Revontulisateessa
Suomen säät olivat mitä olivat, ja marraskuinen harmaus tappiomielialoineen vallitsi vähän joka puolella. Kaiken lisäksi olimme aviomieheni Rikun kanssa kumpikin korona karanteenissa ja seinät alkoivat kaatua päälle. Illalle oli luvassa vesisadetta ja armottoman kovia revontuliarvoja joka itsessään aiheutti sen, että selasin kuumeisesti pilvikarttoja.
Tarkkailin revontulikameroita ja ramppasin väliin omakotitalomme pihamaalla, vähän huonolta näytti pilvien suhteen. Pilvipeite oli ”repeilevää” sorttia jonka vuoksi kyttäämistä oli ihan järkevä jatkaa, nimittäin pienikin tuulenvire riittäisi siivoamaan taivaan hetkeksi. Tutkan mukaan satava alue luurasi vielä kaukana idässä, joten sekään ei olisi ongelma ihan heti. Muutama all sky-kamera pohjoisessa Suomessa oli vailla pilviä ja erikoista oli kaikissa se, että revontulet näkyivät niiden välittämissä kuvissa jo kaukana etelän ilmansuunnalla ja taivas hehkui oudon punaisena. Päätin käydä pihalla vielä ainakin kerran. Ja mitä silmäni näkivätkään rappusille päästyä, valtavan vaaleanpunaisen nauhan kulkemassa poikki taivaan. Vihdoin ja viimein, pitkän odotuksen jälkeen taivaalla oli ilmiselvä STEVE!! Noh, lukijat arvaavat, mihin tällainen näky johtaa, ja meillä tapahtui Rikun kanssa sellainen “varpusparvi-efekti”. En huomannut ollenkaan, että aviomies tuli peesissä ulos joten kiljaisin (suoraan puolison korvaan) niin paljon kuin koronan runtelemista keuhkoista irtosi ”Herrajestas, tuolla on STEVE” ja syöksyin ottamaan keskelle pihaa pari kuvaa Rikun kadotessa kuvaamaan pimeyteen talon toiselle puolelle. Parin ruudun päästä hihkaisin kysymyksen ilmoille, että ”mitenkä nopeasti päästään matkaan?” Vastaus kuului pimeydestä ”heti” kera juoksuaskelten. Seuraavaksi säntäiltiin edestakaisin hakemassa vaatetusta, kameraa ja jalustoja. Pakkaamisen jälkeen Riku veti rivakan siirtymisen repospaikalle. Arvot olivat huikaisevan kovat, ja tällä kertaa taivaalla tapahtui jännittäviä asioita, jotka saivat selityksen vasta seuraavina päivinä Space Weatherin sivuilla.
Perille kuvauspaikkaan päästyämme syntyi ”talvikauden enkka” ja aikaa viimeisestä kotipihalla kännyn tallentamasta ruudusta järkkärin ekaan ruutuun pellolta kului vain noin kymmenen minuuttia. Päätin ikuistaa heti Steven-muualla ei ollut tuolloin avointa taivasta näkyvillä. Kun silmä tottui pimeään, näytti vaaleanpunainen nauha suorastaan hehkuvan taivaalla ja se eli hiljakseen, tanssien poikki taivaankannen hitaasti ja majesteetillisesti, kuten Steve-kaaren pitääkin. Itse Steve ei ole revontuli ollenkaan, mutta sitä tavataan taivaalta joraamasta revontulien seassa nimenomaan kovemmissa magneettisissa myrskyissä. Taivas kirkastui hieman lisää ja näkyville tuli lisää revontulia, jotka olivat kylläkin vihreään väriin taivaalla tottuneelle shokki ja kaikki oli punaista tai lilaa. Pikkusen mietitytti, että onko värisilmäkin mennyt sairastaessa lopullisesti sekaisin. Lisäksi reposet painottuivat etelän ilmansuuntaan…
Taivaalla oli Steven käsikynkässä myös punaisia, sykkiviä läiskiä ja outo, utupullamainen (vaikea luonnehtia ilmiötä mitenkään kuvaavammin) punainen revontulipallukka joka vaihtoi välillä taivaalla paikkaa, laajentuen, pienentyen, laajentuen taas ja joka oli törkeän vaikea kuvata. Kysyin tässä kohtaa Rikulta varovaisesti hihasta nykäisten ”näetkö saman palluran”. Vastaus oli henkäisy ”juu, minen oo ikinä nähny tällästä”. No en kyllä minäkään, että sen puoleen. Mitä ihmettä taivaalla oikein tapahtuu? Samassa Steve näytti heräävän eloon ja se kirkastui,-mutta ah ja voih, taivaalle ajautui ohutta pilvikuitua estämään täyttä näkyvyyttä. Sitten kirjaimellisesti taivaalla pilvien takana yht’äkkiä roihahti. Oli kuin soihtu olisi sytytetty, mutta samassa taivaalle tömähti paksu pilvilautta torpaten lopunkin näkyvyyden kirkastuneeseen Steveen. Ei auttanut kuin odottaa kuvainnollisesti sormenkynsiä järsien seuraavaa pilviaukkoa. Niinpä niistimme vuotavat nenät ja odotimme.
