Yllätyksien yö
Sään haltija on heitellyt meitä täällä rannikolla lähinnä tulvivalla sateella tai myrskylukemissa peuhaavalla tuulella, joten deadlinen lähestyessä uhkaavasti sukelsin suosiolla menneeseen ja pöytälaatikon kätköihin. Tämänkertainen tarina sijoittuu, -yllättävää kyllä säiden puolesta kuluvan vuoden syyskuulle, eli tarkemmin 18.-19.9.2023 väliselle yölle, jolloin olimme pitkästä aikaa lähdössä yhteiskytikseen aviomieheni Rikun kanssa. Täytyy sanoa, ettemme olleet alussa yhtään varauduttu tämän mittakaavan revontulipöhinään. Mikäli tätä yötä pitäisi kuvailla tähän alkuun lyhyesti, niin voihan nenä.
Ajoimme aloittamaan iltaa vakkari kuvauspaikkaan eli Laustin peltoaukealle ajoissa eli yhdeksän maissa ehtoolla. Toiveena oli, että saisin syksyn viimeiset niityllä sinnittelevät kukkaset ja reposet samaan kuvaan. Meillä on satanut viime aikoina niin rankasti, että kaikki kuvausalueet muistuttavat paikoin kahluualtaita ja Laustin peltoaukea oli saavuttanut Evergades-mittakaavan, joka puolella upotti. (kiitoksia vertauskuvasta Adrian, pelto todella muistutti kuuluisaa suoaluetta) Perillä vedin saappaat jalkaani ja haahuilin otsavalon kanssa ympäriinsä termoksesta kahvia siemaillen ja sommitellen mielessäni tulevia kuvia. Reposet alkoivat näkyä heti vaalealta taivaalta allekirjoittaneen pelto-katselmuksen loppumetreillä (hei, näytös alkaa, kiri kiri huusi Riku autolta) Pelto litisi ja lätisi askeleideni alla, kun kirmasin kohti autoa ja kuvausvarusteita.
Jo toista kertaa syksyn aikana taivaalle ilmaantui jotain poikkeavaa eli jännä, diffuusi vihreä revontulinauha. Se oli pimeää odottaessamme venynyt varkain vaalealla taivaalla yli zeniitin, laskeutuen luoteeseen. Revontulinauhan liike oli silmin maltillista huojuntaa, vertauskuvallisesti humalaiset mangustit siellä mennä mökelsivät. Mitä ihmettä ja kukas sinä olet, kysyin muodolta pimeässä. Oletko pelkkä kaaren yläosa vai osa jotain muuta? Ei kutkale vastannut. Nauhamaisen muodon ympärille syttyvät revontuliläiskät hieman varastivat tällä kertaa huomiota itse kaaresta. Kuvasin läiskiä ja diffuusia nauhamaista revontulta hetken säädellen kameran asetuksia. Otin pienellä aukolla (2.4) suurilla isoilla (3200-6400) lyhyitä (1-3s) valotuksia, jotta reposien mahdollinen rakenne erottuu. Tässä kohtaa lukijakatsomosta kuuluu ähkäisy ja ahdistunut huudahdus ”nuo arvot tuovat mukanaan salettia kohinaa”. No kohisee kohisee, mutta jos kuvataan repolaisia tutkimuksia silmällä pitäen, saa kaikki kuvauskamat heittää niin sanotusti kaakkoon. Kohinaa tulee kuviin väkisinkin, mutta tutkimusmateriaalina ne ajavat asiansa loistavasti. Lisäksi sellainen vinkki, että mikäli taivaalle hahmottuu jotain outoa, kannattaa aina kuvata sarjaa ilmiön suuntaan. Sarjakuvaus auttaa hahmottamaan ilmiön liikkeitä jälkikäteen analysoitaessa. Näyttelykuvat kuvataan eri asetuksilla, paljon maltillisemmin eli kameraa saa räplätä paljon yön aikana 🙂 Diffuusi nauhamainen revontuli pysyi taivaanlaella melko pitkään, kunnes revontulikorona ikäänkuin ”hajotti” sen ja taivas peittyi tavallisiin revontulimuotoihin.
Välillä kuvauksiin tuli keskeytyksiä. Jokin hyönteinen mönki pimessä kasvoilleni toistuvasti. Toivottavasti ei syvästi inhoamani hirvikärpänen, koska kasvillisuuden joukossa ollaan. Mielenrauhan saamiseksi oli pakko sytyttää valoa. Otsavalo kertoi pienehkön, vaalean yöperhosen rakastuneen kasvoihini. Perhonen aloitti ”kuvaajan halimisen” laskeutumalla parkkiin justiin kolmoishermon puolella olevalle kulmakarvalle, ja siitä se sipsutti/ räpiköi poskipään halki hermoratoja seuraten päätyen joka ikinen kerta nenän kärkeen. Kroonisen kolmoishermokivun vuoksi hermokohdat kasvoillani on tosi herkkiä, eli nyt voi vapaasti sanoa, ettei poskipääni kestänyt edes perhosen siiven kosketusta, joka tuntui paikoin jopa polttavalta. Hätistin perhosta välillä kauemmaksi. Ihan sama vaikka vaihdoin vähän paikkaa, yökkönen teki seuraa. No kivaa, että pellolla oli kaksi minusta tykkäävää otusta, yöperhonen sekä Riku. Lopulta yöperhonen tyytyi kolmoishermokatselmuksen sijaan nököttämään pipollani ja siinä se pysyi kyydissä ainakin puoli tuntia, vaikka ryntäilin kuvakulmien perässä menemään ympäri peltoa kuin pillastunut hirvi.
Taivaallisen haahuilun keskeytti selkäni takana tapahtuva äksöni, Riku oli onneksi kartalla tapahtuvasta ja hihkaisi ”mikä ihme tuolla idän suunnalla on”? Käänsin itseni ja kameran siihen suuntaan, valotuksien säätö ja annoin palaa, tämä ilmiö on saatava talteen. Metsän takaa nousi merkillisen korkeita säteitä joiden väri oli pinkin lilaa. Säteet pysyttelivät taivaalla paikoillaan keskellä hieman höttöistä revontulivyötä syttyen-sammuen n. 20 minuutin ajan, jonka aikana niiden viereen syntyi vertailuun tavallisia (siis hurjan paljon lyhyempiä) revontulipilareita- ja säteitä. Reilun parinkymmenen minuutin jälkeen pitkät, lilat säteet lähtivät lopulta hitaasti liikkeelle (!) kohti zenittiä, kulkien vilkkuen revontulikaaren yläreunaa seuraten koillisesta luoteeseen. Mekanismi oli todella Stevemäinen, sillä erotuksella että tämä ei ollut nauhamainen vaan terävä sädekimppu tai jokin vastaava. Näitä erikoisen värisiä säteitä näkyi näytelmässä pariin otteeseen illan aikana.
Pikkuhiljaa revontulia alkoi hahmottumaan kaikkialla taivaankannella. Noin 22.30 jälkeen reposilla lähti meininki täysin hansikkaasta ja ympärillä tapahtuvaa on lähes mahdotonta kuvailla. Moninkertainen revontulivyö nousi idän taivaalle ja samaan aikaan revontulikorona tykitti pään yläpuolella ja näytelmä oli kuin aikoinaan Utsjoella, turha varmaan kertoa, että kaksi sielua oli pakahtua ikävästä pohjoisiin ollen samalla kiitollisia koetusta. Samaan aikaan lännen ilmansuunnilla väijyvät pilvet hivuttautuivat lähemmäs. Ne saapuisivat Laitilan taivaalle yhtä varmasti kuin veroilmoitus, joten päätimme nauttia revontuli showsta niin kauan kuin voi. Kahlasin pellolla edestakaisin ja kuvasin onnesta soikeana ympärillä tapahtuvaa yöperhosen lepattaessa kyydissä. On ihan mielettömän vinkeän näköistä, kun kuvissa on kesäkukkia ja repolaisia. Pellolla hyöriessä tuli jopa kuuma ja jano, niinpä palasin hetken jälkeen autolle, kun repoihin tuli pieni hyydähdys. Pikkuisen kahvia, suolalihaa ja vissyä ja taas mentiin taivaalla sekä maan päällä.
Välillä vain olimme, katselimme ja joimme rinnakkain kahvia Rikun kanssa taivastellen kilvan tapahtumia. Oli upeaa saada jakaa tämä hienoakin hienompi hetki. Puolen yön jälkeen alkoi taivaalla todellinen discovaloilu eli laajamittainen sykintä. Revontulet näyttivät vuoronperään syttyvän ja sammuvan. Vihreät aallot hulmahtelivat taivaalla pyrkien kohti zeniittiä. Levottomia, liekkimäisiä reposlepatuksia tanssi kaaren yläpuolella.
Jos pitää yleisesti luonnehtia niin taivaalla tuli ja meni muotoja muotojen perään ja olisi pitänyt omistaa neljä kameraa, blackanddecker sekä viisitoista kättä, noin osimoilleen, jotta kaikki olisi saatu talteen. Yöllä sai ampua tauotta ruutuja joka ilmansuuntaan ja silti samaan aikaan selän takana sattui ja tapahtui, onneksi olimme liikkeellä kaksin. Allekirjoittanut on yrittänyt kasvattaa silmiä selkäänsä siinä onnistumatta, joten ylimääräinen silmäpari oli hyvä asia. Kolme tuntia ei ollut jälleen kuin näyttää eikä ajan kulumista huomannut ollenkaan. Lopulta reposet hyydähtivät, revontulikaari laski alemmas kohti horisonttia ja arvot kokivat hetkellisen huononemisen. Tässä välissä vein Rikun kotiin lepäämään ja kävin pienen lenkin Hankerassa eli naapurissa, jossa oli laitumella edelleen yksi paalieläin. Päivällä olivat korjanneet olkipaaleja pois ja tämä oli jostain syystä hylätty pellonpieleen. Sommittelin paalin muutamaan kuvaan, mutta pilvisyys ja kovat tuulenpuuskat vain lisääntyivät sadealueen saapuessa, joten lähdin muutaman ruudun jälkeen hyvillä mielin nukkumaan. Koettu yö oli komea ja hiukan kuvauksellisesti jopa haastava, reposet olivat paikoin nopeita liikkeissään. Puoli kolmelta lopulta pääsin petiin asti.
Seuraavana päivänä vallitsi ”panda ja tosipanda”-fiilis ja aamulla peilistä tuijotti kestohymyillä varustettuina kaksi kappaletta hyvin onnellisia pussisilmiä. Yö oli valvomisen ja kaiken vaivan väärtti.
-Pike
Kuvia illan varrelta, tapahtumajärjestyksessä.
