Luontomutsin diskoteekki
Tämä oli jälleen ilta, kun olisi pitänyt omistaa kuusi kättä ja viisi kameraa taltioidakseen kaiken. Siis vähintään. Eli lue: kiirutta piti, sano.
Aviomieheni Riku missasi 26.pvä olleet komeat tulet ja suorastaan puhkui revanssia tulevan illan suhteen, ymmärrettävää kyllä. Tulossa saattoi olla jopa G2 -luokan reposnäytelmää jo toisena iltana peräkkäin. Meillä laittauduttiin lupaavaan iltaan sen vaatimalla hartaudella. Keitin kaakaota ja glögin lopun mukaan, katsoin, että muistikortti on paikoillaan kamerassa ja kaikki tavarat pakattuna, myös lyhty, jota oli tarkoitus hyödyntää myöhemmin kuvissa fiiliksen mukaan. Aurinkotuulen arvot oli hirveät, nopeus moukaroi magneettikenttää yli 800km/s, tiheys oli kympissä ja bz tanakasti miinuksella. Odotettavissa olisi aika kovaa menoa jo toisena iltana peräkkäin, -ja samalla kasvavaa univelkaa muttei sen anneta haitata tahtia.
Ajoimme Laustille eli kytispellolle täynnä taistelutahtoa, nyt kytättäisiin tulia urakalla. Meitä odotti jälleen aktivoituva kp4 korkeudella oleva repokaari ja tuli deja-vu tunne eilisillasta. Taas mentäisiin. Mitähän tänään olisi ohjelmassa? SAR, Steve, Dyynit, Ragda..? Ilmassa leijui suuren urheilujuhlan tuntu ja vatsanpohjaa nipisteli jännityksestä.
Kaari aktivoitui hitaammin kuin eilen illalla, mutta discovalo-reposia eli sykkiviä revontulia oli määrällisesti enemmän joka puolella kuin edellisen yön näytelmässä. Ja nämä todella sykkivät, siitä ei ollut epäselvyyttä. Vihreitä laikkuja vaaleanpunertavalla reunuksella syttyi ja sammui tänä yönä etenkin kaakon ja lounaan ilmansuunnilla. Samassa, kuin tilattuna taivaalle nousee korkea revontulikaari joka lähti kiipeämään kohti zeniittiä. Leuat loksuivat pellolla kilpaa ja tuli ”vahingossa” hihkuttua hereille koko Laustin kylä. Lähitaloista kaikuvista lasten ja aikuisten huudahduksista, naurusta ja kiljahduksista päätellen muutkin olivat löytäneet tiensä ulos. Saimme otettua myös pienperheen ”promokuvan” ja tällä kertaa reposten parissa. Ja sen lyhdyn, joka yleensä unohtuu autoon joka kerta!
Revontulikorona oli ihan infernaalisen kokoinen ja välkkyi majesteetillisesti eri väreissä päidemme yläpuolella. Wau, wau ja vielä kerran wau. Samassa lännen puolelle kaareen yritti pykätä dyynimuotoja, mutta se osio plassahti, boret eivät ehkä olleet suosiollisia dyynien syntymekanismin käynnistymistä ajatellen, joten diffuusissa alueessa oleva osa, johon dyynit yleensä muodostuvat jäi tällä kertaa tyhjäksi. Se ei haitannut tahtia, koska saimme tilalle näyttävää punaista väriä ja aivan uskomattoman nättejä sykkiviä revontulia ja lopussa vielä neljä kaarta rinnakkain taivaalle!
Jännintä illassa oli seurata toistamiseen (edellisenä yönä näkyi sama muoto) jonkinlaista diffuusia revontulta, josta muotoutui lopulta kaaren omainen härpäke ja joka kulki välillä itä-länsi halki taivaan kuin SAR-kaari konsanaan ollen vain vihreä. Vihreä, diffuusi kaari tunnetaan tällä hetkellä osan harrastajien parissa nimellä ”GDA” eli Green Diffuse Arc. Mikäs sen passelimpi ja kuvaavampi nimi! Itse kutsun sitä välillä nimellä ”se vihreä juttu”, pitäisi osata olla hieman spesifimpi, mutta rakkaalla revontulilapsella on monta nimeä.
Lykkäsin keskellä aktiivisinta näytelmää kännykkäni Rikulle saatesanoilla- ”siinä on yökuvaus-moodi asetuksena-anna palaa joka suuntaan, mää en enää kerkiä”. Aviomes teki työtä käskettyä ja kännykän muistikortti täyttyi ohitse viilettävistä repolaisista sekä myös allekirjoittaneesta, joka kohkasi pellolla kuvakulmien ja perspektiivien vallassa.
Kului reipas tunti sulkimien raksuessa kilvan ja reposten roihutessa pitkin taivasta-myös etelän suunnilla. Kameraa sai käännellä hurmiossa ja pyöriä jälleen ympyrää pellolla. Lopulta taivaalla oli jäljellä palautumisvaiheen hitaasti sykkiviä läiskiä ja uskomatonta, mutta totta- edelleen taivaanlaella zeniitissä oli myös revontulikorona, haaleana mutta oli kuitenkin. Bz meni plussalle ja me pakkasimme yläfemmoja heitellen tavarat ja lähdettiin käymään kotona keräämässä voimia kierros numero kakkosta varten.
Edellinen yö painoi allekirjoittaneella jaloissa, joten pieni tauko oli enemmän kuin tervetullut. Tauosta tuli ihan järkyttävän lyhyt,-alle 45 minuuttia. Ehdimme juomaan lasilliset vettä, hain samalla vielä yhden villapaidan päälleni ja sitten pitikin jo kiitää takaisin kytispaikalle kun bz kyykkäsi ja reposet uhkasivat aktivoitua tanssiin.
Huomasin kotipihalla autoa startatessa, että pahus, nälkähän nyt jäi, kun ei ehtinyt syömään. Tässä kohtaa ajatusta kuului hantin puolelta hetki rapinaa ja seuraavaksi auton kojelaudalle läjähti kuin tilauksesta pussillinen lihapullia! Katsoin hämmästyneenä aviomiestäni. Missä ihmeen vaiheessa se nuo sieppasi ja ennen kaikkea mistä? Vai onko meidän autossa nykyään kuudes ulottuvuus paikalliseen markettiin? (Kyllä ne lihapullat olivat kuulemma pötköttäneet jääkaapissa eilisestä saakka, olivat vain olleet visusti piilossa leikkeleiden takana hissukseen, -senkin ryökäleet, olisin edellisyönä kaivannut vatsantäytettä kotiutuessani) Niinpä napsin ajon aikana terveellisiä einespullia ja kas kummaa, jaksoi taas jatkaa kuvaamista. Pellolle päästyämme piti odottaa pieni hetki tulien leimahtamista, syödä vielä pari fölipullaa kunnes taivaalla taas mentiin.
Parhaimmillaan neljä revontulivyotä halkoi kuun valaisemaa Laustin peltoaukeaa. Näky oli taas ihan epätodellinen ollakseen etelästä. Revontulikorona kiipesi jälleen tanssimaan keskitaivaalla, me tanssimme pellolla ja kamera näki ihan epätavallisia värejä. Ehtoolla esiintyi pariinkin kertaan silmälle sinertävää revontulta. Ihmettelin, miksei se jää kuviin…no ei jää, näes kamera näes näki sen vaaleanpunaisena.
Upea ehtoo etelän mittakaavassa jälleen kerran. Edellisen yön G2 näytelmän kuvat teksteineen löytyvät Taivaantulien tytön blogista.
Taivastelemisiin!
-Pike
