Kuvauspellon kuokkavieraat
Viime päivinä oli ollut mukavasti aktiviteetteja ystävien seurassa, mutta kroppa huuteli hiljaisuutta ja kevyttä, pientä palautumista kaiken ilonpidon jälkeen. Illan sääennuste oli 50-50 pilvisyyttä povaileva, joten ajattelin ottaa riskin, pilvikartta näytti tuleville päiville jälleen huononevaa säätä. Päätin aloittaa tämän illan retkeilyn Pyhärannan suunnilta ja kohteena olisi alkuillasta ainakin Linnunrata. Syyspäivän tasaus oli koettu juuri sumuisena komeassa ulkoilmakonsertissa, mutta tasausöiden boosti revontulien syntyä varten oli edelleen olemassa. Juttelin aviomieheni Rikun kanssa ennen lähtöäni, että nyt on vähän sellainen kutina, että reposia saattaa tulla, mutta mittarit näyttivät tuossa kohtaa hirveän maltillisilta. Pyhäranta ei ole tällä hetkellä paras mahdollinen laajemman repossetin kuvaamiseen, alue käy helposti ahtaaksi, niinpä mikäli repokytis tulisi, se olisi mukava suorittaa avoimemmassa maastossa. Ei ollut minkään valtakunnan aavistusta, mitä jälleen tulisi tapahtumaan. Mutta, illan veto alkoi joka tapauksessa Linnunradan kuvauksilla Pyhärannasta sekä hiljentymisellä arjen hälinästä.
Saavuin paikan päälle n.kymmenen maissa illalla. Pikavilkaisu kännykkään ja Porin karhukameraan kertoi, että matalalla pötkötti revontulikaari. Sitä olisi lähes pakko yrittää pitää silmällä. Tämän kertainen Linnunradan etuala hahmottuisi louhoksen pohjoispuolen jäljellä olevasta kalliosta, niinpä suunnistin sinne. Kuvauspaikassa oli yksi tenkkapoo; louhoksen pohjoispuolella on myös melko korkea metsä, joka rajaa näkyvyyttä horisonttiin. Silti revontulikaaren yläosa näkyi nippa nappa puiden yläpuolella pohjoisessa. Hmm, mielenkiintoinen asetelma. Oli myös toinen pieni olemassaoleva ongelma, minkä nimi oli mereltä saapuva kosteus, joka alkoi syömään muuten kirkasta taivasta. Jatkoin hetken Linnunradan taltiointia. Pohjoisen taivaalle alkoi kokoontumaan sumupilveä. Voihan kekäle sentään. Huomasin vilkuilevani kelloa, repomittareita ja horisonttia vuoron perään ja kevyt ”heyyy macarena”-tunnelma alkoi vallita mielessäni. Samassa pohjoisen puolella alkoi tapahtumaan ja revontulikaari kirkastui ja nousi pykälän ylemmäs, mutta saman moovin suoritti perässä sumu. Siirryin louhoksen eteläpuolen kalliolle, jotka sinnittelivät vielä sumun yläpuolella ja otin pari kuvaa. Repomittareissa bz-niminen arvo oli pudonnut Pyhärannassa olemisen aikana rajusti ja koska kaikki muutkin reposarvot näyttivät hyvin lupaaville, päätin lähteä ajamaan kohti Laitilan peltoaukeita. Laajemman revontuli näytelmän momentit olivat juuri syntyneet.
Pysähdyin pari kertaa matkalla, Laitilaa kohti palatessa alkoi olemaan sumua enemmissä määrin ja mietin, miten paha vakkari kuvauspaikassa mahtaa olla tilanne, läheisen,-kylläkin melko rikki revityn ja kuivatun suon rippeet nostavat ilmoille syyskuussa vesihöyryä. Avoin maasto vaikkakin sumu-uhalla höystettynä houkutti sitä enemmän, mitä korkeammalle repokaari alkoi nousemaan. Viimeinen pysähdys Seppälän kylässä kertoi, että reposet aktivoituisivat tanssiin hetkenä minä hyvänsä eli viimeinen pätkä Laustille pitäisi ajaa kelloa vastaan, niinpä kurvasin muutaman blogikuvan otettuani takaisin liikenteeseen. Peltoalueelle vievä tie oli kuten kaikki muutkin tämänhetken sivutiet, paikoin melkoisen, miten sen nyt nätisti ilmaisisi- epätasainen. Väistelin monttuja, railoja ja repeämiä sekä huomasin puhuvani ääneen autolle ”pysy pakoputken loppu paikallasi, pysy pliis”. Pamprinniemen kuvausreissulla jakaantunut pakoputki alkoi loppuosastaan vuotamaan joka töyssyllä enemmän ja enemmän. Kestäisikö se kokonaisena viimeiset hidastetöyssyt ennen kotikylään ”laskeutumista”?
Kun pääsin perille Laustille, oli pakoputken loppu edelleen (!) paikoillaan siellä missä kuului eli auton alla ja revontulikaari oli todella korkealla, eli n.kp-4 lukemissa. Kaaren liike oli maltillista ja reposia saattoi verrata laumaan humalaisia mangusteja, ne vain huojuivat paikoillaan. Ajoin auton parkkiin ensimmäiseen liittymään, hyppäsin ulos ja suljin reippaasti läiskäisten kuskin puolen oven. Samassa maailma pysähtyi hetkeksi, nimittäin avatessani takaovea kuulin selkäni takaa kasvihuoneiden takaa metsänreunasta ulvontaa ja rähinää. Susia. Ja tällä kertaa ne ovat todella lähellä..
Alueen hukat ovat antaneet kuulua itsestään aiemminkin, mutta suljettuani takaoven alkoi hirveä ulvontakonsertti, johon yhtyi ympäristöstä lisää ääniä. Seisoin pimeässä pitäen kiinni kamerasta. Ei hitsinpimpulat ole todellista. Taivaalle oli kehkeytymässä megaluokan revontulet ja harmaita kavereita äänestä päätellen metsänlaita piukassa. Kuis ihmeessä tää on mahdollista? Hahmotin alkuun yhden äänen, sitten kaksi, seuraavaksi edellisiin yhtyi kolmas ääni, sitten neljäs. Jännitys tiivistyi ja seuraavaksi toimin kuten on neuvottu ja yritin kertoa eläimille kuuluvasti ääneen olevani ihminen ja ihan vaan pikavisiitillä, anteeksi reviirille tunkeutuminen. Ennen kuin sain kohteliaan esittelylauseeni ja anteeksipyyntöni loppuun, sain vastaani tukun raivoisia ulvahduksia. Okei, tämä keino on nyt käytetty. Seuraava? Sitä lukua ei omassa ”näin liikut maastossa” oppaassani enää ollut.
Ei siinä ehtinyt ihmettelemään yhtään enempää, terve järki sanoi, että oikeasti tilanteessa ei ole hätää, äänet ovat kyllä karmivia, mutta kuvata voisin aivan rauhassa, kunhan en pyörtyisi saisin sykkeeni alemmas kuin 160. Samassa revontulikaaren yläosa alkoi elämään ja näytti, että kaaresta irtosi kaari. Selkäni takana oleva metsänreuna heräsi henkiin uikutuksen, ulvonnan ja murinan säestämänä. Sykkeet eivät siitä hirveästi tasoittuneet. Nyt täytyy sanoa, että tuli hieman sellainen olo, olisiko paras hypätä autoon ja ajaa vielä enemmän asutukseen? Etualan sommittelut sai nyt unohtaa, koska pellolle meno pimeässä olisi just nyt hieman liian suuri riski ja hermoni eivät välttämättä kestäisi jännitystä (pari viikkoa sitten kävi ”läheltä piti”- tilanne ihmisen kanssa ja toivun traumasta vieläkin). Päätin kuvata hieman erikoiseksi käynyttä revontulinäytelmää säännöllisestä ulvomisesta välittämättä. Keskittyminen vaan tuppasi tökkimään.
Tallensin susien ääniä reposten kuvaamisen ohessa muutaman videon verran ystävälleni, joka ehkä saisi muokattua pätkistä omalla studiollaan kuunneltavan version. Väkisinkin kädet tärisivät ja muutama tallenne epäonnistui, mutta eräs pätkä lopulta onnistui. Revontulivyö vääntyi katsellessa aivan mutkalle ja sen liike oli todella hidasta. Säteitä ei tässä kohtaa silmälle juuri näkynyt, oli vain erikoinen, kiemurteleva ja tanssiva vihreä vyö joka valaisi tienoota yllättävän paljon. Jos ihan suoraan sanotaan, niin otsavalolle löytyi käyttöä, oli näes pakko tarkkailla kuvien ottojen välissä selustaa ja ympäristöä.
Kaikesta huolimatta kuvaaminen sujui ja kun tuli hiljaista, tavallaan unohdin kuuluneet äänet. Lähetin Rikulle väliaikatietoja ja pari taustanäyttökuvaa. Seuranani tuntui olevan enää lehtopöllö, jonka kujerteleva ääni kertoi sen olevan saalistamassa lähistöllä. Seisoin sommittelemassa kylää ja hauskoja, sykkiviä ja vilkkuvia revontulia kuviin, kun selkäni takana kuului asfaltilla kynsien rapina. Tämä ei ollut vilkasta mielikuvitustani, vaan aivan todellinen ja olemassaoleva ääni. Samassa ulvonta, murahtelu ja haukahtelu alkoi uudelleen, mutta nyt osa äänistä oli siirtynyt sivustalleni. Päätös paikan vaihdosta sinetöityi samassa, kun sumu tavoitti pohjoisen osan peltoa katkoen näkyvyyden revontulikaareen. Hyppäsin autoon ja ajoin puolisen kilometriä eteenpäin ja jäin edelleen samalle aukealle, sen toiselle reunalle. Sumu jäi toistaiseksi läntisen Laustin puolelle, samoin sudet. Auton valoissa näin peltoliittymän sekä edessä olevan pellon vesipolitiikan-tulvalta ei olla syksyllä vältytty, auton valoissa pelto ja tie lainehtivat. Syvät traktorin vajoamisjäljet nähtyäni jätin auton peltotien alkuun tiiviille maalle, nyt olisi pakko uskaltaa kävellä kappaleen matkaa pimeään. Tässä kohtaa revontulissa oli ilmeisesti muutaman minuutin huilausvaihe, mutta revontulikaari, tai kaaret nousivat nousemistaan, lähes jokaisella pyyhkäisyllä pykälän ylemmäs, sijaiten nyt jo pään yläpuolella eli zeniitissä. Vieläkään ne eivät olleet järin aktiiviset tai kirkkaat, silti revontulivyön korkeus oli kovissa lukemissa ja koko ajan taivaalla tapahtui liikettä. Hulvatonta, huomasin ajattelevani. Seuraavaksi lännen puolelle ilmaantui revontulien joukkoon säde. Se pysytteli paikoillaan kohtuu kauan, eli n.20 minuuttia. Valtava revontulivyö kasvoi samalla ylemmäs ja ylemmäs idän suunnilla venyen kohti ei niin kuvauksellista kaakkoa ja pellon nurkkaa, voi pahus vieköön, nyt loppui Kosken likalta täysin kuvakulmat. Vanha ystäväni sumu saavutti peltoalueen samalla kellonlyömällä. Päätin pelata upporikasta ja rutiköyhää. Hyvästelin hukat, varpaillaan olemisen ja suunnistin naapurikyläämme Suotielle. Vastassa oli tihti sumu, joten käänsin auton ympäri ja ajoin takaisin melkein kotikylään, jääden Palttilan ja Salonkylän aluetta halkovalle yksityistielle.
Kun pääsin autosta ulos, tajusin, että nyt tulee kiire. Revontulikorona syntyi zeniittiin kasvaen kierros kierrokselta suuremmaksi ja suuremmaksi ja värejä alkoi näkymään paljaalle silmällekin. Olin joskus päiväsaikaan huvikseen sommitellut samaa puustoa ja pellon notkelmaa laajakulmalle, haaveena tietenkin saada taivaalle myöhemmin maiseman yhteyteen revontulet. ”Lisää puustoa kuvaan”-ideasta saa kiittää kaveriani Donna Lachia, tämä rohkea sommittelu tosiaan toimii meilläkin! Toiveeni oli näköjään otettu vastaan ja luontomutsi tuuppasi idean täpöillä toteutusvaiheeseen ja samassa revontuliverho levittäytyi juuri puuston kanssa juuri siihen mihin piti. Riittäisikö laajakulma? Päätin tehdä parhaani ja pikasommittelin maiseman ”sinpäi” ja annoin palaa. Olisi saanut olla 14-milliä käytössä, mutta nyt piti selvitä 15 millisellä. Asetuksia sai ruuvata illan aikana jatkuvasti, välillä repovyö paloi puhki kirkkaimmasta osasta, joten käytin aukkoa 3.2-3.5. Isoja vaihtelin 1600-5000 (suuret isot olivat käytössä vain sinä aikana, kun haeskelin mahdollista Steveä/ Ragdaa /Sarria taivaalta) Valotusajat olivat 2s-10s.
Samassa punaista väriä kävi suorastaan satamaan taivaalta ja maisema kylpi epätodellisessa, puna-vihreässä valossa, joka laskeutui alas zeniitistä komean revontulikoronan myötä. Vihreät, yläosistaan vaaleanpunertavat revontulet tanssivat pohjoisen puolella taivasta. Idässä punainen revontuliverho leiskui Jupiterin ja Seulasten vierellä. Tähän asti näytelmän värit olivat olleet jotenkin ”valjuja”, värit vaaleita ja taivaalla oli ollut lähinnä sellaista sykkivää revontulimössöä. Mutta nyt näytelmä ilmiselvästi skarppasi värien suhteen ja hetken päästä taivaalla näkyi mitä mielenkiintoisempia väriyhdistelmiä. Osassa sykkiviä revontulia oli jälleen vaaleanpunainen alue. Tämänkertaiset revontulisäteet olivat haalean vaaleita, lilaan vivahtavia, osa silminnähden punaisia. Väreistä punaisen eri sävyt näkyivät melkein parhaiten silmälle. Ihastelin taivaalta alas satavaa valoa ja olo oli kuin lapsella karkkikaupassa. Osoita vain jotakin suuntaa kameralla, ota kuva ja tadaa,-kuva on reposvalosta johtuen vihreä. Kymmenellä sentillä irttareita-fiilis vaan kasvoi. Kun vaihdoin akkua kameraan, alkoi otsavalo vilkkumaan, kertoen että nyt oltaisiin laturia vaille. Vähän aikaa täytyisi vielä jaksaa, niin valon kuin itsenikin. Olo oli ihan uskomaton, miltein maaginen johtuen vallitsevasta vihreästä valosta ja kello näytti yhtä. Väsymys oli hävinnyt jo hukkien äänien myötä. Tässä kohtaa tiesin, että nyt menee myöhään ja kuten menikin. Miettikääs nyt itsekin, yleensä revontulipaikat valitaan pohjoisen näkyvyyden perusteella. Meillä harvemmin pitää sommitella kaakkoon tai lounaaseen. Tottakai siinä kohtaa tulee paniikki, kun paikan pitäisi olla auki mielellään sen 360° ollen kohtuu pimeä ja liikenteetön. Onneksi oli hiljainen yö, valloitin melkein kaikki kriteerit täyttävän kylätien itselleni hyvillä mielin. Hieman yli yksi loppui otsavalon puhti. Kaksi tuntia ja kaksi akkua myöhemmin muistikortin ollessa kohtuu täynnä loppui kehosta voimat ja olo oli kuin puolimaratonin juosseella. Viiden tunnin nonstop-heiluminen kameran kanssa ja päivällä tehty metsälenkki alkoivat tuntumaan. Vaikka takana oli tunnin päikkärit ei vaan enää jaksanut. Päätin lähteä kolmen jälkeen hyvillä mielin nukkumaan, tosin oli hieman vaikeaa jättää korona riekkumaan keskitaivaalle, mutta uni ja palautuminen rasituksesta on tälle bibolaariselle otukselle enemmän kuin tärkeä asia.
Nukahtaminen vaan tuppasi venymään, yöllä koettu hiipi verkkokalvoille. Onneksi peltotyöt ovat hieman ympäristössä vähentyneet, niin sai nukuttua oikein hyvät ja makoisat yöunet ilman ylimääräisiä herätyksiä. Seuraavana päivänä peilistä tuijotti todella onnellinen, aavistuksen pandalta näyttävä otus. Aviomieheni Rikun tokaisu aamupäivällä sai puhkeamaan nauruun”oliko tuo eilisiltainen/ öinen sun käsitys vähäisestä, palauttavasta aktiviteetista”?
Joo, oli se, tavallaan 🙂 Minkäs minä luonnolle(ni) mahdan ja kunnon naurunremakka päälle.
ps. kamerana allekirjoittaneella on Canon EOS 6D ja laajiksen paikalla kökkii toistaiseksi vielä 15mm Irix Blackstone.
ps2. muistakaahan tehdä yöstä havis Taivaanvahtiin! Tänä yönä on taivaalla käynyt myös Ragda!
-Pike
Kuvia yöltä 24.-25.9.2023
