Juttu on julkaistu myös Tiedetuubin ESA-blogina.
Euroopan avaruussääkeskus laajenee
Avaruussää vaikuttaa myös elämään täällä Maan pinnalla ja ennen kaikkea sillä on vaikutuksia avaruudessa oleviin satelliitteihin sekä niitä hyödyntävään tietoliikenteeseen.
Pieniä myrskyjä tapahtuu säännöllisesti silloin tällöin, kun Auringossa tapahtunut ns. koronan massapurkaus sysää suuren määrän sähköisesti varattua kaasua kohti Maata, mutta toistaiseksi maapallo on hyvällä onnella säästynyt kaikkein voimakkaimmilta tällaisilta iskuilta. Tuorein jättipurkaus tapahtui vuonna 2012, mutta se meni Maan ohitse.
Historiasta tiedetään tapauksia, missä aurinkomyrskyt ovat saaneet aikaan sähkökatkoksia, sekoittaneet voimakkaasti radioliikennettä ja rikkoneet satelliitteja. Hyvin voimakas häiriö – kuten vuoden 2012 purkaus Maahan osuessaan – voisi periaatteessa saada aikaan suuriakin ongelmia etenkin tietoliikenteessä ja sähkönjakelussa, ja siten halvaannuttaa koko yhteiskunnan toiminnan.
Erityisen haavoittuvia ovat pohjoiset maat, kuten Suomi, joskin näissä maissa on myös varauduttu parhaiten häiriöihin.
Siksi Euroopan avaruusjärjestö on tarkkaillut jatkuvasti Auringon toimintaa ja sen mahdollisesti aiheuttamia vaaroja vuonna 2009 perustetulla verkostolla. Nyt sitä ollaan laajentamassa ja parantamassa uudella verkostolla, johon osallistuu tutkijoita 14 maasta ympäri Euroopan.
Tällä haavaa ESAn ympärillämme avaruudessa olevia mahdollisia vaaroja tarkkaileva keskus tuottaa lähes 60 erilaista ”tuotetta”, jotka yhdistävät mittauksia, havaintoja, ennusteita, hälytyksiä ja asiantuntijoiden tekemiä analyysejä eri tarkoituksia varten tehdyiksi tiedotteiksi. Tarkoituksena on uuden avaruussääverkoston avulla nostaa määrää yli 140 ”tuotteeseen” ensi vuonna.
Tärkein tarvittava tieto on reaaliaikaiset havainnot Auringosta ja sen Maan lähiavaruuteen aikaansaamista häiriöistä. Nämä häiriöt ulottuvat toisinaan ilmakehään ja aivan Maan pinnalle saakka. Revontulet ovat näistä konkreettinen, tosin yleensä vaaraton esimerkki.
Havainnot kerätään maa-asemista (joista Sodankylä on yksi) sekä avaruudessa olevista satelliiteista yhteen ja toimitetaan asiantuntijaverkostoon kuuluville keskuksille, jotka toimivat eri ESAn jäsenmaissa jo olevissa avaruussäähän ja siihen liittyviin asioihin keskittyneissä tutkimuslaitoksissa.
Näin kansalliset ja koko Euroopan laajuiset resurssit saadaan toimimaan paremmin yhdessä ja muodostamaan kokonaisuuden, mitä erillisesti tehtynä olisi ollut vaikeaa ja kallista saada aikaan.
Yllä on kuvattuna revontulia Sodankylässä vuonna 2013. Kuvassa näkyy myös vihreä suora viiva, joka on Sodankylän geofysiikan observatoriosta lähtevä mittauslaser.
Verkosto on suomalaisessa johdossa
”Suunnitteilla oleva verkoston laajentaminen ja sen yhdistäminen ESAn Brysselissä, Belgiassa, sijaitsevaan avaruussääkoordinaatiokeskukseen, on usean vuoden tiiviin työn tulos”, sanoo ESAn avaruussäätoimia johtava Juha-Pekka Luntama.
Aurinkoa havaitaan nykyisin mm. SOHO-observatoriolla sekä Proba-2 -piensatelliitilla, mutta lähivuosina tietoja saadaan myös lisää eri ESAn jäsenmaiden lähettämissä satelliiteissa olevilta mittalaitteilta.
ESA suunnittelee myös laukaisevansa erityisen satelliitin, joka varoittaisi aurinkopurkauksista sekä muista vaarallisista avaruussääilmiöistä. Tästä ei toistaiseksi ole kuitenkaan päätöksiä.
Verkoston tavoitteena on tuottaa vuonna 2016 kaikkiaan yli 140 erityyppisiä tieteellisiä tietotuotteita ja myöhemmin operationaalisiksi tulevia sovelluksia, jotka kuuluvat 39 erilaiseen palvelukokonaisuuteen.
”Näiden palveluiden kehittäminen tuottaa mahdollisesti myös kaupallisia tuotteita, joita emme osanneet ajatellakaan vielä muutamia vuosia sitten”, toteaa Luntama.
Satelliittioperaattorien, tietoliikenneyhtiöiden, kantaverkkojen ylläpitäjien, öljynporausteollisuuden, tutkimusretkikuntien ja erilaisten viranomaisten lisäksi myös turismi voisi käyttää näitä avaruussäätuotteita hyödykseen – aivan kuten Ilmatieteen laitoksen Lapin hotelleille tekemä revontuliennustepalvelu on jo osoittanut.
Vastaa
Galileo testaa Einsteinin suhteellisuusteoriaa
Eurooppalaisen Galileo-navigointijärjestelmän satelliitit numero viisi ja kuusi, jotka joutuivat viimevuotisen laukaisun jäljiltä väärille radoille, ovat mukana vuoden kestävässä kokeessa, jolla testataan Einsteinin suhteellisuusteoriaa.
Satelliittikaksikko laukaistiin avaruuteen venäläisellä Sojuz-raketilla 22. elokuuta 2014, mutta ylemmän vaiheen toimintahäiriön seurauksena ne päätyivät soikeille kiertoradoille, joilla niitä ei voi käyttää varsinaiseen tarkoitukseensa.
ESAn asiantuntijat alkoivat selvittää keinoja, miten niiden ratojen alinta pistettä saataisiin nostettua, jolloin rata muuttuisi ympyriäisemmäksi. Pelastusoperaatio on jo pitkällä.
”Satelliitit voivat nyt käyttää navigaatiolaitteitaan kaiken aikaa luotettavasti ja Euroopan komissio puntaroi ESAn avustuksella niiden lopullista käyttöönottoa”, kertoo ESAn satelliittinavigaation asiantuntija Javier Ventura-Traveset.
”Samalla satelliiteista on sattumoisin tullut tieteellisesti äärimmäisen hyödyllisiä, sillä niiden avulla voidaan testata Einsteinin yleistä suhteellisuuteoriaa mittaamalla paljon aiempaa tarkemmin, miten gravitaatio vaikuttaa ajan kulumiseen.”
Kuvaan on merkitty vihreällä aikaisemmin laukaistujen Galileo-satelliittien radat, punaisella viitos- ja kuutossatelliittien alkuperäiset radat ja sinisellä korjatut radat. Viime vuoden lopulla ja tämän vuoden alussa ratojen alinta pistettä nostettiin 3 500 kilometrillä.
