Paluu Tähdenlennon tilalle
Kaariainen 16.-17.4.2024
Kuvaussuunnitelmat muuttuivat totaalisesti illan edetessä. Alun suunnitelmassa oli reissu Pyhärannan Siperiaan, mutta rannikolla samalla suunnalla mujunut pilvisyys sai muuttamaan suunnitelmia enemmän Laitilan kaakkoiskulmille. Siperia upeine käkkärämäntyineen saisi jäädä edelleen harmillisesti odotuslistalle. Kp- lukemat eivät myöskään mitään järjettömiä reposia lupailleet, joten kuvauspaikan täytyisi olla kohtuu hyvin auki horisonttiin. Pääasiana illalla/ yöllä olisi ulkoilu ja eläinten kuuntelu sekä arjen kiireestä irrottautuminen, mahdolliset kuvat ja kertomus olisivat silkkaa bonusta!
Klo 22 seisoin pihallamme Laitilassa ja mietin, että minne pitäisi suunnata. Laitilan länsipuolelle kehittyi hyvää tahtia pilviä. Vedin mietintämyssyn mielikuvissani päähäni. Illalta hain myös vähän rauhoittumista, päivä oli ollut hälyisä, joten kuvauspaikka saisi olla mielellään sivussa kaikesta sekä rauhallinen. Aspergerin tuoma erityisherkkyys / ääniyliherkkyys tulee juuri näin esiin ja näissä asioissa sen huomaa. Hiljainen kuvauspaikka rokkaa ja keho pääsee palautumaan. Siinä tarkkaillessa tilannetta lännen puolella taivasta sijainnut pilvilautta nitkahti lisää kohti Laitilaa. Kiitti, nyt riitti. Idän puoli vaikutti vielä aika selkeälle, joten minne ottaisin suuntaa? Mietin hetken, tässä tulisi vähän ajamista mutta…Päätin sitten, ettei homma ota jos ei annakaan ja laitoin sormet ristiin. Suuntana olisi tänä yönä Tähdenlennon tila Kaariaisissa. Revontuliarvot olivat jämerät ja taivas edelleen puoli 11 todella vaalea,-ja pilvinen, iiiik!
Fiilis lähteä reissuun oli huikean hyvä ja sitä mukaa parani, kun käänsin Mitsuhitsin katuvaloviidakosta Kaivolantielle ja sukelsin pimeyteen. Nyt koitti vapaus ja oma aika! Autiotalolle vievä tie oli pommi, olisin jäänyt henkilöautolla varmasti jumiin, jopa neliveto sai tehdä töitä tukkirekkojen mylläämällä savisella ja upottavalla alustalla. Välillä peräpää yritti ohittaa etupäätä eli vintassa mentiin, neliveto sai tehdä oikeasti töitä. Lopulta seisautin auton tutun tilan pihamaalle. Huhhei, vielä täytyisi kyetä ajamaan takaisin sivistyksen pariin. Tässä kohtaa en onneksi tiennyt, että paluun ihmisten ilmoille saa suorittaa yksikätisenä.
Kaariainen osoittautui loistavaksi paikkavalinnaksi ja pilvet jäivät Laitilan länsipuolelle-toistaiseksi. Tuuli kävi luoteen ilmansuunnasta eli jossain vaiheessa yötä iki-ihana rättilandia saapuisi myös kuvauspaikkaani. Sumua näkyi kauempana pellolla, mistä se ennen pitkää nousisi kuviin, mutta laskeskelin, että tunti on hyvässä lykyssä kuvausaikaa. Otin kantamukseni ja astelin pellolle autiotalon viereen. Heti, kun silmä tottui hämärään, näin matalalla lilluvan revontulikaaren, jossa ei vielä olisi hirveästi nähtävää, maalin kuivumisen seuraaminen olisi melkein jännittävämpää. Työnsin kädet taskuun ja kuuntelin hiljaisuutta-tai siis eläinten ja lintujen luonnollisia ääniä, jotka kuuluvat tänne. Erotin lehtopöllön, sarvipöllön ja taisi huuhkajakin huhuilla. Ääniä oli joka tapauksessa paljon, korvaani kiiri kauriin öyskähdys kauempaa pellolta sekä töminää niiden liikkuessa. Sitten erotin todella oudon äänen. Omituisia haukahduksia, rähinää ja sähinää sekä mouruamista. Tämä voisi olla ilveksen ääni, sillä kun on repertuaari yllättävän laaja. Joka tapauksessa häkellyttävän hieno kokemus heti alkuun.
