…kyllä Siperia opettaa
12.-13.8 2024
Iltaa kohden vallitsi jännittynyt tunnelma. Iltapäivällä Suomen aikaa oli käynnissä G4 luokan revontulimyrsky ja yön laskeutumiseen ja hämärän saapumiseen aivan liian monta valoisaa tuntia. Istuimme aviomieheni Rikun kanssa kotipihallamme olevalla laavulla ja pohdimme illan kuvauspaikkoja, sään pitäisi selkiintyä. Toivottavasti revontuliarvot vielä säilyisivät kovina. Kuvauspaikan olisi suotavaa olla auki tänä yönä 360° ja se muodosti osan haasteesta, mutta lisähaastetta tulisi olemaan sumun muodossa päivän sateiden jälkeen. Viljapeltoja ei Laitilassa oltu tuolloin vielä puitu, joten kosteutta tuli riittämään ja liikkuminen olisi haaste sillä peltojen tallaaminen laajamittaisesti ei tulisi kysymykseen, se ei ole tässä kohtaa kautta enää järin kohteliasta. Olimme siis täydellisen tenkkapoon äärellä. Ja siksi toiseksi vilja on todella korkeaa ja öisin hyvin, hyvin märkää ja kastelisi vaatteet läpimäriksi hetkessä. Vaikka yötä kohden oli luvattu +13 lämmintä, ei silti huvittanut ajatus kokomittaisesta kastumisesta. Mietimme erilaisia kuvauspaikkoja ja vuoropuhelumme meni suurinpiirtein näin:
Riku: Mites Kaariainen?
Pike: Sumuriski, koska viljapellot ja alueen luonnollinen sumukone eli lampi. Tosin siellä olisi tie, missä liikkua. Mietintään.
Riku: Entäs Isomäki?
Pike: Ahdas, ei auki etelään eikä kaakkoon, hankalat perspektiivit jyrkän kallion vuoksi.
Riku: Varhokylän louhos?
Pike: Hyvä vaihtoehtoja, mutta Varhokylän alue on todella ahdas ja siellä on kuvattu niin useasti, nyt tekisi mieleni repäistä jotain uutta, mutta mitä ja missä? Tuijotimme hetken mykkinä kahvikuppejamme, sitten toisiamme ja taas kahvikuppeja ikäänkuin odottaisimme niiden ehdottava kuvauspaikkoja. Minuutin pohdinnan ja kahvikuppi-meditaation jälkeen kummankin pään yläpuolelle syttyi vertauskuvallisesti lamppu ja sanoimme yhteen ääneen innostuneina:”entäs Siperia?!”
Kyllä, se olisi todella nyt varteenotettava vaihtoehto. Muutama vuosi sitten vahingossa löytynyt laaja kallioalue metsästysmajoineen päivineen syvällä Siperian metsissä Laitilan ja Pyhärannan välissä olisi todella vaihtoehto, niinpä yhteistuumin ”lukitsimme vastauksen” ja aloimme valmistautumisen reissuun. Ainut mikä pelotti oli alueella majailevat hirvet ja niiden myötä hirvikärpäset, pimeässä kärpäs-ällötyksiin törmääminen ei kuulu suosikkeihin. Mikään ei häiritse kuvaamista niin kovasti, kuin hiuksissa tai paidan sisällä mönkivät painajaiset. Tästä reissusta muodostuisi väkisin pienimuotoinen pelkokerroin ja se asia piti hyväksyä, olimmehan menossa ehdoin tahdoin sorkkaeläinten ruokintapaikalle. Ei muuta kuin työntämään pelkoa taka-alalle, kuvaustarvikkeet kasaan, koko läjä autoon, eväitä mukaan ja n.21.45 lähdimme ajamaan kohti Siperiaa. Rauman tieltä näkyi usvaa ja nousevaa kosteutta peltojen yllä jo tähän aikaan, mikä on kieltämättä aikamoinen jännitysmomentti. Toivottavasti kuvauspaikka pysyttelisi ilman sumua.
Alueelle päästäkseen on ajettava loppupätkällä kaksi kilometriä hyvin vaihtelevassa kunnossa olevaa tietä, joten autovalinta oli selvä; lähdimme matkaan matkaan allekirjoittaneen nelivedolla eli Hitsillä. Tuttu tie tuntui hämärässä pidemmältä kuin normaalisti ja se oli paikoin lukuisilta aluetta ympäröiviltä suoalueilta tulvineen veden alla ja näki, että viime päivinä on satanut ja reilusti. Välillä auton ajovaloissa näkyi tien sijasta vellovaa mustaa humuspitoista vettä. Loppupätkällä tien tai oikeastaan polun keskellä kasvava korkea, liki metrinen heinikko lakoontui Hitsin keulan edessä ja olo oli kuin tutkimusmatkailijalla. Lopulta sukelsimme ruokintapaikan lähellä olevaan lehtipuista koostuvaan pitkähköön tunneliin ja huokaisin helpotuksesta, matkaa ei olisi taitettavana enää kuin parisataa metriä. Ja pienen ikuisuuden ryömintävaihteella ajamisen jälkeen metsästysmaja näkyikin auton ajovaloissa! Hienoa, täällä ollaan! Se oli heti yön ensimmäisen yläfemman paikka. Myöhemmin läpsyjä kertyi pino lisää, tosin siitä olimme tässä kohtaa yötä täysin tietämättömiä.
Perille päästyämme sumua ei onneksi alueella näkynyt, mutta joka puolella oli todella märkää sateiden johdosta ja ilma oli jopa aavistuksen raskasta hengittää, lähisoiden suopursujen haju leijui ympärillämme juovuttavan makeana. Ilma oli oudon tunkkainen ollakseen sateen jäljiltä. Nousimme autosta ulos vähän verryttelemään jalkojamme eikä kulunut kymmentä minuuttiakaan, kun keskitaivaalla alkoi näkyä liikettä. Alkuun epäilin silmiäni, mutta aivan oikein näin, reposia siellä vaalealla taivaalla tanssi. Tovin perästä idän sekä suureksi yllätykseksi myös kaakon ilmansuunnalle nousivat kuvissakin näkyvät ensimmäiset, vaalealla taivaalla näkyneet revontulipilarit. Revontulet alkoivat toden teolla näkyä n.klo 22.20 todella vaalealta taivaalta,- uskomatonta! Silmä poimi niiden liikkeen katsomalla ilmiön ohitse, mitään värejä ei vielä tuolloin näkynyt, oli vain vaaleaa huttua, joka väliin kirkastui ja koko taivas näytti olevan sykkiviä revontulia täynnä. No huh huh, kylläpä alkoi reippaasti. Itse kuvaamisen aloittamista jouduimme vielä odottamaan tovin, kunnes klo 23 pääsi alkamaan kameran kanssa veuhtomisen ihan urakalla. Kameran asetukset olivat vaikeita säätää taustavalon vuoksi, joten päädyin hetken räpellyksen jälkeen kompromissiin eli aukko f3,2, Iso 400 ja valotusaika 6 sekuntia. Korona kuvassa ISOt ovat f3.2, ISO 640 ja 5s.
Kuvasin näytelmää hetken metsästysmajan aukealla ja reposien hieman rauhoittuessa sekä taivaan hämärtyessä ajattelin lähteä käymään kallioalueella hieman ylempänä, jossa näkymät aukenivat parinsadan metrin kävelyn jälkeen esteettä joka puolelle. Mielessäni oli muutama sommittelu jotka ovat odottaneet toteutumistaan todella kauan, -miltein vuodesta 2016 asti. Aika pitkälti toteutusta on jarruttaneet vuosien aikaan ne tosiasiat, että allekirjoittaneen ”kaverit” eli Hortonin päänsärky ja kolmoishermosärky ovat molemmat kiitettävästi rajoittaneet aina näihin päiviin saakka liikkumista ja yleisesti myös jaksamista ja torpedoineet harrastamista liikaakin. Nyt kun lääkitykset ovat suurin piirtein kohdallaan on latu ollut viimeisen reilun puoli vuotta niin sanotusti vaihtelevasti vapaa ja olen pystynyt valvomaan, ajamaan ja kuvaamaan erilaisia luonnonilmiö näytelmiä. Ja aina lähden tien päälle kun olotila on hyvä, koska huonoja päiviä tulee edelleen. Mutta nyt pääsimme reissuun, se tuntui suorastaan juhlavalle ja ennenkaikkea olin todella onnellinen, kestohymy loisti kasvoillani 🙂 No vähemmästäkin, Riku tuumaili. ”nyt hus siitä toteuttamaan unelmaasi” sanoi Riku. Riku jätti selän nikaman pari vuotta sitten sattuneen murtuman vuoksi kalliokiipeilyn (tai oikeammin kallioliukastelun) väliin jääden autolle taltioimaan reposia- ja ehkä hyvä näin. Allekirjoittaneella on selkä melko kunnossa, mutta kiipeily livettävällä kalliolla oli kamerarepun ja jalustan kanssa todella raskasta ja mietin, mahtaako lonkan kuluma kestää liukastelua. (Kestihän se, mutta hieman jälkeenpäin ryökäle huomautteli asiasta)
Hivuttautuessani kohti havaintopaikkaa katseeni haravoi kiiltelevän kallion pintaa, joka oli sanalla sanoen ihan järkyttävän vaarallinen ja ah niin mielenkiintoinen. Metsästysmajaa ympäröivät kalliot koostuvat pääosin pegmatiitista sekä tutusta rapakivi-nimisistä kivilajeista, saattaapa joukossa olla hieman tonaliittiakin. Maisema antaa retkeilijälle paljon sisältäen esihistoriallista merenrantaa ja erikoisia, osin outoja kivilatomuksia sekä aina kivikaudelle sijoittuvia hautaröykkiöitä joita on siellä täällä maisemassa. Lisäksi paikasta on louhittu hyvin pieneltä alueelta 1800-luvun lopulla sekä 1900-luvun alkupuolella rakennuskiveä ja paikoin kalliosta hahmottuu työkalujen jälkiä. Silti valtaosa kallioiden pystysuorista pinnoista (kuin viivottimella vedetyttyjä) ovat pysyneet arvoituksena,-ne saattavat olla syntyneet geologisessa prosessissa nimeltä ”deformaatio” eli kyseessä oli kiviaineksen fysikaalinen muokkautuminen (aiheuttajana maanjäristys, meteoriitin törmäys tai jopa tulivuori) ja sitä seurannut kiviaineksen liikkuminen ja muodonmuutos. Oli miten oli, niin historian siivet suorastaan havisevat korvan juuressa alueella kulkiessa. Kuvausalue eli Siperian Kokonkallio on ollut muinoin meren ympäröimä saari. Vielä v.1883 alue on ollut suurimmaksi osaksi vesistöä. (lähde: vanhat kartat, Suomi) Alueella kasvavat lyhyet, tuulenpieksämät käkkärämännyt tuovat kuviin tunnelmia, ne kuiskivat ja kertovat karuista kasvuolosuhteista ja ajassa voi astua