Matkalla äärettömään
18.-19.2.2025 Koitti ilta, kun sää tuntui suosivan meitä rannikon porukoita erityisesti etenkin alkuillalla. Niinpä sovimme jälleen “mangustilauman” kanssa tärskyt Siperian metsiin. Mangustilauma on antamani lempinimi meidän dynaamiselle ja tosi, noh, mangustimaiselle pienelle ryhmälle, jotka poukkivat kilvan ympäri kuvausaluetta ja välillä myös kuviin. Tällä kertaa aviomieheni Riku joutui skippaamaan retken, mutta päädyin radalle porukan kanssa, joka käsitti hyviksi ystäviksi muodostuneet Nylundin Tapion sekä Kinnusen Sannan. Hauskuuksia siinsi siis horisontissa!
Ajoin Siperiaan ensimmäisenä ja jätin Hitsin suosiolla parkkiin pienelle levennykselle alueelle vievän metsätien loppupuolelle ennen jääkenttää ja tiessä lymyävää railoa. Ennätin juoda kahvit ja viimeisiä pisaroita nauttiessani Tapion auton valot leikkasivat hämärtyvää maisemaa ja hetken kuluttua iloisesti häliseviä ihmisiä purkaantui autosta ulos. Vaihdoimme kuulumiset ja lähdimme taapertamaan metsätietä kohti kuvauspaikan kalliota. Perille vievä tie oli todella petollisessa kunnossa ja vasta satanut lumipeite lepäsi jäisen tienpinnan päällä. Piti kävellä varovasti, mutta silti muutama luisteluliike tuli suoritettua. Kuljimme lopulta peräkanaa keskellä tietä ja tällä kertaa ryhmän vetäjänä toimi kapteeni-väliin-edelleen-vailla-suuntavaistoa eli meikäläinen. Lohduttelin viimeisenä tallustelevaa Tapiota, että yleensä ryhmän viimeinen syödään ensimmäisenä. Takanani askellus kiihtyi. Pitihän sitä tunnelmaa ja jännitystä jotenkin nostaa…
Kallliolle päästyämme emme ottaneet suuntaa normaaliin kuvauspaikkaan vaan askeleemme veivät meidät kallioiden länsipuolelle, jossa on hyvin kaunis yksityiskohta. Siellä näes kasvaa bonsaipuuta muistuttava pieni mänty. Paloin halusta ikuistaa se, Venus ja Eläinratavalo samaan kuvaan. Kesti hetken, että löysimme männyn hämärässä, koska lännen puoleinen kallioalue ei ole vielä niin tuttu. Lopulta pikkuinen, tuulien tuivertama mänty näkyi otsavalon keilassa eli olimme saapuneet päämääräämme. Taivas oli vielä valoisa lännen puolelta, mutta pimeys otti varkain sijaa taivaalla ja ilta tummui pikkuhiljaa. Tähdet hiipivät taivaankannelle ja lopulta porvarillinen hämärä hämäränkaarineen alkoi vaihettumaan nauttiseksi eli merenkulkijan hämäräksi liukuen siitä astronomiseksi eli tähtitieteelliseksi hämäräksi. Ja lopulta koitti valokuvaajan aika eli pimeys laskeutui.
Viritimme kamerat jalustoille ja odotimme vielä tovin. Lopulta eläinratavalo alkoi piirtymään lännen puolen taivaalle, aivan Venus planeetan läheisyyteen. Eläinratavalon sinertävä valokiila nousi ylemmäs taivaankannella ja valo vahvistui pikku hiljaa ja lopulta se näkyi jopa silmälle, kun osasi katsoa ilmiön ohi. Neuvoimme Tapion kanssa Sannaa löytämään tuon vekkulin valokiilan taivaalta. Tuttu pulina valtasi kuvausporukan ja sisäiset lapset päätettiin jälleen irti. Oli mukavaa olla liikenteessä taas porukalla.
