Tarinoita taivaalta
Tarinoita taivaalta — otteita revontulibongarin päiväkirjasta
30.4-1.5.2024 Vappuyön valot
Suunnittelimme seuraavan eli vapunpäivän jo perinteeksi muodostunutta kivireissua. Tarkoitus olisi lähteä aviomieheni Rikun kanssa kartoittamaan ”uusia huudeja” eli Helsinginrantaa Taivassaloon, joten seuraavana aamuna oli asetettava herätyskello soimaan. Revontulilla oli kuitenkin pieni kortti hihassa. Vilkaisu aurinkotuulen arvoihin puolen yön aikaan sai aikaiseksi sen, että allekirjoittanut lähti sängyn sijaan käymään äkkipikaa ulkona ja onneksi kävin, seurannut revontulinäytelmä oli lyhyt, mutta näyttävä. Ajoin naapurikylään uudelle kuvausalueelle nimeltä Saarenmäki. Alueelle on puuhattu louhosta ja myöhemmin sikalaa, mutta projektit ovat jääneet kesken, toistaiseksi. Nyt Saarenmäessä sijaitseva Isomäki on juuri passeli revontulien ja yöpilvien kuvaamiseen ja toivottavasti pysyisi sellaisena jatkossakin, alue kun on melkoisen naapurissa, käytännössä miltein takapihalla jos näin voisi luonnehtia.
Tämä Isomäen paikka on yksi uusista kuvausalueista, joka tuli koeponnistettua nyt. Kuvauspaikkoja on tullut Laitilaan paljon lisää, nimittäin vuosi sitten tapahtui nimittäin aivan mahdottoman upea juttu. Meillä oli ihan hirveä sininen valokupoli itäisellä taivaalla vielä reilu vuosi sitten ja kuvaaminen kyseiseen suuntaan oli täysin pannassa, tai pikemminkin sanottuna kuvat eivät olleet kauniita, koska ilmiöt hukkuivat siniseen valoon. Mietimme ystäväni Juha Kylänpään kanssa, voisiko asiaan mitenkään vaikuttaa, joten laadimme 2023 maaliskuussa ystäväni kanssa kirjeen sinivalon takana olevalle yritykselle eli Vexvelle. Kirjeen seurauksena Vexve teki todellisen ilmastoteon ja on sammuttanut siitä saakka kaikki tehtaan valot puolenyön jälkeen jatkuen aina aamu viiteen asti. Nyt Linnunrata pääsee meillä yötaivaalla etenkin keväällä oikeuksiinsa. Muutenkin tehtaan valaistusta on säädetty sekä vähennetty radikaalisti, eikä näin ollen idässä pötkötä enää niin korkeaa sinistä valosaastekupolia kuin aivan alkuillalla. Uskomattoman hieno teko tehtaan väeltä, vielä kerran paljon kiitoksia. Mitä Isomäen kuvausalueeseen tulee, se oli todellinen löytö. Periviholliseni rannikon sumu ei tuonne helpolla kiipeä, kalliot ovat melko korkealla merenpinnasta (n. 33m) eli se on yksi korkeimmista kohdista Laitilan alueella. Ainut miinus kuvattaessa on koillisen-kaakon puolelle jäävä korkea puusto joka peittää hieman näkyvyyttä ko. ilmansuuntaan, etenkin horisontin tapahtumia tarkkailessa.
Saavuin paikalle juuri passeliin aikaan. Reposet alkoivat näkyä melkein heti vaalealta taivaalta ja poukin lailla jänön kuvakulmien perässä pitkin kalliota manaten hieman seuraavan päivän herätystä, eikös siitäkin sitten selviä, univelat ehtii kyllä viikonloppuna kuittaamaan. Kallioille lumen sulamisesta syntyneet lätäköt toimivat hienosti etualalla elementtinä. Vappuyönä taivaalle syttyi luonnon oma ilotulitus, kun revontulet täyttivät pohjoisen taivaan. Illasta jäi eritoten mieleen korkeat säteet, jotka näkyivät paljaalla silmälläkin punaisina. Aktiivinen näytelmä kesti vain vähän aikaa, mutta oli näkemisen arvoinen.
Vähän ennen puoli kahta reposet hyytyivät ja kaari laski alas horisonttiin, jäljelle jäivät sykkivät, vihreät revontulet joita syttyi sinne sun tänne riekaleiseen revontulivyöhön. Nappasin vielä matkamuistoksi muutaman ruudun Linnunradasta, joka sekin näkyy Isomäkeen yllättävän hyvin. Laitilan valot jäävät alueella kuvattaessa enemmän pohjoiseen eivätkä ne hävitä matalalla vaakatasossa koillisessa / idän puolella taivasta näkyvää kotigalaksiamme Linnunrataa, joka hädintuskin nousee näin keväällä metsänreunan yläpuolelle. Lehtopöllöt olivat vielä äänessä kuvaajan kavereina ja niiden väräjävää huhuilu kiiri ilmoille kevätyössä, joka ei juuri enää pimene. Kurkien kaihoisat äänet sulautuivat taustalle hämärtyvään, samettiseen, tuulettomaan ja lämpimään yöhön. Mitä tulee lehtopöllöihin, niin niiden äänet olivat jälleen kertakaikkisen upeaa kuunneltavaa. Pöllön aavemainen soundi sopii kevätyöhön kuin nenä päähän.
Seuraavaksi oli aika lähteä kotiin, siirtää katse anovasti nukkumattiin, pussilliseen unihiekan jämiä ja seuraavaan päivään. Sen verran väsynyt olin yön reissusta, että heti kun pääni hipaisi tyynyä, nukahdin. Taivassalon kiviretki sujui seuraavana päivänä yli odotusten ja vihdoinkin löytyi läpikuultavia topaasikiteitä, jotka olivat kohtalaisen jaloja, eivätkä sameita kuten yleensä. Oli siis syytä juhlaan ja myöhemmin saimme vielä lisää juhlan aihetta…
11.-12.5.2024 Revontulikauden päätös (niinhän me taas luulimme)
Äitienpäivän 10.-11.5.2024 eeppinen revontulimyrsky näkyi aivan uskomattoman hienosti pitkin maailmaa. Hönkää riitti vielä seuraavanakin yönä, jolloin yön hämärtyessä viimeisiä kertoja ennen kesää vallitsivat kohtalaiset aurinkotuulen arvot. Päätimme käydä Rikun kanssa reissun päällä. Öinen keväinen luonto on aina hieno kokemus, vaikkei reposia näkyisi ja yön jälkeen voisi sanoa, että ainakin olemme yrittäneet parhaamme.
Lähdimme matkaan hyvissä ajoin eli klo 23 sai Kaariaisten peltoaukea jälleen vieraita. Mutta ah ja voih, ajaessamme kohteeseen aurinkotuuli otti ja hyytyi. Yöllä oli kuitenkin jotain pientä annettavaa reissulaisille ja alkuyöstä saimme ihailla lempipöllöni lehtopöllön saalistusta, se lensi ympärillämme hetken ja nappasi maasta kynsiinsä saaliin – ehkäpä varomattoman hiiren. Uusi, hieno kokemus entisten joukkoon. Myös rusakko saapui ihmettelemään kevätyötä, istuen Mitsuhitsin eturenkaan viereen. Siinä me sitten ihmettelimme porukalla hämärtyvää taivasta.
Suuri yllätys oli kuitenkin se, että onnistuimme arvojen huononemisesta huolimatta näkemään revontulinäytelmän, joka käynnistyi klo 23.45. Oma, henkilökohtainen revontulien kuvaus- / näkemisennätys murskaantui upeasti jälleen, ja siihen sai olla todella tyytyväinen. Nyt ei tarvinnut arvuutella, onko kuvissa revontulia, koska haalea vihreä revontulivyö näkyi paljaalle silmälle hyvin ja illan kruunasi revontulikorona sekä revontuliviuhka, jotka näkyivät hieman ennen puoltayötä ja jälleen vaalealta taivaalta. Reposet olivat punavoittoisia, kuten edellisenäkin yönä. Lopulta taivas tyhjeni klo 01 jälkeen tyystin, joten riemuisalla mielellä lähdimme kotiin nukkumaan.
17.-18.5.2024 Hei, me päätämme taas revontulikautta!
Ennätysjahdissa jälleen, kolmatta kertaa tänä keväänä. Ei ollut turha reissu vaan oma henkilökohtainen ennätys kevätkauden bongatuissa revontulissa rikkoontui jälleen. Vanhin ennätykseni (9.5.2016) oli voimassa aika pitkään. Sitä seurasi eeppinen 10.-11.5.2024 G5-yö, seuraavaksi edellä mainittu 11.-12.5.2024 ja perään tämä, 17.-18.5.2024 välinen yö!! Kuvauspaikaksi valikoitui tällä kertaa parin minuutin ajomatkan päässä oleva Laitilan Lausti, joka sijaitsee lähellä ja siellä on näkyvyyttä tarjolla joka puolelle.
Niin paljon oli valoa taivaalla, että ensin alkuun hirvitti, jääkö kennolle lopulta yhtään mitään. Aurinkotuulen arvot kokivat tutun lässähtämisen juuri ennen hämärää hetkeä, mutta edelleen iltapäivällä ja alkuillalla vallinneet kovat lukemat riittivät näköjään luomaan pienen näytelmän. Silmin tarkasteltuna näin revontulipilarit todella idän puolella vaivoin, mutta onneksi järkkäri sai ne vähän paremmin talteen, kunnes yhden jälkeen idän puolen taivaalle koilliseen syttyi kalpea, korkea punertava revontulipilari joka näkyi silmälle aika hyvin, piti vaan olla olla tarkkana. Mikäli katsottava ilmiö on hento – oli se sitten mikä tahansa – havainnointia auttaa se, että katsoo ilmiön ”ohitse” jolloin se hahmottuu silmälle paremmin.
Kamera näki myös jotain läiskämäistä revontulikamaa, samoin silmä, mutta heikosti ja reposia nähdäkseen piti ottaa kuva auttamaan silmää. Tämä näytelmä ei siis ollut mikään spektaakkeli, mutta uusi ennätys joka tapauksessa. Tuli pyörähdettyä pari kertaa peltoaukealla voitontanssia jänöjen seurana. Ne eivät välittäneet meistä vieraista mitään ja käpälien töminä säesti keväistä, upeaa yötä. Taisimme me ihmisetkin vähän tömistellä siinä voitontanssin kiemuroissa 🙂
Nyt muuten ymmärsin viimein, mitä tarkoittaa se, että jänistä kutsutaan saduissa rumpaliksi. Ympärillämme hämärässä loikki ainakin viisi pupua, jotka rummuttelivat peltoa käpälillään ja juoksentelivat kuvaajien ympärillä väliin spurtaten muutaman metrin päästä meidän ohitsemme. Hämärässä niiden käpälistä lähteet äänet olivat hämmästyttävän kovia ja kiinteä tamppaantunut pelto vielä korosti jänöjen metakkaa. Taivaanvuohen mäkättävä lentoääni kuului ympäristöstä ja väliin töyhtöhyypät rikkoivat muuten täydellistä, ihanaa hiljaisuutta. Eläinten tuottamat äänet kuuluvat öiseen luontoon, toisin kuin ihmisen tuottama älämölö.
Hieno revontulikauden lopetus – taas kerran 😀 Eiköhän se ollut nyt tässä, ja elokuussa sitten seuraavaksi reissuun näiden kavereiden tiimoilta, mikäli Aurinko jaksaa pöhistä. Seuraavaksi listalla on kuitenkin pieni ”loma” ja mahdollisien valaisevien yöpilvien tai ukkosien seuranta ja kuvaaminen. Tulee olemaan hieman jännää valaisevien yöpilvien suhteen, toivottavasti Auringon aktiivisuus ei sulata yökköjä aiheuttavia jääkiteitä mössöksi, kuten viime kesänä ilmeisesti pääsi käymään. Myös ukkoset näyttävät tätä blogia kirjoittaessa hieman kehnoilta, mutta lähtökuopissa ei sovi vielä luovuttaa.
Öiden kuvat on kuvattu Canon EOS 6D:llä ja Irix Blackstonen 15mm laajakulmalla, ellei toisin mainita. Revontulikuvissa asetukset elävät vallitsevan valon mukaan f2.8-4, valotusajat 1,5-4s ja ISO 400-2500. Kännykkä on Oneplus pro 10 ja asetuksena ihan vaan ”yökuvaus” automaatti.
Tervetuloa kesä!
-Pike