taaksepäin helposti muutaman sata vuotta. Ihmiskunnan asutus ei ole tänne saakka tullut alkeellista metsästysmajaa lukuunottamatta ja näkyvissä ei ollut yhden yhtä keinovaloa. Rauman valot jäivät korkeimman puuston taakse. Havaintopaikalle kävellessäni pohdin myös erästä alueen arvoituksista. Lähikallioilla levittäytyy paikoin suuria alueita sinistä /sinivalkoista tribalmaista kuviota jonka koostumus on tiukka kysymysmerkki ja tutkinta edelleen kesken. Olemme pohtineet satunnaisesti ”sinisen arvoitusta” muutaman vuoden ajan yhdessä evp. geologi Kari Kinnusen, Tapio Nylundin, Tapio Soukan, Joel Dyerin ja myös muiden geologiaa harrastavien tai siitä paljon tietävien kanssa. Joelin Raman-laitteiston avulla olemme saaneet poissuljettua mahdollisuuden, että kuvion olisi aiheuttanut kivi-tai mineraalisaostuma eli kyseessä saattaa sen sijaan olla eräänlainen levä, sieni tai bakteeri ja se näyttää liittyvän aina jollain lailla rapakiveen sekä veteen, joko lätäkköön tai kallioiden päältä valuneisiin puroihin. (Mikäli tätä blogia lukee biologi, voisitko ottaa asian tiimoilta yhteyttä allekirjoittaneeseen?) Muutama kuva sinisestä arvoituksesta tekstin ”kuvia illalta” osiossa. Harmillisesti sininen väri ”sammuu” syksyä kohden mentäessä sateiden aikaan eli siniset kuviot näkyvät kalliossa parhaiten kuivaan aikaan ja etenkin touko- kesäkuussa joten yökuviin kuvioita ei oikein saa ympättyä.
Kallion päälle talsiessani alkoi hahmottumaan myös se tosiasia, että alueella pimeässä ei ollut mitenkään helppo liikkua, päällyskalliota kirjovat poronpallerojäkälät pakenivat vaelluskengän tukevan pohjan alta ja joka puolella kallion painanteissa oli vettä. Kallion päällä lymyilevät rupi- ja karttajäkälät olivat myös hyvin petollisia. Liikkeissään sai olla rauhallinen ja ennen kaikkea varovainen. Kiire piti jättää kokonaan pois vaikka revontulet hieman yrittivät kulkua hoputtaa oli etenemisen pakko olla maltillista ja otsavalo oli pidettävä päällä vaikka pimeänäkö siitä kärsi. Kallioille johtaa luonnollista kivistä muotoutuneet portaat ja harpoin loppupätkän rappuset reippaasti ylös.
Päästyäni vihdoin ja viimein käkkärämäntyjen ympäröimälle kalliolle hengähdin hetken. Ympärilläni avautuivat karun kauniit maisemat. Ja miltein heti, kun sain kameran jalustalle, alkoi taivaalla tapahtumaan ja revontulet aktivoituivat tanssimaan ihan urakalla. Idän puoli taivasta valaistui sekunneissa ja taivaalle kiipesi aktiivinen revontulivyö. Otin kuvia ihastuksesta täysin mykkänä. Vihdoin olimme eräässä lempipaikoistamme ja todistamassa todella kaunista revontulinäytelmää! Teki mieli hihkua ja tanssia, tosin liukas alusta kehotti pitämään jalat tukevasti maassa, mutta hihkumista ei voinut mitenkään välttää ja tanssi tapahtui tiiviisti mielikuvissa. Välillä liukastelin kalliolla kuvauksellisempaan kohtaan tuskanhien valuessa selkääni pitkin, alustan käydessä koko ajan petollisemmaksi. Mietin hetken, että olikohan tämä peliliike kuitenkaan ihan järkevää, mutta onneksi paikka oli tuttu sadoilta alueella päiväsaikaan vietelyiltä tunneilta ja maltti on valttia pimeässä kuljettaessa.
Klo 0.10 alkoi idän puolella taivasta nousemaan hauska neulamainen ja umpipinkki revontulimuoto joka jakaantui siinä katsellessa kahdeksi neulamaiseksi revontuleksi ja se käyttäytyi todella Stevemäisesti, eli syntymekanismissa oli jotain silminnähden samaa, mutta neulaset jäivät selkeästi revontuli-ovaalin sisäpuolelle, kun Steven olisi pitänyt kaiken logiikan ja opitun mukaan sijaita reilusti ovaalin ulkopuolella. (ja siis Steve ei itsessään ole revontuli, muistakaahan se, se vain hengaa revontulien kanssa) Näitä neulamaisia revontulia on näkynyt muutamaan otteeseen etenkin kovilla revontuliarvoilla, mutta järin yleinen taivasvieras ei tämä mielestäni kuitenkaan ole. Ohuet, neulamaiset kapeat säteet nousivat siinä katsellessa idästä kulkien zeniitin kautta lännen puolelle taivasta, joka oli edelleen tuskaisan vaalea ja kameran asetukset olivat vaikeat saada kohdilleen. Kameran rungosta laskin entisestään lisää kontrastia helpottamaan kirkkaiden ja erikoisten revontulien kuvausta. Neulamaisen ilmestyksen kesto taivaalla oli kaiken kaikkiaan vain n. 4 minuuttia. Lopulta neulamaiset reposet sulautuivat muihin revontuliin ja niiden tilalle ilmaantyi kirkas, huikean korkea pinkki säde/ pilari joka näkyi siis silmällekin pinkkinä, puhumattakaan kameran näkökyvystä. Ja jälleen vekkuli pilari noudatti samaa kaavaa nousten idästä, miltein kaakon puolelta, kulkien huiman korkealla olevaa revontulivyötä mukaillen revontulikoronan lävitse ja päätyen lopulta hengaamaan lounaan puolelle taivasta sulautuen lopulta muihin revontuliin.
Kolme varttia ei ollut kuin näyttää, aika kului huomaamatta revontulia kuvatessa. Mietin juuri käkkärämännyn sommittelua kuvaan mukaan, kun ajatukseni keskeytyi. Selän takaa metsänreunasta kallioalueen laidalta alkoi kuulumaan omituista ääntä, kuin vikinää tai vinkumista, perään murahtelua. Miltein samassa kuvauspaikkani eteläiseltä suunnalta olevalta suolta kuului tuttu selkäpiitä karmiva ulvahdus,-sudet ovat jälleen liikenteessä. Samassa puhelimeni äännähti, viesti oli Rikulta ja siinä luki ”äänistä päätellen susia”. No niin, ja seuraava liike on sitten mikä?
Elokuun tihti hämärä alkoi kietoutumaan tiukemmin ympärilleni ja perin juurin susimaiset äänet vaan lähestyivät. Samassa metsä ympärilläni heräsi ihan kirjaimellisesti eloon. Oikealla puolellani alkavassa metsikössä rysähti ja perään kuului tuttu puuskahdus joka oli hirvi tai peura. Mieleen hiipi ajatus; entäs jos niillä on vasat mukana? Samassa huomasin jotain muutakin kuumottavaa; seisoin pimeydessä keskellä riistapolkua. Yhden matsin hirviemon ja vasan kanssa ottaneena tiesin, että tulossa saattaisi olla vaaran paikka, vasat ovat pahuksen uteliaita ihmistä kohtaan ja siitä emot eivät tykkää. Pimeässä olin myös tunkeilija täällä eläinten hallitsemalla alueella. Jännitys alkoi käymään liialliseksi ja keskittymiseni kuvaamisen suhteen haihtui savuna ilmaan, niinpä ajattelin palata seuraavaksi autolle. Oli jo vähän janokin ja juomapullo oli tukevasti autossa, joten oli aika hyvästellä kallionpäällynen. Näytös taivaalla oli muutenkin hiipumaan päin joten edelleen kuuluvien puhinoiden ja ulvahduksien tahdittamana aloitin tuskaisen paluumatkan ylhäältä kalliolta alas metsästysmajalle. Liikkua piti vieläkin varovaisemmin kuin tullessa, kallioiden päällä olevat sammaleet ja muut kasvustot olivat yön kosteuden noustua täpöille vieläkin liukkaampia kuin tullessani tuntia aiemmin, etenkin kun matkaa piti nyt tehdä alamäkeen. Kauhukuvia viiletti mielessäni, vastaavassa tilanteessa olen hajottanut yhden kamerarungon, objektiivin ja myös itseni parikymmentä vuotta sitten, kylläkin päiväsaikaan. Sammaleen paettua kenkäni alta pyllähdin tuolloin tyylikkäästi kuvaamani kyykäärmeen viereen, joka onneksi ei puraissut- se taisi hämääntyä kuvaajan suorittamasta liikkeestä. Vaikka tilanne oli nyt sama, kylläkin ilman käärmettä en pyllähdystä silti halunnut uusia, joten sipsuttelin hitaasti ja jokaista askelta harkiten otsavalon valokeilassa kalliota alaspäin hailukoiden revontulien avittaessa taustalla kulkuani. Autolle takaisin päästyäni pääsi ilmoille helpotuksen huokaus. Tervetuloa karkea hiekka, ihana heinikko ja pitävä maa! Riku naureskeli, että olet sinä varsinainen Taivaantulien tyttö, revontulet olivat kuulemma olleet maltilliset koko sen ajan, kun luistelin alas kalliota ja vaikutelma oli, että ne odottivat kuvaajaa. Toki näin ei asia oikeasti ole, mutta aina on hauskaa leikkiä ajatuksella, että ne olisivat kohteliaasti meikäläistä odotelleet.
Melko pian auton viereen päästyäni revontulet aktivoituivat uudestaan, en ehtinyt edes juomaan vettä tai syömään välipalaa, taas sai syöksyä metsästämään perspektiivejä. Sommittelu oli ympäröivän puuston vuoksi vaikeaa, mutta oli antoisaa haastaa itsensä kuvaamaan muualla kuin ainaisella avoimella pellolla tai louhoksella 😀 Jostain syystä allekirjoittanut löysi myös pimeässä kaikki lätäköt ja kavaltava “splat” kuului väliin hämärässä valtaisan naurun säestyksellä. Riku totesikin yöllä ykskantaan, että “miten sä voit astua jokaiseen lätäkköön tällä alueella”? Hyvä kysymys, se on kun innostuu sommittelemaan eikä katso jalkoihinsa…onneksi joku muukin (Riku) uppoili ihan kiitettävästi yön aikana eikä naurusta meinannut väliin tulla ollenkaan loppua. Tuli siis käytyä epäviralliset lätäkköuppoilun SM-kisat. Kengät olivat molemmilla yön jälkeen niin märät, että kisassa tuli jaettua ykköstila.
Kahden maissa yöllä ilmaantuivat mustat revontulet joiden jälkeen alkoi laajamittainen discovaloilu taivaalla eli revontulet kävivät sykkimään. Revontulikorona räjähti taivaalla eri väreihin. Otimme muutaman fiilistelykuvan ja välillä vain ihailimme eri väreissä leiskuvaa taivasta. Kyllä kannatti lähteä pois omalta mukavuusalueelta. Loppujen lopuksi reissu onnistui ihan yli odotusten, vaikken enää uskaltanut lähteä takaisin kallion päälle, yksi luistelukerta riitti tälle yölle. Yllättävän vähän myös Rauman valosaaste näkyi Siperiaan ja sumu ei saavuttanut havispaikkaa ollenkaan, tämä oli hyvä huomio myöhempiä reissuja ajatellen. Lopulta reposnäytelmä hiipui kellon näyttäessä puoli kolmea. Kuvaajillakin alkoi kunto loppumaan. Takana oli eriasteista luistelua, kovaa sommittelua ja seisoskelua reilut neljä tuntia. Kamerat olivat vallan vettyneet ja lämpöpussi objektiivini keulalla jäähtynyt-sääsuojatun linssin ollessa melkein huurussa. Tyytyväisinä pakkasimme tavarat ja aloitimme kotimatkan. Paluumatkalla sumu tuli vastaan jo vajaan parinsadan metrin ajamisen jälkeen ja tienoot olivat todella pahasti tukossa aina kotikulmille saakka, jossa sumu yllättäen vähän hellitti otettaan.
Tästä tulikin hieman erilainen Perseidi yö, revontulet hieman hämmensivät niin sanotusti pakkaa ja laimeimmat tähdenlennot peittyivät vihreään värilliseen ja äänettömään sinfoniaan. Perseidejä näkyi koko yön aikana reilu kymmenkunta, eri puolilla taivasta, mutta kuvistani en löytänyt toistaiseksi (toki katsottavaa riittää…) kuin kaksi, joista toinen on kuvattu kotikulmilla puoli neljän maissa yöllä. Se oli nimittäin ihan pakko lähteä käymään kävellen vielä liikenteessä, kun revontulet aktivoituivat tanssimaan kolmatta kertaa yön aikana. Jalat huusivat kyllä lepoa, koko kroppa kirkui rasituksesta, mutta nyt oli pakko pyytää keholta ”vähän jatkoaikaa” ja lähteä vielä kerran radalle. Ja se veto tottapuhuen kannatti. Revontulet aktivoituivat nätisti kotikulmilla aamuyöllä juuri hiukan ennen tienoon lopullista tukkeutumista sumusta. Kuvasin hetken aikaa tuttuja maisemia ja lopulta palasin kävellen kotiin kellon näyttäessä kymmentä yli neljää ja idän taivaanrannan käydessä valoisaksi. Väsytti aivan vietävästi. Olin niin tyytyväinen yön tapahtumiin, että taputin itseäni vielä kerran olkapäälle, heitin henkisen yläfemman-hyvin tehty ja hienosti jaksettu, nyt nainen tavoittelemaan unijukkaa.
Yöstä voisi todeta, että kyllä Siperia opetti kaikenmoista aina maastossa liikkumisesta alkaen päätyen kuvaamiseen uudessa paikassa. Ja ei, yhtään hirvikärpästä ei löytynyt vaatteista tai tukasta. Revontulinäytelmä oli uskomattoman kaunista katseltavaa ja Rikun tekemä video totisesti kruunasi upean illan. Ja siksi toiseksi, haaveenani on olut aina päästä kuvaamaan revontulet erämaa ympäristössä, nyt se on viimein toteutunut! Revontulibongailu antaa todella paljon onnistuneena yönä ja jaettu ilo on aina kaksinkertainen ilo! Rikun tekemää koostetta revontuliyöstä pääset katsomaan täältä 🙂 Tsekatkaapas lukijat muuten yöllä kuvaamanne materiaali, aktiivisimman näytelmän yhteydessä tai vähän jälkeen taivaalla on saattanut näkyä Sar-kaari etelän puolella taivasta. Muistakaahan laitella kuvalliset havikset yöltä Taivaanvahtiin, nyt se on todella tärkeää revontulitutkimuksen kannalta. Meidän Taivaanvahdin havistamme pääsee katsomaan täällä.
ps. ja uskomatonta mutta totta, saimme myös ”uusinnan” melko samantyyppisestä yöstä vajaan viikon kuluttua tästä näytelmästä. Tuolloin alueella pääsi taapertamaan turvallisemmin, mutta siihen reissuun ja maisemiin palaamme Tarinoita Taivasalta- blogissa jossain vaiheessa syksyä! Kuvauskalustona yöllä tuttuun tapaan Canon EOS 6D, Irix Blackstone 15mm. Asetukset alkuyöllä ISO 400-640 ja hämärän laskeuduttua 1250-3200, f4-2.8, 2,5-10s valotuksia. (ps. kyseinen kuvausalue on puomitettu ja yksityisessä omistuksessa)
Voikaa hyvin ja turvallisia reporeissuja!
-Pike
Kuvia villiäkin villimmältä yöltä:
