Värikästä menoa
Tätä kirjoittaessa tuntuu uskomattomalta, että kovin revontuli show sitten kuuteen vuoteen tuli koettua vain hetki sitten eli 23.-24.3.2023. Samalle illalle sattui vielä rakettilaukaisu-jota tosin oli odotettu jo muutama viikko. Rakettilaukaisu revontuli tutkimusta varten lähti Ruotsin Kiirunasta Euroopan avaruusjärjestön avaruuskeskuksesta ja raketista levitettiin tutkimuksia varten bariumia, joka näkyi yötaivaalla sinisenä pilvenä. Pitihän tuota tapahtumaa yrittää vähän kytistellä yhdessä aviomieheni Rikun kanssa. Kovanluokan revontulinäytelmät ovat meidän perheen yhteistä aikaa, molemmat kun tykkäämme luonnonilmiöistä kuin hullu puurosta. Nyt olisi extrana tyrkyllä vielä rakettilaukaisun bariumpilvet.
Iltapäivällä sitten alkoivat revontuli ennusteet näyttämään sille, että illaksi olisi todella odotettavissa katseltavaa. Olen sen verran taikauskoinen, että pakkasin kaiken ihan viime tingassa, varttia ennen lähtöä etteivät vaan pilvet kuule kuvauslaukun vetoketjun ääntä. Tästä tuli silti jälleen karsea jännitysnäytelmä sään suhteen.
Jäimme tähyilemään Rikun kanssa Laitilan Laustin peltoaukeille tienoota ja luoteesta pohjoiseen (juurikin rakettilaukaisun puolella!!) oli pilviä sekä pellolla kauempana hyvin tiukka, nouseva sumu sekä pienen uimastadionin verran vettä. Mietimme hetken, mitä nyt kuuluu tehdä, kokemuksesta kumpikin tiesi, että sumu nousee 100% varmasti ja näkyvyys menetettäisiin pariksi tunniksi. Liikkuminen vetelällä pellolla ei myöskään saanut kannatusta. Fakta oli kuitenkin, että rakettilaukaisuun mennessä pilvet eivät ehkä Laitilasta kaikkoisi ja nyt pitää yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on eli tähdätä pyydystämään kuviin mahdollinen bariumpilvi sekä revontulet. Ne nähdäksemme pitäisi päästä muuta maastoa korkeammalle. Asetimme mietintämyssyt päähän ja tovin fundeeraaminen tuotti tutun paikan. On olemassa yksi alue, joka pysyttelee viimeiseen asti sumun yläpuolella; se on eräs louhos. Louhos on aktiivinen ja se on tällä hetkellä täynnä murskaimia, sepelikasoja ja työkoneita eli ahdasta tulisi olemaan. Muuta paikkaa ei tähän hätään löytyisi, joten lähdimme matkaan kohti Pyhärantaa.
Yllättäin ajomatkalla alkoi taivas avautumaan ja matkalla näin sivuikkunasta rakettilaukaisun (siis näytti, kuin taivaalle olisi syttynyt uusia tähtiä vieri viereen) ja siitä seurasi, että piti ottaa loppukiri. Pääsimme kuvauspaikkaan perille, nopea vilkaisu taivaalle kertoi aktiivisen revontulikaaren ilmaantuneen näkyville. Kamerareppu selkään, jalusta käteen ja menoksi. Pingoimme tietä pitkin kohti kallion lakea. Tiellä joka nousi jyrkästi kallioille oli loskaa ja lunta nilkkoihin asti ja alusta jäätä joten eteneminen oli luvalla sanoen raskasta ja välillä jalat sutivat nastoista huolimatta tyhjää, sai todella olla varovainen liikkeissään. Yllättävän vähän hengästyneinä pääsimme kallion laelle (jes, kuntokuuri on purrut) ja sitten alkoikin sellainen tykitys taivaalla ettei “mithän järkheä” kuten savolainen ystäväni asian myöhemmin ilmaisi! Ja siellä näkyi kuvissa horisontissa sininen bariumpilvi poistuvien pilven riekaleiden ja revontulien joukossa, voihan autuutta! Bariumin sininen pilvi viipyili jonkin aikaa taivaalla ja tuuletin villisti onnistumista. Jes!
Kuvauspaikan valinta osoittautui myöhemmin oikeaksi, tosin pilviltä ei ihan vältytty tälläkään kertaa, vaan niitä velloi etenkin pohjoisen puolella taivasta. Vähän pelkäsin, että louhos kaikkine koneineen ja sorakasoineen käy ahtaaksi sommitella, mutta toisin kävi. G4 luokan (eli todella voimakas ja laajalti etelässä näkynyt) räjäyttävä revontulinäytelmä sopi alueelle ihan hyvin. Itseasiassa oli mukavaa ja vähän haastavaa, että sommiteltavaa löytyi kuviin.
Ihan alkuillalla idän puolelle ilmaantui revontulivyöhön “pullistuma” joka povasi dyynejä. Ja siellähän dyynit sitten lopulta olivatkin, näkyivät vain pienen hetken oudosti vekille taittuneina kuvissa lännen puolella kaaren yläreunassa, joka sijaitsi tuolloin jo todella korkealla.
Näissä revontulissa oli paljon punaista ihan paljaalle silmälle, ne olivat järisyttävän voimakkaat ja haravoin taivasta kameralla välillä erikoisuuksien kuten Sar-kaaren, Ragdan tai Steven näkymisen toivossa. Lännen puolella levittäytyi uskomattoman komeat, korkeat revontulipilarit jotka olivat punaisia, Venus planeetta loisti alhaalla horisontin tietämissä kilpaa laskevan Kuun sirpin kanssa ja allamme lepäsi hiljainen louhinta-alue kaikessa jylhyydessään.
Lopulta alkoi meno taivaalla näyttämään sille, että pitää alkaa kuvata kohti etelää joten etualan muuttamiseksi edessä oli paikan vaihto. Normaalia kautta kallioiden päältä ei enää pääsisi kulkemaan louhokselta toiselle, räjäytys oli muokannut maaston uusiksi. Lähdimme siis kävellen pienen metsän kautta kiertämään naapurialueelle. Se ei ollutkaan ihan helppo nakki pimeässä ja siinä kävellessä vieressämme pensaikko rytisi, ilmeisesti havahdytimme hirven liikenteeseen. Ei auttanut kuin pitää itsekin meteliä joka oli todella helppoa, koska maasto oli täynnä risuja ja oksia, jotka paukkuivat jalkojen alla ja joka toisella askeleella pito tuntui katoavan. Vettä oli liikenteessä, lähellä oleva suo oli tullut yli äyräidensä. Pehmennyt jää antoi periksi kengän alla ja sai edetä rivakasti, ettei vajonnut syvälle hetteikköön.
Kiersimme koko vastikään räjäytetyn louhoksen pimeässä- en suosittele kenellekään vastaavaa operaatiota, oli todella vaikea liikkua. Tuttuakin tutumpi alue on muuttunut ihan älyttömästi. Pitäisi aina käydä etukäteen tutustumassa maastoon päiväsaikaan, mutta murskaukset ovat käynnissä joten pölyn ja metelin takia en ole käynyt eikä noita ulkoilu säitäkään pahemmin ole ollut. Ainut miinus alueella oli edelleen Rauman valosaaste josta tulee purnattua joka kerta vaikkei asiaan voi mitenkään Maija Meikäläinen vaikuttaa.
Omituisia sykkiviä vaaka-asennossa esiintyviä pilareita ja revontulivyön “paloja” esiintyi etenkin kaakon puolella ja ne olivat vaikeita kuvata ja ilmaantuivat taivaalle lähestulkoon miten sattuu, mitään yhteistä nimittäjää ei niille kehveleille löytynyt. Jossain kohdassa taivasta sykkivät ”palaset” ilmaantuivat vaivihkaa takaisin sammuakseen uudestaan ja ilmaantuakseen taas silmänräpäyksessä jossain muualla. Riku niihin kiinnitti enemmänkin huomiota, itse kuvasin samaan aikaan erikoisia pinkkejä pilareita lännen suunnilla.
Yö oli äänimaailmaltaan täyteläinen, välillä kuvatessa suden ulvonta leikkasi ilmaa ja joutsenet pitivät lähijärvellä meteliä. Tuntui, että luontokin heräsi seuraamaan revontulia. Fiilikset olivat meillä korkealla ja osoittelimme kilvan taivaalle riemusta kiljahdellen,-kuin lapset konsanaan, samalla kun reposia syttyi sinne ja tänne taivaankannella. Riku rakastui revontulikoronaan, joka otti keskitaivaan suvereenisti haltuun illan aikana useampaan otteeseen. Alkuillan korona oli punainen, loput näkyneet viher-puna voittoisia. Itse tykkäsin erikoisesta nauhamaisesta revontulesta ja jäin miettimään, miten paljon taivaankannen halki kulkenut punertava nauha vaikuttaa revontulikoronan väreihin vai vaikuttaako? Tämän illan nauhamaisessa ilmestyksessä oli kahta eri punaista, Sar-kaaren punaista sekä lilaa, joka liitetään ennemmin Steveen. Kumpi harvinaisuuksista on ollut taivaalla vai onko tässä käynyt taas niin, että SAR-kaari on vaihtunut lennossa Steveksi kuten vuonna 2017 pääsi käymään? Vai oliko taivaalla yhtäaikaa kumpikin muoto? Punertavan kaaren kanssa esiintyi myös vihreitä protonirevontulia eli sykkiviä läiskiä. Silmälle tämän öinen kaari näkyi vaihtelevasti vaaleana nauhana, joka ”hukkui” muihin revontuliin. Muiden revontulien telmiessä ympäriinsä se pysyi paikoillaan kulkien taivaalla ylväästi nauhamaisena lännestä itään kuten Sar-kaaren kuuluukin. Tai sitten Steven. Jännittävää, mitä kaikkea uutta öisillä kuvausreissuilla voi tulla vastaan. Eiköhän tämänkertainen taivasvierailija selvinne jossain välissä.
Oli ihan hullua seurata, kun joka puolella kiemursi, sykki ja lepatti revontulia. Sumun lähdettyä kiipeämään kohti kuvauspaikkaa vaihdoimme voitokkaat yläfemmat, otimme vielä pari revontulikuvaa uuden perheenjäsenen eli Mitsubishin maasturin kanssa ja lopulta lähdimme kotimatkalle. Tämän iltainen oli aikamoinen neitsytmatka autolle, täytyy sanoa 🙂 Yöllä vielä kuvasin kotipihalla neljännen kerran pään yläpuolelle ilmaantunutta revontulikoronaa, ennen kuin sumu nielaisi lopullisesti näkyvyyden puoli kahden maissa yöllä.
Mahtava, upea, hullaannuttava, voimaannuttava ja vaikka mitä kaikkea- kokemus! Tämän illan näkemisillä paikkasi monta pilvistä yötä ja mikä mahtavinta, saimme jakaa tämän kaiken väri-iloittelun yhdessä.
Jälkikäteen editoitua 30.3.2023
Tein Taivaanvahtiin havainnon koskien tätä revontuli-iltaa. Selvisi, että taivaalla meno on näyttänyt omituiselle ehkä sen vuoksi, että Sar-kaari on vaihtunut Steveksi kesken kaiken näytelmän. Vastaava on tapahtunut aiemminkin mm. vuonna 2017. Ei sitä näköjään koskaan tiedä, mitä taivaalla näkyy kun tämän luokan revontulinäytelmä on valloillaan 🙂 Lisäsin aivan jutun loppuun myös kuvan Sar-kaaresta. Mikäli joltakulta löytyy kuvia ko.illalta, laitelkaahan ne Taivaanvahtiin tutkijoiden iloksi. Revontulitutkimus kaipaa vertailukuvia etenkin tältä yöltä ja lisäämällä kuvasi Taivaanvahtiin autat tutkijoita.
Toivotaan kirkkaita taivaita loppukaudelle ennen kesää!
-Pike