Pilviaukon tullessa kohdalle näytti taivaalla lievästi sanottuna oudolle. Taivaalla hehkui jälleen outo, punainen läiskä Steven vieressä. Vekkulin näköistä, yleensä sykkivät läiskät ovat vihreitä. Steve hehkui edelleen, mutta leveämpänä kuin aiemmin. Vannotin puolisoa pysymään hetken paikoillaan, jotta saisin palluran, Steven ja Rikun samaan kuvaan. Samassa taivaalla kirkastui uudelleen, tuli täysin valoisaa ja näimme toisemme ilman otsavaloa, kylläkin punaisen eri sävyissä. Kameran aukkoa eli f-lukua sai säätää aina sellaiseen lukemaan kuin 3.5-4.0 ja siitä huolimatta punainen väri ikäänkuin paloi puhki. Normaalisti Steveä kuvattaessa olen suosinut paikasta riippuen ISO 2500-5000 vaan nyt sai käännellä namiskuukkeleita ihan eri asentoihin ja ISOt olivat enää 1600-800. Silti Steven värit loikkivat silmille! Mitä taivaan tähden taivaalla tapahtuu? Ihmettelyn katkaisivat välillä taivaallisen näkymän eteen lipuvat pilvet, niitä tuli ja meni kaiken aikaa. Kamera ei millään tahtonut ymmärtää vallitsevan punaisen kirkkautta ja normaalisti punaiset revontulet jäävät kameran muistikortille eivätkä ne sen enempää valaise tienoota. Toista oli nyt, ja nämä jäivät jopa kännykän kennolle. Koettu näytelmä oli jotain aivan älyttömän ja järjettömän hienon välimaastossa. (Kun katsoin kuvia jälkeenpäin kotikoneella, huomasin jotain vekkulia. Steve näyttää illan aikana muuttuneen Sar-kaareksi, siksi kaaren toinen pää oli hailakamman punainen ja väri näyttää vaihtuvan!) Taivaalle ilmaantui myös infernaalisen kokoinen korona joka kiipesi keskitaivaalle tanssimaan punaisena hohkaavan alueen viereen. Piti oikein hieraista silmiä. Jotenkin riivatun hauska asetelma, itsellä ja miehellä korona ja taivaalla myös.
Lopulta taivas meni totaalisen tukkoon pilvistä ja ajoimme pienen neuvonpidon jälkeen kotiin, oli pitkästä aikaa jopa nälkä eikä Rikun tekemät voileivät kauaa odottaneet syöjiään(paitsi että allekirjoittaneen maku- ja hajuaistit ovat edelleen lomalla jossakin päin muolimoo). Revontuliapit huusivat edelleen punaisella, joten sapuskan jälkeen piti vähän kuikuilla vielä taivasta, Onneksi en pakannut tavaroita pois, näes myöhemmin tuli kuin tilattuna aukkopaikka pilviin ja sain kuvata revontulikoronaa kotipihalta. Sumua oli kuulemma muualla sen verran, ettei kättä erottanut jalasta. Pienen piha-alue indeksin eli kuikuilun pellolle jälkeen totesin, että sumua on myös meillä joten kotipiha sai kelvata kuvausalueeksi. Mikäs siinä, kun saa kuvata ylöspäin…Koronan joukossa näkyi parissa kuvassa jälleen outo, punertava alue taivaalla. Tässä kohtaa kello oli jo 22 ja näkyvyys oli koko ajan harmillisen rajattu pilvien vuoksi. Pilviaukko sijaitsi tällä kertaa melko keskellä taivasta. Parempi silti tämä on verrattuna umpipilvisyyteen, joten käänsin katseeni onnellisena ylöspäin ja samassa taivaalta näytti satavan jälleen pienen hetken punaista revontulivaloa. Huokaisin onnellisena, koettu taivaallinen näytelmä oli voimaannuttava jo ehkä senkin vuoksi, että viimeinen viikko on mennyt molemmilla tiukasti sänkyä syleillessä koronan omikron -variantin kourissa ja enemmän tai vähemmän taju kankaalla. Voitte vaan uskoa, miten uskomattoman hienoa ja vapauttavaa oli päästä kokemaan kimpassa jotain muuta kuin kuumemittarin ravistelua tai seinäpaneeleiden oksanreikien laskemista 🙂 Että voi ihmisen lapsi olla kiitollinen pilviaukoista!
Edit: Päivitetty Steve-kaaren kuvaus ja lisätty todella loistava linkki ilmiöiden kuvaamiseen: https://www.ursa.fi/blogi/zeniitti/2023/11/14/harvinaiset-revontulityypit-tunnistaminen-ja-kuvaaminen/
-Pike
ps. ”Haalistunut Steve” muuten osoittautui SAR-kaareksi eli tänä yönä tapahtui taivaalla jotain perin juurin outoa, jota oli kunnia päästä todistamaan. Pääsimme vahingossa näkemään lyhyitä katkoksia lukuunottamatta miten Steve-kaari vaihtuu SAR-kaareksi, tai tässä tapauksessa ehkäpä jopa kahteen Sar-kaareen. Olosuhteet olivat meillä dokumentointia tai havainnointia vastaan joten nyt olisi elintärkeää saada Taivaanvahtiin materiaalia joka on kuvattu tänä kyseisenä yönä. Peräänkuulutan siis yön 5.-6.11.2023 klo 18-23 välistä aikaa. Jos olitte kuvaamassa ja näitte koko jutun, pistäkää pliis havainto Taivaanvahtiin Emmalle. Taivaanvahdin linkki menee suoraan revontulilomakkeeseen.
Maisemia illan varrelta:
