Myrskyn veljekset
[Tässä tekstissä kerrotaan kokeneen myrskyilmiöiden havaitsijan kuvausreissusta. Jos myrskybongaus kiinnostaa, mutta olet aloittelija, kannattaa muistaa, että myrskyjen havaitseminen läheltä on oikeasti vaarallista, ja on tiedettävä, mitä on tekemässä. Ensi alkuun kannattaa tutustua Ursan myrskybongareiden harrastusryhmän turvallisuusohjeisiin täällä sekä lukea Ilmatieteen laitoksen ohjeet ukkospuuskien varalle täällä.]
Suomen salamointiennätykset menivät rikki v.2022 elokuisissa myrskyissä, eikä vahingoilta tällä kertaa vältytty, vaan tiivis salamointi sytytti etenkin meillä lännessä rakennus- ja maastopaloja. Verneri-myrsky kokeili kuvaajan pokeria päivällä ja Mauno yöllä ja kummassakin myrskyn veljeksessä oli puolensa. Toki salamointi yöllä on näyttävämpää kuin päivällä. Kovia olivat molemmat ”ukot” ja kuvasaldo seikkailuineen oli menestys.
17.8.2022 mellastanut Verneri myrsky pisti kovia lukemia: maasalamoita ennätykselliset 21 850 kpl ja pilvisalamoita juhlavat 86 814 kpl. Vanha suomenennätys 40 000 salamaa vuorokaudessa kaatui komeasti. Ennätykset oli tehty rikottaviksi, mutta tulevasta ei kukaan tiennyt. Palataanpa ajassa hieman takaisin eli viime kesään.
Verneri
Heräsin yöllä 17.8.2022 salamatutkan piippaukseen. Hetken aikaa keräilin itseäni ylös sängystä, jonka jälkeen tepsuttelin alakertaan, puin vaatteet päälleni ja kävin ulkona. Lännen puolella mereltä näkyi välähdyksiä pilvimassan takaa ja kuului etäistä jyrinää. Eipä auta kuin lähteä käymään ulkona, ehdin sentään nukkumaan ruhtinaalliset kolme tuntia. Ukkonen olisi reilusti etuajassa.
Perille kuvauspaikalle päästyäni tarkensin ukkostavaan pilveen ja istuin mukavasti tuolissa ottaen välillä kuvia. Samalla tunsin, miten öinen jopa viileä tuuli kylmäsi paljaita nilkkoja… paljaita mitä? Tosiaan, olin lähtenyt niin vauhdilla, että sukat unohtuivat laittaa jalkaan….Kömmin ylös tuolista ja peiton uumenista hakemaan autosta varavillasukat. Eivät olleet muuten yhtään liikaa vaikka lämpötila oli +24. Kun käännyin autolta ympäri, välähti eteläisessä ilmansuunnassa elosalama. Lännen solu siirtyi salamoimaan pitkin rannikkoa kohti Poria ja hyvästelin sen haikein mielin, nyt katse sen sijasta etelään!
Pilviä oli melkoisesti liikaa, mutta otin etelän suunnan seurantaan, suuntasin ja tarkensin kameran ja aloin katsomaan säätutkaa. Mereltä oli tulossa oli pieni, mutta todella kiukkuinen solu joka salamoi taukoamatta. Varsinainen ärrimurri. Pilvipeite hieman rakoili ympärillä, joten päätin jäädä hetkeksi, sänky saa odottaa. Onneksi autossa oli ”survival bag” joten otin fleecepeiton, välipalapatukan, vettä ja käperryin aurinkotuoliin keräksi. Taisin nukahtaa, nimittäin heräsin aivan armottomaan pamaukseen ja maiseman valaistumiseen ja siihen tosiasiaan, että aamu valkeni.
Seurasi tyyliin herätys komppaniassa ”kukamitämissä” ja pomppasin jalkeille melkein kaataen kameran, veden ja välipalan lennellessä mikä minnekin. Samassa havahduin todellisuuteen eli siihen, että en ole sängyssä kotona vaan pellolla ja ympärillä alkaa salamoimaan enemmissä määrin. Kuka yllätti ja kenet? Missä välissä tuo salamoiva härpäke saapui? Miten kauan olin nukkunut? Kysymyksiä vailla vastauksia.
Onneksi kaikki oli valmiina, ei muuta kuin kameraan virrat päälle ja kuvaamaan. Paitsi että kännykän langaton laukaisin oli tyhjentänyt nukkuessani patterinsa… Noh, kännykkä jalustalle ja koko paketti täysin manuaalille eli oikeaan käteen kännykkä jalustalla lightning app auki, sormi laukaisimelle ja vasemman käden jatkeena oli Canon jossa oli salama triggeri valvomassa taivasta. Sitten odotin.
Seisoin valmiusasennossa, kun räjähti, paukahti ja jysähti samanaikaisesti. Painoin automaattisesti kameroiden laukaisimia. Tuntui kuin joku olisi potkaissut lantioon, korvat menivät täysin lukkoon ja hetken kuului korvista vain tasainen ”piiiiiip”. Herranjumala mikä töytäisy. Salama tuntui koko kehossa ja tukka nousi pystyyn sähkön tuoksuessa kaikkialla. Sitten nousi ajatus: tallensiko kamera? Seuraava ajatus: miten lähelle se löi? Lisää ajatuksia: tarttisko perääntyä ja ookko nainen varma, että tiedät, mitä olet tekemässä? Vastaukset, toivottavasti, liian lähelle ja tarttis ja en ole enää. Samassa räsähti uudestaan, repivä, tuttu ääni raastoi korvia, töytäisy tuntui tällä kertaa selässä. Siinä kohtaa otin jalustat kameroineen tiukasti kainaloon ja poistuin puimurihallin suojiin. Liika on liikaa.
Sähkön hajua leijui kaikkialla ja askeleitani höysti jatkuva jyrinä, pauke ja välähtely. Samassa joku käänsi yläkerrassa vesihanan päälle ja olin onnellinen hallin tarjoamasta suojasta. Seurasin settiä hallin uumenista, mutta vesisade haittasi aika paljon. Toisaalta, empä tiennyt millainen uintireissu olisi tulossa myöhemmin…! Seurailin siinä vielä tovin myrskyn menoa. Jyske laantui pikkuhiljaa joten starttasin auton ja suuntasin kotiin juomaan kupin kahvia ja sammuin sänkyyn herätäkseni parin tunnin päästä, mutta tällä kertaa aviomiehen tilannetiedoitukseen ”huomenta, täällä ois kahvia ja tulossa olisi yksi kappale ukkostavia alueita, mutta sulla ei oo vielä kiire”. Mahtavaa palvelua ja yhteistyötä vaikka Riku oli rakennustelineiltä putoamisensa jälkeen edelleen selkäpotilaana.
Myrskytutka näytti jälleen kireää rintamaa, solua solun vieressä saapumassa etelästä. Join kahvit, söin ja pakkasin onneksi kuivuneet tavarat. (maastojakkarassa oli muuten sellaset pari senttiä vettä, onnekseni huomasin tyhjentää sen ennen autoon pakkaamista. Ja se oli ollut sentään sisällä ladossa…) Seuraavaksi oli aika kerätä rohkeuden rippeet ja suunnata takaisin pelloille. Perillä pystytin kuvausvälineet, otin kuivan jakkaran ja istuin alas. Tuolloinen älyluuri temppuili ihan liikaa ,-netti kuoli jälleen puhelimesta, joten olin omien silmien, aviomiehen ja kavereiden neuvojen varassa. Hyytävää. Hitsin Honor ja sen kuuluvuusongelmat. Oli kyllä toisaikainen puhelin.
Istuin jonkin aikaa ja kuuntelin lähestyvää rintamaa. Se ei näyttänyt pahalle, koska alapilvet estivät näkyvyyttä, mutta jyrinät olivat normijyrinöiden sijaan kuin kumeita karjahduksia. Tämä myrsky todella teki tiettäväksi, että on tulossa. Karjahdukset ja jyrähdykset herättivät vatsanpohjaan tunteen, jota ei ole ollut hetkeen, tunne oli odotuksen sijaan jopa ohutta pelkoa. Jotain todella isoa oli jälleen tulossa jo toistamiseen muutaman vuorokauden sisällä. Auton radiosta kajahti Metallican ”fuel” ja käänsin volumet kaakkoon keräten rohkeuden rippeitäni. Sitten jyrähti kumeasti lähempänä. Muu luonto ympärilläni hiljeni tyystin, Metallican jyrätessä auton stereoissa edelleen. Luonto pidätti hengitystään, samoin minä ja lähtölaskenta ukkoselle alkoi. Mitä seuraavaksi tapahtui oli puhtaasti ”from beyond” – kamaa. Ensimmäisen salaman iskiessä kamerat piirsivät pelkkää viivaa. Seuraava samoin. Tienoo tärisi salamoiden iskiessä kilvan ja pommittaessa Salonkylän peltoaukeaa. Ilman täytti otsonin käry, pauke, rätinä ja tauoton jylinä.
Seuraavaksi oli ohjelmassa vesisade jollaista en ole kokenut ennen. Kamera oli sisätiloissa n.12m pitkän hallin keskellä, auton takana ja kastui silti. Vesi löi oviaukosta sisään, seinien raot vuosivat. Toinenkin jakkara kastui, siihen olisi voinut istuttaa kultakaloja reissun jälkeen. Seuraavaksi heräsi tuuli. Se löi täydellä raivolla hallin oviaukosta sisälle. Mietin, että syöksyvirtaus se tästä puuttui. Siinä samassa kuului tuttu, repivä ääni ja paikka tärähti. Koko halli valaistui sisätiloja myöden. Hallin oviaukolla seistessä tuntui tuttuakin tutumpi tönäisy, joka oli nyt aika paljon voimakkaampi. Nyt löi salaman lähelle. Korvat humisivat hetken. Jos taivas voi vielä revetä enemmän, se teki niin. Lattia tulvi sekunneissa ja vesi nousi. Tuuli painoi hallia täydellä voimalla ja vettä satoi sisään suuresta oviaukosta vaakatasossa ja sitten kuului pelottava ”skriiik” katolta. Ei jumal… kestäisikö paikka? Tukeva halli tärisi ja narisi tuulen voimasta, se huojui tuulen kurituksessa. Siinä kohtaa katsoin parhaaksi mennä autoon sisälle. Istuin viisi pahinta tuulista minuuttia autossa ja nautin välkkeestä joka oli tauotonta. En kuitenkaan ollut nähnyt vieläkään pahinta. Etelän suunnalla kuvauspaikkaa kohden sijaitsi maatila sivurakennuksineen. Samalla etelän puolella löi massiivinen salama, ja hetken taivaalta satavan tulta, tanner tömähti ja pari minuuttia iskusta löivät ensimmäiset lieskat tilan suunnalta. Ei pyhä jysäys, nyt salama sytytti tulipalon.
Otin puhelun hätäkeskukseen,- enkä ehtinyt edes kunnolla asiaani sanoa, kun nuori miesvirkailija rupesi neuvomaan, miten myrskyn aikana kuuluu toimia ja kehotti samaan hengenvetoon ”pikkurouvaa lähtemään kipin kapin sisätiloihin, kun siellä on niitä myrskyn silmiä salamoimassa taivaalla ettei käy tädille nyt vallan hassumaisesti”. Jaa, yleispätevä vinkki, mutta kohde eli pikkurouva sattuu harrastamaan myrskyjä. Ystäväni tietävät tässä kohdassa mitä tapahtui. Siedän kaikkea muuta sanomista paitsi tuota ”pikkurouvaa.” Sekunnissa minulle kasvoi sarvet päähän ja totesin myrkyllisen rauhallisella äänellä, että ”tää pikkurouva on kuule ollut yön just töissä kuvaamassa myrskyjä kuten viitenä aiempanakin vuonna. Ja siksi toiseksi, ne eivät ole mitään myrskyn silmiä, vaan soluja jotka aktivoituvat ukkostamaan ja salamoimaan, nyt jotain rajaa tuohon dramatiikkaan, olet sentään hätäkeskuksen päivystäjä”. Tuli muuten hiljaista toisessa päässä. Jatkoin henkeä vetämättä, että olisin vaan tehnyt ilmoituksen, että Laitilassa salama sytytti juuri rakennuspalon. (Okei, univelka ja häken virkailijan outo suhtautuminen teki minusta hieman kärttyisen.)
Lopputulema oli se, että keskeytin myrskyn kyttäämisen, koska rakennuksesta nousevat palokaasut saapuivat ja ilmavirtaus pukkasi kaiken savun suoraan kytispaikalle. Kaikki ukkosäksöni oli ajautunut kauas, jäljellä oli enää satava mössö joten ajoin onnellisena kotiin.
Operaatio Vernerin kuvia:
Mauno
Hiukan yllättäin 19.8.2022 yöllä syntyi etelään merelle alkuun pieni, ukkostava alue josta muotoutui sen mantereelle päästyä totaalinen inferno eli Mauno-myrsky, joka veti kertaheitolla kaikki lukemat uusiksi ja 19.8.2022 rekisteröityi hurjat 34183 maasalamaa sekä pilvisalamoita uskomattomat 110217 kpl. Se on kovin määrä salamoita 24 vuoteen, ja allekirjoittaneella oli eturivin paikka seurata tätäkin myrskyä Laitilan Salonkylässä.
Katsoin päivällä ukkosmalleja sekä ennusteita. Puolen yön jälkeen arvot suosisivat merellä etelän puolella ukkosen syntyä ja siitä se toivon mukaan jaksaisi siirtyä rymyämään mantereelle. Päätin lähteä käymään yöllä kuvaamassa, vaikka edellisyön G2 reposet painavat suorituksessa, mutta kun elokuun yöt ovat vaan aivan liian koukuttavia kulkea ja hienot yöukkoset salamoineen ovat melko harvassa.
Aloin kuvausretkeni Pyhärannasta, jonka edustalla salamoi satava alue tiheään ja jossa taivas oli valitettavasti melkoisen tukossa muista pilvistä. Komeasti välkkyi yli tunnin verran, mutta alapilvien rötkäleet salamoivan alueen suunnilla eivät antaneet periksi eikä maisema avautunut kuvauksellisesti just yhtään. Istuin alas miettimään ja lepäämään hetkeksi, oli nimittäin infernaalisen kuumaa ja kosteaa, +24 astetta ja keskellä yötä. Ötököiden ja tuulen vuoksi oli pakko pitää hupparia yllä joten kuuma tuli helpolla. Otin vissystä huikkaa, kun puhelin äännähti. Rikulta tuli viesti, että etelän suunnalla merellä lähestyy Suomea tiukasti salamoiva rintama, joka olisi Laitilassa n.klo 02.
Päätin ajaa Pyhärannasta takaisin Laitilaan, siellä voisi ehkä kuvata kauimmin ja sateensuoja oli olemassa. Kävin kodin kautta, jossa keitin tujut kahvit mukaan. Vähän edelliset yöt tuntuivat kropassa, mutta ei auta, nyt pitäisi tosissaan skarpata, yöukkosten kausi alkaa kohta olemaan taputeltu. Ajoin Salonkylän peltoaukeille lähestyvää ukkosta vastaan, mutta ahtaalla peltotiellä kääntyminen olikin yllättävän vaativaa, etenkin kun tuolloisen kulkineen Fordin kääntösäde on järjettömän suuri pieneksi autoksi. Tie oli päivän sateista johtuen velliä ja tien reunoissa oli kantterit, joiden takana vaani toisella puolella pehmeä, vetinen pellon pinta ja toisella hyvin syvä oja. Varovasti veivasin autoa kieli keskellä suuta ympäri, kunnes ihan peruutuksen lopussa tunsin, että kuskin puolen takarengas upposi renkaan sutaistessa kerran ja auton vastatessa heti vajoamalla syvemmälle peltoon. Ei pahus. Tässäkö tää nyt olisi? Nyt ei auta hermostua vaikka mieli teki huutaa ja aika lujaa. Pari valikoitua voimasanaa myöhemmin sain koottua itseni ja pistin sormet ja varpaat ristiin ja varovasti ensin pintakaasulla ja sitten vähän reippaammalla rykäisyllä sain auton nousemaan ylös pellosta tielle, kun samalla alkoi etelän suunnalla salamoimaan. Huh. Auto olisi nyt vetäytymiskunnossa, enää kamera ulos ja jalusta pystyyn. Kylläpä reissu taas alkoi haastavasti.
Etäinen kaukainen murina sai vatsanpohjan kihelmöimään ja vatsassani pienen jännityksen kouraisun. Toivottavasti salamakuvia onnistuisi edes pari oli hartain toive…Niin ja olisi kiva päästä poistumaan pelloilta hengissä! Kun salamointi alkoi ja kameran takanäytöltä näkyi ensimmäinen onnistuminen, olo oli sanoinkuvaamattoman riehakas, kuin lapsella karkkikaupassa! Salamointi oli ihan uskomattoman tiivistä, kiivasta ja mikä parasta-ei satanut! Flow-tila kuvaamiseen kytkeytyi päälle, nautin ja kuvasin.
Parhaimmillaan löi seitsemää salamaa rinnatusten, meno oli suoraan sanoen maailmanlopun meiningistä ja näkymä manalan porteille avautui silmieni edessä. Olisi varmaan kuulunut vähän pelätä, mutta en kertakaikkiaan ehtinyt, niin haltioissani olin kennolle jäävistä salamoista. Kauempana salamat haastoivat linkkimaston takomalla sitä kerta toisensa jälkeen. Taistelutantereen yllä pellolla velloi paksu sumu, jonka salamat sävyttivät siniseksi. Sanalla sanoen uskomattoman kaunista, hypnoottista ja pelottavaa ja miettikää, että kaikki kolme ovat samassa paketissa yhtä aikaa. Ryske ja jyrinä oli sanoinkuvaamattoman voimakasta ja edelleenkään ei satanut. Uskomatonta.
Lopulta ukkonen oli liian liki eikä kuvaamisen jatkaminen olisi ollut avoimella pellolla enää turvallista (oliko se sitä nytkään?) ja koska salamointi alkoi levistyä vauhdilla ympärilleni, päätin vetäytyä suojaan. Lähestyvän sadeseinämän pauhu peitti alleen kaiken. Nopeasti kamera pois jalustalta, reppuun ja ajoin jatkoille kohti puimurihallia. Jätin auton hallin ulkopuolelle ja juoksin parinkymmen metrin matkan kameran ja jalustan kanssa sisälle halliin kastuen nyt kunnolla. Nyt vettä tuli täydellä voimalla. Kun pääsin perille, pystytin jalustan kameroineen uudestaan oviaukolle ja vajosin puimurin renkaan viereen sydän hakaten, jalkojen ollessa haudutettua spagettia, keitetty meinaan ei ole tarpeeksi vetelää. Jestakset mitä tykitystä! Nojasin päätäni puimurin renkaaseen ja vedin henkeä kerran jos toisenkin hikikarpaloiden ja sateen juostessa puroina hiuksista kasvoilleni, maiseman ympärilläni valaistuessa salamoista aina uudelleen ja uudelleen. Ukkonen moukaroi täysillä maisemaa ja rusikoi hallia, jonka sisällä olin. Vauhdissa pystyttämäni kamera laukoi vielä viimeiset kuvat lähestyvistä salamoista, kunnes viimeinen sadeseinämä hukutti näkyvyyden alleen.
Lopulta nousin huterille jaloilleni pimeydessä ja tärisin adrenaliinista, joka edelleen pauhasi suonissa. Vihdoinkin tuli järeä onnistuminen kuvauksellisesti, ainakin toivottavasti. Taputin itseäni henkisesti hartioille,- hyvin hanskattu tilanne. Nyt nainen joudat kyllä nukkumaan, komensin itseäni lempeästi aamuviideltä. En laittanut hanttiin. Myrsky etääntyi kohti Turkua, aurinko nousi ja höyhensaaret kutsuivat seikkailijaa. Aikamoiset myrskyn veljekset, täytyy myöntää, näitä tapahtumia todella kelpaa muistella.
Kesää ja myrskyjä odotellessa!!
-Pike
”Operaatio Maunon” kuvia
