Samantha on lähdössä avaruuteen
Samalla kun Rosetta ja Philae ovat olleet otsikoissa, on Euroopan avaruusjärjestön italialainen astronautti Samantha Cristoforetti saapunut Baikonurin kosmodromiin, mistä hän lähtee ensi sunnuntaina kansainväliselle avaruusasemalle lähes kuusi kuukautta kestävälle lennolleen.
Tämä Futura-nimeä kantava Italian avaruusviraston ASIn kustantama lento on Samanthan ensimmäinen matka avaruuteen ja hänestä tulee kolmas lennolle pääsevistä ESAn vuonna 2009 valituista astronauteista. Lentonsa aikana hän toimii aseman 42. ja 43. pysyvän miehistön jäsenenä. Hän on kaikkiaan seitsemäs avaruusasemalla pitkäkestoisella lennolla oleva eurooppalainen ja viides asemalla vieraileva italialainen.
Samanthan kanssa Sojuz-aluksella avaruuteen matkaavat venäläinen Anton Shkaplerov ja Nasan Terry Virts. Heitä kuljettava kantoraketti nousee matkaan sunnuntaina 23. marraskuuta illalla klo 23.01 Suomen aikaa ja Sojuzin on määrä telakoitua avaruusasemaan noin kuusi tuntia myöhemmin. Matkan aikana Samantha on Sojuz-aluksen vasemmanpuoleisella istuimella keskellä olevasta komentajasta (Shkaplerov) katsottuja; hän toimii siis aluksen lentoinsinöörinä, eli hänellä on matkan aikana myös tärkeitä tehtäviä. Tämä sopinee hävittäjälentäjänä toimineelle italialaiselle oikein hyvin.
Asemalla uutta kolmikkoa odottavat Barry Wilmore, Aleksander Samokutjaev ja Elena Serova, jotka ovat olleet avaruudessa jo elokuusta alkaen. Viimeiset kaksi viikkoa he ovat olleet kolmistaan suuressa kiertoratakodissaan, sillä edellinen kolmihenkinen Sojuz-miehistö, sen mukana ESAn Alexander Gerst, palasi Maahan marraskuun 9. päivänä. Aseman asukasluku palautuu siten sunnuntaina kuuteen, ja pysyy siinä aina maaliskuuhun, kun seuraava puolikasmiehistön vaihto tapahtuu.
Kiinnostava yksityiskohta on se, että asemalla on näin noin kolmen kuukauden ajan kaksi naista, Samantha ja Elena.
ISS:n 42. miehistö on tehnyt numeroonsa sopivan lentoposterin. Sen kokonainen versio on mm. täällä.
Tehtävää riittää
Kuusikuukautisen lennon aikana asemalla on vilkas liikenne, kun useat rahtialukset tulevat ja lähtevät. Eräs lähdöistä on kuitenkin erityinen: ESAn viimeinen ATV-rahtari, asemalla kesästä alkaen ollut Georges Lemaître lähtee paluumatkalleen ja tuhoutuu ilmakehän kitkakuumennuksen polttamana lentonsa päätteeksi. Samantha toimii lähdön aikana pääoperaattorina varmistamalla sen turvallisen etääntymisen ja myös lähettämällä sille lähtökäskyn. Erittäin hyvin onnistunut ATV-ohjelma päättyy tähän lentoon.
Futura-lennolla on myös laaja tieteellinen ohjelma, mihin kuuluu koko joukko lääketieteellisiä, biologisia, fysiologisia ja psykologisia kokeita sekä runsaasti avaruussäteilyn tutkimusta ja tekniikan testaamista. Suuri osa näistä tehdään eurooppalaisessa Columbus-modulissa. Hän tulee mm. käyttämään eurooppalaista 3D-tulostinta sekä espressokeitintä avaruudessa; tulostus on erittäin kätevä tapa valmistaa esimerkiksi varaosia tulevaisuudessa kauaskin ulottivilla lennoilla ja tarjoaa suuremmassa mittakaavassa merkittäviä mahdollisuuksia jopa teollisuudelle avaruudessa. Espressokeitin kuullostaa kenties vähemmän merkittävältä, mutta pitkäkestoisilla lennoilla miehistön viihtyminen on tärkeää ja ruoka on siinä olennaisessa osassa.
Lisäksi Samantha huolehtii muiden miehistönjäsenien tapaan aseman huoltamisesta ja ylläpidosta. Hänellä on myös kattava opetuksellinen ohjelma, mihin kuuluu lähes jo perinteisesti Mission X – Kuntoile kuten astronautti -hankkeeseen osallistuminen. Sen tarkoituksena on innostaa 8–12 -vuotiaita lapsia ja nuoria pitämään yllä kuntoaan ja harrastamaan liikuntaa ”kuten astronautit”. Hankkeeseen osallistuu nyt tuhansia koululaisia yli 25 eri maasta – myös Suomesta.
Toinen tärkeä opetushanke liittyy spirulina-levän kasvattamiseen. Samantha tutkii sitä asemalla ja samaan aikaan koululaiset Maan päällä analysoivat levän fotosynteesiä ja kasvamista.
Takaisin Maahan Samantha palaa toukokuussa 2015. Häntä voi seurata parhaiten Twitterissä, missä hänen nimensä on @AstroSamantha. Lisätietoa hänen lennostaan on ESAn nettisivuilla osoitteessa www.esa.int/futura ja hänen oma sivunsa on osoitteessa samanthacristoforetti.esa.int
Tämä teksti on julkaistu myös Tiedetuubin ESA-blogissa.
Vastaa
Miltä tuntuu, kun räjähtävä raketti putoaa päälle?
Aikomukseni maanantaina illalla oli katsoa netistä Cygnus-aluksen laukaisu avaruusasemalle ja mennä nukkumaan. Kuten kaikki asiaa seuranneet tietävät, laukaisu ei mennyt niin kuin Strömsössä: Antares-kantoraketti nousi aluksi ylöspäin, mutta sitten sen moottorien luona räjähti ja koko raketti Cygnus-aluksineen sekä täysine polttoaine- ja happitankkeineen putosi liekkimerenä alas.
Tätä kirjoitettaessa tarkempaa syytä vielä etsitään, mutta todennäköisimmin jompi kumpi kahdesta ensimmäisen vaiheen moottorista räjähti ja silloin työntövoiman hiivuttua raketti syöksyi maahan. Samanlainen koekäytössä ollut rakettimoottori rikkoutui viime toukokuussa kesken testin, ja samanlainen tapaus nyt olisi aiheuttanut juuri tällainen onnettomuuden.
Tapaus on pyörinyt päässäni sen jälkeen koko ajan, koska se toi kovasti monenlaisia muistoja, ennen kaikkea kesäkuun 4. päivän vuonna 1996 Kouroun avaruuskeskuksessa. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin Ranskan Guyanassa ja ensimmäinen kerta, kun pääsin katsomaan kantoraketin laukaisua. Eikä kyseessä ollut ihan mikä tahansa laukaisu: se oli upouuden eurooppalaisen Ariane 5 -kantoraketin ensilento!
Kyydissä oli neljä Cluster-satelliittia, joissa oli mukana myös paljon suomalaista osaamista.
Matka laukaisupaikalle oli ollut iloinen ja jopa juhlava, sillä laukaisua katsomaan oli kutsuttu koko joukko VIP-vieraita sekä varsin suuri ryhmä meitä lehdistön edustajia. Suuri pitopöytä oli jo katettu laukaisun jälkeistä juhlaa varten, kun lähdimme katsomaan laukaisua eri puolille avaruuskeskusta. Itse jäin lennonjohtorakennuksen katolle, koska sieltä pääsin nopeasti alas lennonjohtoon seuraamaan raketin matkaa avaruuteen suurilta näyttöruuduilta.
Laukaisun aika koitti ja harmaa pilvikerros peitti Kouroun. Sade oli juuri lakannut, mutta laukaisun kannalta sää oli vielä tarpeeksi hyvä. Niinpä lähtölaskenta eteni kohti nollaa ja sitten suuri raketti nousi ilmaan. Kaksi voimakasta kiinteällä polttoaineella toimivaa apurakettia syttyivät ensi ja sitten keskellä raketin ensimmäistä vaihetta oleva Vulcain-päämoottori heräsi henkiin. Ensimmäinen Ariane 5 nousi ylväästi kohti taivasta … kunnes se alkoi kääntyä omituisesti sivuun.
Noin 37 sekuntia lentoonlähdön jälkeen raketin asento oli kääntynyt jo sen verran vinoon suhteessa lentorataan, että aerodynaamiset voimat rikkoivat sen. Heti sen jälkeen automaattinen itsetuhojärjestelmä, jonka tehtävänä on estää mahdollisesti ohjauskyvyttömän raketin lentämisen asuttujen alueiden päälle, räjäytti Arianen kuormineen. Hohtavat, savuavat palaset alkoivat sataa alaspäin noin neljän kilometrin korkeudesta.
Raketin luontainen nousuääni oli pääasiassa rätinää ja jylinää, mutta nyt se katkesi kuin seinään, kun suuri pamaus ravisutti maisemaa.
Laukaisukeskus, kuten mikään muukaan katsontapaikoista, ei ollut suoraan raketin alla, mutta tuuli saattoi puhaltaa räjähdyksessä syntyneitä kaasuja suuntaamme, joten kaikki paikat evakuoitiin. Laukaisukeskuksen katolta väki ajettiin sisälle rakennukseen ja muualla muihin tiloihin. Paniikkia ei ollut, mutta nyt naurua ei kuulunut. Heidät, jotka halusivat vielä jäädä ottamaan kuvia, hätistettiin määritietoisesti sisätiloihin.
Sisällä lennojohtohuoneessa henkilökunta konsoleissaan katsoi lasittuneesti kuvaruutujaan, joilla telemetriatiedot katkesivat kuin seinään. Tutka näytti lennonjohdon etuosan suurella näyttöruudulla ilotulituksen tapaan alas pudonneiden palasten reittejä, kun samalla laskennallinen piste, missä raketin tuli olla silloin kun kaikki olisi sujunut normaalisti, jatkoi matkaansa ylöspäin. Lisäksi ruudulla oli videokuva, joka oli jotakuinkin samanlainen kuin otsikkokuva. Surullista. Hiljaista. Oli vaikea ajatella, että läheistä Sinnamaryn kylää oltiin evakuoimassa, koska raketin osat putosivat sen luokse suolle.
Cluster-satelliittien tekemiseen osallistuneet tutkijat itkivät – näytti siltä, että vuosien työ ja edessä oleva kiinnostava lento oli mennyt hukkaan. Kun juhlat laukaisun jälkeen peruutettiin, kävi jokunen tutkija hakemassa pöydillä odottaneita viinipulloja, ja katosivat huoneisiinsa.
Paluulento takaisin Pariisin oli kuin olisimme olleet hautajaisissa. Jos jotain hyvää piti asiasta löytää, niin onneksi kukaan ei loukkaantunutkaan.
Onnettomuuden syy selvitettiin ja Arianet ovat nyt maailman luotettavimpia kantoraketteja. Ne ovat lentäneet jo yli 50 kertaa peräjälkeen ilman pienintäkään toimintahäiriötä.
Kun seuraavan kerran muutamaa vuotta myöhemmin pääsin katsomaan Kouroussa raketin laukaisua lähinnä laukaisupaikkaa olevalta sallitulta alueelta, meille jaettiin kaasunaamarit. Monet naureskelivat ja pitivät niitä vitsikkäinä, mutta Ariane 501:n jälkeen en osannut nauraa asialle. Niille olisi saattanut olla käyttöä, mutta onneksi ei ollut.
Samaan tapaan usein rakettien laukaisuita seuratessa monet harmittelevat sitä, että katsomispaikat ovat niin kaukana laukaisualustasta. On totta, että niiltä ei laukaisua pysty tuntemaan ja kokemaan yhtä voimakkaasti kuin lähempää; elämys on komea, mutta se olisi vielä upeampi, jos voisi tuntea suorastaan rakettimoottorien paahteen ja niistä tulevan äänen.
Venäjällä kaikki on kuitenkin mahdollista, ja siellä Foton M-1 -tutkimussatelliitin tekemiseen osallistuneet eurooppalaistutkijat päästettiin katsomaan laukaisua varsin lähelle laukaisupaikkaa.
Tunnen hyvin muutamia mukana olleita henkilöitä, ja heidän kertomuksensa on karmaiseva.
Oli 15. lokakuuta 2002. Mikropainovoimakokeita suorittamaan lähetettävää Foton-kapselia kuljettanut Sojuz-raketti nousi normaalisti ja työntyi matalalla olevaan pilvikerrokseen siten, että vain sen kirkkaat rakettimoottorit liekkeineen kajastivat pilvien läpi. Sitten, juuri samaan tapaan kuin nyt Antareksen tapauksessa, moottorien kohdalla tapahtui räjähdys ja raketti alkoi vajota alaspäin.
Mikä pahinta, tuuli työnsi sitä kohti katsojia. Raketti leimahti liekkimereksi jo ilmassa ollessaan ja sen hylky sekä kaikki palava polttoaine putosivat vain vähän matkan päähän tutkijoista. Pilven sisältä ei nähnyt täsmälleen mitä oli tapahtumassa, mutta kun osat ja liekit tulivat näkyviin pilvikerroksen alta, suuri osa niistä oli lähes katsojien päällä. Ensin tapaukselle naurettiin, kun se oli täysin odotamaton ja epäselvä, mutta sitten tilanne vaikutti siltä, että elävänä selviäminen oli kiinni nopeasta toiminnasta.
He juoksivat kauemmaksi, heittäytyivät maahan ja suojautuivat. Kuuma paineaalto ja valtava räjähdys meni ylitse ja ohitse. Kun tilanne tuntui olevan ohitse, tutkijat nousivat ylös. Näkymä oli lohduton: palavia palasia siellä täällä laukaisualustan suunnalla ja pieni metsäpalo, jonka liekit olivat sytyttäneet ja jota sammuttamaan paloautot olivat jo menossa.
Tutkijat olivat turvassa, mutta jälkikäteen kuultiin, että onnettomuus oli vaatinut kuolonuhrin. Varusmies Ivan Marshenko oli seurannut laukaisua alle kilometrin päässä rakennuksessa, jonka lasi-ikkuna oli rikkoontunut paineaallon vuoksi ja lasinpalaset olivat silponeet nuoren sotilaan. Lisäksi kahdeksan muuta sotilasta oli loukkaantunut ja heistä kuusi vietiin sairaalaan.
Alla on videokooste laukaisusta:
Harvinaisia tapauksia
Vaikka avaruusajan alussa epäonnistuneet laukaisut olivat tavallisia ja niistä veistettiin vitsejäkin, on nykyisin tämän kaltaiset heti lennon alussa tapahtuneet onnettomuudet erittäin harvinaisia.
Yleensä epäonnistunut laukaisu tarkoittaa sitä, että raketin jokin ylemmistä vaiheista ei toimi ja satelliitti päätyy joko väärälle radalle tai syöksyy saman tien alas ilmakehään ja tuhoutuu. Kantorakettien päämoottorit käynnistetään ennen kuin raketti päästetään irti laukaisualustasta, jolloin voidaan varmistaa se, että moottorit toimivat normaalisti. Muussa tapauksessa moottorit sammutetaan ja laukaisu perutaan.
Jos moottori tai useampi rikkoutuu matkan aikana, niin silloin raketti päätyy yleensä jonnekin kauemmaksi. Valitettavasti käytännössä kaikki kantoraketit nykyisin ovat sellaisia, että suuri moottorihäiriö johtaa raketin putoamiseen. Ainoa poikkeus on Falcon 9, jonka pystyy lentämään jotakuinkin normaalisti yhden moottorin rikkouduttua – tätä on kerran jo jouduttu testaamaankin käytännössä.
Edellinen laukaisualustalla tai hyvin pian laukaisun jälkeen tapahtunut räjähdykseen johtanut suuri onnettomuus oli viime vuonna, 3. heinäkuuta, kun venäläinen Proton alkoi pyöriä ja kääntyi alas kohti Maata.
Yhdysvalloissa edellisen kerran vastaavaa tapahtui vuonna 1997, kun Delta 2 -raketti räjähti näyttävästi laukaisualustansa päällä.
Kaikkein traagisin ja eniten huomiota vaatinut laukaisuonnettomuus oli kuitenkin 28. tammikuuta 1986, kun sukkula Challenger tuhoutui mukanaan seitsemän astronauttia. Alla olevan videon katsominen saa yhä edelleen ihon kananlihalle ja tuo mieleen sen, kun juoksin uutisesta kuultuani naapuriin pyytämään, että he nauhoittaisivat siitä kertovat uutiset videonauhurillaan talteen…
Tämä teksti on julkaistu myös Tiedetuubin blogeissa.
Vastaa
SpaceUp pian myös Suomeen?
Viime lauantaina järjestettiin Tukholmassa Pohjoismaiden ensimmäinen SpaceUp -avaruusepäkonferenssi. Paikalla oli noin 80 avaruudesta kiinnostunutta henkilöä sekä yksi henkilö, joka on itse ollut myös avaruudessa: tilaisuuden tähtiesiintyjä oli ruotsalaisten oma astronautti Christer Fuglesang.
Siis mikä SpaceUp? Mikä epäkonferenssi?
Kun ilmiö rantautui Yhdysvalloista Eurooppaan kolmisen vuotta sitten, ihmettelin itsekin mistä hommassa oikein on kyse. Tuo ensimmäinen eurooppalainen SpaceUp pidettiin Belgiassa, ja olisin varmaankin mennyt kiinnostuksesta mukaan, ellen olisi ollut muissa tärkeämmissä menoissa.
Tärkeämmissä siksi, että saamani selitys kokouksen luonteesta oli varsin epämääräinen: se on avaruusharrastajien epäkonferenssi. Ja epäkonferenssi puolestaan on vapaamuotoinen tapahtuma, missä ohjelma rakentuu paikan päällä osallistujien toimesta. Siis ne, jotka sattuvat olemaan paikalla kertovat mistä kertovat.
Käytännössä tilaisuus on kuitenkin hieman organisoidumpi – tai ainakin nyt uusimmat SpaceUpit Euroopassa ovat olleet sellaisia. Osallistuin lopulta ensimmäiseen SpaceUpiin Toulousessa syyskuun lopussa, ja siellä kaksipäiväisessä ohjelmassa oli ennalta sovittuja esiintymisiä ja vain osa ajasta oli varattu ad hoc -tyyppisille esityksille. Niistäkin suurin osa ei ollut täysin tuulesta temmattuja, vaan osallistujia pyydettiin valmistelemaan niin 5-minuutisia kuin 15-minuuttisia esityksiä.
Näistä lyhyet pidettiin koko joukon edessä pääsalissa ennen ja jälkeen pääesiintyjiä. Pitemmät taas laitettiin aulassa olleeseen tauluun, mikä aluksi oli tyhjä. Taulun täyttyessä ajan myötä – ja selvästi osan osallistujista kerättyä rohkeutta muiden esityksiä nähtyään – tyhjät ruudut täyttyivät, ja lopulta ohjelmaa Toulousessa Cite d’Espace -avaruusmuseossa pidetyssä tapahtumassa oli aamusta iltaan. Kahtena päivänä.
Esiintyjien ja heidän esittämiensä aiheiden taso liikkui hyvin laajalla skaalalla. Osa näytti netistä keräämiään kiinnostuksensa kohteesta olevia kuvia ja kertoi siitä hyvin yleisellä tasolla, mutta osa puolestaan oli hyvinkin perusteellisia ja syvälle meneviä luentoja. Tällaisia olivat muun muassa opiskelijoiden tekemät harrastajaraketit tai kertomukset matkoista kiinnostaviin avaruuspaikkoihin.
Oma lukunsa olivat ennalta sovitut asiantuntijoiden pitämät esitykset. Toulouse on Euroopan ilmailu- ja avaruusteollisuuden pääkaupunki, joten sieltä kiinnostavia henkilöitä ei ollut vaikea saada mukaan. Kiinnostavimmat esitykset olivat Rosetta-lennon ranskalaisryhmän (joka vastaa navigoinnista) johtajan Philippe Gaudonin esitelmä sekä ranskalaisastronautti Thomas Pesquet’n videoyhteyden kautta Houstonista pitämä esitys.
Ruotsin SpaceUpissa (jota seurasin etänä) puolestaan Christer Fuglesang vastasi avaruuslentoesityksestä, mutta häntä säesti mm. Ruotsin ”virallinen avaruusselittäjä” Sven Grahn. Mukana oli myös mieltä ylentävä esitys siitä, miten Kiirunasta voitaisiin vastaisuudessa laukaista jopa pieniä satelliitteja avaruuteen.
Tärkeintä SpaceUpissa on kuitenkin tunnelma: kaikki ovat palavasti kiinnostuneita avaruudesta, tähtitieteestä, avaruuslentämisestä ja kaikesta, mikä niihin liittyy. Lisäksi ehdottomasti suurin osa osallistujista on ainakin periaatteessa kiinnostuneita kertomaan jostain, joten kokoontuminen muuttuu nopeasti aktiiviseksi. Keskusteluja, mielipiteiden vaihtoa, uusia ideoita ja myös hieman kiistelyä ja yhteistä samanmielisten hyminää.
En tiedä miten SpaceUp sopisi suomalaiseen mentaliteettiin, mutta olettaisin, että meikäläiseen laajaan avaruusharrastusskaalaan tapahtuma toisi mukavan, uuden lisän. Lisäksi nuorempi sukupolvi on meitä vanhempia vähemmän ujo, joten tätä sopisi yrittää! Seuraava SpaceUp Euroopan puolella pidettäneen kuitenkin Kölnissä 17.-18. tammikuuta. Lisätietoja (etenkin kun tilaisuus virallisesti vahvistetaan) saa täältä: http://spaceup.org/near-you/europe/
SpaceUp Toulouse: www.spaceup.fr/spaceup-toulouse-2014/
SpaceUp Toulousen sivut Facebookissa: www.facebook.com/spaceuptoulouse
SpaceUp Sweden: www.spaceupsweden.org
Juttu on julkaistu myös Tiedetuubin blogeissa.
Vastaa
Keksi nimi Rosetta-lennon laskeutumispaikalle
Vajaan kuukauden kuluttua komeettaa tutkiva Rosetta-luotain sinkoaa kyljessään matkanneen Philae-laskeutujan komeetan ytimen pinnalle. Ensimmäistä kertaa ihmisen tekemä laite paitsi laskeutuu pyrstötähden pinnalle, niin myös kuvaa sitä, analysoi sen koostumusta ja tutkii millainen paikka komeetta 67P/Churyumov–Gerasimenko oikein on. Tästä laskeutumispaikasta tulee tärkeä merkkipaalu avaruustutkimuksen historiassa, joten sille täytyy antaa hyvä nimi. Ja ESA pyytää nyt kumppaniensa kanssa kaikkia keksimään ehdotuksiaan nimeksi paikalle, joka nyt tunnetaan vain tylsällä koodinimellä ”Alue J”.
Nimikilpailun säännöt ovat erittäin yksinkertaiset: mikä tahansa ehdotus kelpaa, mutta nimi ei saa olla henkilön nimi. Ehdotuksen mukana pitää olla lyhyt (200 sanaa tai vähemmän) englannin-, ranskan-, saksan- tai italiankielinen selitys siitä miksi juuri tämä nimi olisi paras nimi tälle historialliselle paikalle. Lopullisen nimen ehdotuksen joukosta valitsee Philae-laskeutujan ohjausryhmä ja voittoisan ehdotuksen lähettäjä kutsutaan paikan päälle ESAn lennonjohtoon Darmstadtiin, Saksaan, 12. marraskuuta seuraamaan laskeutumista.
Kilpailu alkaa tänään ja päättyy 22. lokakuuta klo 23:59 GMT, eli 23. lokakuuta klo 3 yöllä Suomen aikaa. Voittaja julkistetaan 3. marraskuuta ESAn Rosetta-nettisivulla (www.esa.int/rosetta) ja ESAn sosiaalisen median kanavien kautta sekä myös Saksan, Ranskan ja Italian avaruusasioista vastaavien organisaatioiden (DLR, CNES ja ASI) nettisivuilla ja sosiaalisen median kanavissa. Saksan DLR, Ranskan CNES ja Italian ASI järjestävät kilpailun ESAn kanssa.
Vaikka kilpailu julkistetaan erikseen näissä kaikissa maissa ja ESAn jäsenmaissa, kootaan kaikki ehdotukset yhteen ja paikalle valitaan vain yksi nimi. Suomalaisten tulee osallistua ESAn kilpailuun.
Tarkat säännöt ovat englanniksi täällä: http://www.esa.int/Our_Activities/Space_Science/Rosetta/Name_Rosetta_mission_s_landing_site_competition_rules
Voit osallistua kilpailuun täällä olevalla lomakkeella: http://sci.esa.int/rosetta-competition
Tämä teksti on julkaistu myös Tiedetuubin ESA-blogissa.
Yksi kommentti “Keksi nimi Rosetta-lennon laskeutumispaikalle”
Vastaa
Painovoimatutkija putoaa pian alas
Maapallon painovoimakenttää maaliskuusta 2009 mitannut ESAn GOCE-satelliitti on päättämässä toimintaansa avaruudessa. Se suunniteltiin toimimaan alun perin vain 20 kuukauden ajan, mikä olisi riittänyt hienosti siihen, että GOCE olisi voinut mitata erittäin tarkasti painovoimakiihtyvyyden joka puolella planeettaamme.
Koska niin satelliitti itse kuin sen mittalaitekin, niin sanottu gravimetri, toimivat moitteetta, annettiin GOCEn hyrrätä niin kauan kuin mahdollista.
Syy, miksi GOCE joutuu nyt lopettamaan toimintansa, on hyvin yksinkertainen: siltä loppuu polttoaine.
Satelliitti on kiertänyt Maata hyvin matalalla kiertoradalla, noin 225 kilometrin korkeudella, jotta sen mittaukset olisivat mahdollisimman hyviä. Tuolla korkeudella ilmakehä on jo kaukana alapuolella, mutta siellä on silti hyvin ohutta kaasua, mikä hidastaa koko ajan satelliitin kiertoratanopeutta. Jotta se pysyisi oikealla radallaan, tulee vauhtia pitää yllä pienellä rakettimoottorilla, joka puskee satelliitille lisää nopeutta saman verran kuin ilmanvastus sitä vähentää.
Jotta ilmakehän ripeiden aiheuttama ilmanvastus olisi mahdollisimman pieni, muotoiltiin GOCE myös pitkäksi, aerodynaamiseksi puikulaksi. Se näyttää lähes yliäänilentokoneelta siipimäisine aurinkopaneeleineen ja pienine peräsimineen. Rakettimoottorina GOCEssa oli erittäin polttoainetaloudellinen ionimoottori, eli sähköinen työntövoimalaite, joka kiihdyttää aurinkopaneeleista tulevalla virralla xenon-kaasua hyvin suureen nopeuteen.
Mukaan oli pakattu 40 kiloa xenonia, joka onnistuneen lennonsuunnittelun ja pihin ajotavan ansiosta on riittänyt paljon kaavailtua pitempään. Mutta nyt xenon-tankki alkaa olla siis tyhjä, ja lokakuun puolivälissä löpö loppuu. Niinpä GOCE ei enää pysty pitämään yllä tarvittavaa ratanopeutta. Se alkaa vajota radaltaan alaspäin, ja mitä alemmas se tulee, sitä voimakkaammin ilmakehä ottaa siitä otettaan, kunnes lopulta se putoaa maahan.
GOCE on noin 5,3 metriä pitkä ja metrin halkaisijaltaan oleva putkilo, mihin on kiinnitetty pitkittäin rungon suuntaan olevat aurinkopaneelit molemmin puolin. Massaa satelliitilla on hieman yli tonnin verran.
Näin pieni satelliitti tulee tuhoutumaan lähes kokonaan ilmakehän kitkakuumennuksessa, mutta on mahdollista, että muutamat kestävimmät kappaleet selviytyvät osittain tulipätsistä ja putoavat pinnalle saakka.
Näin tapahtuu arvioiden mukaan noin kolmen viikon kuluttua polttoaineen loppumisesta, eli marraskuun alkupuolella. Tarkkaa aikaa ei voi laskea, koska putoaminen riippuu monesta eri tekijästä: tärkein vaikuttava asia on yläilmakehän kaasuntiheys, joka vaihtelee esimerkiksi Auringon aktiivisuuden mukaan. Kun Aurinko on aktiivinen, ”nousee” ilmakehä korkeammalle.
GOCE kiertää maapalloa napojen kautta kulkevalla radalla, joten se voi periaatteessa syöksyä alas missäpäin tahansa Maata – myös Suomeen. Kun putoamisen ajankohtaa ei voi vielä ennustaa, ei paikkaa, missä GOCE radallaan silloin on, pysty edes arvaamaan.
Se kuitenkin tiedetään, että on erittäin epätodennäköistä, että GOCEn palanen palanen vahingoittaisi ihmisiä, eläimiä tai rakennuksia. Kaksi kolmasosaa maapallon pinnasta on meriä ja maa-alueestakin suurin osa on hyvin harvaan asuttua.
Maahan putoaa joka vuosi noin 40 tonnia ihmisten avaruuteen lähettämiä satelliitteja, laitteita tai muita kappaleita, eikä niistä ole ollut haittaa. Tämä on lisäksi hyvin vähän verrattuna planeettaamme avaruudesta törmäävien luontaisten kappaleiden massaan. On todennäköisempää saada meteoriitti päähänsä kuin joutua GOCEn palasen runtelemaksi!
Vaikka riski onkin häviävän pieni, GOCEn rataa seurataan nyt hyvin tarkasti, ja kun se alkaa vajota alaspäin, tehdään putoamispaikasta jatkuvasti tarkentuvia arvioita. Ja jos on tarpeen, niin vaara-alueelta hätistetään lentokoneet sivummalle ja pelastusviranomaiset nostavat valmiuttaan.
Maapallo on päärynä
GOCEn itsensä keräämät tiedot auttavat myös sen putoamisen arvioinnissa, sillä yli neljä vuotta kestäneen mittausrupeaman tärkein tulos on ollut maapallon erinomaisen tarkka painovoimakartta. Nyt tiedämme paremmin kuin koskaan kuinka suuri on painovoiman veto eri puolilla planeettaamme ja minkä muotoinen täsmälleen ottaen Maa on.
Yksi konkreettinen tulos on Maan ns. geoidi, eli maapallon laskennallinen pinta, missä vesi ei voi virrata paikasta toiseen, vaan pysyisi täsmälleen paikallaan. Mikäli maapallon pinnalla olisi vain vettä, yksi maailmanlaajuinen valtameri, niin se ottaisi geoidin muodon, mikäli vuorovesiä ja merivirtoja ei olisi olemassa.
Nimi GOCE tuleekin sanoista ”Gravity field and steady-state Ocean Circulation Explorer”, ja sen keräämien tietojen perusteella voidaan esimerkiksi ymmärtää paremmin merivirtoja, meriveden korkeutta ja jäädynamiikkaa sekä havaittuja, painovoiman vaihtelusta aiheutuvia omalaatuisia vääristymiä satelliittien radoissa.
Koko GOCE-lento, siis satelliitin tekeminen, laukaisu ja operointi, ovat tulleet maksamaan noin 350 miljoonaa euroa. Tuotoksiin verrattuna se on eräs kustannustehokkaimmista tutkimuslennoista.
GOCEn tietoja hyödynnetään myös Suomessa
Geodeettisella laitoksella on sovellettu GOCEn mittaamaa aineistoa korkeusjärjestelmien perustaksi sekä eri maiden korkeusjärjestelmien liittämiseen toisiinsa. Geoidin tarkka määritys auttaa esimerkiksi GPS-mittauksista saatujen korkeuksien muuntamista.
Painovoiman mittaaminen perinteiseen tapaan maan pinnalla vie paljon aikaa, eivätkä havainnot ole kattavia. Kiertoradalta sen sijaan saadaan mittauksia tasaisesti kaikkialta, myös merialueilta, ja tulokset ovat samanlaisia.
Suomalaiset ovat olleet aktiivisesti myös GOCEn teknisellä puolella: Space Systems Finland -yhtiö on ollut päävastuussa satelliitin keskustietokoneen ohjelmistosta. Kyseessä on ikään kuin satelliitin käyttöjärjestelmä, joka pitää satelliitin halutussa asennossa, kerää instrumenttien tuottamat havaintotiedot talteen ja välittää sekä välittömät maakomennot että muistiin ennalta syötetyt ja ajastetut toimintakäskyt tietokoneelle. Ohjelmisto myös raportoi laitteiston tilasta.
Ja aivan pian se tulee myös hallitsemaan GOCEn loppua: viimeiset siitä saatavat radiopiipahdukset ovat suomalaisohjelmiston lähettämiä.
Teksti on julkaistu tänään myös Tiedetuubissa.
Vastaa
Avaruuslentoa luolastossa
Kuusi astronauttia on parhaillaan Sardiniassa osallistumassa varsin omalaatuiseen harjoitukseen: heidät on lähetetään nyt viikonloppuna kuudeksi päiväksi syvälle luolaan, missä he saavat tulla toimiin omillaan ja turvautua vain mukanaan viemiinsä varusteisiin. Vaikka avaruuslentäjien suunta on yleensä ylöspäin, on tämä Maan sisustaan suuntautuva matka monessa mielessä samankaltainen kuin lento avaruuteen.
Syvällä luolassa on pimeää ja kosteaa, eli äkkiseltään ajateltuna olosuhteet ovat kaikkea muuta kuin avaruudelliset, mutta kyse onkin periaatteesta: luola ei ole ihmisen luontainen ympäristö, kuten ei ole avaruuskaan, ja pitkään luolassa ollessa aistit mukautuvat samaan tapaan kuin avaruudessa. Pimeys muuttaa tapaamme hahmottaa ympäristöä, omalaatuinen tuoksumaailma muuttaa hajuaistiamme, kaikuvat äänet virittävät kuuloaistin toiselle taajuudelle.
Lisäksi vain pieni osa luolastosta on pohjaltaan mukavaa ja tasaista. Muualla liikkuminen on kuin avaruuskävelyillä: turvavaljaat varmistavat sen, että avaruuteen karkaamisen sijaan luolassa ei pudota syvään halkeamaan. Kurssin alussa kaikki tarvikkeet kuljetettiin näin perusleiriin, mistä tehdään tutkimusmatkoja luolaston eri osiin kevyemmin varustein.
Pimeässä, vain otsalampun valossa työskentely on kuin avaruuskävelyllä Maan yöpuolella. Astronautit ovat yhteydessä luolan ulkopuolelle vain muutaman kerran päivässä heikon linkin kautta, eli oikeastaan huonommin kuin nykyisin avaruusasemalta ollaan yhteydessä Maahan.
Kaikkein tärkeintä on kuitenkin ryhmätyö. Kurssilaisten pitää luottaa toisiinsa ja toimia ryhmänä. Ja kun jäsenet tulevat eri maista ja ovat kokemukseltaan eri tasoilla, on tuloksena erinomaisen kiinnostavaa kulttuurillista oppimista sekä herkkiä hetkiä, missä astronauttikonkarit kertovat nuorille, vielä avaruuslentojaan odottaville tulokkaille kokemuksiaan.
Konkareita tällä, parhaillaan meneillään olevalla kurssilla ovat ESAn italialaisastronautti Paolo Nespoli, japanilainen Satoshi Furukawa sekä NASAn Mike Barratt. Heidän kanssan luolissa möyrivät vihreät astronautit Jeremy Hansen Kanadasta, Aleksei Ovchinin Venäjältä sekä NASAn Jack Fischer.
Kaikkiaan tämä CAVES-kurssi (lyhenne tulee sanoista Cooperative Adventure for Valuing and Exercising human behaviour and performance Skills) kestää lähes kaksi viikkoa ja se alkoi tämän viikon alussa. Ensin osallistujat tutustuvat toisiinsa, mukana oleviin kouluttajiin ja tutkijoihin, sekä opettelevat tuntemaan luolastoa, missä koulutus tapahtuu, sekä laitteistoja ja materiaalia, mitä he tulevat käyttämään. Turvallisuusohjeet, luolakiipeämistekniikat ja esimerkiksi valokuvaaminen luolaympäristössä ovat myös listalla.
Olennaista on myös köysien käsittely, kuljettaminen ja kiinnittäminen, sillä luolassa kulkeminen on yleensä maan sisällä tapahtuvaa kiipeämistä. Luolasto on täynnä halkeamia, syvänteitä, vesialueita ja usein luola itsessäänkin on hyvin kalteva – ellei jopa pystysuora.
Reitin merkitseminen ja kirjaaminen ovat samoin tärkeää, sillä kaikkien kannalta on hyvin suotavaa, että avaruuslentäjäkuusikko pääsee laajasta luolaverkostosta takaisin pinnalle. GPS ei yllättäen toimi maan alla.
Nyt viikonloppuna itse seikkailu alkaa ja astronautit lähtevät yksin kuudeksi päiväksi pimeään, kylmään ja kosteaan Sa Grutta -luolaverkostoon. Yksi päivä kuluu perusleirialueelle menemiseen ja sen pystyttämiseen, ja viimeinen päivä purkamiseen ja poistumiseen. Neljänä päivänä heti aamulla ollaan yhteydessä ”lennonjohtoon”, tehdään päivän tutkimussuunnitelma ja toteutetaan se. Illalla päivän tulokset käydään läpi ja suunnitellaan seuraavaa päivää.
Kun luolanautit palaavat takaisin pinnalle, on kokemus yleensä erittäin voimakas: tuoksut, valo, värit ja äänet tuntuvat voimakkailta ja tuoreilta, aivan kuten avaruudesta takaisin Maahan palattaessa.
Idean takana on Euroopan avaruusjärjestön astronauttikeskuksen kouluttaja Loredana Bessone, jonka vastuulla on muun muassa astronauttien selviytymiskoulutus ja yhteistyötaitojen kehittäminen. ESA järjesti hänen johdollaan vuonna 2010 vastavalituille uusille astronauteilleen selviytymisleirin Sardiniassa, jolloin kiipeily ja majoittuminen saaren laajassa luolaverkostossa oli mukana koulutusohjelmassa. Ajatus luolien käyttämisestä sinällään koulutuksessa hyppäsi tuolloin askeleen eteenpäin ja ensimmäinen CAVES-kurssi pidettiin vuonna 2011.
Tänä vuonna CAVES-kurssia voi seurata myös internetissä: kouluttajat, tutkijat ja itse avaruuslentäjät kertovat kokemuksistaan mm. blogissa, ESA:n CAVES-nettisivuilla ja Twitterissä nimellä @ESA_CAVES. Kuvia on Flickrissä ja kurssin esittelyvideo on Tiedetuubin puolella.
Yksi kommentti “Avaruuslentoa luolastossa”
-
M.Mikkihiiri sanoo:
hyvä stori
Vastaa
Avaruuslinjoille hommiin?
Elämme historiallisia aikoja. En tarkoita Ursan blogien avaamista, vaikka sekin tietysti on merkittävä virstanpylväs sivilisaatiomme historiassa, vaan kyse on viime lauantaista ja Mojaven lentoasemasta.
Silloin lentokentällä pidettiin rekrytointitilaisuus, missä maailman ensimmäinen avaruuslentoyhtiö etsi itselleen työntekijöitä. Virgin Galactic -yhtiö on lähetellyt itse asissa jo jonkin aikaa ilmoituksia avoimista työpaikoista nettisivuillaan ja sosiaalisessa mediassa, mikä tarkoittaa sitä, että yhtiö alkaa toimia ihan oikeasti lähitulevaisuudessa.
Kiinnostavaa ilmoituksissa on ollut se, että ne ovat tyypillisiä lentoyhtiöiden työpaikkoja — avioniikkainsinööri, huoltoteknikko, laatutarkastaja ja niin edelleen — mutta mukana on hieman erikoisempia lentoyhtiöiden työnkuvauksia, kuten hybridiraketti-insinööri tai rakettityöntövoimatestauspäällikkö.
Onhan avaruusjärjestöissä ja niille työtä tekevissä yhtiöissä ollut jo erilaisia raketti-insinöörejä, mutta nämä ovat historiallisia työpaikkoja: avaruusturismilennot alkavat pian ja niitä tehdään samalla filosofialla kuin lentoyhtiöt toimivat tällä haavaa. Kohta avaruusaluksia huolletaan ja valmistellaan lennoilleen samaan tapaan kuin Airbusseja Helsinki-Vantaalla. Se on valtavan suuri askel eteenpäin avaruuslentojen historiassa, ja tulee varmasti muuttamaan monia asioita.
Samalla kun Virgin Galactic kerää itselleen väkeä, ensimmäinen avaruusaluksista tekee jo koelentojaan. Viime viikolla SpaceShip2 -aluksista ensimmäinen, VSS Enterprise, teki todennäköisesti viimeisen koelentonsa ennen ensimmäistä lentoaan avaruuteen. Alus irtaantui emoaluksen alta omille teilleen, sytytti rakettimoottorinsa ja kiihdytti noin 1,6 -kertaiseen äänen nopeuteen, jolloin se käänsi taittuvan pyrstönsä asentoon, missä se tulee olemaan aikanaan Maahan takaisin palattaessa. Tämän jälkeen alus palautti pyrstön normaaliasentoonsa ja liitolensi takaisin lentoasemalle.
Ensimmäinen avaruuspomppauksen jälkeen alus tullee tekemään kymmeniä samanlaisia lentoja yli 100 kilometrin korkeuteen, ennen kuin se otetaan matkustajaliikenteeseen. Aivan ensimmäisellä matkustajalennolla on nähtävästi Virgin-yhtiöryppään perustaja ja johtaja Richard Branson perheineen.
Enterprisen sisaralus VSS Voyager on myös valmistumassa ja yhtiö aloittaa ensi vuonna lennot myös varta vasten New Mexicoon rakentamastaan avaruuslentokeskuksesta. Elokuussa noin 640 henkilöä oli jo ostanut noin 200 000 euroa maksaneen lennon, ja erittäin todennäköisesti lentojen alettua kiinnostuneiden määrä tulee lisääntymään. Ja mukana on myös muutama suomalainenkin (joita tosin en kutsuisi astronauteiksi yhtään sen enempää kuin lentomatkustajia sanotaan lentäjiksi).
Vaikka kyseessä ovatkin ”vain” pomppaukset noin 120 kilometrin korkeuteen ja 2,5 tuntia kestävien lentojen aikana koetaan ”ainoastaan” kuuden minuutin ajan painottomuutta, nousevat alukset kunnolla avaruuteen. Siellä tunnelma ja maisema aluksen ympärillä ovat aivan kuin avaruudessa.
Avaruusalusten tekeminen on ollut tietysti helppoa verrattuna siihen byrokratiaan, mitä lentojen aloittamiseen vaadittavan uuden lainsäädännön tekeminen on vaatinut. Sekin on jotain aivan uutta: lentomatkustajien oikeudet, lentoyhtiöiden velvollisuudet ja lentokoneiden vaatimukset on hyvin määritelty, mutta avaruusturistilennoille vastaavia ei ole ollut olemassa. Koska lentoja ollaan aloittamassa ensinnä vain Yhdysvalloissa, on sikäläinen ilmailuvirantomainen FAA ollut tässä olennaisessa roolissa (ja todennäköisesti muut maat tulevat aikanaan vain kopioimaan amerikkalaissäädökset).
Ottaen huomioon kuinka suurella joukolla ja pitkään asiaa vatvottiin, on tulos hyvin yksinkertainen. Alusten pitää täyttää normaalit matkustajien kuljettamiseen käytettävien lentokoneiden vaatimukset ja niiden valmistajan pitää varmistaa, että alus kestää myös avaruudessa. Lentäjillä pitää olla normaali kyseisenlaisen ilma-aluksen kuljettamiseen vaadittava lupa ja heidän täytyy hallita alus myös lentotilanteissa, jotka eivät ole perinteisiä.
Matkustajilta ei vaadita lääkärintarkastuksia, koska FAA on kiinnostunut lähinnä siitä, että lennot eivät vaaranna ”yleistä turvallisuutta”. Tarkastusta suositellaan ja todennäköisesti Virgin Galactic tuleesellaisen pyytämään, koska lentojen maineen kannalta ei olisi hyvä, jos joku ensimmäisistä matkustajista saisi esimerkiksi sydänkohtauksen ja kuolisi.
Matkustajille pitää selittää aluksen lentohistoria, niille tapahtuneet mahdolliset onnettomuudet ja heidät tulee opastaa toimimaan mahdollisissa vaaratilanteissa. Ja sen jälkeen, ennen lentoa, heidän tulee allekirjoittaa paperi, missä he vakuuttavat lähtevänsä lennolle omalla vastuullaan.
Nähtävästi siis ensimmäiset allekirjoitukset tehdään ensi vuoden alussa. Ja uskon, että siitä tulee varsin merkittävä päivä, koska se aloittaa toiminnan, joka tulee hyvinkin nopeasti tekemään myös lennot kiertoradalle, kunnolla avaruuteen, arkisiksi nopeammin kuin nyt uskommekaan. Aika on kypsä uudelle harppaukselle avaruuden valloituksessa.
2 kommenttia “Avaruuslinjoille hommiin?”
-
IkuinenRakkaus sanoo:
”Suuri osa avaruudesta tulevasta säteilystä – gamma- ja röntgensäteily kokonaisuudessaan – jäävät havaintolaitteidemme ulottumattomiin ellei laitteita saada jollain konstilla ilmakehän ylä- ja ulkopuolelle. Ratkaisu siihen löytyi avaruustekniikasta, jota on hyödynnetty jo yli puolen vuosisadan ajan.”
Itse en usko vetävän voiman olemassa oloon. Enkä kaareutuvan avaruuden olemassa oloon!
Joten oletan että esim. galaksien keskusten supermassiivisista ja erittäin tiheistä kohteistakin työntyy ulos tihentymiä, aivan kuten tähdistäkin työntyy ulos fotoneita ja neutriinoja.
Galaksien keskusten supermassiivisista kohteista ulos työntyvät tihentymät olisivat vain niin tiheitä ja pieniä, etteivät meidän laitteet kykenisi rekisteröimään niitä.
( Ne välittäisivät kuitenkin työntävää voimaa pois päin galaksin keskustasta! )
Silti kyseisissä tihentymissä oleva tiheään puristunut liike / energia voisi työntyä auki isommalle alueelle, jos kyseisiin tihentymiin kohdistuisi tarpeeksi paljon ulkoista liikettä, joka saisi ne ikäänkuin lämpölaajenemaan, jolloin niistä ”syntyisi” uusia atomien ytimiä eli uutta ainetta ja näin laitteemme luonnollisesti kykenisivät havaitsemaan ne.
Väitänkin että kaikki aine on peräisin galaksien keskusten supermassiivisista kohteista.
Nämä galaksien keskusten supermassiiviset kohteet koostuisivat itse erittäin tiheistä ja massiivisista tihentymistä jotka olisivat peräisin erittäin kaukana näkyvän maailmankaikkeuden ulkopuolella olevista kohteista joissa jokaisessa olisi äärimmäisen paljon enemmän ikuista asiaa kuin näkyvässä maailmankaikkeudessa on yhteensä.
Työntyisimme pois päin näistä näkyvän maailmankaikkeuden ulkopuolella olevista kohteista ja näkyvän maailmankaikkeuden sisäinen liike / paine saisi vauhtimme kiihtymään suhteessa näihin näkyvän maailmankaikkeuden ulkopuolisiin kohteisiin ja josksu hamassa tulevaisuudessa nyt kiihtyvä liike tulisi kohdistumaan muihin vastaaviin äärimmäisen tiheisiin ja massiivisiin kohteisiin jotka osallallistuvat koko ajan ikuisen asian kierrätykseen jne.
Näkyvän maailmankaikkeuden kaikki ilmiöt perustuisivat näin ollen työntämiseen, työntymiseen, syrjäyttämiseen eli ikuiseen kierrätykseen!
En myöskään usko ihmisen keksimiin käsitteisiin kuten laajenevan avaruus, ylimääräiset tilaulottuvuudet, pimeä aine ja pimeä energia.
Jos kaikki selittyy liikkeen avulla, niin silloin olisi olemassa vain ja ainoastaan työntävää voimaa!
Koska liike on työntävää voimaa ja koska negatiivista liikettä ei ole, miksi uskoisin vetävän voiman olemassa oloon!
Onesimpleprinciple
.
-
Lasse Reunanen sanoo:
Avaruusmatkailusta kirjoitti myös Iltalehden t-liite (Taustat & tekijät) 18.9.2013 / Juho Rissanen esitteli; ”Näin avaruus valloitetaan”, jossa eri valtioiden ja yksityisten yritysten hankkeita:
”Averuusturismi vuonna 2014 (Virgin Galactic -yhtiö), – Asteroidit vuonna 2018 (Nasa lähettäisi luotaimen vuonna 2016 kohden asteroidi Bennun), – Mars vuonna 2023 (useita suunnitelmia – Tiede -lehti 9/2013 esitteli myös suunnitelmaa Mars-ohilennosta miehitettynä vuonna 2018), – Kuu vuonna 2025 (miehitetty avaruuslento), – Jupiterin Europa -kuu (myöhemmin tulevaisuudessa)…
Avaruusmatkojen kolme ”suurinta ongelmaa”;
– Avaruussäteily, – Rahoitus, – Välimatkat /
Lyhimmillään: Mars etäisyys 56 milj. km / 150 päivää, – Jupiter 600 milj. km / noin 6 vuotta, -Aurinkokunnan lähitähti Alpha Centauri 4,3 valovuotta = noin 40 biljoonaa km / noin 400 000 vuotta em. avaruusaluksen nopeuksilla.
Ehdotus lähetetty, nimelle:
The Rosy Flowery
Perusteluna tiivistelmä:
Read Le Petit Prince (1944) / Antoine de Saint-Exupéry and think the Rosetta;
a rose, rosette or name: The Rosy Flowery…