Terveisiä kiertoradalta

Yksi aikakausi päättyi Baikonurissa

27.9.2019 klo 12.23, kirjoittaja Jari Mäkinen
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

Tältä laukaisualustalta on tehty 519 rakettilaukaisua sitten vuoden 1957. Siltä laukaistiin matkaan Sputnik. Sen päällä käveli Gagarin rakettiinsa ja lähti historialliselle matkalleen.

Viime keskiviikkona se tärisi viimeisen Sojuz-kantoraketin alla, kun kolmihenkinen miehistö lähti kohti Kansainvälistä avaruusasemaa. Tästä eteenpäin miehistöt laukaistaan avaruuteen uudella Sojuz-2:lla, jota varten on varustettu laukaisualusta 31 toisaalla Baikonurin kosmodromissa Kazakstanissa.

Tähän päättyi siis yksi ajanjakso Venäjän (ja Neuvostoliiton) avaruustoiminnassa ja Baikonurissa.

Baikonurin kosmodromin laukaisualusta 1 on todellakin ikoninen paikka avaruuslentojen historiassa. Sen tekemisestä päätettiin maaliskuussa 1954, kun Neuvostoliitossa oltiin tekemässä uutta R-7 -ohjusta ja sen lähettämiseen tarvittiin hyvä alue. Sen piti olla tarpeeksi syvällä Neuvostomaan uumenissa, jotta vakoojat eivät sinne helposti pääsisi. Samalla sen piti olla sellaisessa paikassa, että mannertenvälisten ohjusten maalialue voisi olla vielä jossain Neuvostoliiton alueella. Näin päädyttiin Kazakstanin arolla olevaan Tjuratamiin.

Rakennustyöt alkoivat kesällä 1955 ja vähän yli vuoden kuluttua syksyllä 1956 perusrakennelmat olivat valmiina: laukaisualusta, eli ”Alue numero 1”, rakettien kokoonpano- ja testaushallit, eli ”Alue numero 2” ja niiden välillä oleva rautatie.

Nykyinen Sojuz-kantoraketti on R-7:n suora seuraaja ja perusolemukseltaan täysin samanlainen. Tapa, jolla ne valmistellaan lentoon ja laukaistaan, on myös käytännössä sama kuin yli 60 vuotta sitten. Raketit kootaan hallissa, siirretään vaakatasossa erityisen junavaunun päällä laukaisualustalle, nostetaan siellä pystyyn ja laukaistaan matkaan ilman amerikkalaistyylistä lähtölaskentaa, mutta toki erilaisten tarkastuslistojen mukaisesti.

Tämä tehdään Baikonurissa – millä nimellä Tjuratam siis nykyisin tunnetaan – vertaansa vailla olevalla rutiinilla, niin talven paukkupakkasissa kuin kesän kuumilla helteillä. Autiomaassa sääolot vaihtelevat äärimmäisyydestä toiseen.

Ensimmäinen laukaisu alustalta tehtiin 15. toukokuuta 1957, kun R-7:n koelennot aloitettiin. Raketti oli valmis suureen koitokseen syksyllä, ja se laukaisikin 4. lokakuuta 1957 ensimmäisen satelliitin, Sputnikin avaruuteen.

Sen jälkeen alusta oli käytössä koko ajan. Avaruusajan alussa tahti kiihtyi niin nopeasti, että Sojuz-rakettien (ja sen edeltäjien) laukaisua varten piti tehdä toinenkin laukaisualusta. Tämä vuonna 1961 käyttöön otettu alusta tunnetaan nyt nimellä LC-31/6, siinä missä ensimmäinen on edelleen yksinkertaisesti LC-1 (venäjäksi Площадка 1).

Ensimmäisen Neuvostoliiton miehitetyt aluksen, Vostokit ja niitä seuranneet Voshodit laukaistiin matkaan ykkösalustalta. Suurin osa Sojuz-lennoista on lähetetty avaruuteen myös sieltä, sillä uusi alusta on ollut pääasiassa miehittämättömien Sojuz-rakettien käytössä.

Muita kuuluisia legendaariselta alustalta lähteneitä avaruusaluksia ovat Luna-kuuluotaimet, Mars-luotaimet, Venera-luotaimet kohti Venusta ja 1960-luvulla alustalla oli usein laukaisuvalmis mannertenvälinen ohjus ydinase nokassaan odottamassa ei-toivottua laukaisukäskyä.

Alustalla on tapahtunut myös useita onnettomuuksia, ennen kaikkea ensimmäisinä vuosina, jolloin raketit tuppasivat räjähtelemään silloin tällöin. Tuorein tapaus oli vuonna 1983, jolloin Sojuz 7K-ST -alus oli lähdössä Saljut 7 -avaruusasemalle: raketti räjähti ennen lentoonlähtöä, mutta onneksi Sojuz-aluksen pelastusraketti toimi kuten pitikin ja nosti kolme kosmonauttia turvaan. Sojuz laskeutui lähistölle laskuvarjoillaan. Tämä on edelleen ainoa kerta, kun pelastusraketti on ollut tositoimissa laukaisualustalla tapahtuneessa onnettomuudessa. Alusta oli poissa käytöstä vuoden päivät, kun sitä korjattiin.

500s laukaisu alustalta oli Sojuz TMA-18M -lento syyskuussa 2015. Mukana tuolla lennolla oli myös Euroopan avaruusjärjestön tanskalaisastronautti Andreas Mogensen.

Ikä näkyy laukaisualustassa, etenkin kun sitä ei ole muuta kuin perusylläpidetty vuosikausiin. Syynä on se, että nykyiset Sojuz-raketit korvataan pian uusilla Sojuz-2 -raketeilla, jotka vaativat jo selvästi erilaisen, nykyaikaisemman laukaisualustan. Kuuden vuosikymmenen perinteet siis katkeavat – mutta jo on aikakin.

Sojuz-2:n sukulaisuus R-7:n kanssa toki on selvästi nähtävissä, mutta kyseessä on reippaasti nuorennusleikattu versio. Myös tulevat miehitetyt Sojuz-lennot käyttävät tästä alkaen tätä rakettia. Kesällä sitä testattiin jo Sojuz-avaruusaluksen laukaisuun, tosin ihmisten sijaan sen kyydissä avaruusasemalle nousi robotti Fjodor.

Lähellä oleva laukaisualusta 31 on remontoitu Sojuz-2:n käyttöön, ja tarkoitus on tehdä samoin alusta ykköselle. Venäjän avaruusohjelman rahapula näkyy kuitenkin siinä, että ainakaan lähivuosina töitä ei aloiteta. Voi olla, että se jää lopulta historialliseksi monumentiksi.

Uusi raato Kuun pinnalla – ja uusi luotain sitä kiertämässä

18.9.2019 klo 08.29, kirjoittaja Jari Mäkinen
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

Intia yritti tehdä syyskuun 7. päivänä jotain sellaista, missä vain kolme maata aikaisemmin on onnistunut: pehmeä laskeutuminen Kuun pinnalle.

Yritys oli hyvä ja se alkoi erinomaisesti, mutta yhteys Vikram-laskeutujaan menetettiin, kun se oli hieman yli kahden kilometrin korkeudella Kuun pinnasta. Signaalin doppler-siirtymän perusteella on todennäköistä, että se laskeutuja syöksyi Kuun pintaan ja tuhoutui, mutta tietysti intialaiset koettivat ottaa yhteyttä alukseensa siltä varalta, että se olisikin päässyt pinnalle ja olisi vain heittäytynyt mykäksi laskeutumisen loppuvaiheessa.

Nyt pari viikkoa myöhemmin toivoa ei juuri enää ole, etenkin kun näyttää siltä, että laskeutuja törmäsi Kuun pintaan noin 177 kilometrin tuntinopeudella (normaalissa laskeutumisessa nopeus olisi ollut noin kahdeksan kilometriä tunnissa). Vikram oli myös suunniteltu toimimaan vain yhden Kuun päivän ajan, siis 14 Maan vuorokautta, joten joka tapauksessa se voidaan katsoa nyt menetetyksi.

Kyseessä oli jo toinen epäonnistunut laskeutuminen Kuuhun tänä vuonna, sillä Israelin Beresheet menetettiin samaan tapaan laskeutumisen loppuvaiheessa tulleeseen vikaan huhtikuussa.

Sen sijaan sitä edellinen laskeutuminen, Kiinan Chang’e-4 viime joulukuussa, sujui erinomaisesti. Luotain on edelleen toiminnassa Kuun takapuolella ja sen mukana pinnalle laskeutunut kulkija Yutu 2 on sekin edelleen voimissaan. Laskeutuja on ollut toiminnassa tänään 257 Maan vuorokautta.

Se on jo erinomainen suoritus, mutta samaan aikaan myös edellinen kiinalaisten laskeutuja, Chang’e-3 on hengissä toisaalla Kuussa. Se ei ole tehnyt olennaisesti uusia havaintoja, mutta jo olemassaolollaan se auttaa Kiinaa eteenpäin kuututkimuksessa. Sen laskeutuminen auttoi Chang’e-4:n laskeutumisessa (luotaimet ovat lähes samanlaisia) ja nämä kummatkin auttavat seuraavassa haasteessa, näytteen tuomisessa Kuusta Maahan. Tämän Kiina aikoo tehdä nyt ensi vuoden joulukuussa laukaistavalla Chang’e-5 -luotaimella; alun perin tarkoitus oli tehdä tämä näyttenhakulento tämän vuoden joulukuussa, mutta enne kaikkea uuden Pitkä marssi 5 -kantoraketin kanssa olleiden ongelmien vuoksi lentoa on lykätty vuodella (tietoa lykkäyksestä saatiin lisää 18.9. ja tätä kohtaa artikkelista on muutettu sen mukaisesti 18.9. iltapäivällä).

Mutta takaisin Intiaan. Vaikka Vikram lepää nyt todennäköisesti raatona Kuun etelänavan tienoilla, kiertää sen Kuuhun vienyt Chandrayaan-2 -luotain Kuuta ja toimii hyvin. Luotaimessa on jopa noin 30 senttimetrin resoluutioon pystyvä suurtarkkuuskamera, ja sen avulla on jo kuvattu Vikramin laskeutumis- ja/tai törmäyspaikkaa Manzinus C ja Simpelius N -kraatterien välissä (noin 70,9° eteläistä pituutta ja 22,7° itäistä leveyttä) ja se on tehnyt toki muitakin havaintoja.

Vaikka laskeutuja siis menetettiinkin, on Kuuta kiertävä luotain toiminnassa, vaikka tästä ei uutisissa ole paljoakaan mainittu.

Samalla kannattaa myös muistaa, että usein epäonnistumiset ovat erinomaisia tilaisuuksia oppia uutta. Onnettomuustutkinta ja sen päätelmät auttavat osaltaan eteenpäin. Myös laskeutujan ja sen mukana olleen pienen Pragyan-kuukulkijan suunnitteleminen sekä rakentaminen ovat sinällään olleet jo suuri saavutus. Jotkut ovat ilkkuneet haaverille, mutta heidän kannattaisi ensin tehdä oma kuulaskeutuja, lähettää se Kuuta kiertämään, tehdä laskeutuminen lähes perille ja nauraa vasta sitten.

Vikram-laskeutujan Kuuhun vienyt luotain on siis nimeltään Chandrayaan-2, ja kuten nimessä oleva kakkonen antaa ymmärtää, on se jo toinen intialainen kuuluotain. Chandrayaan-1 laukaistiin matkaan lokakuussa 2008 ja se kiersi Kuuta noin kymmenen kuukauden ajan.

Intian kuuluotaimia voi katsoa kolmesta näkökulmasta. Ensinnäkin kyse on ihmisen luontaisesta halusta tutkia ympäristöään, ja Kuu jos mikä kuuluu meidän lähiympäristöömme.

Toiseksi kuuluotaimien lähettäminen on looginen askel minkä tahansa edistyneen avaruuslentoja tekevän maan toimissa; Intia on laukaissut omia satelliittejaan sekä kehittänyt omia kantorakettejaan jo 1970-luvulta alkaen, ja nyt se kaavailee myös omien astronauttien lähettämistä avaruuteen intialaistekoisilla avaruusaluksilla.

Kolmanneksi kyse pienimuotoisesta aasialaisesta avaruuskilpailusta. Kiina ja Intia ovat naapureita, mutta samalla myös nokittelevat toisilleen. Avaruustoimet eivät ole tässä poikkeus; Intialla on erityisesti halu osoittaa, ettei se ole isoa naapuriaan huonompi. Myös Japani on lähettänyt kuuluotaimen ja Etelä-Korealla on rakenteilla myös laskeutuja Kuuhun.

Kuu on näille kaikille tarpeeksi helppo, mutta samalla haastava ja paljon komeita kuvia sekä otsikoita tuottava kohde. Sama pätee Aasian maiden lisäksi myös läntisiin uuden ajan avaruusyhtiöihin – mutta niistä kannattaa kirjoittaa ihan oma juttunsa joskus toiste.

Kaukomatkalle maata pitkin vai avaruuden kautta koukaten?

22.8.2019 klo 23.16, kirjoittaja Jari Mäkinen
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

Viime aikoina monissa tiedotusvälineissä on ollut juttuja siitä, miten esimerkiksi Pattayan rannalle voisi matkustaa maata pitkin.

Taustalla tässä on luonnollisestikin se, että lentomatkustaminen tuottaa runsaasti päästöjä, ja korkeuksissa päästöjen vaikutus on suurempi kuin täällä alempana. Lisäksi lentokoneiden usein jälkeensä jättämät tiivistymisvanat ovat kuin ylimääräisiä pilviä, jotka vaikuttavat Maan säteilybalanssiin.

Matkustaminen joka puolelle maapalloa on toki mahdollista ilman lentämistä, mutta siihen menee aikaa. Lisäksi maanpäällisetkin menopelit tuottavat päästöjä. Etenkin laivat ovat yllättävän saastuttavia, joten hyvää tarkoittava yritys vähentää päästöjä saattaakin tuottaa niitä lopulta lentämistä enemmän.

Monissa taannoisissa jutuissa on siksi pohdittu tapoja, joilla maanpäällisestä matkaamisesta saisi nopeampaa ja kätevämpää.

Itse tosin antaisin mielikuvituksen lentää myös sen suhteen, miten matkaaminen ilmojen halki voisi tapahtua jopa nykyistä vauhdikkaammin ja ympäristöystävällisemmin avaruustekniikan avulla.

*

Karkeasti arvioiden yksi tietoliikennesatelliitin laukaisu avaruuteen vastaa hiilidioksidipäästöinä kuutta lentoa Atlantin yli liikennelentokoneella. Tämä on kuitenkin melkoinen yleistys, koska raketit käyttävät hyvin erilaisia polttoaineita, ja raketteja on eri kokoisia sekä niiden lennot ovat erilaisia.

Tyypillisesti raketeissa käytetään nykyisin ajoaineina kerosiinia ja nestehappea, jotka palaessaan tuottavat hiilidioksidia ja vesihöyryä. Usein raketeissa käytetään myös kiinteää polttoainetta, muovimaista mössöä, missä on paljon alumiinia. Tästä palaessa tulevat pienet alumiinihiukkaset sekä musta hiili ovat varsin ikäviä aineita, etenkin kun ne pääsevät yläilmakehään. Oheistuotteena on myös vetykloridia, joka etenkin suoraan otsonikerrokseen vapautettuna tuhoaa tehokkaasti otsonia.

Muutamissa venäläisten ja kiinalaisten raketeissa käytetään myös varsin haitallisia hydratsiiniyhdisteitä polttoaineena ja typpitetraoksidia hapettimena. Hydratsiinit ovat itsessään haitallisia, mutta pakokaasut ovat myös hyvin ikäviä: ne tuhoavat otsonia ja niissä on suuria määriä typen oksideja.

Näistä, kuten alumiinipitoisista kiinteistä rakettipolttoaineistakin, pitäisi päästä pikaisesti eroon.

Sen sijaan nestemäistä vetyä ja happea käyttävät raketit jättävät jälkeensä ainoastaan vesihöyryä, joten näiden ympäristövaikutukset jäävät pilvimäiseen pakokaasuvanaan. Ympäristön kannalta tällaiset raketit ovatkin kaikkein parhaimpia, etenkin kun lento ilmakehän tiiviimpien osien läpi kestää vain minuutteja ja olennainen osa päästöistä tapahtuu käytännössä ilmakehän ulkopuolella. Sieltä suuri osa kaasuista häipyy myös ulos avaruuteen ja edelleen aurinkotuulen puhaltamana planeettainväliseen avaruuteen.

Siellä näistä avaruuden mittakaavassa äärimmäisen pienistä päästöistämme ei ole mitään haittaa.

*

Nykyraketeista ei kuitenkaan ole hyötyä, kun mietitään käteviä tapoja lentää lomalle Thaimaahan tai työmatkalle Argentiinaan.

Sen sijaan on helppoa kuvitella avaruuslentokone, joka käyttäisi vetyä ja happea. Se nousisi ilmaan nykyisen kaltaisen lentokoneen tapaan, mutta sen sijaan että kone jäisi lentämään juuri stratosfääriin alapuolelle, se kipuaisi nopeasti avaruuden puolelle. Siellä se lentäisi joko laajassa heittoliikkeessä tai matalalle kiertoradalle nousten vaikkapa toiselle puolelle planeettaa.

Matka-aika olisi kolmisen varttia Suomesta Australiaan tai puolisen tuntia New Yorkista Helsinkiin; ilmakehään tästä matkasta jäisi jätteeksi vain hieman vesihöyryä.

Jos vety ja happi tehtäisiin vedestä aurinko- tai tuulivoimalla saadusta sähköstä, olisi lento niin ympäristöystävällinen kuin kuvitella saattaa.

Mahdollinen jatkolento määränpäässä tehtäisiin lentokoneella, missä potkureita tai puhaltimia pyörittävät sähkömoottorit. Pitkiin lentomatkoihin sähkölentokoneet eivät kykene ennen kuin lentoliikenteeseen sopivien sähkömoottorien ja akkujen kehitys ottaa huiman askeleen eteenpäin.

Avaruuslentokoneet voisivat olla mahdollisia jo nyt, jos vain haluamme. Jo toisen maailmansodan tiimellyksessä Eugen Sänger hahmotteli rakettilentokonetta, joka olisi voinut lentää supernopeasti Saksasta New Yorkiin ilmakehän yläosissa pomppien. Tuo laite oli pieni pommikone, ”orbitaalipommittaja”, mutta sen pohjalta olisi jo voitu tehdä matkustajakäyttöön sopiva alus.

Sittemmin samankaltaisia avaruuslentokoneita on suunniteltu moniakin, mutta hankkeita ei ole viety loppuun saakka; vaikka periaatteellisia ongelmia ei juuri ole, vaatisi avaruuslentokoneen tekeminen uusia ratkaisuita moottoreihin, aerodynamiikkaan, rakenteisiin ja moneen muuhun. Kaikki haaveet ovat kariutuneet rahaan, ei osaamisen tai ideoiden puutteeseen.

Voisi myös sanoa, että tärkein syy on ollut kunnianhimon ja poliittisen tahtotilan puute. Jos tätä olisi haluttu edes vähän niin paljon kuin lennättää ihminen Kuun pinnalle 60-luvulla, olisivat (ympäristöystävälliset?) avaruuslentokoneet jo totta.

Juuri nyt kiinnostavin avaruuslentokonehahmotelma on Skylon. Kyseessä on brittiyritys Reaction Enginesin visio, missä olennaisessa osassa on yhtiön kehittämä uudenlainen rakettimoottori. Ilmakehässä lennettäessä tämä Sabre -niminen moottori käyttää hapettimena ilmasta erityisen jäähdytyslaitteen ja ahtimen sekasikiön avulla saatavaa happea, mutta avaruudessa sekä ilman ollessa hyvin ohutta korkealla käyttää moottori mukana tankissa olevaa nestehappea.

Moottori siis ratkaisisi perinteisen avaruuslentokoneiden ongelman, eli sen, että mukana pitäisi periaatteessa olla suihkumoottorit malttakaa ja hitaasti lentämistä varten, patoputkimoottorit korkealla ja nopeasti lentämiseen sekä rakettimoottorit avaruudessa lentämistä varten.

Sabre toimisi siis kaikilla kolmella korkeus- ja nopeusalueella, ja olisi siten erittäin sopiva avaruuslentokoneeseen. Moottoreita pitäisi olla useita, mutta yksi moottorityyppi riittäisi.

Koska moottori on erittäin lupaava, on Reaction Engines saanut rahoitusta muun muassa brittihallitukselta, Euroopan unionilta ja Euroopan avaruujärjestöltä. Myös lentokoneenmoottoreita valmistava Rolls-Royce rahoittaa koemoottorin tekemistä.

Sabre ei ole siis vielä toiminut, mutta sen olennaisinta osaa on jo testattu. Kyseessä on suuritehoinen jäähdytin, joka pystyy viilentämään (ja samalla ahtamaan) ilmaa todella nopeasti siten, että ilmaa voidaan käyttää rakettimoottorissa. Ilmakehässä lentäessään moottori siis käyttää ilmassa olevaa happea, ja vasta korkealla lennettäessä se alkaa käyttää nestehappea. Nykyiset raketithan lähtevät lentoon kaikki tarvitsemansa happi mukana, mikä tekee niistä ”turhan” painavia.

Mikäli moottori toimii suunnitellusti, on avaruuslentokoneen tai mannertenvälisiin supernopeisiin lentoihin sopivan liikennelentokoneen tekeminen seuraava vaihe. Yhtiö onkin tehnyt tällaisesta useita luonnoksia, ja yksi niistä on otsikkokuvassa. Brittihenkeen kone on tietysti väritetty Union Jackin väreihin.

Tämä versio ei ole ihan täysiverinen avaruuslentokone, vaan hypersooninen matkustajakone, joka lentäisi nimensä mukaisesti moninkertaisella äänen nopeudella erittäin korkealla – kenties noin kuusinkertaisella äänen nopeudella yli 20 kilometrin korkeudessa.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa ollaan tekemässä rakettia, joka saattaa olla lopulta ensimmäinen pitkien lentomatkojen kulkupeli. SpaceX:n Starship (kuva yllä) on yhtiön seuraava iso hanke, ja vaikka sen tärkein tehtävä tulee olemaan rahtien kuljettaminen avaruuteen, kaavaillaan siitä myös matkustajaversiota mannertenväliseen liikenteeseen. Kyytiin mahtuu kenties jopa sata ihmistä, mutta edes silloin tästä aluksesta ei olisi vielä nykyisenkaltaisen lentoliikenteen korvaajaksi.

Jos raketti toimii ja se aloittaa myös maanpäällisen liikennöinnin, olisi se tarkoitettu vain rikkaille liikematkustajille tai muuten kiireisille sekä (turhan)tärkeille henkilöille, jotka eivät pelkää varsin rajua kyytiä.

Starshipin prototyypin koelennot on tarkoitus aloittaa nyt elokuun lopussa, joten tässä suhteessa eletään kiinnostavia aikoja.

Ympäristön kannalta Starship ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin vedyllä toimivat raketit, koska se käyttää polttoaineena metaania. Palotuloksena on siis hiilidioksidia, ja sitä syntyy todennäköisesti enemmän kuin alussa mainituilla kuudella nykyisellä mannertenvälisellä lennolla. Starshipin ympäristövaikutuksia täytyy tutkia muutenkin vielä tarkasti, etenkin jos (ja kun?) lentoja aletaan aikanaan tehdä päivittäin, kenties enemmänkin.

Voi kuitenkin olla, että Starship osaltaan avaa silmät uusiin liikenneratkaisuihin, ja sen jälkeen muiden, myös ympäristön kannalta paljon parempien laitteiden kehittäminen pääsee vauhtiin.

Joka tapauksessa ympäristöystävällistä liikennettä pohdittaessa kannattaa katsoa myös eteen- ja ylöspäin, eikä vain turvautua perinteisiin ratkaisuihin tai päättää jäädä ainoastaan kököttämään kotiin.

Pikkuraketit varastivat shown satelliittikokouksessa

9.8.2019 klo 13.27, kirjoittaja Jari Mäkinen
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

Tällä viikolla pidettiin Loganissa, Salt Lake Cityn pohjoispuolella Utahissa jännittävä kokous: Small Satellite Conference. En ollut paikalla kokouksessa, mutta luonnollisesti seurasin sitä etänä varsin aktiivisesti – onneksi tällaiset tapahtumat näkyvät nykyisin erittäin hyvin netissäkin!

Nimensä mukaisesti tapahtuma keskittyy pieniin satelliitteihin, ja siellä onkin vuosien saatossa voinut todeta kuinka mikro- ja nanosatelliitit, Cubesatit ja nyttemmin myös pikosatelliitit ovat kehittyneet.

Pienet satelliitit ovat tulleet paremmiksi ja kyvykkäämmiksi, ja samalla monia isompia satelliitteja on voitu korvata pienempikokoisilla. Hyvä esimerkki tästä on kotimainen Iceye, jonka matkalaukun kokoiset satelliitit tekevät lähes samaa kuin paljon suuremmat ja kalliimmat laitteet.

Tänä vuonna kuitenkin kaikkein kiinnostavinta oli kuitenkin näitä pieniä satelliitteja avaruuteen kuljettavien rakettien uutiset. Pinnan alla kuplinut avaruuteen pääsyn vallankumous alkaa vähitellen konkretisoitua.

Olen itse asiassa tässä blogissa kertonut suhteettoman paljon raketeista ja laukaisuista, mutta toisaalta tällä saralla eletään juuri nyt erittäin kiinnostavia aikoja. SpaceX on osoittanut kaikille vastaan vänkääjillekin, että uudelleenkäytettävät raketit eivät ole vain mahdollisia, vaan myös taloudellisesti kannattavia. Ensimmäinen uuden sukupolven pieni kantoraketti, Rocket Lab -yhtiön Electron on tullut jo käyttöön; raketin kahdeksas laukaisu tapahtuu ihan kohta.

Yksi pikkusatelliittikokouksesta kiirineistä kiinnostavista uutisista liittyy juuri Electroniin. Alun perin raketti suunniteltiin kertakäyttöiseksi, mutta yhtiön perustaja Peter Beck kertoi muuttaneensa tässä mielipidettään. ”Olen sanonut julkisesti useampaankin kertaan, että emme tule uudelleenkäyttämään rakettejamme, koska se on liian hankalaa. Valitettavasti joudun huomaan kuitenkin olevani tilanteessa, missä minun pitää syödä hattuni.”

Sana ”valitettavasti” ei tässä ole tietenkään huono asia, sillä uudelleenkäytettävyydestä on todennäköisesti tulossa vähitellen hyväksytty ja itsestäänselvä asia. Satelliitteja laukaisevat asiakkaatkaan eivät suhtaudu siihen enää kriittisesti, mistä kiitos menee tietysti SpaceX:lle ja sen jo useampaan kertaan uudelleenkäytetyille raketeille. Se, että raketti on lentänyt jo kerran aikaisemmin, on pian haluttu asia, koska laite on silloin jo osoittanut kerran toimineensa kunnolla. Ne, jotka suostuvat lentämään tuliterällä raketilla, saavat pian alennusta.

Rocket Labin ideana on napata avaruudesta takaisin putoavat rakettiensa ensimmäiset vaiheet kiinni helikopterilla. Ne eivät siis laskeutuisi alas SpaceX:n rakettien tapaan, vaan käyttävät laskuvarjoa, mistä roikkuvaan köyteen on helikopterista roikkuvalla koukulla helppo napata kiinni. Electron on paljon pienempi raketti kuin Falcon 9, joten tämä onnistuu helposti. Eikä kyseessä ole ensimmäinen kerta, kun laskuvarjolla putoavia kappaleita ongitaan kopterilla. Suurin hankaluus varmastikin tulee olemaan rakettivaiheen muuttamisen sellaiseksi, että se kestää hyvin ilmakehän kitkakuumennuksen paluun aikana.

Toinen pikkurakettiuutinen tulee Electronin kilpailijalta, amerikkalaiselta Vectorilta. Vector on jotakuinkin saman kokoinen raketti, mutta sen kehittämisen kanssa on ollut ongelmia. Vuodeksi 2018 suunniteltu ensilento on myöhästynyt ja myöhästynyt, vaikka kaksi ensimmäistä koelentoa (ei avaruuteen) vuonna 2017 onnistuivat.

Nyt yhtiö sai kuitenkin piristysruiskeen, kun Yhdysvaltain ilmavoimat ilmoitti tilaavansa yhtiöltä laukaisun pikkusatelliiteilleen. Vectorilla on jo muutamia kaupallisia asiakkaita, mutta tilaus sotilailta on varsin huojentava yhtiölle. Vastaavanlainen tilaus auttoi aikanaan myös SpaceX:n jaloilleen.

Vector tarjoaa kahta versiota raketeistaan: 80-kiloisen kuorman laukaisevaa, 12 metriä korkeaa Vector-R -rakettia ja voimakkaampaa, lähes 20-metristä Vector-H -rakettia, joka voi laukaista lähes 300 kg avaruuteen. Laukaisuita yhtiö haaveilee tekevänsä noin sata vuodessa Alaskan etelärannalla olevalta Kodiakin saarelta ja myöhemmin muualtakin.

• VÄLIHUOMAUTUS / LISÄYS 10.8. Piristysruiste ei auttanut ainakaan lyhyellä tähtäimellä, sillä Vector ilmoitti heti konferenssin jälkeen keskeyttävänsä toimintansa toistaiseksi ja vaihtavansa toimitusjohtajaa. Uuden johtajan tärkein tehtävä on löytää lisää rahoitusta. Toivottavasti pääsevät eteenpäin!

Rocket Labs aikoo kiriä puolestaan lähivuosina jo 120 vuotuisen laukaisun tahtiin 17 metriä korkealla ja 220-kilogramman kuorman kuljettavalla Electronillaan.

Kenties jännittävin pikkurakettiuutinen koskee kuitenkin skotlantilaista Orbex-yhtiötä. Yhtiö nimittäin aikoo laukaista rakettejaan Skotlannin ylämailta vuodesta 2022 alkaen. Orbex julkisti pikkusatelliittikonferenssissa kaksikin asiakasta: brittiläinen In-Space Missions ja hollantilainen Innovative Space Logistics.

In-Space Missions on nuori avaruusyhtiö, jonka tärkein tuote on nimeltään Faraday. Kyseessä on kimppakyyti, eli konkreettisesti eräänlainen häkkyrä, johon voidaan kiinnittää useita erilaisia ja -kokoisia pikkusatelliitteja. Tällaisia yrittäjiä on nykyisin varsin paljon, sillä nanosatelliitteja laukaistaan runsaasti ja kysyntää sellaisten saamiseen taivaalle on vielä enemmän. Suomi 100 -satelliitti käytti tämänkaltaista kimppakyytiä viime joulukuussa, mutta silloin rakettina oli suuri Falcon 9. Se, että yhteislaukaisuita voi tehdä pienellä, ketterällä ja edullisella raketilla Euroopasta, on suuri askel eteenpäin.

Faraday lentää toivottavasti jo ennen vuotta 2022, mutta nyt tehdyn sopimuksen mukaisesti Faraday-2b laukaistaan tuolloin Orbexin raketilla Skotlannista. Mukaan mahtuu yhtiön mukaan 45 kilogramman edestä pikkusatelliitteja.

Orbexin toinen asiakas on suomalaisille tuttu. Innovative Space Logistics on hoitanut Aalto-yliopiston kaikkien kolmen satelliitin laukaisujärjestelyt. Se tekee siis samaa kuin In-Space Missions (ja monet muut saman liikeidean keksineet yhtiöt), mutta hollantilaiset ovat olleet alalla jo pitkään. ISL on auttanut jo yli 350 satelliittia taivaalle. Nyt he solmivat pitempiaikaisen sopimuksen Orbexin kanssa, ja aikomuksena on yksinkertaisesti lähettää satelliitteja näppärästi täältä kotikulmilta ja taas aikaisempaa edullisemmin.

Mitä edullisuuteen tulee, niin siihen liittyen SpaceX ilmoitti konferenssissa myös aloittavansa itse kimppakyytien järjestämisen. Tähän mennessä sen asiakkaat ovat keränneet satelliitit ja tehneet laitteen, jonka avulla satelliitit voidaan laittaa isoon rakettiin ja vapauttaa oikeassa järjestyksessä kiertoradalla. Nyt SpaceX aikoo tehdä tämän itse, ja samalla se heitti pöytään markkinoiden halvimmat hinnat: kilogramman lähettäminen maksaa nyt listahintojen mukaisesti noin 13 000 euroa.

Ja tämä on vasta alkua. SpaceX kertoo 24. elokuuta uusia uutisia Super Heavy -raketistaan. Nähtävästi se koetetaan saada käyttöön varsin nopeasti. Sen myötä hinnasta saadaan kenties jopa yksi nolla pois.

*

Millainen on muuten Skotlannin uuden rakettilaukaisukeskuksen paikka? Siitä juttu tässä videossa!

Lue myös Skotlannin avaruustoimintaa esittelevä juttu Pian mennään Skotlannista avaruuteen – mistä ja miksi? Tiedetuubista. Tämä blogi on julkaistu myös Tiedetuubissa.

Rakettirumbaa juhannusaikaan

21.6.2019 klo 09.50, kirjoittaja Jari Mäkinen
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

Viime yönä laukaistiin avaruuteen Ariane 5 -kantoraketti Kouroun avaruuskeskuksesta. Kyseessä oli jo 104. Ariane 5:n laukaisu ja toinen tänä vuonna, eli mitä suurimmissa määrin rutiinihomma. Kyydissä oli kaksi tietoliikennesatelliittia.

Ensi viikolla tiistaina, 25. kesäkuuta tehdään sen sijaan toinen, hieman erikoisempi laukaisu, kun voimakkain tällä hetkellä käytössä oleva raketti, SpaceX:n Falcon Heavy vie avaruuteen hyvin omituisella lentoradalla 12 erikokoista satelliittia. Kyseessä on vasta kolmas Falcon Heavyn lento ja nähtävästi asiakkaana oleva Yhdysvaltain puolustushallinto haluaa laittaa raketin testiin.

Samana päivänä kiinalainen Pitkä marssi 3B, Kiinan järein käytössä oleva raketti, vie kiertoradalle uusia jäseniä Beidou-satelliittinavigointijärjestelmään.

Torstaina ensi viikolla on aikomus ampua avaruuteen toiselta puolelta maapalloa Uudesta Seelannista pieni Electron-raketti, jonka kyydissä on useita pieniä satelliitteja. Tämä on jo seitsemäs Electronin laukaisu.

Lisäksi tänään venäläinen Proton nostaa kiertoradalle Spektr-RG -avaruusobservatorion. Siinä missä Electron on uuden ajan kevytraketti ja se kuljettaa mukanaan pieniä nanosatelliitteja, on Protonin ja Spektr-RG:n yhdistelmä ”vanhaa avaruutta” ikonisimmillaan: raketti on peruja 60-luvulta ja Spektr-RG:n juuret ovat 80-luvulla.

Kaikkiaan tässä kesä-heinäkuun aikana on suunnitelmissa liki 20 raketin laukaisua. Normaalistikin laukaisuita tapahtuu nykyisin viikoittain, mutta näin kesällä aktiivisuus on hieman korkeammalla samaan tapaan kuin juuri ennen vuodenvaihdetta. Tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta nyt edessä oleva laukaisurykelmä on tavanomaista jännittävämpi, koska taivaalle lähtee niin erilaisia raketteja ja käynnissä on selvästi sukupolvenvaihdos.

Joukon konkari on vuonna 1965 ensilentonsa tehnyt raskas kantoraketti Proton. Sille alettiin suunnittelemaan seuraajaa jo 1990-luvun alussa, mutta tämä Angara-niminen raketti on edelleen suunnittelupöydällä eikä lennä kuin aikaisintaan vuonna 2024. Tuskin silloinkaan. Joka tapauksessa juuri Protonista olisi syytä päästä eroon mahdollisimman nopeasti, koska se käyttää käyttää myrkyllisiä polttoaineita ja on varsin epäluotettava. Mutta tällä haavaa Venäjällä ei ole sille vaihtoehtoa.

Electron on juuri päinvastainen tapaus joka suhteessa. Se on uusi tulokas, pieni raketti pienille satelliiteille, ja se on osoittautunut jo varsin luotettavaksi. Tämä amerikkalaisen Rocket Lab -yhtiön tekemä, mutta Uudesta Seelannista laukaistava raketti edustaa joka suhteessa uutta aikaa: sen osia tehdään 3D-tulostamalla ja sen laukaisun voi kuka tahansa ostaa yhtiön nettikaupassa. Tarkoituksena on suorittaa lentoja raketilla myöhemmin myös muualta, muun muassa Skotlannista.

Electron on tehty niin edulliseksi kuin mahdollista, eikä niitä käytetä uudelleen. Sen sijaan SpaceX:n tuleva laukaisu on uudelleenkäytettävyyden kannalta kiinnostava. Kyseessä on jo kolmas raskaan Falcon Heavy -raketin laukaisu, mutta samalla se on ensimmäinen, joka käyttää jo kertaalleen käytettyjä osia. Falcon 9:n ensimmäisiä vaiheita on käytetty jo uudelleen monta kerta, parhaimpia jo kolmasti, mutta raskaan raketin hieman erilaisia osia ei ole uudelleenkäytetty tähän mennessä.

Yleisesti ottaen jo aikaisemmin tositoimissa olleet ja lentonsa jälkeen huolletut ensimmäiset vaiheet ovat osoittautuneet toimintavarmoiksi, ja onkin aika todennäköistä, että pian satelliitteja lähettävät yhtiöt tulevat suosimaan juuri niitä, koska ne ovat jo osoittaneet toimivansa – uuden käyttäminen on aina pieni riski. Rakettivaiheiden kierrättäminen tekee laukaisuista myös edullisempia.

Tämä Falcon Heavyn lento on kiinnostava myös siksi, että raketti laitetaan siinä todella koville. Sen kyydissä joukko erilaisia satelliitteja, ja raketin toinen vaihe joutuu tekemään useita ratamuutoksia ja käyttämään moottoriaan kaikkiaan neljä kertaa. Lennon asiakas on Yhdysvaltain puolustushallinto, ja voi olla, että heillä on kyydissä jotain varsin salamyhkäistä – tai sitten he haluavat vain koetella SpaceX:n raskainta rakettia sen suorituskyvyn äärirajoilla.

Tämä laukaisu voi olla myös kiinnostava Yhdysvaltain kuusuunnitelmien kannalta, sillä mikäli Falcon Heavy toimii hyvin ja vastaisuudessa niiden laukaiseminen tulisi kohtalaisen edulliseksi, Nasan on vaikea enää puolustaa uuden SLS-raketin käyttämistä. Tämä raskas raketti, Space Launch System, perustuu pitkälti avaruussukkulasta ja ammoisissa Apollo-lennoista periytyvään tekniikkaan. Se on ollut tekeillä jo yli vuosikymmenen ja on paljon myöhässä aikataulustaan – ja huhujen mukaan sillä tehtävä ensimmäinen koelento tulisi myöhästymään taas kerran, nyt vuoteen 2021 tällä hetkellä vielä virallisesti päämääränä olevasta ensi vuodesta. Mikäli lähes saman kapasiteetin Falcon Heavy on käytössä ja niillä lentäminen maksaa murto-osan SLS:n kustannuksista, niin SLS:n heittäminen romukoppaan olisi järkevää.

Kaikkein jännittävimpiä lähiaikojen rakettiuutisia ei kuitenkaan ollut tuossa blogin alussa olevassa listassa.

Aivan uusi raketti saattaa tehdä ensimmäisen koelentonsa hyvinkin pian. Virgin Orbit -yhtiö on teki viimeisen koelennon eilen Boeing 747 -liikennelentokoneesta muokatulla rakettilaukaisukoneella, jonka siiven alle oli jälleen asennettu toimintavalmis kantoraketti. Raketti on 16 metriä pitkä, eli kooltaan Electronin luokkaa, ja se kykenee viemään 500 kilogramman lastin matalalle kiertoradalle.

Ideana lentokoneen ja raketin yhdistelmässä on se, että kone voi viedä raketin noin 15 kilometrin korkeuteen, missä suurin osa ilmakehän ilmasta on jo alapuolella. Kun raketti pudotetaan sieltä omille teilleen, voi se ampaista avaruuteen hieman kätevämmin kuin perinteiseen tapaan Maan pinnalta lähetettäessä. Mukaan siis saadaan enemmän lastia ja laukaisun hinta tulee pienemmäksi.

Tämän LauncherOne -raketin ensilento avaruuteen on siis odotettavissa ihan koska tahansa. Vastaavaa tekniikkaa on käytetty jo aikaisemminkin, eikä kyse ole varsinaisesti vallankumouksesta, mutta tästä on tulossa yksi uusi moderni vaihtoehto pienten satelliittien lähettämiseen.

Myös Kiinassa on aikomus tehdä uudenlaisen raketin ensilento. Hyperbola on yksityisen kiinalaisyhtiö iSpacen tekemä raketti, joka lähetetään nyt lähiaikoina avaruuteen Jiuquanin avaruuskeskuksesta. Kyseessä on joukon pienin, kiinteällä polttoaineella toimivia rakettimoottoreita käyttävä laite, joka on tarkoitettu nanosatelliittien laukaisuun. Kiinnostavinta tässä on se, että Kiinassa avaruustoimintakin on tulossa yksityisten yhtiöiden toiminnaksi. Toinen sikäläinen uusi avaruusyhtiö, LandSpace epäonnistui lokakuussa ensimmäisessä laukaisussaan (mutta yrittää varmasti uudelleen) ja kolmas yhtiö, OneSpace, aikoo laukaista ensimmäisen rakettinsa lähiaikoina.

Kesän laukaisuiden joukossa on myös seuraava lento kohti Kuuta. Intia laukaisee näillä näkymin heinäkuussa matkaan Chandrayaan-2 -luotaimen, joka itse asiassa koostuu kahdesta osasta: Kuuta kiertämään jäävän luotaimen lisäksi mukana on Vikram -niminen laskeutuja, jonka kyydissä on myös pieni kuukulkija. Kiinalaisten Yutu saa siis pian seuraa. Lennolla käytetään järeintä intialaisrakettia (GSLV Mk.3) ja se laukaistaan matkaan Satish Dhawanin avaruuskeskuksesta Sriharikotasta Intian kaakkoisreunalta.

Avaruuslentofriikille tiedossa on siis jälleen yksi kiinnostava kesä!

Varoitus: kuuhulluutta havaittavissa

9.4.2019 klo 08.00, kirjoittaja Jari Mäkinen
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta ihmisen ensimmäisestä laskeutumisesta Kuuhun. Neil Armstrong ja Buzz Aldrin saapastelivat Kuun harmaalla pinnalla heinäkuussa 1969, ja koska tätä saavutusta kannattaa tosiaan muistella (taas kerran), juhlitaan tänä vuonna kuulentoja olan takaa.

Yksi pieni osa tätä juhlimista tapahtuu tänään illalla Helsingissä, kun kerron Apollo-lennoista Ursan esitelmätilaisuudessa. Esityksen lopussa katson myös hieman tulevaisuuteen, mutta keskityn siinä vain miehitettyihin avaruuslentoihin – en automaattisiin luotaimiin, laskeutujiin ja kulkijoihin.

Syynä on yksinkertaisesti se, että niistä pitäisi höpöttää tuntikaupalla, koska kuututkimus elää parhaillaan renessanssia. Apolloissakin riittää kerrottavaa kenties jopa liikaa.

Viime vuosina Kiina, Japani ja Intia ovat lähettäneet luotaimiaan Kuuta kiertämään ja jopa sen pinnalle. Tuorein tulokas on israelilainen laskeutuja Beresheet, joka saapui Kuuta kiertävälle radalle viime viikolla ja se on tarkoitus komentaa laskeutumaan pinnalle nyt torstaina.

Beresheet on pienen mopoauton kokoinen laite, jonka massa laukaisun aikaan oli 585 kg. Suuri osa tästä oli polttoainetta, sillä laskeutujan massa ilman polttoainetta on noin 150 kg.

Sen leveys on noin kaksi metriä ja korkeus 1,5 metriä. Laskuteline avattuna sen leveys on 2,3 metriä. Beresheet on jutun otsikkokuvassa laskeutumassa alaspäin taiteilijan näkemänä.

Kuun pinnalla sen odotetaan toimivan vain pari päivää (Maan vuorokautta), koska sitä ei ole suunniteltu kestämään korkeaa lämpötilaa pitkään. Jos kuitenkin se pääsee pinnalle ja toimii edes vähän aikaa, tekee Beresheet historiaa olemalla ensimmäinen yksityinen Kuuhun päässyt avaruusalus.

Toinen sellainen seuraa näillä näkymin ensi vuonna, kun saksalaisen PT Scientistin kuukulkija on tarkoitus saada Kuun pinnalle huristelemaan. Tämä ALINA-kulkija on saanut paljon sponsoreita ja sen tekijät suunnittelevat jo muitakin, myöhemmin tehtäviä lentoja Kuuhun.

Kumpikin on peruja Google Lunar X Prize -kilpailusta, joka julkistettiin vuonna 2007. Sen tarkoituksena oli antaa 30 miljoonan dollarin palkkio ryhmälle, joka onnistuu saamaan laskeutujan Kuun pinnalle, kulkemaan siellä 500 metriä ja lähettämään Maahan korkearesoluutioisia kuvia ja videota.

Alun perin tiimien piti saada laskeutujansa Kuuhun vuoden 2012 loppuun mennessä, mutta mikään kiinnostuksestaan ilmoittaneista ryhmistä ei onnistunut tässä. Takarajaa venytettiin siksi eteenpäin, kunnes viime vuonna kilpailu päätettiin lopettaa tuloksettomana.

Samaan aikaan kuitenkin kahdeksan ryhmää oli tekemässä jo laskeutujiaan, ja niillä (melkein kaikilla) oli varsin hyvä rahoitus hankkeelleen. Niinpä X Prize päätti sittenkin jatkaa kilpailua, mutta ei luvannut enää palkkiota voittajalle.

Pisimmällä oli Beresheetin tekemisestä vastannut SpaceIL -ryhmä ja saksalainen PT Scientists. Lisäksi mukana on edelleen kaksi amerikkalaista ryhmää, Moon Express ja Astrobotic Technology, jotka saanevat laitteensa matkaan myös ensi vuonna.

Myös perinteiset avaruusjärjestöt ovat edelleen mukana menossa. Itse asiassa Aasiassa on käynnissä eräänlainen avaruuskilpailu, koska Kiinan lisäksi Intia, Japani ja Korea ovat lähettämässä kuualuksia.

Kiina on pisimmällä, ja juuri parhaillaan heidän Chang’e-4 -laskeutujansa on toiminnassa Kuun pinnalla.

Chang’e-4 laskeutui Kuun kääntöpuolelle, siis täältä maapallolta katsottuna takapuolelle tammikuun alussa, ja se on toiminut siellä sen jälkeen nähtävästi oikein hyvin. Se on juuri aloittanut jälleen työnsä oltuaan jo kolmannen pariviikkoisen yön ajan horroksessa. Samoin sen vierellä jo noin 160 metrin matkan kulkenut Yutu-4 -kulkija on aloittamassa jälleen hommia. Kulkija on toiminut jo pitempään kuin sen uskallettiin toivoa.

Koska kaksikko on Kuun kääntöpuolella, on Kuun luona kiinalainen linkkisatelliitti Queqiao, joka välittää signaaleita laskeutuja, kulkijan ja Maassa olevan lennonjohdon välillä. Se, että Kiina pystyy operoimaan Chang’e-4:ää linkin kautta näinkin hyvin, on suuri askel eteenpäin.

Toinen suuri askel on luvassa loppuvuonna, kun Chang’e-5 -laskeutujan on tarkoitus käydä hakemassa näyte Kuun pinnalta ja tuoda se maanpäällisissä laboratorioissa tutkittavaksi. Näin Kiinasta tulisi kolmas maa Yhdysvaltojen ja Venäjän (Neuvostoliiton) jälkeen, joka onnistuisi tässä.

Myös Kiinan edellinen laskeutuja on edelleen toiminnassa: Chang’e-3 on ollut vuodesta 2013 alkaen Kuussa, ja vaikka sen käyttö on varsin vähäistä, on se kuulemma edelleen hengissä ja tekee havaintoja.

Kiinalla on suuret suunnitelman Kuun suhteen jatkossakin, aina taikonauttien lähettämiseen Kuun pinnalle. Tämä tuskin kuitenkaan tapahtuu ennen 2030-lukua.

Seuraava kuulento lähtee matkaan Intiasta, kun Chandrayaan-2 -alus on aikomus laukaista nyt huhtikuun lopussa kohti Kuuta. Kyseessä on kiertolainen ja laskeutuja, jonka mukana on myös pieni kulkija. Intia siis pyrkii tekemään saman, minkä Kiina teki jo viisi vuotta sitten Chang’e-3 -laskeutujallaan.

Aiemmin ”vain” Kuuta kiertämään luotaimen lähettänyt Japani aikoo myös lähettää laskeutujan ja kulkijan Kuuhun, mutta vasta vuonna 2021.

Korea tulee askeleen verran perässä, sillä se yrittänee vuoden 2020 lopussa lähettää kiertolaisen Kuun ympärille.

Myös Venäjällä on kuusuunnitelmia, sillä maa on jo vuosikaupalla rakentanut Luna 25 -laskeutujaa, jonka toivotaan pääsevän viimein matkaan vuoden 2021 keväällä. Sitä seuraa suunnitelman mukaan koko joukko muita kuualuksia ja Venäjä haluaa lähettää myös miehitetyn aluksen Kuun ympäri vuonna 2025. Tähän kannattaa tosin suhtautua hieman varauksin, koska tuolla lennolla käytettäväksi suunnitellun uuden avaruusaluksen tekeminen ei ole päässyt vielä vauhtiin ja venäläiset ovat uhitelleet tekevänsä miehitettyjä kuulentoja jo monta kertaa aikaisemmin. Tiettävästi elokuvaohjaaja James Cameron oli ostanut jo lipun Kuun ympäri, mutta tästä Sojuz-aluksen erikoisversiolla tehtävästä lennosta ei ole puhuttu enää mitään useaan vuoteen.

Yhdysvalloilla ja kaikilla muilla kansainväliseen avaruusasemahankkeeseen osallistuvilla mailla – Eurooppa mukaan lukien – on suuria suunnitelmia Kuun suhteen, mutta ne liittyvät miehitettyihin avaruuslentoihin. Niiden yhteydessä käytetään myös automaattisia luotaimia, ja muun muassa ensi vuodeksi suunnitellun Orion-aluksen ensimmäinen koelennon aikana on aikomus viedä 13 pientä nanosatelliittia Kuuta tutkimaan ja tekniikkaa testaamaan.

Laajempana tarkoituksena on rakentaa seuraava avaruusasema Kuuta kiertävälle radalle, missä sitä voitaisiin käyttää hieman samaan tapaan kuin Maan ympärillä nyt olevaa avaruusasemaa. Samalla se voisi toimia jo oikeasti ponnahduslautana niin Kuun pinnalla tehtävälle tutkimukselle kuin myös lennoille kohti Marsia. Siitä tulee hankkeen nimikin, Gateway, ”porraskäytävä”.

Mutta miksi nyt?

Mikä tekee Kuusta nyt yllättäen niin jännän, että näin monet maat haluavat sinne. Todennäköisesti asiaan vaikuttaa moni tekijä, joista tärkein on nyt meneillään oleva avaruusvallankumous. Satelliittien lähettäminen avaruuteen on edullisempaa ja helpompaa kuin koskaan, ja lisäksi satelliittien sekä luotaimien tekeminen on edullisempaa sekä yksinkertaisempaa.

Jopa yksityiset yrittäjät voivat tehdä kuulaskeutujan sponsorirahoilla.

Avaruuslentäminen on vaikeaa, mutta ei niin vaikeaa, etteikö melkein kuka tahansa asiaan paneutuva voisi sitä hallita; lentoratoja on helppo laskea vaikka tällä tietokoneella, jolla tätä tekstiä kirjoitan.

Aasian maiden oma avaruuskilpailu vaikuttaa myös asiaan, mutta sitä auttaa myös se, että kuualusten tekeminen ei ole enää niin kallista, kuin se oli aikanaan. Yhden moottoritiesillan hinnalla voi lähettää luotaimen Kuuhun – etenkin kun maalla on jo omia kantoraketteja, joilla homma onnistuu.

Hyvin todennäköisesti tämä on vain alkua, sillä koko avaruustoiminta on suuressa mullistuksessa ja se vaikuttaa suoraan myös lähivuosien kuulentoihin. Kun SpaceX:n, Blue Originin ja muiden uudet, suuret kantoraketit tulevat käyttöön, romahtaa avaruuteen menemisen hinta, ja sen jälkeen kuuliikenteenkin määrä kasvaa olennaisesti.

Voi hyvinkin olla, että kun viralliset astronautit tekevät ensilentojaan pienellä Orion-aluksella Kuun luokse, menee SpaceX:n avaruusalus ohitse shampanjaa nauttivien kuuturistien kanssa.

Edessä superjännä avaruusvuosi 2019

11.1.2019 klo 19.51, kirjoittaja Jari Mäkinen
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

Kun kyse on avaruuslennoista, on taakse vähitellen jäämässä oleva vuodenvaihde ollut jo hengästyttävä: Ultima Thulen ohilento, saapuminen asteroidille, laskeutuminen Kuuhun, kolme suomalaissatelliittia avaruuteen ja avaruusturismialus viimeinkin lentämässä avaruuden rajamailla.

Kenties merkittävin asia on kuitenkin ollut toistaiseksi poissa otsikoista, sillä vain friikit Twitterissä ja muut asianharrastajat ovat jakaneet kuvia SpaceX:n Texasissa valmistuvasta kokeellisesta raketista.

Se on väläys tulevasta, tosin ensi vuonna saadaan siitä vain maistiaisia.

Hopeanhohtoinen, Tintin kuuraketilta näyttävä Starship Hopper on laite, joka testaa tulevan Starship-avaruusaluksen tekniikkaa ja toimintaa. Samaan tapaan kuin SpaceX harjoitteli Falcon 9 -kantorakettien ensimmäisten vaiheiden (nyt rutiininomaista) palaamista takaisin alas lentonsa päätteeksi, käytetään tätä lopullista pienempää ja yksinkertaisempaa rakettia Starshipin maahanpaluun kokeiluun.

Starship on SpaceX:n ja sen johtajaperustaja Elon Muskin kaavaileman BFR-superraketin ylempi osa, joka olisi uudelleenkäytettävä ja palaisi lentonsa jälkeen takaisin Maahan samaan tapaan kuin Falcon 9:n ensimmäiset vaiheet tekevät nyt. Ei siis avaruussukkulan tapaan liitokoneena, eikä avaruuskapseleiden tapaan laskuvarjoilla, vaan yksinkertaisesti rakettimoottorien avulla hidastaen, futuristisesti pystysuoraan alas laskeutumalla.

Kun BFR-raketin ensimmäinen vaihe (nimeltään yksinkertaisesti Super Heavy) tekee samoin, on raketti kokonaisuudessaan täysin uudelleenkäytettävä. Kooltaan tämä on laukaisuvaiheessa suurempi kuin ammoiset Apollo-lentojen kuuraketit – korkeutta sillä on lähes 120 metriä. Se pystyy nostamaan matalalle kiertoradalle Maan ympärillä noin sadan tonnin lastin kerralla.

Starship puolestaan on 55 metriä pitkä ja siitä on suunnitteilla kolme versiota. Yksi on rahdin kuljettamista varten, toinen ihmismatkustajia varten ja kolmas on tankkialus.

Rahtialus on periaatteessa mullistava, sillä se voisi viedä niin pikkusatelliitteja kuin suuria ja painavia avaruusasemien osia tai mitä muita rahteja avaruuteen kätevästi ja edullisesti; se olisi kuin rekka, joka pudottelee kuormaansa halutuille radoille ja palaa sitten hakemaan uutta kuljetettavaa.

Ihmismatkustajille tarkoitettu alus voisi kuljettaa kätevästi useita kymmeniä ihmisiä kiertoradalle ja takaisin. Alkuperäisen version kapasiteetiksi sanottiin jopa satakunta matkustajaa, mutta nykyversiossa on paineistettua tilaa ”vain” tuhatkunta kuutiometriä. Tämä on enemmän kuin on asuintilaa Kansainvälisessä avaruusasemassa.

Tankkeriversiota tarvitaan siksi, että Starship kykenee pitkäkestoisiin lentoihin myös Maan lähistöä kauemmaksi. Sillä voi tehdä lentoja Kuuhun ja Marsiinkin, mutta näitä matkoja varten alus pitää tankata uudelleen avaruuteen nousun jälkeen.

Suuri sisätila tulee etenkin näillä lennoilla tarpeeseen. Alukseen voi laskennallisesti tehdä hytit 40 henkilölle, joiden lisäksi matkustajilla on yhteistä tilaa, keittiö, varastotilaa ja myös säteilysuojattu turvatila, missä voidaan olla esimerkiksi aurinkomyrskyjen aikana.

Suunnitelmien mukaan Superheavy ja Starship ovat siis mullistava yhdistelmä, joka saa kaikki nyt pöydällä olevat suunnitelmat Kuun ja Marsin tutkimiseksi näyttämään naurettavilta. Olennaista on kuitenkin se, toimiiko Starship kuten toivotaan.

Tässä tarvitaan siis nyt Teksasissa SpaceX:n ranchilla tehtävää alusta. Tämä ”hyppijä” on 40 metriä korkea ruostumattomasta teräksestä tehty alus, joka ei kykene avaruuslentoihin, mutta joka pystyy lentämään Starshipin laskeutumisen loppuvaiheen lentoja samaan tapaan kuin oikea alus. Se siis nimensä mukaisesti tekee hyppäyslentoja. Kolmella metaania ja nestehappea käyttävällä Raptor-rakettimoottorilla varustettu alus on ainakin ulkoisesti nyt valmis ja sillä on aikomus tehdä ensimmäiset lennot nyt vuoden alkupuolella.

Kiinnostavaa aluksessa on paitsi sen retromuoto, niin myös rakennusmateriaali. Eksoottisten metallien, alumiinin tai komposiittien sijaan se on tehty ruostumattomasta teräksestä. Muskin mukaan sen ominaisuudet ovat ylivoimaisia, kun massan lisäksi otetaan huomioon kestävyys ja lujuus.

Nämä koelennot ovat kenties kaikkein jännimpiä avaruuslentoja alkavana vuonna, vaikka ne eivät ole aivan niin näyttäviä kuin muut tulossa olevat tapahtumat.

Mitä muuta vuonna 2019 on odotettavissa?

Planeetta- ja kuututkimuksen puolella kohokohdat olivat jo vuoden alussa, tosin työ jatkuu nyt rutiininomaisesti. Kenties tämä onkin jännittävintä, mutta se ei ole enää mitään uutta: parhaillaan luotaimet ovat tutkimassa Venusta, Marsia, paria asteroidia, Jupiteria ja Kuuta, ja niiden lisäksi olemme menossa kohti Merkuriusta ja tutkimme useallakin laitteella Aurinkokunnan ulko-osia.

Ultima Thulen ohi lentänyt New Horizons lähettää tämän vuoden aikana hitaasti tietojaan ohilennosta, joten sieltäkin on tulossa jatkuvasti lisää uutta, jännää tietoa. Tätä iloa jatkuu vuoden 2020 syyskuuhun. Marsin sisustasta saadaan paljon tietoa InSight-laskeutujan tutkimuslaitteiden ansiosta ja kiinalaisten näytteenhakulento Kuusta lähteä matkaan jo vuoden lopussa.

Vuodesta tulee nähtävästi kiinnostavin miehitettyjen avaruuslentojen saralla, sillä sekä SpaceX:n uusi Dragon kuin Boeingin CST-100 Starliner tekevät tänä vuonna ensin automaattiset koelentonsa ja sitten astronauttien kanssa (jos kaikki sujuu hyvin). Kyseessä ovat ensimmäiset miehitetyt avaruuslennot Yhdysvalloista sitten sukkuloiden eläkkeellejäämisen vuonna 2011.

Myös ensimmäiset pomppauslennoille osallistuvat avaruusturistit pääsevät matkaan tänä vuonna, jos yllätyksiä ei tapahdu. Virgin Galacticin SpaceShip2 lensi jo lähes avaruuteen joulukuussa ja seuraavilla lennoilla noustaan myös kansainvälisesti tunnustetun sadan kilometrin korkeudessa olevan avaruusrajan yläpuolelle. Näyttää siltä, että ensimmäiset lennoistaan maksaneet matkustajat pääsevät lennoilleen vielä loppuvuodesta. Tätä on odotettu jo lähes vuosikymmenen.

Yhtiön kilpailija Blue Origins etenee myös kovaa vauhtia kohti kaupallisia lentoja omalla New Shepard -raketillaan ja sen nokassa ratsastavalla kapselillaan.

Kiinnostavaa tänä vuonna on myös nano- ja mikrosatelliittien laukaisuun tarkoitettujen pikkurakettien tuleminen rutiininomaiseen käyttöön. Uudesta-Seelannista Electron -rakettejaan laukaiseva Rocket Lab teki vuonna 2018 jo kolme laukaisua ja tähtää 12 laukaisuun vuonna 2019. Ainakin yhdellä näistä lennoista on mukana suomalaisen Iceyen tutkasatelliitti.

Rocket Labin kilpailijat Vector ja Firefly aikovat tehdä myös päästä mukaan kisaan pikkusatelliittien laukaisuista tänä vuonna. Pian suomalaistenkin nanosatelliittien ei täydy enää odotella vuosikaupalla vuoroaan, vaan ne voidaan laukaista kätevämmin taivaalle näillä uusilla kevytraketeilla.

Siis lyhyesti: vaikka vain osa tälle vuodelle suunnitelluista tapahtumista toteutuisi, on vuodesta tuossa hengästyttävän kiinnostava!

PS. Otsikkokuvassa oleva Starship Hopper on oikea. Se ei ole vain kuvituskuva. Lopullinen Starship on suurempi ja sen vakaajina toimivat ”jalat” ovat tukevammat.

Avaruusasema ei ajelehdi

5.4.2018 klo 12.42, kirjoittaja Jari Mäkinen
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

Viikko sitten seurasimme kiinalaisen Tiangong-1 -avaruusaseman kohtaloa. Hylätty asema oli putoamassa alas kiertoradalta, koska lennonjohto oli menettänyt sen hallinnastaan eikä kyennyt enää pitämään sitä radallaan. Samaa voi sanoa tapauksen käsittelystä mediassa – paitsi että se lähti aivan omille teilleen.

Tapaus oli luonnollisesti huomion kohteena kaikkialla maailmassa, koska kukaan ei osannut sanoa tarkasti milloin ja minne kookas asema putoaa. Myös Suomessa aiheesta tehtiin paljon  juttuja, mutta niiden joukossa oli varsin paljon sellaisia, joita lukiessa saattoi vain miettiä mitä kirjoittajat olivat ajatelleet – vai olivatko mitään.

Osa jutuista meni jopa niin pieleen, että taannoinen Vastuullisen journalismin kampanja tuntui saman tien jääneen unohduksiin. Sen mukaanhan yleisölle tulee tarjota tosiasioihin perustuvia juttuja, eikä yleisöä saa johtaa harhaan. Kuten kollegani Markus Hotakainen totesi maanantaina julkaistussa Suomen Kuvalehden kolumnissaan, kävi juuri päinvastoin: ”Joko kampanja oli unohdettu saman tien tai se ei koskenut lainkaan tiedejuttuja”.

Todennäköisimmin juttuja Tiangongin putoamisesta kirjoittaneilla toimittajilla ei ollut hölkäsen pöläystä tietoa asiasta, eivätkä he vaivautuneet ottamaan asioista selvää. On sääli, että nykyisin kun kaikki maailman tieto on helposti ja nopeasti netissä tarkistettavissa, näin tehdään erittäin harvoin.

Kun jutuissa olleista päättömyyksiä sitten korjataan jälkikäteen, todetaan juttua hienotunteisesti ”tarkennetuksi”.

No, en ala moralisoimaan varmastikin parastaan yrittäneitä toimittakollegoita, vaan kertaan mielelläni muutamia olennaisia (mielestäni ihan perusmaailmankuvaan liittyviä) asioita avaruusaseman putoamiseen liittyen.

Jos edessä oleva pitkä teksti pelottaa, voit hypätä suoraan lopussa olevaan tiivistelmään.

Maapallo

Maa on todellakin pallomainen. Se on yksi Aurinkoa kiertävistä planeetoista, eikä mitenkään valtavan suuri. Sen halkaisija on vain 12 742 km, eli vain noin kymmenen kertaa matka Utsjoelta Hankoon.

Ilmakehä maapallon ympärillä on jotakuinkin yhtä paksu kuin on omenan kuori verrattuna omenan kokoon. Kuuden kilometrin koikeudessa jo puolet ilmakehän sisältämästä kaasusta on alapuolella ja  liikennelentokoneen matkalentokorkeudessa jo kolme neljäsosaa ilmakehästä alapuolella. Noin 30 kilometrissä olosuhteet ovat jo käytännössä kuin ulompana avaruudessa, eli ilmakehä on valtaosin alapuolella ja siksi esimerkiksi taivas on hyvin musta.

Sadan kilometrin korkeudessa 99,9997 % ilmakehästä alapuolella; samalla kuitenkin 0,0003 % on yläpuolella ja ilmakehän erittäin ohuita rippeitä ylettyy korkeammallekin, useiden satojen kilometrien korkeuteen. Tähän palaamme myöhemmin.

Virallisesti avaruuden rajana pidetään sataa kilometriä. Se on jotakuinkin matka Helsingistä Hämeenlinnaan. Jos siis junarata pohjoiseen käännettäisiin suoran ylöspäin Helsingin rautatieasemalla, niin intercityn nopeudella avaruuteen pääseminen kestäisi vajaan tunnin.

Avaruus ei ole siis kaukana.

Suuri osa satelliiteista ei kierrä Maata kovin kaukana. Kuva näyttää keltaisella Kansainvälisen avaruusaseman radan (noin 450 km korkeudessa) ja punaisella matalimman pysyvän radan (n. 180 km) korkeuden suhteessa maapallon kokoon. Valkoinen pieni viiva osoittaa teoreettisen rajan 100 km korkeudessa, mistä avaruus ”alkaa”. 

Kiertosadat ja satelliitit

Satelliitit – sellainen kuin Kuu tai Tiangong – kiertävät maapalloa kiertoradalla tarkasti ja orjallisesti taivaanmekaniikan peruslakien mukaisesti. Ne eivät poukkoile avaruudessa ympäriinsä, vaan ovat siellä omilla radoillaan.

Sana ”rata” on itse asiassa oikein hyvä, koska satelliittien sysääminen sivuun radoiltaan vaatii voimaa ja tarkoituksellisen tempun. Sellainen voi olla esimerkiksi rakettimoottorin käyttäminen, jolloin rakettimoottorilla synnytetään voima, joka sysää satelliitin sivuun radaltaan.

Jos mikään ulkoinen voima ei vaikuta satelliittiin, se kiertää maapalloa radallaan yhtä tukevasti kuin juna liikkuu radallaan.

Kullakin kiertoradalla on ratanopeutensa; tämän nopeuden ansiosta satelliitti pysyy radallaan. Kun satelliitti lähetetään avaruuteen, on suurin temppu juuri tämän suuren nopeuden saavuttaminen. Satelliitti pitää ohjata raketilla ensin ilmakehän yläpuolelle ja siellä maapallon pinnan suuntaiseen (siis vaakatasossa olevaan) liikkeeseen, jolla satelliitti pysyy avaruudessa.

Avaruudessa pysyminen tarkoittaa puolestaan sitä, että kappale itse asiassa putoaa maapallon pinnan ohitse. Ilman ratanopeutta tuhansienkin kilometrien korkeudessa olevat satelliitit putoaisivat alas kuin vasara, joka putoaa pöydältä. Jos vasaralle annetaan hieman nopeutta myös lattian suuntaisesti, se ei enää putoa suoraan, vaan lentää hieman sivuun.

Jos vasaralle annettaisiin todella hyvä nopeus sivusuuntaan ja pöydän pinta olisi sen verran korkealla, että ilmakehä on alapuolella eikä siellä ole ilmanvastusta, voisi vasara pudota horisontin ohitse. Siis se putoaa koko ajan, mutta horisontin suuntaisen vauhdin vuoksi putoaa aina ohitse.

Alla on kuvassa klassinen esimerkki tykistä vuoren huipulla. Sillä ammuttu kuula alkaa kiertää Maata, kun kuulan nopeus on sama kuin ratanopeus (olettaen, että ilmanvastusta ei ole).

Matalalla kiertoradalla, eli muutaman sadan kilometrin korkeudessa, ratanopeus on noin 7,9 km/s, eli noin 28000 kilometriä tunnissa. Tällaisella radalla satelliitti kiertää Maan noin puolessatoista tunnissa.

Kiertoradan voi kuvitella myös tasoksi, joka kulkee aina Maan keskipisteen läpi. Satelliitti ei siis voi pyöriä vain Suomen päällä, vaan se on aina radalla, joka vie sen ympäri maapallon.

Radalla on aina kaltevuuskulma päiväntasaajan suhteen: täsmälleen päivätasaajan yläpuolella kiertävällä satelliitilla se on 0° ja täsmälleen pohjois- ja etelänavan yli kulkevalla satelliitilla se on 90°. Monilla satelliiteilla se on jotain tältä väliltä, mikä tarkoittaa sitä, että satelliitti pyörii maapallon ympärillä siten, että sen sijainti muuttuu maapallon suhteen tuon kaltevuuskulman mukaisen leveyspiirien välillä.

Koska maapallo pyörii samalla kun satelliitti kiertää radallaan, on satelliitti joskus jokaisen maapallo paikan päällä kaltevuuskulman määrittämän ylä- ja alarajan välissä.

Samoin se ei ole koskaan sen ulkopuolella: esimerkiksi Tiangong-1:n radan kaltevuuskulma oli noin 43°, joten se ei koskaan ollut edes näkyvissä Suomesta – saati että se olisi voinut pudota tänne.

Kiertorata voi olla myös soikio, ellipsin muotoinen, ja useimmiten se onkin sellainen – ainakin ihan vähän. Silloin ratanopeus muuttuu sen mukaan, missä kohtaa rataansa satelliitti on. Hyvin lähellä maapalloa nopeus on suurempi ja kauempana se on pienempi.

Kansainvälisen avaruusaseman rata piirettynä tasokartalle tekee käyrää ylös ja alas. Kun maapallo pyörii koko ajan, siirtyy rata kartalla koko ajan eteenpäin. Radan kaltevuus on 52°, minkä näkee radan ylimmästä ja alimmasta kohdastakin.

Ilmakehä jarruttaa

Kun satelliitti on laukaistu tietylle radalle, niin sen kaltevuuskulman muuttaminen vaatii varsin paljon energiaa. Sen sijaan ratakorkeus muuttuu etenkin matalilla kiertoradoilla koko ajan: satelliitit putoavat alaspäin, vaikka mitään ei tehtäisi.

Syynä tähän on ilmanvastus. Kuten aiemmin kerroin, on useidenkin satojen kilometrien korkeudessa vielä kaasua. Se on hyvin, hyvin harvaa – ikään kuin ilmakehän rippeitä siellä – mutta kaasua on kuitenkin sen verran, että se saa aikaan ilmanvastusta. Siis voiman, joka hidastaa satelliitin ratanopeutta.

Kiertorataa pitää siis korjata aina välillä, jos satelliitin halutaan pysyvän radallaan. Niinpä esimerkiksi Kansainvälistä avaruusasemaa nostetaan ylemmäs aina silloin tällöin, koska se putoaa alaspäin itsekseen noin kaksi kilometriä kuukaudessa.

Mitä korkeammalla ollaan, sitä vähemmän kaasua ja siten ilmanvastusta on. Myös satelliitin pinta-ala ”menosuunnassa” ja sen massa vaikuttavat siihen, kuinka paljon hyvin harva kaasu hidastaa menoa.

Esimerkiksi Tiangong-1:n tapauksessa putoaminen alas kesti noin kaksi vuotta siitä, kun lennonjohto ei enää voinut käyttää aseman rakettimoottoreita, joilla asemaa nostettiin silloin tällöin ylemmäksi.

Kiertoradan kaltevuuteen ei ilmanvastus vaikuta, vaan ainoastaan ratakorkeuteen. Ja mitä alemmaksi asema tuli, sitä nopeammaksi vajoaminen muuttui. Noin 200 kilometrin korkeudesta alkaen putoaminen alas kesti vain noin viikon, kun sitä ennen aikaa 360 kilometristä kahteensataan kului liki puolitoista vuotta.

Noin 150 kilometrin korkeudessa ilmakehän hidastava vaikutus oli jo niin suuri, että asema tippui noin kilometrin vuorokaudessa. 130 kilometrissä jo lähes kilometrin tunnissa. 100 kilometristä alaspäin tultiin jo kovaa vauhtia (sen jälkeen asema ei enää kyennyt tekemään kokonaista kierrosta Maan ympäri) ja noin 80 kilometristä eteenpäin asema oli jo lähes vapaassa pudotuksessa.

Tiangong-1:n putaminen käyränä. Keltainen viiva osoittaa hieman soikean radan korkeimman kohdan ja sininen sen matalimman kohdan.

Vaikka nopeus oli pienentynyt, oli vauhtia vielä aika tavalla: lähes 28 000 kilometriä tunnissa. Kun kappale törmää tuolla vauhdilla ilmakehään, on tuloksena tähdenlento. Ilmanvastus, eli kaasun kitkakuumennus lämmittää törmääjän pintaa kuumemmaksi kuin masuuni, joten se alkaa sulaa ja jopa höyrystyä. Se hohtaa valoa ”palaessaan”. Pienet törmääjät tuhoutuvat kokonaan ilmakehän tulisessa syleilyssä, etenkin kun aerodynaamiset voimat rikkovat ne lukemattomiksi osiksi, jotka tuhoutuvat puolestaan tehokkaammin kuin yksi iso möykky.

Isommissa kappaleissa, kuten Tiangong-1:ssä, on paitsi paljon massaa, niin myös osia, jotka kestävät hyvin kuumennusta. Sellaisia ovat massiiviset metallikappaleet, kuten telakointiportit tai paineovet, kuumuutta kestämään suunnitellut osat, kuten rakettimoottorit, tai muuten vain lämpöä kestävät osat, kuten titaanista tehdyt polttoainesäiliöt. Ne selviävät aivan pinnalle saakka.

Tästä syystä suuret avaruusalukset ohjataan tietoisesti syöksymään alas Tyynen valtameren eteläosiin, mikä on maapallon autioin kolkka. Siellä osat putoavat vaaratta mereen. Sinne ohjattiin myös suurin koskaan avaruudesta alas pakotettu ihmisen tekemä rakennelma, venäläinen Mir-avaruusasema.

Eräs parhaiten tutkittuja maahanpaluita on eurooppalaisen ATV-rahtialuksen hallittu tuhoutuminen vuonna 2008. Lähes Tiangong-1:n kokoinen alus hajosi osiin, jotka putosivat alas viuhkamaisesti suurelta osin tuhoutuen.

Miksi putoaminen on vaikea ennustettava?

Muutamia kertoja on käynyt niin, että isohko avaruusalus on törmännyt Maahan ilman aktiivista ohjausta. Lennonjohto ei ole siis voinut suunnata sitä hautausmaa-alueelle, vaan se on pudonnut alas omin nokkinensa.

Silloin on tärkeää tietää paikka, minne kappale putoaa. Vaikka suurin osa Maan pinnasta on merta ja mantereistakin suurin osa on hyvin harvaan asuttua, on kuitenkin teoriassa mahdollista, että putoamisesta olisi vaaraa ihmisille.

Ennen paikan tietämistä on kuitenkin pakko tietää aika, jolloin kappale putoaa. Kappale nimittäin kiertää maapalloa tiukasti omalla radallaan koko ajan spiraalimaisesti alaspäin vajoten, ja tätä rataa voidaan laskea helposti eteenpäin. Jos putoamisaika tiedettäisiin hyvin, voitaisiin paikkakin osoittaa nopeasti.

Paikka olisi yksinkertaisesti alue kappaleen kiertoradan alapuolella, ja kun rata voidaan piirtää kartalle (tavallisessa tasokartassa se on ylös ja alas mutkitteleva käyrä), voidaan etukäteen katsoa missä tuo paikka on.

Ongelmana on kuitenkin se, että ilmakehän hidastava vaikutus ei ole koko ajan sama. Se vaihtelee monista tekijöistä johtuen. Suurin on Aurinko, jonka säteilytaso muuttuu koko ajan. Vaihtelu on hyvin pientä, mutta se vaikuttaa yläilmakehän harvan kaasun tiheyteen. Aktiivinen Aurinko saa ilmakehän ”paisumaan” ja tavanomaista rauhallisempi aktiivisuus vaikuttaa päinvastoin.

Tarkalleen ottaen vaikutus on kahdenlaista. Ensimmäinen on suora Auringon paiste, siis valo ja muu sähkömagneettinen säteily, joka lähtee Auringosta ja osuu maapalloon. Se vaikuttaa maapalloon monin tavoin, ja myös yläilmakehään. Koska Aurinko paistaa vain yhdelle puolelle palloamme kerrallaan, on päivä- ja yöpuolella tilanne erilainen.

Toinen vaikutus on Auringosta tuleva hiukkasvuo, niin sanottu aurinkotuuli. Se osuu maapallon magneettikenttään ja osa siitä johtuu monimutkaista tietä pitkin ihan maapallon lähellekin. Aurinkotuulessa on muutoksia, mikä saa aikaan vaihtelua ns. avaruussäässä, maapallon lähitienoiden sähkömagneettisessa tilanteessa. Välillä siinä on myrskyjä, kun esimerkiksi Aurinkoa ympäröivässä kuuman kaasun kehässä, koronassa, on aukkoja, joista pääsee puhaltamaan avaruuteen tavallista enemmän kaasua. Kun tämä hiukkasvirta osuu maapalloon, saa se aikaan myös yläilmakehän tiheyden kasvua, ja siten suurempaa hidastusta Maata kiertäville satelliiteille.

Aurinko vaikuttaa maapalloon ja ilmakehään suoran säteilyn sekä Auringosta poispäin sinkoutuvien hiukkasten välityksellä.

Tiangongin tapauksessa putoamista odotettiin jo vuodenvaihteessa, mutta tavallista rauhallisemman avaruussään vuoksi ratakorkeus putosi odotettua hitaammin. Tilanne muuttui maaliskuun puolivälissä, jolloin Suomessakin näkyi komeita revontulia ja samasta hiukkasvirrasta johtuen ilmakehän hidastuttavan vaikutus kasvoi. Ja Tiangong alkoi pudota nopeammin.

Aivan viime päivinä ennen putoamista Auringon vaikutus putoamiseen alkoi taas vähentyä, ja siksi ratakorkeus putosi vähän aiempaan hitaammin.

Tiangong myös pyöri avaruudessa, koska sen asennonsäätölaitteet eivät enää toimineet. Kun se oli poikittain menosuuntaan, oli ilmakehän jarrutus suurempaa kuin muutoin, ja koska eri puolilla maapalloa eri aikaan ilmakehän tiheys oli erilainen, ja asema oli eri puolilla eri asennoissa, ei putoamisnopeutta voitu kuin arvioida karkeasti.

Lopulta Tiangongin putoaminen alas ja sen ennustaminen oli kuin suoraan oppikirjoista: mitä alemmaksi asema tuli, sitä paremmin putoamisaika voitiin arvioida. Kun aikaa sitten laskettiin radalla eteenpäin, voitiin jo puolta päivää ennen putoamista todeta alueita, joihin ainakaan asema ei putoa. Mitä lähemmäksi putoaminen tuli, sitä pienemmälle alueelle radan alla putoaminen voitiin rajata.

Ja lopulta paikka oli Tyyni valtameri – vain hieman sivussa hautausmaa-alueesta, eli erittäin hyvä ja vaaraton paikka putoamiseen. Tässä kyllä kiinalaisilla oli todellakin onnea!

Kertaus

Selitys oli pitkä, mutta asia on periaatteessa hyvin yksinkertainen: avaruusalusten putoamisessa oikeastaan kaikki muu tiedetään ja voidaan laskea oikein hyvin, paitsi se voima, millä ilmakehä hidastaa aluksen ratanopeutta.

Varmasti joskus tulevaisuudessa yläilmakehän tiheyttä ja siten hidastuvuusvaikutusta voidaan ennustaa paremmin, mutta silti Auringon toimintaa on vaikea ennustaa etukäteen. Siksi vastaavissa tapauksissa myöhemmin tulee olemaan varmasti epävarmuutta.

Kuten luonnontieteissä yleisesti, on olemassa asioita, jotka tunnetaan hyvin, ja asioita, jotka kyllä tunnetaan ja niiden vaikutukset tiedetään, mutta joita ei voida ennustaa hyvin. Kuten englanniksi usein sanotaan, on ”known facts”, ”unknown facts” and ”known unknown facts”, ja tämä pätee avaruusaseman putoamiseenkin hyvin.

Tiangongin tapauksessa esimeriksi siten oli väärin sanoa, että ”aseman ei oleteta putoavan Suomeen”, sillä oli satavarmaa, ettei se voi pudota Suomeen – ellei joku UFO kaappaa asemaa ja viskaa sitä toiselle radalle tai jotain muuta aika epätodennäköistä tapahdu.

Samoin oli täysin väärin sanoa, että asema olisi ”ajelehtinut” avaruudessa, sillä Newtonin mekaniikka piti sitä tarkalleen oikealla radallaan. Kun aseman sijaintia voitiin havaita, voitiin radan muutokset nähdä ja siten arviota siitä, millainen on aseman tuleva rata, tarkentaa koko ajan.

Siten myös väite, että aseman ”suuri nopeus” olisi ollut syy ennustamisen vaikeuteen, oli täysi väärinymmärrys.

Ainoa epävarma tekijä oli koko ajan muuttunut ilmakehän jarruttava vaikutus ja sen kautta nopeus, jolla asema vajosi alaspäin. Kun asema oli tarpeeksi alhaalla, oli ennustaminen hyvin suoraviivaista ja tarkkaa.

Kuten Markus blogissaan totesi osuvasti, tämä toki on rakettitiedettä, mutta ei sinänsä mitenkään vaikeaa – kunhan vain ymmärtää millainen maapallo on, miten satelliitit liikkuvat  sen ympärillä ja mitkä tekijät (mm. ilmanvastus, aseman asento ja Auringon aktiivisuus) vaikuttavat asiaan.

Ja mitä tulee avaruudessa olevien tavaroiden hallitsemattomiin putoamisiin taivaalta, niin niitä tapahtuu koko ajan: 3. huhtikuuta syöksyi ilmakehään osia kahdesta kantoraketista. Nämä tuhoutuivat kokonaan ilmakehässä.  7. huhtikuuta törmää Maahan Iridium-19 -tietoliikennesatelliitti, eikä siitäkään ole mitään haittaa. Satelliitin putoamista voi seurata mm. täällä.

*

Tämä pitkä sepustus on julkaistu myös Tiedetuubin blogina.

Zombiesatelliitteja avaruudessa – älä lähetä sellaista itse!

13.3.2018 klo 15.49, kirjoittaja Jari Mäkinen
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

Amerikkalainen avaruusalan start-up -yhtiö on lähettänyt avaruuteen nähtävästi määräysten vastaisia, mahdollisesti vaarallisia satelliitteja. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun näin pääsee käymään – mutta varmasti ei viimeinen. Samalla tapaus herättää kysymyksiä siitä, kuinka pieniksi satelliitit voidaan tehdä.

Swarm Technologies -yhtiö lähetti viime tammikuussa intialaiskantoraketilla avaruuteen neljä pientä Space Bees -nimistä satelliittia (kuva yllä). Kyseessä oli sama laukaisu, joka vei suomalaisen Iceye X1:n avaruuteen, joskaan suomalaissatelliitilla ei ole mitään tekoa tämän tapauksen kanssa.

Tai tietyssä mielessä on: ennen tämän vuoden alkua ei Suomessa ollut avaruuslakia. Siten suomalaisyhtiöt ja -tutkimuslaitokset – tai jopa yksityiset ihmiset – olisivat voineet periaatteessa lähettää avaruuteen melkeinpä mitä vain, kunhan niiden käyttämälle radioyhteydelle oli tarvittavat luvat ja laite täytti laukaisijan satelliiteille asettamat kriteerit. Noilla kriteereillä lähinnä varmistetaan se, ettei satelliitista ole vaaraa raketille tai muille samalla kyydillä lentäville satelliiteille.

Virallinen Suomi oli täysin valmistautumaton satelliittiaikaan, ja siksi Aalto-1:n lähettämisen tönäisemänä Suomelle tehtiin pikavauhtia oma avaruuslaki.

Vaikka laki tehtiin nopeasti, tuli siitä varsin hyvä, ja verrattuna moniin vanhoihin avaruusmaihin on meidän lakimme sovitettu paremmin uuteen piensatelliittiaikaan sekä avaruuden kaupalliseen käyttöön.

Avaruuslain myötä jokainen suomalainen satelliitin lähettäjä joutuu anomaan lupaa avaruustoimintaan. Syynä tähän on se, että jos saa aikaan avaruudessa haittaa tai putoaa taivaalta jonkun päähän, on viimeisessä vastuussa kansainvälisen määräysten mukaan Suomen valtio.

Avaruustoiminnalla tarkoitetaan ”avaruusesineen lähettämistä avaruuteen, avaruusesineen operointia ja muuta määräysvaltaa siihen avaruudessa sekä avaruusesineen palauttamista ja palautumista Maahan. Avaruusesineitä ovat esimerkiksi satelliitit, luotaimet ja kantoraketit.”

Lupaa vaatii myös se, jos ”avaruusesineen lähettämisen tai operoinnin” hankkii ulkopuoliselta palveluntarjoajalta.

Jos siis harkitset oman satelliitin lähettämistä tai sellaisen laukaisupalvelun ostamista joltain muulta, niin katso ensin avaruustoiminnasta vastaavan Työ- ja elinkeinoministeriön Avaruustoimintalupa-sivua netissä, koska siellä on tiivistettynä se kaikki, mitä avaruustoiminnasta annetussa laissa (63/2018) ja työ- ja elinkeinoministeriön asetuksessa avaruustoiminnasta kerrotaan.

”Lupa on siis haettava etukäteen TEM:ltä”, kertoo lain valmistelija Maija Lönnqvist ministeriöstä.

”Luvan edellytyksenä on, että toiminnanharjoittajalla on tekniset ja taloudelliset edellytykset suunnittelemaansa avaruustoimintaan, toiminta on riittävän turvallista, avaruusromun syntymistä ja vahingollisia ympäristövaikutuksia vältetään, toiminta on Suomen ulkopoliittisten intressien mukaista ja tarvittaessa vakuutus sekä Kansainvälisen  ja vientiluvat on kunnossa.”

Käytännössä ministeriöön tulee toimittaa kirjallinen, vapaamuotoinen lupahakemus viimeistään kuusi kuukautta ennen avaruusesineen suunniteltua laukaisua tai kolme kuukautta ennen kiertoradalla olevan avaruusesineen hankkimista. Ennen luvan hakemista tosin kannattaa olla jo yhteydessä ministeriöön, sillä ainakin toistaiseksi satelliittien lähettämiset ovat sen verran harvinaisia tapauksia Suomessa, että ne kannattaa valmistella hyvin.

TEM pitää yllä myös kansallista avaruusesineiden rekisteriä, mikä nyt näyttää varsin jännältä:

Maija lupaa kunnolliset ohjeet avaruustoimintalupasivulle vielä tällä tai ensi viikolla. Avaruuslaki on vielä sen verran tuore, että ”odottelemme vielä lupaohjeen käännöksiä ennen sivuille laittamista”.

Mikä amerikkalaisilla meni pieleen?

Yhdysvalloissa satelliitit on täytynyt hyväksyttää jo pitkään, mutta valvonta etenkin nanosatelliittien kohdalla on ollut hyvin vähäistä ja perustunut luottamukseen. Suurin osa pienten, muutaman kymmentä senttiä kanttiinsa olevien satelliittien laukaisijoista on ollut yliopistoja, eikä laitteista ole ollut mitään haittaa, vaikka ne eivät olisi toimineet: ne tulevat joka tapauksessa alas nopeasti ja tuhoutuvat Maan ilmakehässä.

Nyt kuitenkin on nähtävästi käynyt niin, että Swarm Technologies -niminen Piilaaksossa majaansa pitävä yhtiö ei ole paljoa kysellyt lupien perään. Niin ei ole tehty myöskään Intiassa, mistä yhtiön satelliitit laukaistiin tammikuussa avaruuteen. Periaatteessa laukaisijan pitäisi varmistaa se, että satelliiteilla on kaikki kuvat kunnossa.

Tarkalleen ottaen yhtiö oli hakenut Yhdysvaltain radioliikennekomitealta (Federal Communications Committee) lupaa kokeelliseen yhteydenpitoon satelliittien kanssa, mutta lupa evättiin.

Syynä oli se, että satelliitit olivat niin pieniä. Yhtiön SpaceBee -satellitiit ovat kooltaan neljänneksen yhden yksikön cubesatista, eli 2,5 x 10 x 10 cm. Ongelma näiden satelliittien kanssa ei ole tekninen, vaan avaruusromuun liittyvä: näin pieniä  kappaleita ei pystytä kunnolla seuraamaan avaruudessa, eli niiden paikkaa ei pystytä tietämään sen jälkeen, kun ne eivät enää toimi. Samalla näin pienikin kappale pystyy tekemään todella pahaa jälkeä toiseen satelliittiin törmätessään.

Swarm ei ole kommentoinut toistaiseksi syytä siihen, miksi he päättivät laukaista satelliitit ilman lupaa.

Kolmas osapuoli sopassa Swarmin ja intialaisten kanssa on satelliittien laukaisuvälittäjä, Spaceflight Industries -yhtiö. Se on kommentoinut asiaa lyhyesti toteamalla, että alalla on ollut käytännössä itsesäätely siten, että lupia ei ole juuri kyselty, koska on oletettu, että kukaan ei kuitenkaan laukaise mitään ilman asianmukaisia lupia.

Nämä neljä pikkusatelliittia eivät ole ongelma, mutta ne ja taannoin avaruuteen lähetetty ”Diskopallo” osoittavat selvästi sen, että avaruustoiminnan täytyy ryhdistäytyä. Tulevaisuudessa satelliittien ja minkä muun tahansa tavaran lähettäminen avaruuteen tulee olemaan halpaa ja helppoa, joten on olemassa suuri vaara, että etenkin matalasta kiertoradasta tulee kaatopaikka.

Avaruusromu on nyt enemmän teoreettinen kuin konkreettinen ongelma, mutta muuttuu nopeasti hyvinkin vaikeaksi hankaluudeksi  koko avaruustoiminnalle, jos nyt mitään ei tehdä.

Vaikka byrokratiaa on hyvä purkaa täällä Maan päällä, avaruudessa sitä selvästi kaivataan nyt vähän lisää. Tosin voi myös olla yksinkertaisesti niin, että teknoyrittäjät eivät ole olleet ihan selvillä siitä, ettei satelliitteja saa ihan noin vain lähettää avaruuteen.

Juttu on julkaistu myös blogina Tiedetuubissa.

Todella jännää: Falcon 9 Heavy tekee ensimmäisen koelennon nyt tiistaina ja superpikkuraketti lensi viime perjantaina

6.2.2018 klo 01.06, kirjoittaja Jari Mäkinen
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

Elämme todellä jännittäviä aikoja! Avaruuslentojen historian eräs voimakkaimmista raketeista tekee nyt tiistaina ensilentonsa, ja samalla koko joukko aivan pieniä raketteja on tulossa mukaan laukaisemaan satelliitteja avaruuteen. Niille tehdään laukaisupaikkoja jopa täällä pohjolassa.

Viimeinkin se tapahtuu: SpaceX -yhtiön Falcon 9 Heavy -kantoraketin ensilento. Mikäli kaikki sujuu nyt suunnitelman mukaisesti, raketti nousee matkaan tiistaina illalla Suomen aikaa klo 20.30 – 23.00 auki olevan laukaisuikkunan aikana.

Kyseessä on voimakkain nyt käytössä oleva kantoraketti ja historiallisesti neljänneksi voimakkain, sillä vain Apollo-kuualukset laukaissut Saturnus V, Avaruussukkula ja Neuvostoliiton Energia ovat olleet sitä voimakkaampia. Mukaan voisi laskea myös itänaapurimme kuuraketin N1:n, mutta se ei koskaan lentänyt onnistuneesti, joten sitä ei kannata ottaa huomioon.

Siitä, mikä on huomisen raskaan Falconin koelennon onnistumisen todennäköisyys, on vaikea sanoa mitään. Periaatteessa tekniikka perustuu luotettavaksi havaittuun Falcon 9:ään, mutta ensilento on aina ensilento, ja etenkin tällä kerralla isot voimat ovat pelissä. Kenties on turvallista ennustaa, että lento varmaankin onnistuu ainakin pääosin, mutta varmasti jotain pientä häikkiä tulee tapahtumaan.

Olen kuitenkin aika toiveikas sen suhteen, että kirsikanpunainen Tesla Roadster tosiaan saadaan singottua stereot soiden kohti Marsin rataa vievälle lentoradalle.

Falcon 9 Heavy odottamassa laukaisua Kennedyn avaruuskeskuksen laukaisualustalla 39A.

Falcon 9 Heavy on periaatteessa kolme tavallista Falcon 9:n ensimmäistä vaihetta laitettuna rinnakkain, ja laukaisun jälkeen ne käyttäytyvät kuin kolme erillistä ensimmäistä vaihetta: ne palaavat takaisin ja laskeutuvat (toivottavasti) pehmeästi alas, minkä jälkeen ne huolletaan ja käytetään uudelleen.

Kaksi vaiheista palaa takaisin kiinteälle maalle Cape Canaveraliin, kun kolmatta – pitemmälle lentävää keskellä olevaa vaihetta – varten on Atlantilla odottamassa vanha tuttu lavettilautta, jota on käytetty aikaisemminkin raketin vaiheiden laskeutumispaikkana.

Kyydissä raketissa on Teslan punainen urheiluauto, joka sai maanantaina virallisen luvan laukaistavaksi. Virallisen määritelmän mukaan Falcon 9 Heavyn tehtävänä on ”kuljettaa modifioitu Tesla Roadster (massasimulaattori) hyperboliselle lentoradalle Auringon ympärillä.”

Rata vie auton aikanaan lähelle Marsin kiertorataa, mutta ei suinkaan Marsiin tai saati punaista planeettaa kiertämään, kuten useat kyseenalaiset nettijutut ovat kertoneet.

Falcon 9 Heavy kykenee periaatteessa sinkoamaan 64 tonnia massaltaan olevan kuorman matalalle kiertoradalle Maan ympärillä tai lähes 17 tonnia Marsiin, joten 1250-kiloinen auto on raketille hyvin pieni rahti.

SpaceX:n mukaan raketti voisi myös lähettää 3500 kiloa massaltaan olevan luotaimen Plutoon ja yhden lennon hinta on noin 90 miljoonaa euroa.

Vaikka raskaalle raketille on tämän jälkeen sovittuna vain muutama kaupallinen lento, on hyvin todennäköistä, että ensilennon jälkeen raketti tulee saamaan paljon lisää tilauksia. Lisäksi on enemmän kuin mahdollista, että Nasa harkitsee sitä omien laukaisuidensa tekemiseen vastaisuudessa – kenties jopa SLS-superraketille suunnitellut lennot voitaisiin tehdä paljon edullisemmalla ja nykyaikaisemmalla Falcon 9 Heavyllä.

Samaan aikaan myös rakettipaletin aivan toisessa päässä, hyvin pienten rakettien sarjassa tapahtuu.

Japani laukaisi perjantaina maailman pienimmän kantoraketin, SS-520:n kyydissä pienen satelliitin avaruuteen. Kyseessä on hieman piristetty, kiinteää polttoainetta käyttävä luotausraketti, jonka teoreettinen kapasiteetti on 140 kg massaltaan olevan lastin lähettäminen kiertoradalle. Nyt lennolla nousi avaruuteen ”vain” yksi kolmekiloinen kuutiosatelliitti.

SS-520 on kolmivaiheinen, massaltaan laukaisun aikaan noin 2,6 tonnia oleva kantoraketti, jonka pituus on 9,5 metriä ja halkaisija 52 cm. Tarkoitus on käyttää raketteja myöhemmin rutiininomaisesti pienten satelliittien lähetykseen.

Japanin pieni SS-520 -raketti.

Tämä pienten rakettien kategoria onkin hyvin kiinnostava, koska siellä on avautunut todella suuret pienten nano- ja mikrosatelliittien markkinat. Kysyntää on tarjontaa enemmän, joten japanilaiset tulevat varmasti tekemään lähitulevaisuudessa paljon lisää lentoja.

Lisäksi tälle markkina-alueelle on tulossa paljon muita yrittäjiä. Kalifornialainen Rocket Lab laukaisi juuri Electron-rakettinsa onnistuneesti avaruuteen ja toinen amerikkalainen yhtiö, vector Aerospace, on tekemässä pian omalla raketillaan uuden koelennon; aikaisempi ei ihan mennyt nappiin.

Lisäksi mukaan on tulossa aivan uusia tekijöitä, kuten nyt ”vain ”luotausraketeista tunnetut Ruotsin Kiiruna ja Norjan Andøya. Etenkin Lofooteilla oleva pieni avaruuskeskus sopisi erinomaisesti napojen kautta kulkeville radoille lähetettävien pienten satelliittien laukaisuun.

Myös Skotlannissa suunnitellaan vastaavan avaruusrakettikeskuksen perustamista.

Hieman isompien rakettien luokassa on myös tulossa uusia yrittäjiä. Stratolaunch on tehnyt kahdesta Jumbo-Jetistä itselleen jättimäisen lentokoneen, jonka mahan alta tullaan lähettämään raketteja. Virgin Galactic -avaruusturismiyhtiön tytär LauncherOne on tekemässä samankaltaista rakettia, mutta sen emoaluksena toimii käytetty Boeing 747 Jumbo-Jet. Nämä tähtäävät ensilentoihin ensi vuonna.

Mitä tulee vielä suuriin raketteihin, niin Falcon 9 Heavy saa pian kilpailijan ihan naapurista: Floridassa, Cape Canaveralin kupeessa on teollisuusalue, minne Amazonin perustajan Jeff Bezosin Blue Origin -yhtiö on jo rakentanut itselleen rakettitehtaan. Se tulee hyvin pian tuottamaan New Glenn -kantoraketteja, jotka nekin ovat osin uudelleenkäytettäviä ja pystyvät lähettämään isojakin lasteja avaruuteen.

Edessä on siis kiinnostavia aikoja – aikoja, joita tulemme varmasti muistelemaan eläkeläisinä samaan tapaan kuin nyt mummot ja vaarit hersyttelevät kuulentomuistoillaan!

–

Juttu on julkaistu myös Tiedetuubin blogina.