Linnunrata huntuineen kaartui pienen erämaalämpäreen yläpuolelle. Kolmen ihmisen voimin ihastelimme ja huokailimme tähtipaljoutta ja ennen kaikkea sitä, miten vähäistä valosaaste oli, vaikkakin kevättalvinen Linnunrata sijainnillisesti liiraa todella lähelle Rauman valoja sijaiten miltein luoteessa tähän aikaan illasta. Ilmaan oli hiipinyt varkain mereltä kevyttä pakkasusvaa, joka teki valosaasteesta pahemman näköisen, kuin se todellisuudessa on. Myös vastasatanut lumi heijastaa valoa tehokkaasti. Mutta huolimatta pienestä määrästä valosaastetta nautimme tästä hetkestä juuri nyt. Siperian ikiaikaisten kallioiden yllä puiden siluetit piirsivät ohuen rajan taivaan ja maan väliin. Tuo raja näytti olevan niin lähellä taivasta, että lähemmäs emme enää maallisesti sitä pääsisi. Muinaisen kallioisen luodon yllä äärettömyyksiin avautuvaa, huumaavan tähtikirkasta taivasta ihaillessamme me ihmisrievut ymmärsimme katsovamme silmästä silmään omaa pienuuttamme ja mitättömyyttämme maailmankaikkeudessa. Ihminen on lopulta vain rikkahippunen äärettömyydessä täällä maailman laidalla ja tekee uskomattoman hyvää myöntää asia ääneen. Luonto auttaa ihmistä nöyrtymään hyvällä ja terveellisellä tavalla, ei väkisin pakottamalla. Pitää muistaa, että eteenpäin tässä maailmassa pitää aina kulkea sinnikkyydellä, suurella sydämellä ja hyvällä huumorilla. Kaakossa Orion näkyi sumuineen loistavasti ja eläinratavalo sinnitteli viimeiseen asti lännen puolella, toki sen näkyvyys heikkeni, mitä enemmän usvaa levisi taivaalle. (Eläinratavaloa koskevia artikkeleja on Suomessa todella vähän, itseasiassa koko ilmiön näkyvyyteen ei uskottu vielä kymmenisen vuotta sitten. Ulkomailta löytyy tiedonjanoisille hakusanalla ”zodiacal light” ihan mukavasti kuvia ja tekstiä.) Ehdimme kuitenkin ottamaan monet ratkiriemukkaat kuvat ja tuli taas naurettua porukalla muutamia hieman koomisia ruutuja, kun sommittelut eivät ihan onnistuneet kuten piti…Meistä tulikin Sannan kanssa ihan virallisia ”valopäitä” reissullamme.
Tapion ja Sannan lähdettyä kohti kotia ja iltavuoroa jäin vielä hetkeksi kuvaamaan, koska näin hienoja öitä tulee harvoin ja olisi synti ja häpeä haaskata aikaa vanumalla sisätiloissa jos on mahdollisuus jatkaa kulkua. Niinpä askelsin pitkin kalliota ja pysähdyin välillä sommittelemaan Linnunrataa ja Venusta kuviin. Tulkkasin kulkiessani lumessa erottuvia jälkiä. Tuossa on kulkenut pitkällä askeleella metsän valtias, hirvi. Tässä taas näyttäisi olevan kulkenut niinikään pitkällä askeleella meidän Tapio. Kas, pupun jäljet erottuivat lumesta myös. Seuraavat jäljet olivat ilmiselvästi Sannan. Tuppasi hymyilyttämään ja nostin katseeni välillä tähtiin. Oli todella helppo hengittää ja tuntui, että pitkästä aikaa sommittelu sujui kitkatta, ideoita pulppusi ja niitä syntyi lisää seuraavia kertoja odottamaan. Kaikki pieni viime aikojen stressi, joka nyt vaan kuuluu olennaisena osana hommaan nimeltä “elämä” valui harteiltani erämään hiljaiseen yöhön jäätyneiden sammaleiden joukkoon, jotka ritisivät jokaisella askeleella jalan alla. Taannoinen lumen sataminen ja sään muuttuminen kylmäksi ilmeisesti vaiensi pöllöjen ääntelyn, mutta pikkuhiljaa kuljemme kohti kevättä ja valoa. Hiljaisuus on välillä hälinäpainotteisessa maailmassa ihan tervetullut elementti.
Saatuani kuvat valmiiksi kiskoin kamerarepun selkään ja taapersin metsätietä autolle. Mielessäni oli vielä muutama idea, vaikka pakkasusva ja kevyt yläpilvisyys alkoivat hieman verottamaan näkyvyyttä. Paluumatkalla pysähdyin metsätielle ihmettelemään tähtiä ja toteuttamaan muutaman kauan mielessä hautuneen ruudun. Kuvaamisen jälkeen nojailin Hitsin ihanan lämpöiseen konepeltiin, kuuntelin hiljaisuutta ja katselin ympärilleni. Oli ihmeen hyvä olla tässä ja nyt, jäädä sijoilleen hetkeen. Auton moottori naksahteli hissuksiin taustalla jäähtyessään. Kuvausretki oli jo tässä kohtaa tehnyt tehtävänsä, mieli oli kevyt. Hyvillä mielin katsoin revontuli mittarit ja voihan nenä, nyt saisikin painaa kaasua ja palata Laitilaan nopeutetulla aikataululla, mittarit näet olivat siinä haaveillessani ja pimeässä meditoinnin aikaan menneet punaisille. Suoritin hypähdyksen kuskin penkille ja ampaisin matkaan. Ajaessa pysähdyin välillä katsomaan avaruussää sivustoja ja kovin kiire helpotti, koska bz-arvo oli heilahtanut positiiviselle, eli se jarrutti revontulien syntymistä ja etenkin näkymistä etelässä. Mahtaakohan näytelmää tulla ollenkaan, mietin ajaessani. Vatsan pohjan kutina kuitenkin oli sellainen, että kyllä tänään jotain tapahtuisi. Ajoin kotimme kautta ja söin hieman, kävely Siperiassa pakkasessa herätti raivoisan nälän. Syötyäni huikkasin Rikulle, että nyt pitää käydä hieman päivystämässä vielä repolaisia, bz oli alkanut vajoamaan negatiiviselle eli miinukselle.
Ajoin vähän matkan päähän peltoaukeille ja vastassani oli makean näköinen tuplakaari eli näytelmä oli sittenkin käynnistymässä. Pystytin kameran jalustoineen ja ei kulunut kuin muutama hetki, niin revontulikaareen ilmestyi idän puolelle säteitä, jotka kielivät näytelmän alkamisesta aivan näillä näppäimillä. Eikä tästä vaiheesta kulunut kuin muutama minuutti, kun voimakas revontulikaari tanssi jo taivaalla nousten ylemmäs. Kameran säädöt vielä kohdalleen, lämmityspanta ja langaton laukaisin kiinni ja kuvaaminen sai taas alkaa! Hetken lämmittely kotona oli ollut hyvä asia ja sen voimin jaksoin jatkaa iltaa. Pakkanen senkun kiristyi, mereltä pukkasi kosteaa ilmaa ja sää kävi kireäksi. Kovin kauaa en enää uskaltaisi “migreenisäässä” ulkoilla, sarjoittainen päänsärky ei tykkää säätilasta, joka tuntuu kuin -17 astetta.
