Ruuduksi muuttunut unelma
Tammikuun toisen päivän ilta koitti selkeänä, mutta edelleen hyvin tiukkana pakkasen suhteen, eiliseen Ragda-iltaan verrattuna miinuksia oli nyt hurjat -21°c eli asteen enemmän. Vajaa vuosi sitten ostamani maasturi on pelannut pakkasilla kuin kello ja sen kanssa ajaminen on nostanut itseluottamusta etuvedon jälkeen, lumessa tai liukkaalla ajoa ei tarvinnut enää arastella. Maastoon lähtee ihan mielellään, etenkin kun maavaraa on vähän enemmän kuin aiemmassa autossani. Onneksi pakkasennuste (-30) ei toteutunut, mutta kylmä oli silti. Metsään astuminen myöhemmin tietäisi todellista kuuran kosketusta. Koska ilma oli todella komea ja näkyvyys talveksi mallia loistava, päätin käydä illalla pienen lenkin takapihan tähtitarhassa.
Ajoin edellisillasta tuttuun paikkaan ja jätin auton tien poskessa olevaan pieneen levennykseen. Kamerareppu selkään, jalusta kainaloon ja maastoon ensimmäiselle kierrokselle. Suuntasin kohti Särkijärven pohjukkaa. Kulkeminen oli lähinnä kömpimistä hangessa. Ihailin tykkylumisia puita, tätä iloa ei näillä tuulenpuuskilla enää kauaa olisi, joten nyt pitää ehdottomasti nauttia sään suomasta valokuvauksellisesta puolesta niin kauan kuin voi. Kävelin syvässä lumessa pitkin polkua melko totaalisen hiljaisuuden ympäröidessä minua. Ainut ääni oli puunrunkojen pauke, kun ne lähtivät jäätymään. Laskin jalustan kulkiessani välillä maahan, sommittelin ruudun tai kaksi ja jatkoin matkaani. Yllättävän tiukassa oli lumi puissa, mutta siinä metsässä kömpiessä alkoi korkeista männyistä ropisemaan alas paikka paikoin hyvin kylmää tavaraa eli tuuli oli heräämässä. Vedin takin hupun pipon päälle, kylmä lumi ei ole suosikki, etenkään niskaan pudotessaan. Mielestäni pidin kulkiessa ja kuvatessa ihan hirveää meteliä, mutta ilmeisesti hanki narisee myös eläinten liikkuessa niin, etteivät nekään kuule ihan kaikkea. Jälkeenpäin funtsin, että olin komeasti tuulen alapuolella, joten ilmassa olivat myös ehdan draaman ainekset. Näes yhtäkkiä treffasin hirven pimeässä, silmästä silmään.
Olin palannut ensimmäiseltä kuvauskierrokselta autolle pannakseni webaston päälle, kun otsavaloa sytyttäessä edessäni kimmelsi jotain muutakin kuin puustossa olevat lumikiteet-kaksi juutaksen suurta silmää. Voi apua oli ensimmäinen ajatus. Hirvi oli tien vierustalla kasvavan pensaikon takana ja eläimen hengitys pöllysi kidepilvenä pakkasilmaan. Tiedättekö muuten, mitä hirvi sanoo lumisessa metsässä, kun se lähtee liikkeelle? No en tiedä minäkään, ei nimittäin kuulunut just mitään, mikä oli aika yllättävää. Ainut mikä kavalsi eläimen olleen pensaan toisella puolen, oli sorkan raapaisu jäiseen maahan ja outo “ggrrbufff”- ääni, unohtamatta tuorettakin tuoreempia isoja sorkan jälkiä. Kylläpä säikäytti, oli melko kuumottava tilanne! Pyytelin hetken aikaa sydäntäni palaamaan takaisin rintaan, säikähdin nimittäin varmasti enemmän kuin hirvi. Metsänvaltias teki tilaa pienelle ihmiselle ja näin me kaksi jaoimme tähtimäärän sulassa sovussa. Hirvi oli todennäköisesti poistunut syvemmälle metsään, mutta ehkäpä me silti katselimme samoja tähtikuvioita tahoillamme.
Huh, mitähän seuraavaksi? Jatkoin kävellen aukean toiselle puolelle ihastelemaan tähtipaljoutta. Kahlasin hangessa hirven jäljissä ja sommittelin maastoa mukaan kuviin. Hanki kimmelsi joka puolella ja askeleeni vaimenivat tömähdyksiksi. Taianomainen ympäristö antoi virikettä toisensa perään sommitteluun. Yhtäkkiä kuulin kaukaa valittavaa, järeämmän kaliiberin ulvontaa ja se kantautui kirkkaassa pakkassäässä varmasti Uudenkaupungintien toiselta länsipuolelta. Kyseinen ääni vaatii kantajaltaan suuret keuhkot. Susia.
Vanha metsästäjien sanonta “Niin kauan, kun kuulet ne, ovat asiat hyvällä tolalla, mutta kun hiljaisuus laskeutuu, ne ovat ehkä saapuneet ja sitten tiedät katsella ympärillesi” Kun ulvonta kuoli pois, hiljaisuus palasi. Mielikuvitus ottaa tässä kohtaa helposti ohjat. Miten hiljaa sudet osaavat lipua puiden katveessa, kulkien metsässä runkojen väleissä kuin äänettömät henget? Miten läheltä ne voivat kulkea ilman, että edes huomaan niitä? Kevyt hangen rasahdus kuulosti tilanteessa laukaukselta. Sinällään hukat eivät aiheuttaneet normaalia enempää sydämentykytyksiä, mutta se tosiasia, että olen yksin reissulla, melko kaukana asutuksesta, niin ulvonta on aina hieman jännää kuultavaa ja säätää mielen kummallisen nöyräksi. (samalla se pakottaa nostamaan pipoa pois korvilta..)
Lopulta lähdin kahlaamaan paikoin polveen asti olevassa lumessa kohti lämmintä autoa. En halua enää koskaan luopua webastosta tai nelivedosta,-se nyt vaan on niin, että auto pitää olla harrastusta ja samalla tätä tekemääni työtä myöten. Siinä karsiutuu oikeasti iso osa ylimääräistä stressiä pois. Ja kuluneet vanhat nivelet kiittää! Auton kanssa kotiin sompaillessa kohti tulin ajatelleeksi erään tien sijaintia Linnunrataan nähden. Tien reunoilla oleva puusto voisi toimia kuvissa kauniisti luonnollisena kehyksenä, joten tuumasta toimeen ja hetken kuluttua löysin itseni kääntämässä Mitsua kyseiselle tielle. Kotvan kuluttua taapersin pitkin lumista tietä sommitellen puustoa tien laidoilla kuviin. Huurteisten, lumikuorrutteisten puiden reunustama tie vei suoraan Linnunrataan ja näytti reitiltä taikametsään. Edestakaisin tiellä kulkiessa tuli väkisin kuuma, hiki jäätyi kasvoille ja silmät vuosivat kylmyydestä, mutta siinä yksi tavoite lepäsi kuvana viimein-tie Linnunrataan, reitti taikametsään, polku tyyneyden galaksiin.. Miten kukakin kuvan näkee.
Seuraavaksi silmäripset kävivät jäätymään, mikä on inhottavaa. Sitten sormet alkoivat muistuttaa jäisiä nakkeja eivätkä ne oikein enää toimineet. Takapenkin lapsi eli tunnoton peukalovarvas tiedusteli kengän uumenista, koska lähdetään kotiin ja onko sinne pitkä matka. Kylmyys ja kosteus tuntui pureutuvan vaatteista läpi tuulen nostaessa päätään. Aamuyöksi olisi tiedossa meille satava alue, mutta sää lähti perinteiseen tyyliin muuttumaan jo nyt, alkuyöllä. Merkit olivat olleet ilmoilla jo tovin puuskien kasvaessa illan aikana. Pakkasin kameran kiltisti pois ja suljin auton oven huokaisten onnellisena. Takana oli jälleen yksi upea ilta ja toteutunut haave, viimein ruuduksi muuttuneena. Ihmisen onni on joskus hyvin pienestä kiinni! Jäin kuitenkin katselemaan vielä hetkeksi tähtiä. Samassa tuuli iski takaoikealta osuen kosteaan silmäkulmaan. Auts. Nyt ei hyvä heilu.
Ajoin kotiin ja kävelin suoraan lämpimään suihkuun. Aviomies näki tilanteen oviaukolta, nyt oli vaimolla mennyt reissu niin sanotusti ”liian pitkäksi” ja tuulen kanssa oli tullut otettua lähikontaktia. Ainut vaihtoehto kylmää saadessa oli päästä lämpimään ja nopeasti. Näköjään silmäkulmaan (himputti!!! se on ainut kohta mikä kasvoista ulkoillessa näkyy!) osunut puuska teki pienen “tuulivahingon” keskimmäiseen kolmoishermon haaraan ja se kuittaantui seuraavana päivänä alueelle tuikkivana kipuna. Onneksi koneella oli varsin mukavat muistot illasta ja kyllä, lähtisin uudestaan, ei tästä kammoa jää! (tosin ensin pitää palautua tästä reissusta, uno momento-vaan!)
Hyvää taittuvaa tammikuuta!
-Pike
Illan muita ruutuja