Vaikka satelliittien ratoja on jo korjattu, ne ovat edelleen elliptisiä ja kummankin satelliitin etäisyys maapallosta vaihtelee noin 8 500 kilometriä. Nimenomaan korkeuden ja sen myötä gravitaation säännöllinen vaihtelu on tutkijoiden kannalta arvokasta.
Albert Einstein ennusti sata vuotta sitten, että aika kuluu hitaammin massiivisen kappaleen läheisyydessä. Teoria on varmennettu kokeellisesti, toistaiseksi tarkimmin vuonna 1976 laukaistun Gravity Probe A -satelliitin avulla.
Satelliitti vei mukanaan vetymaseriin perustuvan atomikellon noin 10 000 kilometrin etäisyydelle Maasta ja osoitti ennusteen pitävän paikkansa vähintään 140 miljoonasosan tarkkuudella.
Navigaatiosatelliittien toiminnassa on otettava huomioon, että niiden atomikellot käyvät kiertoradalla nopeammin kuin maanpinnalla. Heittoa kertyy joitakin mikrosekunnin kymmenyksiä vuorokaudessa, mikä kasvattaa paikanmäärityksessä esiintyvää virhettä noin 10 kilometriä samassa ajassa.
”Ensimmäistä kertaa sitten Gravity Probe A -satelliitin meillä on mahdollisuus parantaa tarkkuutta ja varmistaa Einsteinin teoria entistä luotettavammin”, toteaa Ventura-Traveset.
Uudessa kokeessa käytetään hyväksi Galileo-satelliittien mukana olevia vetymaseratomikelloja, soikeita ratoja, jotka aiheuttavat muutoksia ajan kulumisessa, sekä jatkuvaa seurantaa, joka on mahdollista maailmanlaajuisen maa-asemaverkoston ansiosta.
”Siinä missä Gravity Probe A -kokeessa oli kyse yhdestä ja samasta Maata kiertävästä radasta, me pystymme seuraamaan vuoden mittaan satoja ratoja”, Ventura-Traveset selittää.
”Meillä on mahdollisuus tarkentaa vähitellen mittauksiamme, kun pystymme tunnistamaan ja poistamaan systemaattiset virheet. Näiden virheiden eliminoiminen onkin yksi suurimmista haasteista.”
”Siinä suhteessa luotamme Euroopan parhaiden asiantuntijoiden apuun, Global Navigation Satellite System Service -palvelun tarkkaan seurantaan sekä senttimetrien tarkkuuden mahdollistavaan laserseurantaan.”
Tuloksia odotetaan vuoden sisällä ja niiden arvioidaan olevan neljä kertaa tarkempia kuin Gravity Probe A -kokeen mittausten.
Koejärjestelyistä vastaa kaksi tutkimuskeskusta, saksalainen ZARM Center of Applied Space Technology and Microgravity ja ranskalainen SYRTE Systèmes de Référence Temps-Espace, joissa kummassakin on vankka perusfysiikan asiantuntemus.
Valmisteilla oleva ESAn koelaitteisto, Atomic Clock Ensemble in Space, joka on tarkoitus viedä Kansainväliselle avaruusasemalle vuonna 2017, testaa Einsteinin teoriaa peräti 2–3 miljoonasosan tarkkuudella.
Kuvat: GSA [otsikkokuva], ESA
Vastaa
Virosta tuli ESAn jäsenmaa
Eteläinen naapurimaamme Viro liittyi virallisesti Euroopan avaruusjärjestön täysjäseneksi nyt syyskuun alusta. Siitä tuli näin ollen järjestön 21. jäsenmaa.
Liittymisestä sovittiin virallisesti jo helmikuun 4. päivänä, jolloin silloinen ESAn pääjohtaja Jean-Jacques Dordain, Viron talousasioista ja tiedonvälityksestä vastaava ministeri Anne Sulling, Viron avaruusasiain komitean johtaja sekä parlamenttijäsen Ene Ergma (joka on myös koulutukseltaan tähtitieteilijä ja vaikuttanut voimakkaasti Viron ESA-jäsenyyden edistämiseen) ja Sven Jürgenson, Viron suurilähettiläs Ranskassa, allekirjoittivat jäsenyyssopimuksen Pariisissa.
Sen jälkeen alkoi monimuotoinen virallinen prosessi, johon liittyi viime vaiheessa myös asian hyväksyminen Viron hallituksessa. Tämä saatiin lopulta päätökseen nyt kesän lopulla ja Virosta tuli virallinen jäsen 1. syyskuuta. Tästä eteenpäin Viron delegaatit osallistuvat muiden jäsenmaiden tapaan ESAn eri komiteoiden ja ohjelmien hallintoon ja ovat myös mukana ESAn neuvostossa alkaen huomenna olevasta kokouksesta.
Alun perin Viron tie ESA-jäseneksi alkoi jo 20. kesäkuuta 2007, jolloin allekirjoitettiin sopimus yhteistyöstä ESAn kanssa. Sen jälkeen marraskuussa 2009 tuli Virosta ESAn yhteistyömaa, kunnes nyt se on täysivaltainen jäsen.
Suomalaisittain on luonnollisesti erittäin mieluista saada virolaiset mukaan ESAn toimintaan; Suomihan on ollut ESAn täysjäsen jo vuodesta 1987.
Katso myös: Viron omat sivut ESAn nettisivuilla.
Tämä juttu on julkaistu myös Tiedetuubin ESA-blogina.
Vastaa
Pikkusatelliitti vastaan merimonsterit
Paras tapa seurata trooppisten myrskyjen kehittymistä ja siten ennakoida niiden liikkeitä on tarkkailla niitä avaruudesta. Monet sää- ja ilmastontutkimussatelliitit tekevätkin niin ja säästävät lähettämillään tiedoilla vuosittain reippaasti hintansa arvosta tuhoja ja vaurioita – sekä lisäksi pelastavat samalla ihmishenkiä, joiden mittaaminen rahassa on mahdotonta.
Yleensä tiedotusvälineissä näytetään huimia kuvia Yhdysvaltain itärannikkoa ja kaakkoisosia lähestyvissä hurrikaaneista tai Aasiassa tuhoa aiheuttavista taifuuneista. Kuitenkin samaan tapaan eri voimakuiset trooppiset matalapaineet myllertävät Tyynellä valtamerellä, missä Havaijia ja muutamia pienempiä saaria lukuun ottamatta ei ole paljoa asutusta.
Mutta siellä on laivoja, joiden matkantekoa ja turvallisuutta myrskyt haittaavat.
Erityisesti tänä vuonna voimakkaan El Niño -ilmiön vuoksi pyörremyrskyjä on ollut runsaasti. El Niñon vuoksi meren pintalämpötila on normaalia korkeampi, minkä vuoksi meren päällä oleva ilma on lämpimämpää ja kosteampaa. Tämä auttaa muodostamaan syviä trooppisia matalapaineita, joista osa kehittyy pyörremyrskyiksi. Amerikan puolella näitä kutsutaan hurrikaaneiksi ja Aasiassa taifuuneiksi.
Oletettavasti El Niñon vuoksi tästä vuodesta on tulossa erityisen aktiivinen hurrikaanivuosi, sillä tilastoissa jo nyt tämä on viidenneksi aktiivisin itäisellä Tyynellä valtamerellä sitten vuoden 1971. Elokuun loppuun mennessä jo kolme voimakasta, vaarallisuusluokkaan 4 kuulunutta hurrikaania on kurittanut Havaijia.
Kolmella satelliitilla pilvien alle
Tavalliset sääsatelliitit eivät näe kunnolla matalapaineiden sisälle ja niiden alla olevaa meren pintaa, joten tällaisia havaintoja voidaan tehdä vain erikoisemmilla satelliiteilla.
Esimerkiksi pinnan tuulen nopeus ja suunta ovat erittäin hyödyllisiä tietoja merisään ennustajille.
Euroopan avaruusjärjestön merien ja maanpinnan kosteutta mittaavassa SMOS-satelliitissa on mikroaaltoradiometri, joka pystyy ottamaan vastaan pilvienkin alta tulevaa tietoa. Alun perin tätä mittalaitetta ei suunniteltu tekemään tuulen nopeusmittauksia, mutta lennon kuluessa laitetta on opittu käyttämään monella uudella tavalla.
Kun SMOS:n havaintoja yhdistetään kahden muun vastaavanlaisen, mutta hieman eri aallonpituudella merenpintaa mittaavan satelliitin, NASAn SMAP:n ja japanilaisen GCOM-W:n keräämien havaintoihin, saadaan voimakkaidenkin hurrikaanien paksujen pilvien alta hyviä mittaustietoja.
Ranskan merentutkimuslaitoksen Ifremerin ja Iso-Britannian säätieteellisen laitoksen tutkijat ovat kehittämässä nyt malleja, jotka voivat käyttää tietoja hyväkseen hurrikaanien liikkeiden ja voimakkuuden ennustamisessa.
Meren pinnan lämpötilamittaukset näyttävät selvästi, että hurrikaanien jäljessä on kylmemmän meriveden alue. Tämä tukee sitä oletusta, että myrskyt “imevät” voimaansa meriveden lämpötilasta ja kosteudesta siten, että samalla meren pinnassa oleva vesi viilenee ja ennen kaikkea se sekoittuu alempana olevaan kylmempään veteen.
Miten meri ja ilmakehä pelaavat keskenään?
Meren ja ilmakehän väliset vuorovaikutukset ovat myös merkittävässä osassa, kun hurrikaaneja sekä säätä merenkävijöille ennustetaan. Yksi tällaisia ennusteita tekevistä paikoista on eurooppalainen Copernicus-järjestelmän merien ympäristöseurantakeskus.
“Paitsi että eri satelliiteista saatavien erilaisten mittaustietojen yhdistäminen auttaa meitä tekemään paremmin sääennusteita, on näistä paljon hyötyä kun koetamme ymmärtää paremmin voimakkaiden myrskyjen aikaista meren ja ilmakehän välistä vuorovaikutusta”, toteaa Ifremerin tutkija Nicolas Reul.
“Uudenlaiset havaintotekniikat ovat kuitenkin tällä hetkellä toiminnassamme olennaisessa osassa, koska niillä on niin selvää yhteiskunnallista hyötyä”, sanoo ESAssa työskentelevä merentutkija Craig Donlon.
“Nämä nyt saadut tulokset hurrikaanien ennustamisesta korostavat selvästi tarvetta tehdä havaintoja myös niin sanotuilla passiivisilla mikroaaltoinstrumenteilla. Niistä on paljon apua äärimmäisten sääilmiöiden ennustamisessa ja meren sekä ilmakehän välisen vuorovaikutuksen selittämisessä. Olisikin hyvin tärkeää tutkia nyt mahdollisuutta laittaa erilaisia mikroaaltojen alueella toimivia mittalaitteita yhteen ja samaan satelliittiin.”
SMOS (oikealla), SMAP ja GCOM-W toimivat toistaiseksi hyvin, ja koska niille ei ole toistaiseksi vielä tulossa työnjatkajia, sopii toivoa niille pitkää ikää.
Otsikkokuvassa on NASAn Terra-satelliitin ottamista kuvista tehty kuvakooste hurrikaaneista Kilo, Ignacio ja Jimena.
Vastaa
Avaruusviikinki lähtee matkaan
Huomisaamusta tulee varmasti ikimuistoinen ESAn tanskalaisastronautti Andreas Mogensenille.
Aamulla klo 7:37:43 Suomen aikaa (10:37:43 paikallista aikaa Baikonurissa) häntä sekä Sergei Volkovia ja Aidyn Aimbetovia kuljettava Sojuz TMA-18M -alus nousee lentoon kantoraketin nokassa ja suuntaa kohti Kansainvälistä avaruusasemaa.
Näin Andreasista tulee toinen pohjoismaalainen avaruuslentäjä. Ensimmäinen oli kaksi kertaa sukkulalla lentänyt ruotsalainen Christer Fuglesang.
Koska avaruusasema on juuri nyt varsin korkealla kiertoradalla, käyttää Sojuz perinteistä kaksi vuorokautta kestävää lentorataa asemalle, joten kolmikko telakoituu asemaan perjantaina aamulla. Useimmiten viime aikoina Sojuz on lentänyt asemalle vain noin kuudessa tunnissa. Vaikka pari vuorokautta ahtaassa aluksessa ei välttämättä ole yhtä miellyttävää kuin tilavalla avaruusasemalla, antaa se Andreasille mahdollisuuden nauttia avaruudesta rauhassa – muutoin hänen lentonsa on hyvin työntäyteinen.
Tämä lento on muutenkin poikkeuksellinen, koska sen tarkoituksena on lähinnä vaihtaa asemalla oleva Sojuz-alus toiseen. Normaalisti avaruusasemalla on kuusi avaruuslentäjää siten, että kuusikko koostuu kahdesta kolmihenkisestä miehistöstä. Näiden laskeutumiset ja nousut asemalle on ajastettu siten, että vaihdot tapahtuvat aina noin kolmen kuukauden välein.
Yleistäen elo-syyskuun, joulu-marraskuun, helmi-maaliskuun ja touko-kesäkuun vaiheissa yksi Sojuz-alus palaa kolmen avaruuslentäjän kanssa takaisin Maahan ja uusi aluksellinen lähtee taas asemalle.
Tällä kerralla kuitenkin asemalla on kaksi avaruuslentäjää, amerikkalainen Scott Kelly ja venäläinen Mihail Kornienko, jotka viettävät asemalla vuoden päivät. Siksi nyt Sojuz-alus ja yksi miehistön jäsen tulee vaihtaa, ja näin kaksi ”ylimääräistä” henkilöä pääsee mukaan lennolle.
Yksi näistä on Andreas, koska ESA päätti hyödyntää myös tämän lyhyen avaruuslentomahdollisuuden. Se on erittäin kiinnostava vastapainona pitemmille avaruuslennoille, koska sen aikana voidaan tehdä erilaisia tutkimuksia ja tekniikan testaamista.
Lisäksi lyhyt lääketieteellisesti tällainen lyhyt lento antaa mahdollisuuden tutkia ihmisen elimistön ja aistien sopeutumista avaruuteen erilaisella tavalla. Jos aikaisemmin suurin osa avaruuslennoista oli tällaisia lyhyitä pyrähdyksiä, ovat kaikki eurooppalaisastronauttien tekemät lennot viime aikoina olleet pitkiä, lähes puoli vuotta kestäviä komennuksia avaruusasemalla.
Jos kaikki sujuu suunnitelman mukaisesti, Andreas ja Aidyn Aimbetov palaavat Gennadi Padalkan kanssa Maahan vanhemmalla Sojuz TMA-16M -aluksella perjantaina 11. syyskuuta.
Robottien ohjaamista virtuaalilasit päässä
Andreasin IRISS-nimen saaneella lennolla on mukana yli 20 erilaista tieteellistä ja teknistä koetta sekä testiä.
Näistä kenties kiinnostavin on robottien sekä laitteiden kauko-ohjausta avaruudesta. Kun aikanaan avaruuslentäjät tutkivat esimerkiksi asteroidia tai ovat Marsin pinnalla, he tulevat käyttämään runsaasti robotteja niin tekemään työtä kanssaan kuin myös suorittamaan tehtäviä niin autonomisesti kuin kauko-ohjattuinakin.
Andreas ohjaakin pienen auton kokoista, kameroilla ja kahdella käsivarrella varustettua Eurobot-robottia, joka sijaitsee ESAn teknisessä keskuksessa ESTECissä.
Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Maan päällä olevaa kookasta robottia ohjataan avaruusasemalta. Tätä ennen vain NASAn astronautti Sunita Williams on käyttänyt pientä Legoista tehtyä kulkijaa avaruusasemalta vuonna 2012.
Eurobot on tosin ollut jo aikaisemmin yhteydessä avaruusasemalle, sillä viime vuonna Alexander Gerstlähetti sille asemalta käskyjä ja otti vastaan robotin kuvia sekä telemetriaa.
Nyt robotilla tehdään monimutkaisempia toimia, kuten avataan laskeutujan mallikappaleessa oleva aurinkopaneeli. Lisäksi kokeeseen kuuluu toisen, pienemmän kulkijan ohjaaminen. Sen tarkoituksena on sijoittaa kamera sopivaan paikkaan, jotta työskentely Eurobotin kanssa käy helpommin.
Osana koetta on myös tuntoaistin käyttö. Haptics-2 -nimisessä kokeessa avaruusasemalla olevalla tuntokäyttöliittymällä käytetään toista vastaavaa Maan päällä, jolloin Andreas pystyy tuntemaan miltä esimerkiksi kappaleen koskettaminen tuntuu ja kuinka kappaleen pinta antaa periksi.
Interact -nimisessä kokeessa käytetään tätä tuntoaistia ja yritetään laittaa palikka sopivaan reikään – temppu, mikä normaalisti on helppo pikkulapsellekin, mutta avaruudesta etäkäytöllä tehtynä ei ole mitenkään yksinkertainen.
Andreas testaa myös älylaseja sekä reaaliaikaista, interaktiivista yhteyttä lennonjohtoon, jolloin hän saa paitsi puheena ohjeita ja tietoja, niin myös esimerkiksi kuvia heijastettuna suoraan laseihin.
Lääketieteen puolella kiinnostavin koe on tiukka, ihonmyötäinen puku, joka toimii vähän kuin lentosukat: se puristaa käyttäjänsä kehoa ennen kaikkea pituussuunnassa. Syynä tähän on se, että painottomuudessa ihminen pitenee useilla senttimetreillä, jopa 7 cm, koska muun muassa selkäydin pitenee kun painovoima ei enää purista sitä kasaan. Tämä saattaa saada aikaan kipuja ja voi tehdä paluun Maahan hankalaksi.
Tarkoituksena on nyt tutkia voisiko tällä asulla auttaa tilannetta sopeuttamalla kehoa takaisin maanpäälliseen mittaansa ennen paluuta takaisin Maahan.
Andreas käyttää myös asemalla kuntoillessaan (kuten kaikki astronautit tekevät painottomuuden haitallisia vaikutuksia estääkseen) laitteistoa, joka mittaa ja rekisteröi hänen lihastensa käyttäytymistä.
Astronautit menettävät painottomuudessa lihasvoimaansa, ja tällä laitteella voidaan nyt tarkkailla miten tämä tapahtuu.
Lisäksi Andreas tekee lentonsa aikana muun muassa aivojen toimintaan liittyviä lääketieteellisiä kokeita, syö myslipatukan kaltaista, periaatteessa pitkillä avaruuslennoilla kasvatettavan kaltaista ruokaa, tutkii mikrobeja, jotka auttavat vähentämään biologisen jätteen määrää avaruuslennoilla, sekä testaa uudenlaista veden suodatuslaitteistoa.
Hän myös katselee maapalloa, paitsi todennäköisesti ihan huvikseen, niin myös tieteellisin silmin: hänen tarkoituksenaan on havaita ukkosmyrskyjen aikaan esiintyviä harvinaisia ylöspäin iskeviä salamoita.
Mukana paljon tanskalaista tunnelmaa
Ei ole mikään ihme, että Tanskassa Andreasin lentoon suhtaudutaan hyvin innostuneesti. Onhan kyseessä ensimmäinen tanskalainen avaruudessa.
Siksipä mukana on luonnollisesti Legoja ja tanskalaista ruokaa, muun muassa avaruuspalloiksi kutsuttuja suklaaherkkuja.
Asemalla on jo nyt häntä odottamassa myös tanskalaisopiskelijoiden tekemä AAUSAT5 -pikkusatelliitti, joka on tarkoitus lähettää avaruuteen lennon aikana. Tosin voi olla, että sitä ei ennätetä tehdä, jolloin lähetys jää jonkun muun tehtäväksi, mutta satelliitin tekeminen on osa Andreasin lennon opetuksellista puolta.
Satelliitti on tehty Aalborgin yliopistossa, missä on rakennettu useampikin samankaltainen cubesat-luokan satelliitti.
Andreasin mukana avaruuteen lentävät myös tanskalaiskirjailija Søren Kierkegaardin alkuperäiskäsikirjoitus vuonna 1848 julkaistuun kirjaan Lilien paa Marken og Fuglen under Himlen (Kedon kukka ja taivaan lintu, suomentanut Heikki Linnove vuonna 1915).
Kaikki valmista lähtöön
Kuten koko lähtövalmisteluaika Baikonurissa, on myös viimeinen vuorokausi ennen lähtöä täynnä perinteitä.
Aluksi eilen illalla miehistö katsoi neuvostolänkkärin nimeltä ”Autiomaan vaalea Aurinko”, koska Gagarin teki aikanaan niin, ja tänään tiistaina oli vuorossa Venäjän valtion komission antama virallinen lupa raketin laukaisuun.
Päivän kuluessa avaruuslentäjät tapaavat vielä perheenjäseniään ja heille tehdään viimeiset lääkärintarkastukset. Andreas tekee vielä testejä lääketieteellisillä koelaitteilla, joilla häntä tarkkaillaan koko lennon (ja myös sitä edeltävän ja seuraavan) ajan.
Levon jälkeen tänään illalla Suomen aikaa kolmikko lähtee Kosmonauttihotellista Baikonurin kosmodromiin, missä he pukeutuvat avaruuspukuihinsa, puvut testataan, he ilmoittautuvat valtionkomitealle ja aloittavat matkansa bussilla kohti laukaisualustaa.
Laukaisua seurataan keskiviikkona aamulla Tiedetuubissa noin klo 7:30 alkaen.
Vastaa
Väläys neljän vuoden takaa: Sukkula ja ISS
Viesti twitterissä viime viikonloppuna hersytti muistoja. Sen mukaan legendaarinen kuva, missä avaruussukkula Endeavour on telakoituneena Kansainväliseen avaruusasemaan otettiin neljä vuotta sitten. Niin otettiinkin, 23. toukokuuta vuonna 2011. Sen otti Euroopan avaruusjärjestön italialainen astronautti Paolo Nespoli, kun häntä ja Dmitri Kondratieviä sekä Catherine Colemania kuljettanut Sojuz-alus lähti paluumatkalleen asemalta.
Itse osasin odottaa kuvia jo ennakkoon, sillä olin tuolloin ESAssa kirjoittamassa muun artikkeleita nettiin Paolon tekemisistä sekä lennon tapahtumista. Paolo oli ensimmäinen ESAn sosiaalisessa mediassa aktiivinen avaruuslentäjä ja hän otti lentonsa aikana paljon valokuvia; niitä voi katsella edelleen muun muassa hänen lentonsa Flickr-tilillä. Kuvat toivat jälleen mieleen puhelut avaruusasemalle ja Paolon hauskan italianenglannin, joka luurissa sekoittui avaruusaseman kohinaan.
Kuvien saaman suuren suosion jälkeen joku tuli ajatelleeksi lennon loppuvaiheissa, että kukaan ei ollut koskaan ottanut kuvaa, missä avaruussukkula on telakoituneena avaruusasemaan. Vastaavia on Mir-asemalta useitakin (klassikko tuossa hieman alempana), ja netissä on valtavasti kuvia ja videoita niin sukkulasta kuin avaruusasemastakin toiselta puolelta kuvattuna, mutta yhdessäkään ei ole sukkulaa ja asemaa yhdessä.
Kun keväällä 2011, Paolon miehistön lähtiessä takaisin kotiin, avaruussukkula oli toiseksi viimeisellä käynnillään avaruusasemalla, joku ymmärsi hetken tärkeyden. Tuolloin myös ESAn rahtialus ATV oli tekaloituneena asemaan. Nyt jos koskaan piti ottaa potretti – ja Paolo oli oikea henkilö tekemään niin.
Kuvien ottaminen vaati jonkin verran valmisteluja etukäteen, sillä kun kerran kuvia otettiin, piti varmistaa, että ne ovat mahdollisimman hyviä. Kaikki tiesivät, että tämä oli ainutkertainen mahdollisuus ottaa nämä kuvat, jotka jäävät historiaan.
Niinpä Sojuz-aluksen tuttua ja turvallista paluurataa piti muuttaa. Sen sijaan että alus olisi lipunut pois aseman luota, sen piti nyt pysähtyä noin 200 metrin päähän, ja samalla avaruusasemaa piti ohjata kääntymään 130°, jotta näkymä olisi juuri oikea.
Silloin Paolon piti punnertaa irti ahtaasta istuimestaan Sojuzin laskeutumismoduulissa ja siirtyä aluksen tavaraa täynnä olleen kiertorataosan sisälle ottamaan kuvia pienen ikkunan läpi. Kamerat oli jätetty sinne odottamaan, valmiina toiminkaan muistikortit sisällään.
“Se oli yllättävän hankalaa, ja jos olisin jäänyt jumiin kiertorataosaan, niin maahanpaluumme olisi vaarantunut”, kertoi Paolo jälkikäteen. Normaalisti avaruuslentäjät eivät poistu paikoiltaan Sojuzissa maahanpaluun aikana. “Meistä nämä kuvat olivat kuitenkin riskin ottamisen väärti.”
“Kun irtaannuimme avaruusasemasta, olimme kiinni istuimissamme turvavöissä avaruuspukuihimme pukeutuneina. Kiertorataosan sekä maahanpaluukapselin välisen luukun ilmatiiviys oli testattu, sanoin kuin pukujemme ilmansyöttöputkien toiminta. Koska Sojuzissa ei ole paljoa ylimääräistä happea mukana, emme haluaisi testata näitä uudelleen lähdön jälkeen.”
Niinpä Paolo joutui riisumaan avaruuspukunsa käsineet, irrottamaan sen letkut, paineistamaan kiertorataosan ja siirtymään pikavauhtia ikkunan luokse. Samalla Sojuzin komentajana toiminut Kondratiev tarkkaili, ettei paikaltaan pois kömpinyt Paolo osunut kojetaulun kytkimiin.
“Kuvien ottaminen oli hankalampaa kuin oletin, enkä ennättänyt ihailemaan näkymää lainkaan paljain silmin.”
Paolo otti kuvia ja nauhoitti videota sen minkä ehti, mutta vaihtoi jatkuvasti hieman asentoa ja kuvan sommittelua sen mukaan, missä ikkunasta tuli vähiten heijastumia ja missä maapallo näkyi parhaiten taustalla. Oli tärkeää pitää linssi mahdollisimman keskellä ikkunaa, mutta painottomuudessa paikallaan pysyminen – etenkin hieman kiihtyneenä – oli vaikeaa.
Aikaa kuvien ottamiseen oli vain kymmenisen minuuttia, minkä jälkeen Paolo otti muistikortit talteen ja jätti kamerat objektiiveineen kiertorataosan sisälle tuhoutumaan ilmakehän kitkakuumennuksessa. Sojuzin sisällä on niin vähän tilaa, että on kustannustehokkaampaa lähettää uusia laitteita asemalle ja antaa vanhojen tuhoutua, kuin tuoda käytettyjä laitteita Maahan.
“Tiesin kuvia ottaessani hyvin niiden merkityksen ja rukoilin, että ne onnistuivat. Mutta kun kuvat oli otettu, en enää ennättänyt ajatella niitä, sillä meidän piti testata luukun ja pukuni ilmatiiviys uudelleen ja valmistautua laskeutumiseen.”
Laskeutuminen olikin Paololle kenties lennon vaikein hetki, koska hän oli (kuten astronautit yleensä) tullut pari senttiä pitemmäksi painottomuudessa ja isokokoisena täytti ahtaan Sojuzin sisällä tilansa varmasti viimeistä millimetriä myöten. Kenties kuvien ottamisen vuoksi hänen asentonsa istuimessa ei ollut hyvä, joten hänellä oli vaikeuksia hengittää normaalisti, mikä erityisesti laskeutumisen myllerryksessä ja hidastuvuuksien aikaan oli tukalaa.
Ei ihme, että hän näytti aluksesta noustessaan siltä, kuin olisi joutunut käymään läpi linkouksen suuressa pesukoneessa.
Kuvia ei kuitenkaan julkistettu moneen päivään laskeutumisen jälkeen, emmekä saaneet niitä edes nähtäväksemme epävirallisesti ESAssa kuin vasta kesäkuun alussa. Miksikö? Koska muistikortit olivat hukassa. Ne olivat heittelehtineet laskeuduttaessa piiloon Sojuzin sisällä, ja ne löydettiin vasta koko aluksen sisustaa koluttaessa.
Ja hyvä kun löydettiin – kuvat jaksavat sykähdyttää edelleenkin, etenkin kun on ollut omalta pieneltä osaltaan niitä julkistamassa!
Juttu on julkaistu myös Tiedetuubin blogissa.
| Sukkula, ATV ja kansainvälinen avaruusasema muodostivat yhdessä raskaimman avaruudessa olleen, ihmisen tekemän rakennelman: niiden yhteismassa oli yli 520 tonnia. Aiempi ennätys oli ammoisen venäläisen avaruusasema Mirin ja sukkulan yhdistlemä: kun sukkula, Sojuz-alus ja Progress olivat kaikki telakoituneena Mir-asemaan, oli kokonaisuuden massa yli 220 tonnia. Kuvana kuvassa on Mirin ja Endeavourin potretti heinäkuun 4. päivältä vuonna 1995. Kummassakin kuvassa on siis sama avaruussukkula! |
Yksi kommentti “Väläys neljän vuoden takaa: Sukkula ja ISS”
Vastaa
Jokainen päivä on maapallopäivä
Tänään 22.4. on vietetty Maapallopäivää. Earth Day on vuonna 1970 ensimmäistä kertaa vietetty merkkipäivä, jonka tarkoituksena on kiinnittää huomiota maapalloon sekä erityisesti ympäristönsuojeluun. Idean siitä heitti ilmoille John McConell UNESCOn vuonna 1969 San Franciscossa pitämässä kokouksessa, ja vaikka sittemmin päivää on pyritty saamaan laajemmin kansainväliseen tietoisuuteen, on se pysynyt hyvin amerikkalaisena tapahtumana. Erityisen innostunut siitä on jälleen kerran ollut NASAn kaukokartoitusohjelma ja sen sosiaalisen median toimijat.
Joka tapauksessa virallisesti päivää vietettiin tänäänkin ympäri maailmaa ja monet vaikuttajat sekä kuuluisuudet ovat kertoneet tuestaan ympäristönsuojelulle. Otsikkokuvana olevan kuvan maapallosta laajakulmaobjektiivin läpi kuvattuna avaruusaseman kupolista lähetti asemalla oleva italialainen astronautti Samantha Christoforetti asianmukaisin Earth Day -toivotuksin.
On tietysti hyvä, että erilaisia merkkipäiviä vietetään ja niiden avulla huomiota kiinnitetään moniin tärkeisiin asioihin. Päiviä on kuitenkin nykyisin niin paljon, että yksittäiset teemat jäävät pimentoon.
Lisäksi maapallo on aihe, mitä meidän jokaisen kannattaisi ajatella joka päivä – olemmehan täysin riippuvaisia oman kotiplaneettamme toiminnasta ja tarjoamasta suojasta, ravinnosta ja ilmasta.
Itselläni Maa on tietokoneen työpöydän taustakuvana ja katson useaan kertaan päivässä kuvia maapallosta. Tärkein syy on esteettinen, sillä Maa on kaunis. Se on sinivalkoinen pallo mustan avaruuden keskellä, yksityiskohdissaan upea ja kokonaisuudessaan majesteettinen. Sitä voisi ihailla tuntikaupalla. Sitä katsoessa tulevat mieleen myös auringonlaskut ja -nousut, jotka etenkin mannertenvälisillä lennoilla lentokoneesta katsottuna ovat syöpyneet parhaimpien muistojeni joukkoon.
Toinen syy on se, että kuvassa näkyy kaksi asiaa, joita rakastan: Maa ja avaruus.
Kun katson kotiplaneettaamme, kuulen tuulen ja valtamerten aallot. Näen pilvet taivaalla, autiomaiden hiekkalakeudet ja sademetsien yllättäen tulvivat pikkupurot. Tunnen olevani Lapissa revontulten alla ja juttelemassa ystävieni kanssa. Koko elämäni on tämän kosmisesti pienen pallon pinnalla, ja sen kuvaa katsoessani olen tyytyväinen. Koen olevani velvollinen myös pitämään siitä huolta omilla pienillä teoillani.
Avaruudesta otettua kuvaa katsoessa en voi olla ajattelematta myös sitä, että aikanaan monien haaveena ollut matka avaruuteen ei ole enää mahdottomuus. Se ei ole vielä arkista, mutta jo rutiinia. Tälläkin hetkellä avaruudessa on kuusi ihmistä. jotka voivat parilla käsiliikkeellä lipua avaruusasemalla ikkunan ääreen ja katsoa alas maapalloon. Taivaalla on satoja satelliitteja, jotka tekevät jatkuvasti havaintoja Maasta. Voit katsoa lähes suoraa kuvaa kotiplaneetastamme esimerkiksi suoraan avaruusasemalta tai (hieman käsiteltynä) yksittäisinä kuvina Eumetsatin sivuilta.
Suosittelen lämpimästi uhraamaan jokaisesta pienen hetken maapallolle ja sen ajattelulle, ja katsomaan sen aikana vaikkapa näitä kauniita kuvia ainutlaatuisesta kotiplaneetastamme. Näin jokaisesta päivästä tulee Earth Day.
Teksti on julkaistu myös Tiedetuubin blogeissa.
Vastaa
Tähtikuvaajat! Nyt katse Maahan ja väriä kuviin!
Euroopan avaruusjärjestö kutsuu kaikkia osallistumaan valokuvauskilpailuun, joka liittyy uuden, maapalloa eri aallonpituuksilla kuvaavan Sentinel-2A -satelliitin laukaisuun. Satelliitti laukaistaan Maata kiertämään kesäkuun 12. päivänä, mutta kilpailu tapahtuu jo sitä ennen, sillä voittaja pääsee seuraamaan laukaisua ESAn avaruusoperaatiokeskuksessa.
Kilpailun teema on ”värinäkö” eli ”colour vision” englanniksi, koska Sentinel-2 -satelliitit kuvaavat maapalloa 13 eri kanavalla, jotta sen kuvista saataisiin paljon erilaista tietoa maapallon pinnan sekä merien ominaisuuksista ja kasvillisuudesta.
Sentinelit ovat olennainen osa Euroopan komission Kopernikus-ohjelmaa, jonka tarkoituksena on lähettää Maata kiertämään erilaisista satelliiteista koostuva lauma, joka tutkii sekä kuvaa maapalloa eri tavoilla sekä tuottaa runsaasti tarkkaa tietoa tutkijoille ja viranomaisille. Nämä tiedot auttavat hallitsemaan ympäristöämme, ymmärtämään esimerkiksi ilmastonmuutoksen seurauksia sekä tekemään arkipäiväisestä elämästämme turvallisempaa.
Avaruudessa jo oleva Sentinel-1 havaitsee Maata tutkalla, kun taas Sentinel-2:n tärkein mittalaite on uudenlainen korkearesoluutioinen monikanavakamera. Kumpiakin satelliitteja on tarkoitus lähettää ainakin kaksi, ja ensimmäinen Sentinel-2, nimeltään Sentinel-2A, laukaistaan nyt olevan aikataulun mukaan 12. kesäkuuta 2015.
Juhlistaakseen tätä tapahtumaa ESA kutsuu siis valokuvaajia tutkimaan kuvissaan väriä ja sen käyttöä. Tuomarit eivät kiinnitä huomiota vain värin käyttöön tai niiden määrään, vaan myös siihen, miten tämä liittyy satelliitin toimintaan (alla on muutamia ohjeita).
Voittaja kutsutaan Saksan Darmstadtissa sijaitsevassa Euroopan avaruusoperaatiokeskuksessa ESOCissa pidettävään kutsuvierastapahtumaan, missä seurataan reaaliaikaisesti Kouroun avaruuskeskuksesta tapahtuvaa laukaisua. Neljälle seuraavalle palkittavalle lähetetään erityinen Sentinel-2 -aiheinen lahjapakkaus postitse.
Ja nyt kuvaamaan!
Kilpailuun lähetettävien valokuvien tulee heijastaa sinun omaa näkemystäsi värien havaitsemisesta, mieluiten yhdistettynä yhteen tai useampaan Sentinel-2:n tärkeimpiin sovellusalueisiin. Näitä ovat mm. kasvillisuus (tai sen puute), maatalous, muutokset maankäytössä sekä järvet ja merien rannikkoalueet.
Eräitä mahdollisia kuva-aiheita ovat siten peltojen värittämät maaseutumaisemat, lähikuvat kasvien lehdistä, Aurinko paistamassa puun läpi, vastahakattu metsäalue, rannalla olevat sinisen ja vihreän sävyt ja auringonlaskun värit heijastumassa veden pinnalla. Tai mitä tahansa muuta. Värien ja valojen leikkiä on varmasti jokaisen lähellä, kunhan vain osaa katsoa oikein. Samoin Sentinel-2:n kamerat voivat nähdä värejä kaikkialla, jopa harmaissa kaupungeissa. Ole luova! Mahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon!
Kuinka osallistua?
Kuvat voi lähettää kilpailuun ESAn Maata tarkkailevista satelliiteista ja niiden käytöstä kertovalla blogisivulla. Siellä seurataan myös aktiivisesti Sentinel-2A:n laukaisuvalmisteluja.
Kilpailuun voi osallistua 18. toukokuuta 2015 klo 10 Suomen aikaa (klo 9:00 Keski-Euroopan kesäaikaa) sakka. Kuviin siis ehtii saamaan Suomen kevätmaisemia kauneimmillaan.
Lue ensin kilpailun ohjeet ja säännöt (vain englanniksi). Tarkkojen osallistumisohjeiden lisäksi niissä on mm. tietoa tekijänoikeuksista ja palkinnoista.
Jos haluat jakaa kuvia myös esimerkiksi Twitterissä, liitä niihin avainsana #colourvision. ESAn Kaukokartoitusohjelman Twitter-tiliä @ESA_EO kannattaa pitää silmällä, koska myös siellä on tietoja kilpailusta ja siellä myös julkistetaan aikanaan voittaja ja muut palkittavat sekä kunniamainintojen saajat.
Tärkeimmät nettisivut vielä kerran:
Osallistuminen
http://blogs.esa.int/eolaunches/2015/04/13/competition-application-form/
Tarkemmat ohjeet
http://www.esa.int/Our_Activities/Observing_the_Earth/Copernicus/Colour_Vision_photo_competition_rules
Säännöt ja ehdot
http://www.esa.int/Our_Activities/Observing_the_Earth/Copernicus/Colour_Vision_photo_competition_rules#terms
—
Tämä juttu on julkaistu myös Tiedetuubin blogeissa.
Vastaa
Astronautti Thomas kaipaa nimiehdotuksia lennolleen
Euroopan avaruusjärjestön vuonna 2009 valitsemista kuudesta nuoresta astronautista kolme on jo päässyt lentämään avaruuteen ja loput kolme laskevat jo päiviä lentojensa alkuun.
Parhaillaan italialainen Samantha Christoforetti on avaruusasemalla puolivuotisen lentonsa loppusuoralla, sillä hän palaa takaisin Maahan toukokuussa. Syyskuussa asemalle lähtee hänen tanskalainen kollegansa Andreas Mogensen ja heidän jalanjäljissään kiertoradalle nousee britti Tim Peake ensi marraskuussa. Luca Parmitano ja Alexander Gerst ovat jo ensilentonsa tehneet.
Viimeisenä kuusikosta sysimustan avaruuden keskellä olevaa maapalloa pääsee ihailemaan ranskalainen Thomas Pesquet, jonka puolivuotinen lento alkaa joulukuussa 2016. Aikaa hänen matkansa alkuun on siis puolisentoista vuotta, ja aivan kuten edeltävien ESAn avaruuslentojen kohdalla, on nyt aika keksiä hänen lennolleen sopiva nimi.
Astronautin lennon nimellä voi olla monta innoittajaa, mutta kaikilla viimeaikaisilla eurooppalaisten astronauttien lennoilla nimi on saatu yleisökilpailun avulla; Samanthan lennolle Futura, Andreasille Iriss ja Timille Principia. Nimissä on yleensä viittaus astronautin lennon aikana tekemään tutkimukseen, hänen kiinnostuksen kohteisiinsa tai hänen kotimaahansa. Nimeä täydennetään myöhemmin lennon logolla, mutta nyt kyse on siis vain nimestä.
“Eurooppalaiset astronautit lentävät avaruuteen tekemään tutkimusta ja tieteellistä työtä, joka hyödyttää kaikkia maapallolla”, selittää Thomas.
“Haluan siksi jakaa tulevan huiman kokemukseni kaikkien eurooppalaisten kanssa, ja siksi toivon nyt ehdotuksia lentoni nimeksi.”
Thomas lähtee matkaan avaruusasemalle joulukuussa 2016 osana aseman 50. pysyvää miehistöä. Hänen kanssaan miehistöön kuuluvat Nasan kokenut astronautti Peggy Whitson ja Sojuz-aluksen komentajana toimiva Oleg Novitski.
Tällä haavaa Thomas paitsi kouluttautuu jo omaa lentoaan varten, niin myös toimii Andreasin lennon varamiehenä.
Viikinkien sukua?
Thomas on syntynyt Rouenissa, Ranskan Normandiassa, ja hänestä tulee kymmenes ranskalainen avaruudessa. Edellinen oli Léopold Eyharts, joka työskenteli avaruusasemalla vuonna 2008 ja muun muassa auttoi asentamaan paikoilleen asemaan eurooppalaisen Columbus-laboratoriomoduulin.
Kuten monet muutkin astronautit, on Thomas ollut kiinnostunut ilmailusta ja avaruudesta koko ikänsä. Siinä missä useat muut avaruuslentäjät ovat koelentäjiä tai hävittäjäpilotteja, on Thomas siviili – ja myös ensimmäinen liikennelentäjä, josta on tullut avaruuslentäjä.
Ehdotukset 15. huhtikuuta mennessä!
ESA ja Thomas pyytävät nyt ehdotuksia lennon nimeksi, joka tullaan paitsi kirjoittamaan lennon logoon, niin myös ottamaan käyttöön yleisemmin lennosta puhuttaessa ja kirjoitettaessa.
Nimen tulee olla lyhyt ja iskevä, ja sen pitää olla helppo lausua englanniksi, ranskaksi ja muillakin kielillä. Tarkat ohjeet nimestä on (englanniksi) täällä ja sivulla voi myös lähettää ehdotuksen.
Ehdotuksilla on jo kiire: niiden pitää olla perillä viimeistään 15. huhtikuuta tämän osallistumissivunkautta lähetettyinä!
Lisätietoa Thomasin lennosta on netissä osoitteessa thomaspesquet.esa.int ja siellä voi myös seurata hänen lentoon valmistautumistaan.
Juttu on julkaistu myös Tiedetuubin ESA-blogissa.
Vastaa
Perjantain pimennys avaruudesta
Viime perjantainen auringonpimennys näkyi Suomessa osittaisena, mutta upeana sellaisena. Komeimmillaan tapaus oli luonnollisesti täydellisyysvyöhykkeellä, missä Kuu peitti Auringon kokonaan ja aavemaisesti tummentuneella taivaalla loimotti vain komea korona.
Tällainen paikka oli esimerkiksi Huippuvuoret, mistä on myös otsikkokuvamme; kuva on otettu Longyearbyenin, saarten pääkaupungin, lähellä olevalta vuorenrinteeltä ja kaupungin valot näkyvät kuvassa etualalla. ESAn satelliittiasemalla Huippuvuorilla pimennystä seurattiin ja kuvattiin aktiivisesti.
Pimennystä havaittiin myös avaruudesta. Esimerkiksi ESAn Proba-2 -satelliitti kuvasi pimennyksen radaltaan osittaisena samaan aikaan kun sen sisarsatelliitti Proba-V suuntasi kameransa alaspäin ja nappasi Maan pinnalla kulkevan Kuun varjon.
Kansainvälisellä avaruusasemalla olevan ESAn astronautti Samantha Cristoforetti keskeytti myös normaalit työnsä pimennyksen ajaksi (muiden asemalla olevien avaruuslentäjien tapaan) ja kiinnitti huomionsa ennen kaikkea varjoon Maan pinnalla. Samantha on julkaissut kuviaan Flickr-tilillään.
Harvinaislaatuinen pimennys
Pimennyksen aikaan Kuu liikkuu radallaan tarkasti Maan ja Auringon väliin, jolloin Kuun varjo osuu Maan pinnalle ja liikkuu siinä sen aikaa kun pimennys kestää. Koska pieni Kuu ja valtavan suuri Aurinko ovat Maasta katsottuna jotakuinkin saman kokoisia eri etäisyyksiensä johdosta, ovat täydelliset auringonpimennykset hyvin kauniita – Kuun kiekko näyttää peittävän samankokoisen Auringon. Koska Kuu on kuitenkin hieman suurempi kuin Aurinko Maasta katsottuna, kestää pimennyksen täydellinen vaihe minuutteja.
Tällä kertaa pimennys oli pisimmillään kaksi minuuttia ja 47 sekuntia Färsaarilla (missä pilvet peittivät näkymän kokonaan).
Koska täydellisyysvyöhyke ei ollut kaukana Euroopan mantereesta, näkyi pimennys hyvin suurena osittaisena pimennyksenä joka puolella Eurooppaa. Esimerkiksi Skotlannissa pimennys oli 97%, Lapissa 94%, Lontoossa 84%, Helsingissä 82%, Amsterdamissa 81%, Pariisissa 75%, Madridissa 65% ja Roomassa 56%. Euroopassa näkyi vuonna 1999 täydellinen auringonpimennys, minkä jälkeen tämä oli syvin osittainen pimennys tällä kolkalla maailmaa. Seuraava näin hyvä osittainen auringonpimennys Euroopassa näkyy 25. lokakuuta vuonna 2022 – täydellistä pimennystä saadaan odottaa vuoteen 2026, jolloin elokuun 12. päivänä näkyvä pimennys on havaittavissa Espanjasta ja Portugalista.
Erityisen hyvin pimennyksen varjon liikkuminen Maan pinnalla näkyi sääsatelliittien kuvissa. Meteosat-satelliitista katsottuna tapaus näytti tältä:
Pimennyssatelliitti
ESAn pieni teknologiantestaussatelliitti Proba-2 on kuvannut varsin paljon Aurinkoa ja sen ilmiöitä, mutta sen seuraaja, Proba-3 tulee olemaan aurinkohavainnoissa vieläkin parempi.
Vuonna 2009 avaruuteen laukaistu Proba-2 on kooltaan alle kuutiometrin kokoinen, ja sen päätehtävänä on tutkia Aurinkoa ja avaruussäätä. Se kuvaa Aurinkoa ja sitä ympäröivää kuuman kaasun kehää, koronaa, eri instrumentein ja mittaa jatkuvasti Auringosta tulevaa säteilyä.
Sen sisarsatelliitti Proba-V, joka laukaistiin avaruuteen vuonna 2013, havaitsee puolestaan Maata ja erityisesti kasvillisuutta. Nimessä oleva V ei tarkoitakaan numeroa viisi, vaan tulee sanasta “vegetation”, eli kasvillisuus. Se kartoittaa koko maapallon kasvillisuuden kahden päivän välein.
Myös ensimmäinen Proba on edelleen toiminnassa. Proba-1 laukaistiin vuonna 2001 ja sen tärkein instrumentti on Maata havaitseva hyperspektrikamera.
Seuraava Proba-satelliitti keskittyy jälleen Aurinkoon. Se tulee havaitsemaan erityisesti juuri auringonpimennyksiä, ja koska niitä on hyvin harvoin luonnollisesti, se tekee itse pimennyksiä. Siksi yhden satelliitin sijaan Proba-3 koostuu kahdesta satelliitista, jotka toimivat itse kuin Kuu ja Maa auringonpimennyksissä: nyt satelliitti tulee toisen satelliitin väliin, ja saa näin aikaan pimennyksen.
Tällä tekniikalla Proba-3 pystyy tutkimaan tarkasti Auringon koronaa ja Auringon pinnalta ulos avaruuteen nousevia purkauksia.
Jotta pimennysten synnyttäminen onnistuisi, pitää satelliittien olla toisistaan 150 metrin etäisyydellä ja niiden tulee pystyä säilyttämään asentonsa tarkalleen oikeana millimetrien ja asteen murto-osan tarkkuudella. Tuloksena on lähes täydellisiä, pitkään kestäviä pimennyksiä, joista Maan pinnalla voidaan vain haaveilla.
Näitä keinotekoisia pimennyksiä päästään ihailemaan vuoden 2018 lopussa, kun Proba-3 laukaistaan Maan kiertoradalle.
Otsikkokuva: Flickr / haraldhobbit (CC-lisenssillä)
Juttu on julkaistu myös Tiedetuubin blogeissa
Hienoja kuvia ovat nämä kuvat.