Revontulet näyttivät siinä tarkkaillessa reipastuvan ja päätin kävellä keskemmälle peltoa kiertäen tilan etupihan kautta. Luulin tuntevani maaston joten otsavalo oli aivan minimillä hämäränäön säilyttämisen vuoksi, mutta kuinkas kävikään, kompastuin. Kuin ihmeen kaupalla pysyin pystyssä, mutta tämän kuviokellunta liikkeen tulin tuntemaan kehossani seuraavana päivänä. Vahingosta viisastuneena kytkin otsavaloon täydet tehot, pimeänäkö palaa itselläni kuitenkin alle kymmenessä minuutissa. Routa näköjään oli nostanut uusia kiviä tien pintaan oikein kunnolla joten valo oli tarpeen. Loppumetrit tuli harpottua lailla Vireenin, revontulikaareen alkoi ilmaantumaan korkeita punaisia säteitä.
Kamera jalustalle, langaton laukaisin kiinni ja sommittelemaan repolaisia maisemaan kurkien loilotuksen soidessa taustalla. Olin kuvannut kesällä samassa paikassa yöpilvi näytelmän, joten sommittelu oli tuttua. Vilkaisin kännyltä revontuliarvoja, ainut mikä oli olematon oli Jemma.mobin sivuilla nk. VxBz, muuten arvot hohkasivat punaisilla. Revot näkyivät kohtuu hyvin kuusta (50% näkyvillä) huolimatta. Koska tuuli oli lakannut, sumu alkoi saamaan jalansijaa niityllä, jossa seisoin. ”Nyt ei saa päästää linssiä huurtumaan” oli ensimmäinen ajatus. Kaaren eläessä hiljaa taustalla kaivoin kädenlämmittimen repusta aikeenani teipata se objektiivin alapuolelle. Oli yllättävän kylmä ja sormet tunnottomina otin repun sivutaskusta terävän puukon, avasin lämpöpussin muovikääreen sekä samalla kohmeisen peukaloni. Ai suolistoloinen sentään. Tuli ihan kiljahdettua. Pikavilkaisulla haava ei näyttänyt syvältä, mutta se kävi luonnollisesti heti vuotamaan. Käsissäni oli kevätkauden jälkeen poistoihin menevät puhkikuluneet neulesormikkaat, joten kaivoin lämpöpussin kiinnitykseen käytettävän teipin taskustani ja teippasin hanskan kiinni peukaloon, välttävä sidos näin alkuun. Tästä lähtien kuvausreppuun muuttavat sakset sekä laastari, haavat ovat kun ovat yleisimpiä pimeä kuvaajan haavereita.
Sain jotenkin teipattua 1,5 kädellä lämpöpussin objektiivin suojaksi. Peukalo ei suoranaisesti sattunut, mutta tuntui. Samalla tunsin, miten sormikas muuttui märemmäksi. Voi pahus sentään. Nostin käden koholleen, aina sydämen yläpuolelle ja jatkoin kuvaamista joutsenten ja kurkien loilottaessa taustalla ja punaisten, korkeiden revontuli säteiden telmiessä taivaalla olo oli juhlava. Kompuroinnista ja haavasta huolimatta tämä hieno ilta. Kun oikein tekee asioita, niin joskus tapahtuu haavereita, mutta niistä sitten oppii. Ja oppiipahan myös olemaan panikoimatta ja teippaamaan itsensä kokoon vaikka pimeässä. Tänä iltana tuli nostettua moneen kertaan peukalo ylös, siis ihan kirjaimellisesti 😉
Revontulikaari aktivoitui ihan nätisti ja liikkui hitaasti taivaalla, kuin lauma ihania, humalaisia mangusteja. Jotenkin Kuunvalon revontulet ovat aina huisin upeaa seurattavaa. Samassa lintujen huutelun rikkoi todella hyytävä ääni, lailla palosireenin ääni alkoi matalalta ja päättyi huikean korkeaan ulvontaan, joka raikui aavalla revontulinäytelmän taustalla. Tätä ääntä en ihmetellyt, se oli susi se. Ääni kruunasi koko illan. Se kuuluu maastoon, se on hyytävä ja sen kuullessani joka kerta tärähtää niskavillat pystyyn, näin kävi myös tällä kerralla. Olin mykkänä kunnioituksesta ympäröivää luontoa kohtaan, mutta myös kiitollinen siitä, että sain kokea tämän kaiken. Ja totesin samalla että jipii, auto on muuten puolen kilometrin päässä autiotilan pihamaalla eikä ääneen ei ollut paljoa matkaa, puolen kilometrin huitteissa sekin. Lopulta revontulet hyytyivät ja päätin lähteä käymään autolla, jossa oli onneksi ensiapulaukku. Kameran pois pakkaaminen oli haastavaa, piti toimia ilman vasemman käden peukaloa. Yllättävän paljon sitäkin ihminen tarvitsee.
Autolle päästyäni poistin vereentyneen sormikkaan varovasti. Peukalo oli aika kaamean näköinen, verta oli kaikkialla, miten melko pienestä (mutta näköjään syvästä) haavasta voi tulvia punasoluja näin juutaksen paljon? Ensiapulaukku oli ostettu muutama vuosi sitten jostain nettikaupasta, eikä sitä ole tarvittu. Onneksi. Kun avasin autossa olevan ensiapuhärpäkkeen, sen tarjoama sisältö oli lähinnä koominen, se sopisi hyvin moottorisahaturmaan, nimittäin yhtään tavallista laastaria ei laukussa ollut,-ei edes tyhjää paikkaa niille. Kaikkea muuta sälää ihmishengen pelastuksesta kantositeeseen tai irtonaisen raajan kiinnittämiseen löytyi, mutta laastari, ah, se on niin yliarvostettua! Pääsi ihan hirveä röhönauru. Onneksi desinfiointiaine sentään löytyi ja vessapaperilla sekä mukaani varaamalla juomavedellä sain peukalon siistittyä. Haava olikin siinä ja siinä, vaatisiko se tikin. Puukon terä oli halkaissut peukalon kärjen ja pysähtynyt kynteen-leikaten siitäkin palasen. Tikkaus ei meilläpäin luonaa ilman suurempaa vähtiä klo 24 jälkeen, joten nyt oli vaan pärjättävä. Desinfioin sormen vielä kertaalleen, vedin irvistellen haavan reunat yhteen ja teippasin pienoismalliteipillä koko komeuden kiinni, päälle vielä tukeva kerros vessapaperia ja uusi kerros teippiä. Tuloksena oli suurikokoinen peukalo, joka ei sopinut yhteenkään hansikkaaseen. Ei se ulkonäkö mitään haittaa, kun homma toimii. Onneksi lämpötila oli nollan tuntumassa, joten pärjäisin ilman hansikasta loppumetrit. Mutta Mitsun takaluukku näytti sille, että joku on teurastettu. Noh, näitä sattuu, eikä tapahtumasta ainakaan sovi itseään enempää syyttää. Tekevälle sattuu ja siivoamaan ehtii seuraavana päivänä.
Kävelin takaisin pellonlaitaan. Peukalo vuosi edelleen, niinpä pidin kättäni koholla. Miten ihmeessä ihminen onnistuu välillä sähläämään näin täydellisesti? Joskus yökuvaaminen on tuskaa ja nautintoa ihan kirjaimellisesti vuoron perään. Kuvaajan palkitsijana toimivat matalat reposet olivat jälleen näkemisen arvoisia. Kevään näytelmissä revontulien punainen yläosa on yleensä aika suuressa roolissa ja kuvat ovat aina näyttäviä, vaikka reposet itsessään hahmottuisivat silmälle huonommin. Linnunrata piirtyi kuviin yllättävän hyvin, koska Kuu oli melko matalalla luomassa valoaan. Ennen kotiin lähtöä sommittelin pari nopeaa ruutua vielä tilan pihalta. Lopulta kaikkien pilvien esiäiti ryömi taivaalle ja nousi sankka sumu. Hyvällä omallatunnolla lähdin kotiin teippaamaan peukaloa lisää. Selvisin ilman tikkiä, mutta tästä lähtien avaan pakkaukset ulkona saksilla, sen verran tästä haaverista opin. Ja ensiapulaukku on nyt päivitetty vastaamaan myös tosielämän tarpeita.
Lukijalle vielä lyhyt muistutus yksityisalueilla liikkumisesta; luvat kuvauksiin ja öisiin liikkumisiin etenkin autiotiloilla tai louhos alueilla kannattaa kysyä aina maan / kiinteistön omistajalta. Näin pysyvät välit ihmisiin kunnossa eikä yöllä tai jälkikäteen tule tukalia tilanteita. Aika monessa paikassa on nykyään valvontakamerat- ja ihan syystä. Autiotilalle oli joku viritellyt näes nuotiota, kaksi metriä vanhan, riihikuivan ulkovaraston seinästä. Ei ehkä ihan järkevin paikka tehdä tulia.
ps. lisäsin loppuun lukijoille muutama ilta aikaisemmin kuvatut pari kuvaa Kuu-ukosta, haljenneen peukalon vuoksi en viitsinyt alkaa optiikkaa Kaariaisissa vaihtamaan, vaikka alunperin se oli ajatuksena. Illan revontuli kuvissa kamera Canon EOS 6D ja Irix Blackstone 15mm, asetukset ISO 1600-2000, f2.8-3,5, 5-20s. Kuukuvat Canon EOS 6D / Canon 100-400, ISO 100, f7.1, 1/20s ja ISO 400, f8, 1/8s
-Pike
Illan ja yön kuvallista saldoa Kaariaisista:
