaan oli tukalaa.
Ei ihme, että hän näytti aluksesta noustessaan siltä, kuin olisi joutunut käymään läpi linkouksen suuressa pesukoneessa.
Kuvia ei kuitenkaan julkistettu moneen päivään laskeutumisen jälkeen, emmekä saaneet niitä edes nähtäväksemme epävirallisesti ESAssa kuin vasta kesäkuun alussa. Miksikö? Koska muistikortit olivat hukassa. Ne olivat heittelehtineet laskeuduttaessa piiloon Sojuzin sisällä, ja ne löydettiin vasta koko aluksen sisustaa koluttaessa.
Ja hyvä kun löydettiin – kuvat jaksavat sykähdyttää edelleenkin, etenkin kun on ollut omalta pieneltä osaltaan niitä julkistamassa!
Juttu on julkaistu myös Tiedetuubin blogissa.
| Sukkula, ATV ja kansainvälinen avaruusasema muodostivat yhdessä raskaimman avaruudessa olleen, ihmisen tekemän rakennelman: niiden yhteismassa oli yli 520 tonnia. Aiempi ennätys oli ammoisen venäläisen avaruusasema Mirin ja sukkulan yhdistlemä: kun sukkula, Sojuz-alus ja Progress olivat kaikki telakoituneena Mir-asemaan, oli kokonaisuuden massa yli 220 tonnia. Kuvana kuvassa on Mirin ja Endeavourin potretti heinäkuun 4. päivältä vuonna 1995. Kummassakin kuvassa on siis sama avaruussukkula! |
1 kommenttia “Väläys neljän vuoden takaa: Sukkula ja ISS”
Vastaa
Jokainen päivä on maapallopäivä
Tänään 22.4. on vietetty Maapallopäivää. Earth Day on vuonna 1970 ensimmäistä kertaa vietetty merkkipäivä, jonka tarkoituksena on kiinnittää huomiota maapalloon sekä erityisesti ympäristönsuojeluun. Idean siitä heitti ilmoille John McConell UNESCOn vuonna 1969 San Franciscossa pitämässä kokouksessa, ja vaikka sittemmin päivää on pyritty saamaan laajemmin kansainväliseen tietoisuuteen, on se pysynyt hyvin amerikkalaisena tapahtumana. Erityisen innostunut siitä on jälleen kerran ollut NASAn kaukokartoitusohjelma ja sen sosiaalisen median toimijat.
Joka tapauksessa virallisesti päivää vietettiin tänäänkin ympäri maailmaa ja monet vaikuttajat sekä kuuluisuudet ovat kertoneet tuestaan ympäristönsuojelulle. Otsikkokuvana olevan kuvan maapallosta laajakulmaobjektiivin läpi kuvattuna avaruusaseman kupolista lähetti asemalla oleva italialainen astronautti Samantha Christoforetti asianmukaisin Earth Day -toivotuksin.
On tietysti hyvä, että erilaisia merkkipäiviä vietetään ja niiden avulla huomiota kiinnitetään moniin tärkeisiin asioihin. Päiviä on kuitenkin nykyisin niin paljon, että yksittäiset teemat jäävät pimentoon.
Lisäksi maapallo on aihe, mitä meidän jokaisen kannattaisi ajatella joka päivä – olemmehan täysin riippuvaisia oman kotiplaneettamme toiminnasta ja tarjoamasta suojasta, ravinnosta ja ilmasta.
Itselläni Maa on tietokoneen työpöydän taustakuvana ja katson useaan kertaan päivässä kuvia maapallosta. Tärkein syy on esteettinen, sillä Maa on kaunis. Se on sinivalkoinen pallo mustan avaruuden keskellä, yksityiskohdissaan upea ja kokonaisuudessaan majesteettinen. Sitä voisi ihailla tuntikaupalla. Sitä katsoessa tulevat mieleen myös auringonlaskut ja -nousut, jotka etenkin mannertenvälisillä lennoilla lentokoneesta katsottuna ovat syöpyneet parhaimpien muistojeni joukkoon.
Toinen syy on se, että kuvassa näkyy kaksi asiaa, joita rakastan: Maa ja avaruus.
Kun katson kotiplaneettaamme, kuulen tuulen ja valtamerten aallot. Näen pilvet taivaalla, autiomaiden hiekkalakeudet ja sademetsien yllättäen tulvivat pikkupurot. Tunnen olevani Lapissa revontulten alla ja juttelemassa ystävieni kanssa. Koko elämäni on tämän kosmisesti pienen pallon pinnalla, ja sen kuvaa katsoessani olen tyytyväinen. Koen olevani velvollinen myös pitämään siitä huolta omilla pienillä teoillani.
Avaruudesta otettua kuvaa katsoessa en voi olla ajattelematta myös sitä, että aikanaan monien haaveena ollut matka avaruuteen ei ole enää mahdottomuus. Se ei ole vielä arkista, mutta jo rutiinia. Tälläkin hetkellä avaruudessa on kuusi ihmistä. jotka voivat parilla käsiliikkeellä lipua avaruusasemalla ikkunan ääreen ja katsoa alas maapalloon. Taivaalla on satoja satelliitteja, jotka tekevät jatkuvasti havaintoja Maasta. Voit katsoa lähes suoraa kuvaa kotiplaneetastamme esimerkiksi suoraan avaruusasemalta tai (hieman käsiteltynä) yksittäisinä kuvina Eumetsatin sivuilta.
Suosittelen lämpimästi uhraamaan jokaisesta pienen hetken maapallolle ja sen ajattelulle, ja katsomaan sen aikana vaikkapa näitä kauniita kuvia ainutlaatuisesta kotiplaneetastamme. Näin jokaisesta päivästä tulee Earth Day.
Teksti on julkaistu myös Tiedetuubin blogeissa.
Vastaa
Tähtikuvaajat! Nyt katse Maahan ja väriä kuviin!
Euroopan avaruusjärjestö kutsuu kaikkia osallistumaan valokuvauskilpailuun, joka liittyy uuden, maapalloa eri aallonpituuksilla kuvaavan Sentinel-2A -satelliitin laukaisuun. Satelliitti laukaistaan Maata kiertämään kesäkuun 12. päivänä, mutta kilpailu tapahtuu jo sitä ennen, sillä voittaja pääsee seuraamaan laukaisua ESAn avaruusoperaatiokeskuksessa.
Kilpailun teema on ”värinäkö” eli ”colour vision” englanniksi, koska Sentinel-2 -satelliitit kuvaavat maapalloa 13 eri kanavalla, jotta sen kuvista saataisiin paljon erilaista tietoa maapallon pinnan sekä merien ominaisuuksista ja kasvillisuudesta.
Sentinelit ovat olennainen osa Euroopan komission Kopernikus-ohjelmaa, jonka tarkoituksena on lähettää Maata kiertämään erilaisista satelliiteista koostuva lauma, joka tutkii sekä kuvaa maapalloa eri tavoilla sekä tuottaa runsaasti tarkkaa tietoa tutkijoille ja viranomaisille. Nämä tiedot auttavat hallitsemaan ympäristöämme, ymmärtämään esimerkiksi ilmastonmuutoksen seurauksia sekä tekemään arkipäiväisestä elämästämme turvallisempaa.
Avaruudessa jo oleva Sentinel-1 havaitsee Maata tutkalla, kun taas Sentinel-2:n tärkein mittalaite on uudenlainen korkearesoluutioinen monikanavakamera. Kumpiakin satelliitteja on tarkoitus lähettää ainakin kaksi, ja ensimmäinen Sentinel-2, nimeltään Sentinel-2A, laukaistaan nyt olevan aikataulun mukaan 12. kesäkuuta 2015.
Juhlistaakseen tätä tapahtumaa ESA kutsuu siis valokuvaajia tutkimaan kuvissaan väriä ja sen käyttöä. Tuomarit eivät kiinnitä huomiota vain värin käyttöön tai niiden määrään, vaan myös siihen, miten tämä liittyy satelliitin toimintaan (alla on muutamia ohjeita).
Voittaja kutsutaan Saksan Darmstadtissa sijaitsevassa Euroopan avaruusoperaatiokeskuksessa ESOCissa pidettävään kutsuvierastapahtumaan, missä seurataan reaaliaikaisesti Kouroun avaruuskeskuksesta tapahtuvaa laukaisua. Neljälle seuraavalle palkittavalle lähetetään erityinen Sentinel-2 -aiheinen lahjapakkaus postitse.
Ja nyt kuvaamaan!
Kilpailuun lähetettävien valokuvien tulee heijastaa sinun omaa näkemystäsi värien havaitsemisesta, mieluiten yhdistettynä yhteen tai useampaan Sentinel-2:n tärkeimpiin sovellusalueisiin. Näitä ovat mm. kasvillisuus (tai sen puute), maatalous, muutokset maankäytössä sekä järvet ja merien rannikkoalueet.
Eräitä mahdollisia kuva-aiheita ovat siten peltojen värittämät maaseutumaisemat, lähikuvat kasvien lehdistä, Aurinko paistamassa puun läpi, vastahakattu metsäalue, rannalla olevat sinisen ja vihreän sävyt ja auringonlaskun värit heijastumassa veden pinnalla. Tai mitä tahansa muuta. Värien ja valojen leikkiä on varmasti jokaisen lähellä, kunhan vain osaa katsoa oikein. Samoin Sentinel-2:n kamerat voivat nähdä värejä kaikkialla, jopa harmaissa kaupungeissa. Ole luova! Mahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon!
Kuinka osallistua?
Kuvat voi lähettää kilpailuun ESAn Maata tarkkailevista satelliiteista ja niiden käytöstä kertovalla blogisivulla. Siellä seurataan myös aktiivisesti Sentinel-2A:n laukaisuvalmisteluja.
Kilpailuun voi osallistua 18. toukokuuta 2015 klo 10 Suomen aikaa (klo 9:00 Keski-Euroopan kesäaikaa) sakka. Kuviin siis ehtii saamaan Suomen kevätmaisemia kauneimmillaan.
Lue ensin kilpailun ohjeet ja säännöt (vain englanniksi). Tarkkojen osallistumisohjeiden lisäksi niissä on mm. tietoa tekijänoikeuksista ja palkinnoista.
Jos haluat jakaa kuvia myös esimerkiksi Twitterissä, liitä niihin avainsana #colourvision. ESAn Kaukokartoitusohjelman Twitter-tiliä @ESA_EO kannattaa pitää silmällä, koska myös siellä on tietoja kilpailusta ja siellä myös julkistetaan aikanaan voittaja ja muut palkittavat sekä kunniamainintojen saajat.
Tärkeimmät nettisivut vielä kerran:
Osallistuminen
http://blogs.esa.int/eolaunches/2015/04/13/competition-application-form/
Tarkemmat ohjeet
http://www.esa.int/Our_Activities/Observing_the_Earth/Copernicus/Colour_Vision_photo_competition_rules
Säännöt ja ehdot
http://www.esa.int/Our_Activities/Observing_the_Earth/Copernicus/Colour_Vision_photo_competition_rules#terms
—
Tämä juttu on julkaistu myös Tiedetuubin blogeissa.
Vastaa
Astronautti Thomas kaipaa nimiehdotuksia lennolleen
Euroopan avaruusjärjestön vuonna 2009 valitsemista kuudesta nuoresta astronautista kolme on jo päässyt lentämään avaruuteen ja loput kolme laskevat jo päiviä lentojensa alkuun.
Parhaillaan italialainen Samantha Christoforetti on avaruusasemalla puolivuotisen lentonsa loppusuoralla, sillä hän palaa takaisin Maahan toukokuussa. Syyskuussa asemalle lähtee hänen tanskalainen kollegansa Andreas Mogensen ja heidän jalanjäljissään kiertoradalle nousee britti Tim Peake ensi marraskuussa. Luca Parmitano ja Alexander Gerst ovat jo ensilentonsa tehneet.
Viimeisenä kuusikosta sysimustan avaruuden keskellä olevaa maapalloa pääsee ihailemaan ranskalainen Thomas Pesquet, jonka puolivuotinen lento alkaa joulukuussa 2016. Aikaa hänen matkansa alkuun on siis puolisentoista vuotta, ja aivan kuten edeltävien ESAn avaruuslentojen kohdalla, on nyt aika keksiä hänen lennolleen sopiva nimi.
Astronautin lennon nimellä voi olla monta innoittajaa, mutta kaikilla viimeaikaisilla eurooppalaisten astronauttien lennoilla nimi on saatu yleisökilpailun avulla; Samanthan lennolle Futura, Andreasille Iriss ja Timille Principia. Nimissä on yleensä viittaus astronautin lennon aikana tekemään tutkimukseen, hänen kiinnostuksen kohteisiinsa tai hänen kotimaahansa. Nimeä täydennetään myöhemmin lennon logolla, mutta nyt kyse on siis vain nimestä.
“Eurooppalaiset astronautit lentävät avaruuteen tekemään tutkimusta ja tieteellistä työtä, joka hyödyttää kaikkia maapallolla”, selittää Thomas.
“Haluan siksi jakaa tulevan huiman kokemukseni kaikkien eurooppalaisten kanssa, ja siksi toivon nyt ehdotuksia lentoni nimeksi.”
Thomas lähtee matkaan avaruusasemalle joulukuussa 2016 osana aseman 50. pysyvää miehistöä. Hänen kanssaan miehistöön kuuluvat Nasan kokenut astronautti Peggy Whitson ja Sojuz-aluksen komentajana toimiva Oleg Novitski.
Tällä haavaa Thomas paitsi kouluttautuu jo omaa lentoaan varten, niin myös toimii Andreasin lennon varamiehenä.
Viikinkien sukua?
Thomas on syntynyt Rouenissa, Ranskan Normandiassa, ja hänestä tulee kymmenes ranskalainen avaruudessa. Edellinen oli Léopold Eyharts, joka työskenteli avaruusasemalla vuonna 2008 ja muun muassa auttoi asentamaan paikoilleen asemaan eurooppalaisen Columbus-laboratoriomoduulin.
Kuten monet muutkin astronautit, on Thomas ollut kiinnostunut ilmailusta ja avaruudesta koko ikänsä. Siinä missä useat muut avaruuslentäjät ovat koelentäjiä tai hävittäjäpilotteja, on Thomas siviili – ja myös ensimmäinen liikennelentäjä, josta on tullut avaruuslentäjä.
Ehdotukset 15. huhtikuuta mennessä!
ESA ja Thomas pyytävät nyt ehdotuksia lennon nimeksi, joka tullaan paitsi kirjoittamaan lennon logoon, niin myös ottamaan käyttöön yleisemmin lennosta puhuttaessa ja kirjoitettaessa.
Nimen tulee olla lyhyt ja iskevä, ja sen pitää olla helppo lausua englanniksi, ranskaksi ja muillakin kielillä. Tarkat ohjeet nimestä on (englanniksi) täällä ja sivulla voi myös lähettää ehdotuksen.
Ehdotuksilla on jo kiire: niiden pitää olla perillä viimeistään 15. huhtikuuta tämän osallistumissivunkautta lähetettyinä!
Lisätietoa Thomasin lennosta on netissä osoitteessa thomaspesquet.esa.int ja siellä voi myös seurata hänen lentoon valmistautumistaan.
Juttu on julkaistu myös Tiedetuubin ESA-blogissa.
Vastaa
Perjantain pimennys avaruudesta
Viime perjantainen auringonpimennys näkyi Suomessa osittaisena, mutta upeana sellaisena. Komeimmillaan tapaus oli luonnollisesti täydellisyysvyöhykkeellä, missä Kuu peitti Auringon kokonaan ja aavemaisesti tummentuneella taivaalla loimotti vain komea korona.
Tällainen paikka oli esimerkiksi Huippuvuoret, mistä on myös otsikkokuvamme; kuva on otettu Longyearbyenin, saarten pääkaupungin, lähellä olevalta vuorenrinteeltä ja kaupungin valot näkyvät kuvassa etualalla. ESAn satelliittiasemalla Huippuvuorilla pimennystä seurattiin ja kuvattiin aktiivisesti.
Pimennystä havaittiin myös avaruudesta. Esimerkiksi ESAn Proba-2 -satelliitti kuvasi pimennyksen radaltaan osittaisena samaan aikaan kun sen sisarsatelliitti Proba-V suuntasi kameransa alaspäin ja nappasi Maan pinnalla kulkevan Kuun varjon.
Kansainvälisellä avaruusasemalla olevan ESAn astronautti Samantha Cristoforetti keskeytti myös normaalit työnsä pimennyksen ajaksi (muiden asemalla olevien avaruuslentäjien tapaan) ja kiinnitti huomionsa ennen kaikkea varjoon Maan pinnalla. Samantha on julkaissut kuviaan Flickr-tilillään.
Harvinaislaatuinen pimennys
Pimennyksen aikaan Kuu liikkuu radallaan tarkasti Maan ja Auringon väliin, jolloin Kuun varjo osuu Maan pinnalle ja liikkuu siinä sen aikaa kun pimennys kestää. Koska pieni Kuu ja valtavan suuri Aurinko ovat Maasta katsottuna jotakuinkin saman kokoisia eri etäisyyksiensä johdosta, ovat täydelliset auringonpimennykset hyvin kauniita – Kuun kiekko näyttää peittävän samankokoisen Auringon. Koska Kuu on kuitenkin hieman suurempi kuin Aurinko Maasta katsottuna, kestää pimennyksen täydellinen vaihe minuutteja.
Tällä kertaa pimennys oli pisimmillään kaksi minuuttia ja 47 sekuntia Färsaarilla (missä pilvet peittivät näkymän kokonaan).
Koska täydellisyysvyöhyke ei ollut kaukana Euroopan mantereesta, näkyi pimennys hyvin suurena osittaisena pimennyksenä joka puolella Eurooppaa. Esimerkiksi Skotlannissa pimennys oli 97%, Lapissa 94%, Lontoossa 84%, Helsingissä 82%, Amsterdamissa 81%, Pariisissa 75%, Madridissa 65% ja Roomassa 56%. Euroopassa näkyi vuonna 1999 täydellinen auringonpimennys, minkä jälkeen tämä oli syvin osittainen pimennys tällä kolkalla maailmaa. Seuraava näin hyvä osittainen auringonpimennys Euroopassa näkyy 25. lokakuuta vuonna 2022 – täydellistä pimennystä saadaan odottaa vuoteen 2026, jolloin elokuun 12. päivänä näkyvä pimennys on havaittavissa Espanjasta ja Portugalista.
Erityisen hyvin pimennyksen varjon liikkuminen Maan pinnalla näkyi sääsatelliittien kuvissa. Meteosat-satelliitista katsottuna tapaus näytti tältä:
Pimennyssatelliitti
ESAn pieni teknologiantestaussatelliitti Proba-2 on kuvannut varsin paljon Aurinkoa ja sen ilmiöitä, mutta sen seuraaja, Proba-3 tulee olemaan aurinkohavainnoissa vieläkin parempi.
Vuonna 2009 avaruuteen laukaistu Proba-2 on kooltaan alle kuutiometrin kokoinen, ja sen päätehtävänä on tutkia Aurinkoa ja avaruussäätä. Se kuvaa Aurinkoa ja sitä ympäröivää kuuman kaasun kehää, koronaa, eri instrumentein ja mittaa jatkuvasti Auringosta tulevaa säteilyä.
Sen sisarsatelliitti Proba-V, joka laukaistiin avaruuteen vuonna 2013, havaitsee puolestaan Maata ja erityisesti kasvillisuutta. Nimessä oleva V ei tarkoitakaan numeroa viisi, vaan tulee sanasta “vegetation”, eli kasvillisuus. Se kartoittaa koko maapallon kasvillisuuden kahden päivän välein.
Myös ensimmäinen Proba on edelleen toiminnassa. Proba-1 laukaistiin vuonna 2001 ja sen tärkein instrumentti on Maata havaitseva hyperspektrikamera.
Seuraava Proba-satelliitti keskittyy jälleen Aurinkoon. Se tulee havaitsemaan erityisesti juuri auringonpimennyksiä, ja koska niitä on hyvin harvoin luonnollisesti, se tekee itse pimennyksiä. Siksi yhden satelliitin sijaan Proba-3 koostuu kahdesta satelliitista, jotka toimivat itse kuin Kuu ja Maa auringonpimennyksissä: nyt satelliitti tulee toisen satelliitin väliin, ja saa näin aikaan pimennyksen.
Tällä tekniikalla Proba-3 pystyy tutkimaan tarkasti Auringon koronaa ja Auringon pinnalta ulos avaruuteen nousevia purkauksia.
Jotta pimennysten synnyttäminen onnistuisi, pitää satelliittien olla toisistaan 150 metrin etäisyydellä ja niiden tulee pystyä säilyttämään asentonsa tarkalleen oikeana millimetrien ja asteen murto-osan tarkkuudella. Tuloksena on lähes täydellisiä, pitkään kestäviä pimennyksiä, joista Maan pinnalla voidaan vain haaveilla.
Näitä keinotekoisia pimennyksiä päästään ihailemaan vuoden 2018 lopussa, kun Proba-3 laukaistaan Maan kiertoradalle.
Otsikkokuva: Flickr / haraldhobbit (CC-lisenssillä)
Juttu on julkaistu myös Tiedetuubin blogeissa
Vastaa
Clusterit lentävät nyt lähes kylki kyljessä
Cluster on englanninkielisen nimensä mukaisesti neljän pienen satelliitin parvi, jonka Euroopan avaruusjärjestö laukaisi vuonna 2000 tutkimaan Maan magnetosfääriä.
Ne ovat siis mitanneet ja tunnustelleet liki 15 vuoden ajan Maata avaruudessa Auringon hiukkassäteilyltä suojaavaa magneettista kuplaa ja keränneet samalla paljon kiinnostavaa tietoa niin lähiavarudestamme kuin myös siitä, miten Aurinko vaikuttaa elämäämme täällä maapallolla.
Alun perin Clusterien toivottiin toimivan vain kahden vuoden ajan, mutta koska nelikko on toiminut erinomaisesti, on niiden lentoa pidennetty koko ajan. Ensin vuoteen 2005, sitten vuoteen 2009, sitten vuoteen 2012 ja nyt rahoitus on turvattu vuoden 2016 loppuun saakka. Vaikka satelliitit toimisivat hyvin, koituu kustannuksia lennonjohdosta, yhteydenpidosta sekä tieteellisten mittaustietojen keräämisestä, jakamisesta ja arkistoinnista. Mutta nämä kustannukset ovat varsin pieniä verrattuna siihen, kuinka kiinnostavia tietoja satelliiteilla saadaan.
Nyt, kun Clusterien toiminta ja käyttäytyminen tunnetaan hyvin, ja ne ovat toimineet jo hyvin pitkään, uskalletaan niillä tehdä myös temppuja, joihin ei aiemmin ole rohjettu.
Normaalisti neljä identtistä satelliittia ovat olleet hyvin soikeilla kiertoradoillaan Maan ympärillä toisistaan 600 – 20 000 kilometrin etäisyydellä toisistaan, mutta nyt tammikuussa satelliitit numero 3 ja 4 (nimiltään Samba ja Tango) ohjattiin vain kuuden kilometrin päähän toisistaan. Avaruuden mittakaavassa tämä on hyvin lähekkäin.
Tempun tarkoituksena on mitata paremmin Maan edessä olevan shokkirintaman aivan ulointa osaa, missä Auringosta virtaavien hiukkasten vuo, aurinkotuuli, alkaa hidastua ja kääntyä kohti maapalloa.
“Tieteellinen päämäärämme on saada satelliitit vain muutaman kilometrin päähän toisistaan, jotta voimme tehdä mittauksia hyvin pienessä mittakaavassa”, kertoo Detlef Sieg, Euroopan avaruusjärjestön avaruusoperaatiokeskuksessa ESOC:issa, Darmstadtissa, työskentelevä lentodynamiikka-asiantuntija.
Kun esimerkiksi toinen satelliiteista on jo rintaman ulkopuolella vapaassa aurinkotuulessa ja toinen on edelleen rintaman alueella, voidaan rintaman uloimman osan sijainti määrittää hyvin tarkasti. Tiedämme jo, että sijainti muuttuu koko ajan Auringon aktiivisuuden mukaan, mutta mittauksilla saadaan tietoa rintaman rakenteesta sekä toivottavasti myös siitä, miten rintama elää.
Satelliittien saaminen lähituntumaan vaati tarkkaa etukäteissuunnittelua ja laskemista, sekä rakettimoottorien polttoja siten, että kaksi satelliittia saatiin käytännössä samalle kiertoradalle vain hieman peräkkäin. Näin ne eivät törmää toisiinsa, vaikka ovatkin lähekkäin.
Koska satelliitit eivät ole yhteydessä toisiinsa ja koska niiden sijaintia avaruudessa ei tiedetä kuin parin sadan metrin tarkkuudella, niiden ratamuutokset täytyy tehdä huolella.
“Jokaisella kierroksellaan Maan ympärillä ne ovat kaksi kertaa vain noin kolmen sekunnin lentoajan päässä toisistaan. Juuri tuolloin ne ovat rinnakkain ja toinen satelliitti ohittaa toisen.”
Samba ja Tango saatiin ohjattua onnistuneesti turvallisen lähelle toisiaan 7. tammikuuta ja ne pysyvät näillä paikoillaan ainakin maaliskuun puoliväliin saakka. Kaksi muuta saatelliittia (Rumba ja Salsa) ovat noin 5000 kilometrin päässä ja tekevät siellä omia mittauksiaan.
“Joka kerta kun muutamme muodostelmaamme, pitää sitä suunnitella hyvin”, selittää Clusterin operaatiojohtaja Bruno Sousa.
“Se teettää työtä ja vaatii koordinaatiota niin täällä Darmstadtissa kuin myös tutkimuslaitteiden ohjauskeskuksessa Iso-Britanniassa sekä jokaisen tutkimuslaitteen tutkijaryhmässä.”
“Me myös koitamme koko ajan säästää satelliiteissa olevaa polttoainetta. Samalla varmistamme sen, että törmäyksen riski on mahdollisimman pieni, mutta tämä tulee olennaiseksi asiaksi vasta kun satelliittien välinen etäisyys on vain 1-2 kilometriä.”
Se, että kaksi satelliittia on hyvin lähellä toisiaan, tuo mukanaan myös muutoksia yhteydenpidossa.
Satelliitit ovat nyt niin lähellä toisiaan, että ne osuvat maa-aseman antennin näkökenttään samanaikaisesti. Siksi satelliittien täytyy käyttää eri aallonpituutta radioliikenteessään. Käytännössä kuitenkin vain yhteen satelliittiin ollaan yhteydessä kerrallaan.
Kuva: Detlef Sieg (vas) ja Bruno Sousa Clusterien ohjauskeskuksessa.
Ennätys, mutta ei kuitenkaan ennätys
Kaikkein lähimmillään kaksi Cluster-satelliittia olivat toisistaan vuonna 2013, jolloin etäisyys oli pienimmillään vain neljä kilometriä.
Siinä oli kuitenkin suuri ero tähän tilanteeseen, koska tuolloin välimatka oli pienimmillään hyvin soikean radan maapalloa lähimmässä osassa.
Tämän vuoksi radan säätäminen on erittäin tarkkaa, koska ratanopeus ja riskit ovat suurimpia lähellä maapalloa; mitä lähempänä satelliitit ovat ratansa kaukaisimmissa osissa, sitä lähemmäksi toisiaan ne pyrkivät lähellä ollessaan.
Nyt välimatka on pienin silloin, kun satelliitit ovat 90 000 kilometrin päässä Maasta – siis alueella, missä shokkirintama sijaitsee.
“Tämä auttaa meitä mittaamaan tarkasti alueen fysikaalisia ilmiöitä, kuten esimerkiksi sitä miten varatut hiukkaset kuumentavat rintamaa ja miten niiden nopeus kasvaa”, selittää Philippe Escoubet, Clusterien tieteellinen johtaja.
“Tätä ennen tunsimme rintaman elektronien käyttäytymisen vain noin 16 kilometrin tarkkuudella, mutta nyt pääsemme käsiksi paljon yksityiskohtaisempiin ilmiöihin.”
Kussakin satelliitissa on 11 identtistä tieteellistä mittalaitetta, jotka mittaavat muun muassa varautuneita hiukkasia sekä sähkö- ja magneettikenttää. Oulun yliopisto oli mukana EWF- ja RAPID-nimisten mittalaitteiden tekemisessä. EWF mittaa sähkökenttää ja RAPID hahmottaa suurenergisten elektronien ja ionienjakautumista kolmiulotteisesti.
Teksti on julkaistu myös Tiedetuubin ESA-blogissa.
Vastaa
Gaia taivaalla ja taskussasi
Vuosi sitten avaruuteen laukaistu ESAn Gaia-teleskoopi on laite, joka kartoittaa taivasta huiman tarkasti. Tarkoituksena on muun muassa koota Linnunradasta ainutlaatuinen kolmiulotteinen kartta, mutta lisäksi Gaia havaitsee paljon muuta, kuten muita tähtiä kiertäviä planeettoja, ruskeita kääpiöitä, oman galaksimme ulkopuolella olevia kohteita sekä lähellä, aurinkokunnassa olevia pienkappaleita.
Gaian työtä ja sen havaintomaailmaa voi seurata kätevästi älypuhelimille tehdyllä sovelluksella. Barcelonan yliopiston tekemä sovellusohjelma näyttää paitsi kauniita kuvia ja interaktiivisia diagrammeja, niin myös kertoo Gaiasta, sen matkasta havaintopaikalleen ja siitä miten sen tekee työtään.
Sovellus kertoo myös ajantasaista tietoa siitä mitä Gaia on tekemässä ja kuinka paljon tietoa se on kerännyt. Myös kaikki uudet löydöt tulevat näkyviin puhelimeesi.
Sovellus katsoo lisäksi menneeseen: se kertoo Hipparcos-satelliitista, Gaian edeltäjästä, joka keräsi havaintoja 120 000 tähdestä ja muusta taivaalla olevasta kohteesta. Näistä on koottu suuri, tähtitieteilijöiden aktiivisesti käyttämä taivaan kartasto. Gaian havainnoista tullaan tekemään uusi, moninkertaisesti parempi ja laajempi kartasto, jonka ensimmäinen osa on tarkoitus julkistaa kesällä 2016.
Gaia havaitsee arvion mukaan viisi vuotta kestämään suunnitellun havaintorupeamansa aikana noin miljardia kohdetta – tämä vastaa noin petatavua tietoa (miljoona gigatavua). Tiedot käy läpi Gaian eri maissa ja eri tutkimuslaitoksissa oleva tietojenkäsittely ja -analyysiyhteistö, johon kuuluu myös Helsingin yliopiston tähtitieteilijäryhmä. Suomalaisten vastuualueena ovat havainnoista löytyvät aurinkokunnan pienkappaleet, eli uudet asteroidit ja komeetat.
Toistaiseksi ilmainen Gaia-app on saatavissa vain iOS- ja Android-käyttöjärjestelmille. Lähiaikoina sovellukseen ollaan vielä lisäämässä materiaalia. Sovelluksen tekemisen rahoittivat yhdessä Espanjan tieteellistekninen säätiö sekä Espanjan talous- ja kilpailukykyministeriö. Niinpä englannin lisäksi sovelluksen kielet ovat espanja ja katalaani.
Gaia-app on ladattavissa iTunesista ja Google Playsta.
Jäätä ja hajavaloa
Gaia laukaistiin avaruuteen tasan vuosi sitten, 19. joulukuuta 2013, ja se aloitti tieteellisen työnsä 25. heinäkuuta, eli hieman myöhemmin kuin oli tarkoitus. Syynä viivästymiseen oli satelliitin sisällä ollut vesihöyry; normaalisti kaikissa avaruuslaitteissa on sisällä ilmaa, joka laukaisun aikana ja avaruudessa pihisee siitä ulos tätä varten tehtyjä tiehyeitä pitkin. Tähtitieteellisissä havaintolaitteissa, joissa on herkkää optiikkaa, tähän on kiinnitetty erityistä huomiota, koska ilmassa oleva vesihöyry tiivistyy jääksi muun muassa peileihin. Siksi Gaiankin peileissä on sähkövastukset, joilla niitä voidaan lämmittää ja siten jäästä voidaan päästä vähitellen eroon.
Gaiassa vesihöyryä oli jostain syystä enemmän kuin oletettiin, joten vesihöyryn härmistyminen jääksi peilien päälle oli ongelma. Tämä saatiin hallintaan ajan myötä ja erityisillä kikoilla, joilla satelliitin sisälle jäänyttä ylimääräistä ilmaa puolipakotettiin ulos avaruuteen.
Lisäksi Gaialla oli – ja on edelleen – toinen ongelma: sen optiikkaan pääsee ylimääräistä valoa. Valoa ei tule paljon, ja sen määrä vaihtelee Gaian asennosta ja Auringon suunnasta riippuen.
Hajavalo ei haittaa havaintojen määrää, mutta vaikuttaa sen tekemien havaintojen laatuun. Kirkkaiden kohteiden tutkimista hajavalo ei haittaa paljoakaan, mutta himmeämpien tähtien kohdalla ero on merkittävä. Eniten tästä kärsivät spektrometriset havainnot, joiden avulla määritetään tähtien liikkumisnopeutta. Mikäli Gaia pystyy jatkamaan havaintojaan suunniteltua pitempään, saadaan silloin enemmän havaintoja erilaisissa hajavalotilanteissa, ja siten tulokset ovat parempia.
Joka tapauksessa Gaian mittaukset ovat nytkin paljon aiempia parempia, joten vaikka Gaia-lentoon osallistuvat tähtitieteilijät ovat hieman pettyneitä, saavat he käsiinsä päivittäin ainutlaatuista havaintomateriaalia.
Gaiassa on kaksikerroksisesta, paksusta hiilikuituvahvisteisesta kankaasta tehty aurinkosuoja, jonka kaksoiskappaletta on testattu ESTECissä hajavalo-ongelman tultua ilmi. Esimerkiksi reunasta pilkistävät kuidut loistavat varsin kirkkaasti auringonvalossa – kuten kuva osoittaa, kyse on hyvin pienistä hajavalomääristä, mutta Gaian huipputarkkoihin havaintoihin sillä on vaikutusta.
Juttu on julkaistu myös Tiedetuubin ESA-blogissa.
Hienoja kuvia ovat nämä kuvat.