Viljapeltojen vypit
Kiviharrastus kuuluu itselläni olennaisena osana kesään ja takana oli aika rankka louhosreissu kuumassa säässä. Saunan jälkeen illalla olo oli aika tyytyväinen ja samalla melkoisen rättiväsynyt. Luin sohvalla kirjaa Rikun katsoessa telkkaria. Sää näytti sumun ja jostain ilmaantuneiden alapilvi lauttojen puolesta melkoisen tukkoiselta.
Kävin ennen puoltayötä ulkona ja tavallisia pilviä koskeva ennuste oli mennyt sujuvasti ahterilleen,- sää kirkastui, mutta kovaa tahtia nousi todella tiivis sumu. Ensimmäisellä katselmuksella valaisevia yöpilviä eli vyppejä eli yökkösiä näkyi maltillisesti idän puolella pienellä alueella horisontissa todella matalalla. Ajattelin katsoa tilannetta uudestaan hieman yli puolenyön ja menin onneksi pötköttämään sohvalle enkä sänkyyn, koska todennäköisesti olisin nukkunut onneni ohitse. Riku tönäisi nukkumaan lähtiessään allekirjoittaneen hereille horteesta, lukemani kirja oli tyylikkäästi pudonnut nenälleni. Taisin olla aika väsynyt, kun edes kirjan laskeutuminen nenälleni ei herättänyt. Lepo tuli hyvää kohtaan, koska yön pikkutunteina nimittäin ei ehtinyt edes ajatella sellaista ylellisyyttä kuin vaaka-asento tai höyhensaaret. Pienet muutaman minuutin kestäneet ettoneet onneksi piristivät kummasti.
Varttia yli puolen yön jälkeen ulkona käynti aiheutti nukkumatin hätistelyn naapuriin, taivaalle kun oli muodostumassa laaja valaisevien yöpilvien näytelmä. Näkymä johti hälyjen antamiseen omaan kyttääjä-ryhmään ja parille ystävälle sekä suunniteltu sänky vaihtui yöunineen Untamalan sumuiseksi peltoaukeaksi. Kerrankin intuitio oli oikeassa, että nyt kannattaa jäädä kuvaamaan tuttuihin maisemiin ja maltoin jopa kuunnella sisäistä ääntäni enkä ryntäillyt aadeehoodeena pitkin maita ja mantuja, kuten tavallisesti. Näkymät olivat aivan erilaiset kuin yleensä, koska sumu muuttaa tutunkin maiseman täysin tuntemattomaksi maailmaksi! Ja tällä kertaa, oi armas lukijani minulla oli suurena yllätyksenä myös ihan aito kuvaussuunnitelma! Ajatuksena oli ajaa Untamalaa halkova muutaman kilometrin mittainen peltotie alusta loppuun ja pysähdellä välillä levikkeille kuvaamaan yökkösiä sekä hienoja kesäisiä maisemoita. Eikun tavarat autoon eli lempinimeltään Hitsiin ja tien päälle.
Untamalassa odotti yllätys ja sumun joukossa oli yllättäen selkeitä kohtia. Heti aukkopaikan löydettyäni nykäisin Hitsin parkkiin ja annoin kameran laulaa suloisia säveliä yöpilvien levitessä ja kirkastuessa taivaalla. Kuvaajalla oli muuten todella paljon iniseviä ystäviä ja kiiressä päälle jäivät väärät, liian ohuet housut (hyttyset pistivät niistä lävitse, auts) ja myöhemmin oli kortisonivoiteella käyttöä…
Kuin kujeillen sumu vaihtoi jatkuvasti paikkaa tiivistyen välillä suoranaiseksi muuriksi, jolloin näkyvyys heikkeni kadoten välillä täysin ja tarkennus yöpilviin oli sanalla sanoen vaikeaa. Välillä tarkennus piti tempoa aivan hatusta, koska edes puiden latvoja ei kunnolla näkynyt. Mietin pariin otteeseen laajakulmaan vaihtamista kameraan, mutta hyttysiä ja pieniä kärpäsiä parveili ympärilläni siihen malliin, että niitä olisi päätynyt pahimmillaan kokoelma kameran kennolle, niinpä pistin kännykän eli One plus pro 10 laajakulman välillä töihin,-hyvä oli tämäkin laite testata tositilanteessa. Ultralaajakulma vaan tuppasi myös jäämään ahtaaksi ja toki kännykän kuvan laatu ei kykene kilpailemaan täyden kennon kameralle, mutta katsoja toivottavasti hahmottaa kuvasta, miten laajalla yökköset taivaalle oleilivat. Koettu ja nähty näytelmä sijaitsi siis laajalla alueella taivasta, ja yökköset kattoivat taivaankannen lännen ilmansuunnan puolelta itään. Pohjoisen ilmansuunnilla näkyi matalalla erillisiä kirkkaita vöitä ja teräviä lainemaisia muotoja. Aivan etelän suunnalla sijainnut ohut kaistale tummuvaa taivasta horisontin tuntumassa taisi olla ainut alue, jossa vyppejä ei majaillut. Yökkö näytelmä kattoi siis arviolta ⅞ taivasta.
Pään yläpuolelta kulkeva yöpilvivyö oli sanalla sanoen aivan häkellyttävän kaunista nähtävää. Se kiemurteli pitkin taivaanlakea syttyen täyteen kirkkauteen 01-01.30 maissa yöllä muotojen seuratessa toistaan melko vinhaa tahtia ja näytelmä pysyikin kirkkaana aina aamuun asti. Mukana oli muodoista pyörteitä, harsoa, laineita, vöitä ja itselleni jälleen tunnistamaton muoto, kuin mammatus pilviä, jotka muodostuivat pään yläpuolelle kirkkaimman lainemaisen muodon molemmille puolin. Olen kutsunut tuota muotoa aikojen saatossa myös“luurangon sormeksi”, mutta se ei ole mikään tietellinen nimi, vaan keksimäni lempinimi jännän näköiselle yöpilvimuodolle. Tätä muotoa näkee harvemmin taivaalla, ehkä kerran-kaksi kesässä. “Luurangon sormi” ei taaskaan kestänyt koossa kauaa, vaan muutaman minuutin jälkeen mammatusmaiset pilvimuodostelmat hajosivat ja muotoutuivat vieretysten taivaalla oleviksi teräviksi, hohtaviksi aalloksi ja eräänlaisiksi kareiksi joiden väliin jäi kirkasta yöpilviharsoa.
Kylätien lopussa itikat yllättäen kaikkosivat ja sain seuraa kylän uudesta asukkaasta, joka tuli ulos ihmettelemään yöpilviä. Ensimmäinen kysymys oli “siis mitä ihmeitä nää hohtavat jutut taivaalla ovat”? Rupattelimme hetken yöpilvistä ja myös muista asioista, paransimme vähän maailmaa siinä sivussa ja välillä osoittelimme kilvan taivaalle “kato tuollakin näkyy nyt niitä lainemaisia muotoja, ota nyt äkkiä kuva”. Mietin miltä tämä kaikki olisi näyttänyt ulkopuolisen silmään, kaksi tyyppiä huitoo kilvan keskellä autiota kylätietä aamun pikkutunneilla ja osoittelee sormella taivasta. Puolisen tuntia sujui rattoisasti ja oli mukavaa saada samanhenkistä seuraa. Lopulta naapuri joutui luovuttamaan, aamulla työt kutsuisivat ja polkumme erkanivat. Toivottelimme hyvät yöt puolin ja toisin.
Sumun käydessä tien päässä liian sankaksi käänsin keulan kohti kotia ja muutama sommittelu mielessäni lähdin palaamaan tietä takaisin kotia kohti,-luonnollisesti pysähdellen vähän väliä. Tien penkkoja ei oltu vielä siistitty joten ketokukkaset täyttivät penkereet eri värikirjoissa ja uskomattoman hyvillä tuoksuilla. Kotimatka ei ole koskaan vielä kestänyt naapurikylästä näin kauan, mutta maisemat olivat sanalla sanoa niin upeita, ettei paluumatka sillee niin sanotusti edennyt, -taaskaan. Untamalasta kotiin ajaa normaalisti pari minuuttia, tuona yönä siihen rupeamaan kului reilu tunti 😀 Aamuyöllä sumua alkoi kertymään joka puolelle niin paljon, että tarkennus oli ihan silkkaa arpapeliä. Yllättävää kyllä Canonin linssi ei tällä kertaa huurtunut, ja ainut syy siihen oli se, että laitoin kameran välillä laukkuun lepäämään ja kuvasin kännykällä. Jos objektiivi ei ole sääsuojattu ja kännykkä löytyy povitaskusta, niin suosittelen ”ei sääsuojattujen” obiskoiden kanssa kuvaustaukojen pitämistä. Canonin kittilinssiin ei oikein saa teipattua edes lämpöpussia, koska välillä täytyy luonnollisesti zoomailla yöpilvien rakenteisiin. Rakastan eritoten kuvata yökkösien yksityiskohtia ja siihen Canonin 24-105mm linssi on ylivoimaisesti paras sekä lisäksi se vinjetoi eli tummuu kulmiin todella vähän.
Tiedättekö sen tunteen, kun olette kameran kanssa “yhtä”, kaikki sujuu asetuksien laittamisesta alkaen? Se on kuin tanssia ja viimeisen nimittäin päälle palkitsevaa tunnelmaa. Paras kohta reissussa oli se, että sain muutaman pitkään ja hartaasti odottamani kuvan otettua, koska kaikki elementit osuivat yksiin. Oli sopivasti sumua, yöpilviä, kukkasia ja tämä kaikki oikealla suunnalla maisemaan nähden. Ja ihmeellistä kyllä, tämä reissu sujui ilman ihan järin pahoja mokia lukuunottamatta ihan loppuyön tunteina sattunutta muutamaa kuvaajan innostunutta peruutusta maiseman ja sommittelun sekä perspektiivin lumoissa taaksepäin katsomatta…tuloksena oli pariin otteeseen tilanne “hups, takana olikin oja, painanne tai pujopensaikko, joka sai myös muistamaan miksi allergialääkkeet ovat keksitty. Tovin aivastelun jälkeen siirtelin kameraa kuvakulmia vaihdellen ja ihastuksesta huokaillen, kunnes sumu läheni ja taas piti siirtyä.
Yön viime metreillä ajattelin parkkeerata Hitsin vielä kerran hetkeksi, ”koska tämä maisema ja nuo vypit”. Aavistuksen väsyneenä sekä innoissani kaikesta nähdystä ja koetusta unohdin laittaa automaattiotuksesta parkkivaihteen päälle ja yrittäessäni astua ulos huomasin, että auto liikkuu. Moka tuotti makeat naurut, koska mitään ei sattunut eikä auto karannut järin pitkälle…Vaikka reissu meni ruokottoman myöhään eli puoli neljältä auringon haalistaessa yökköset näkymättömiin ja sumun käydessä todella sankaksi pääsin vasta nukkumaan oli seuraavana päivänä olo melkoisen latautunut ja päivä lähti sujumaan aamuherätyksestä huolimatta hyvällä energialla ja positiivisella pöhinällä. Nämä hulppeudet olivat metka kokemus.
Valaisevat yöpilvet eli yökköset eli vypit näkyvät vain kesäisin, kun aurinko on 4-16° horisontin alapuolella ja tekee näin ollen yöpilvistä näkyviä. Yöpilvet koostuvat jääkiteistä, ja ne taittavat horisontin alapuolisen auringon valoa näkyen öisellä taivaalla sinertävinä ja hopeanhohtoisina aaltomaisina muodostelmina, pyörteinä, laineina, harsona tai parhaimmillaan hohtavina vöinä. Mielikuvituksen avulla taivaalla näkyy väliin joko jähmettyneitä salamoita, joskus hahmoja toisesta ulottuvuudesta,-tai sitten niitä kuuluisia “luurangon sormia”. Yökköset valaisevat kesäyön kulkijan polkuja mystisellä valollaan tuoden mukanaan ripauksen selvittämätöntä mysteeriä.
Mistä yököt tulevat ja mistä ne koostuvat? Jääkiteet, joista yökköset syntyvät sijaitsevat n.80-100 km korkeudella, koostuen mahdollisesta meteoripölystä ja sisältäen myös tulivuorien purkauksien hiukkasia, rakettilaukaisujen jäämiä ja muita ilmassa olevia epäpuhtauksia,-joita on siis ollut ihan aina. Nykypäivänä yökkösiä näkyy ehkä enemmän kuin aiemmin, mutta oleellisin ero on se, että nykypäivän kamerat ovat kuin luotuja näiden ilmiöiden tallentamiseen ja yökkösistä kiinnostuneita ihmisiä on huomattavasti enemmän. Ja silti joka yö yökköset eivät näyttäydy katsojalle ihan aina eli tuuriakin pitää olla matkassa. Mikseivät? Sitä kukaan ei tiedä.
Kuvat Canon EOS 6D, Canon 24-105mm / Oneplus pro 10. Rungon ISOt 100, f8-11, 3,5-10s
Kesäyöt, ne ovat pullollaan taivaan taikuutta kulkijalle 💜
-Pike