Samassa revontulikaari aktivoitui ihan kunnolla ja revontulivyöhön lännen puolelle ilmaantui jänniä, lyhyitä kirkkaita hukkapätkiä peräkkäin. Olen kutsunut tätä muotoa kampaviineriksi, koska se näyttää ihan viineriltä. Oikea nimitys tosin on “säteinen revontulivyö”. Se oli lievästi sanoen jännän näköinen,-näitä ei pääse etelässä kovinkaan usein näkemään eli kyseessä on meille etelässä asuville kyttääjille ehkä hieman harvemmin näkyvä muoto. Mutta siinä se nyt oli edessäni taivaalla! Näytelmä oli mukavan intensiivistä seurattavaa, mutta värejä ei kovin paljoa näkynyt silmälle, tosin kun punaista näkyi taivaalla hetkittäin silmä bongasi sen helposti. Reposien temmellystä katsoessa kului muutama tunti, mitään sen ihmeempää raritettia ei taivaalle poukkaisut, mutta mukava pieni näytelmä silti. Revontulissa näkyi kuitenkin pienen ohikiitävän hetken hieman harvinaisempia värejä eli oranssinkeltaista. Yhden aikaan yöllä oli pakko luovuttaa, mereltä pukkasi hartiavoimin sumulauttaa ja pilviä, joita ei pitänyt tulla, mutta sinne ne nyt joka tapauksessa kiipesivät möllöttämään pahukset pohjoisen taivaalle. Puoli kolmen aikaan yöllä oli lähtenyt hillitöntä settiä repolaisissa, mutta tällä kertaa ne tuli missattua, enpä tosin tiedä olisiko meillä edes taivas seljennyt. Seurani Porin Karhunvartijoiden Karhukamera koppasi onneksi nätin revontulinäytelmän talteen ja ruikkasin Veskulta eli Vesa Puistovaaralta,-meidän armoitetulta kameratirehtööriltä luvan liittää se illan kertomukseen. Vesku on tehnyt vuosien varrella uskomattoman upeaa työtä Ulvilan tähtitornin kameroiden kanssa.
Seuraavana aamuna kännykkä ja mese olivat melkein tukossa viesteistä ja kuvista, joissa kyseltiin, että mikä ihmeen revontulimuoto yöllä oli ollut taivaalla. Meikäläisellä kestää aamukäynnistyminen aina jonkin aikaa, etenkin jos yöllä on venähtänyt hieman pitkäksi, kuten nyt pääsi käymään. Vastasin ensimmäiselle kyselijälle silmät sikkarassa juuri sängystä noustuani, joka oli virhe. Nimittäin, kun avasin viestin uudelleen aamukahvin juotuani ja silmälasit päässä eikä keittiön pöydällä, huomasin olleeni jälleen ihanan Pikemäisen epäselvä. Viestissä näes luki suurinpiirtein ” ggggbllltzzähkö snädää gulp”. Voihan elämän karut kävyt sentään. Onneksi viesti oli mennyt eräälle hyvälle ystävälleni, joka vastasi hirtehisellä huumorilla ”sä es vissiin ollut vielä ihan hereillä ja olikohan aamusumppi juomatta ja silmälasit taas jossain muualla, kuin päässä”? Noh, näinhän se aika pitkälti meni, kautta ikänäköni, tuon vekkulin kummajaisen joka on saapunut elämääni lähes huomaamatta 😀 Pitänee jatkossa pidättäytyä vastaamasta viesteihin, ennenkuin pää ja sormet toimivat synkassa ja silmälasit ovat löytäneet tiensä nenän päälle keikkumaan…Se on kuulkaa sillä viisiin, että onnellinen ja tasapainoinen elämä on tehty pienistä luonnossa vietetyistä hetkistä, hyvistä ystävistä, vielä paremmasta huumorista ja kyvystä nauraa itselleen. Niiden voimalla jaksaa selviytyä taas arjessa. Ei tämä taivaan tulien harrastaminen ole niin kovin vakava laji,- kautta snädään ja gulpin! Kyttäilyiloa porukalle! Viestitellään ja ihmetellään lisää yhdessä taas myöhemmin! Muistakaa tallentaa revontulihaviksenne Taivaanvahtiin.
-Pike, se pieni rikkahippunen äärettömässä, joka ei osaa heti herättyään kommunikoida järin selkeästi tai ymmärrettävästi 🙂
Porin Karhunvartijoiden muikean upeaan vidoon aamuyön hetkiltä pääset tästä
Kuvia reissulta:
