Kuurupiilosilla
Otin illansuussa suunnan Tähdenlennon tilalle, jossa kuvaajaa vastassa oli pittoreski vanhan ajan umpipiha ja melkein heti, hauskaa kyllä, tähdenlento pohjoisen puolen taivaalla, tila on siis edelleen nimensä arvoinen. Illan ongelman muodostivat tuulenpuuskat, jotka olivat napakoita ja hirvittävän teräviä puhurin puhkuessa idän ja koillisen suunnalta. Ne eivät ehkä olleet terveelle ihmiselle järin kovia, mutta kolmoishermokipu-diagnoosin kanssa elävälle ne olivat aika kova haaste. Niinpä väistelin tuulta lymyillen tilan etelän sekä lännen puoleisella rinteellä rakennuksien sekä itse päätaloa ympäröivän korkean kuusiaidan takana.
Alkuyöllä kuvasin ulkorakennuksia joita alueella on useita, Linnunrataa, Jupiteria ja tähtiä. Välillä kuului etäältä suden kutsua ja vielä kauempaa koiran haukahtama vastaus. Muuten oli melko hiljaista, lukuunottamatta tuulen vähän aavemaista huokailua puustossa sekä autiotilan vanhojen rakennuksien aika ajoin päästämiä narahteluja. Tila onkin paikka, jossa aavistuksen vilkasta mielikuvitusta ei saa päästää ihan irralleen.
Satunnaisempaa kirkastumista lukuunottamatta revontulikaari oli melkein koko tilallaoleskeluajan tosi laiskalla tuulella. Kävin pikaisesti kävellen kurkkaamassa peltoaukealla tilannetta, joka johti siihen, että voi pyhät pyssyt, äkkiä kuvat Linnunradasta ja sitten pois siitä viimasta. Keskelle aavaa peltoa ei olisi mitään asiaa, tämänkertainen havainto pitänee tehdä kiltisti jostain …pensaikosta? Jatkoin tilalla seikkailua ja kuvauskohdan miettimistä vielä hetken kunnes välähti. Toimisiko tilan takana oleva metsänlaita kytiksessä ja ennenkaikkea, mistä sinne pääsisi parhaiten? Päätin lähteä katsomaan maastoa saman tien.
Parhain (ja nopein) reitti pellolle kulki rakennuksien välistä. Samaa olivat käyttäneet peurat, joten se kelpasi. Kävin kurkkaamassa polkua, joka sukelsi pimeän nurkan taakse sulautuen puuston luomiin varjoihin. Käpyttely tuotti diagnoosin ”ei ojia ja tasainen maasto perille saakka miinus pari myyränkoloa ja pätkä kalliota jotka pitäisi yrittää muistaa”. Vaan kun revontulikaari ei tahtonut aktivoitua sitten millään. Sen sijaan tähtitaivas antoi kaikkensa ollen todella komea. Kävin sommittelemassa aikani kuluksi pari kuvaa. Vanha rattaanpyörä istui keskipihalla passelisti kuviin tähdet ja revontulikaari yllään. Lopulta tuli sen verran vilu, niin kameralle kuin käyttäjällekin, että pakkasin kameran reppuun ja repun takapaksiin.
Mitä repokytikseen tuli, ilta oli sen suhteen nuori. Päätin kävellä lämpimikseni pellon laitaan vielä kerran katsomaan edelleen horisontissa rötköttävää revontulikaarta. Avaruussään arvot olivat aika ok, olleet jo jonkin aikaa, mutta jokin reposia pidätteli. Pujottelin rakennuksien suojissa aivan itäisen pellon kulmalle metsikön alkuun saakka.
No eikös samaan aikaan revontulikaari herännyt ja siihen ilmaantui kirkastuma. Kirkastumat tai säteet kaaressa kertovat aina, että näytelmä on alkamaisillaan. Käännyin vauhdissa ympäri hakemaan yläpihalla seisovasta autosta kameraa, kun kuulin hirven äänen, joka kantautui niinikään yläpihalta. Jaaha, nyt taisi tulla autolle ruuhkaa.
Oli vähän jännää lähteä hakemaan kameraa. Lauloin erään paikallisen bändin eli Kehän ”setämiestä” antaumuksella nuotin vierestä saapuessani autolle. ”Mä olen kätevä ja pätevä, mut en osaa ranskaa, hiukan myöhässä aina mut kaiken mä hanskaan” ja otsalampun valossa näkyi tiellä höyryävä läjä hirven papanoita. Syksyisen metsän valtias oli poistunut. Huh, tilanne ohitse. Herää myös kysymys, onko minulla oikeasti noin karmea lauluääni?
Palatessani kameran kanssa pellonkulmaukseen revontulikaari näytti oudolta ja se oli hieman vinossa taivaalla, ollen kallellaan idän suuntaan. Samalla oli nousemassa tuplakaari.
Edellisyönä oli tullut bongattua sellainen revontulimuoto kuin Omega. Tämä näytti samantapaiselle, mutta revontulissa oleva ”omega-mutka” oli huikean suuri kooltaan taivaalla verrattuna muutama yö sitten nähtyyn muotoon. Ystäväni kuvaili omegavyön yläosaa “hain eväksi” ja tosiaan, se on varmasti paras mahdollinen kuvaus. Tämänkin kaaren yläosan poimut näyttivät lopulta selkäeviltä. Jännän venynyt tuo muoto.
Samassa lännen puolella liikkui taivaalla jotakin. Kamera näki punaista reilusti vihreän kaaren yläpuolella, mutta ei paljastanut suoranaista klassista SAR-kaarta tai Ragdaa, vaan pelkän punaisen, leveän alueen sekä eräänlaisen punertavan soihdun aivan lännen puolella, soihdun ollessa miltein irti vihreästä kaaresta. Kuin Steve, muttei ehkä tarpeeksi kaukana aktiivisesta kaaresta. Tuo kohta, kun ilmiö on”melkein irti tai irti kaaresta” on tärkeä ja sen avulla pystyy erottamaan jälkikäteen vaikkapa Steven revontulisäteistä. Aina Steven, Sarrin tai Ragdan esiintyessä taivaalla niiden muotojen ja revontulikaaren väliin täytyy jäädä selkeä ”hajurako”. Voisi ajatella, että edellä mainitut ovat taivaan introverttejä, ja esiintyvät hieman erillään muusta tavallisesta revontulilaumasta. Jälleen meikäläisen kuvista saa hyvällä mielikuvituksella hahmotettua Steven, jonka pyydysti sittemmin Lieksassa Juvosen Satu muutama minuutti myöhemmin. Busted!
Tässäkin tapauksessa silmä oletti, että taivaalla olisi jotain nähtävää, ja kamera lopulta vahvisti asian eli todella huikean, punaisen yläosan. Ihmissilmää parempaa objektiivia saa hakea. Eli jos taivaalla silmän mukaan tapahtuu mitä tahansa normaalista poikkeavaa, ottakaa aina pari kuvaa. Tai se sarja.
Yritin saada lisää näkyvyyttä idän puolelle, ihan vaan vertailun vuoksi siinä onnistumatta, tuulenpuuskat yltyivät ja kauhukseni totesin, että tuuli lähti kääntymään enemmän koilliseen. Näin ollen menetin suojaisan paikkani. Pahus vie, mitäs nyt? Vaikka ylläni oli todella lämpimät vaatteet päästä varpaisiin, kylmä alkoi hiipimään kylään. Justiin flunssapöpön kukistaneena ei tehnyt mieli ottaa uusintaa. Kolmoishermo haluaa myös kotiin. Pidin neukkarin kehoni kanssa ja sain jatkoaikaa, mikäli saisin itseni jotenkuten lämpimäksi. Niinpä hyppäsin autoon. Ajomatkalla ehtisi juomaan lämmintä inkivääri-hunaja-mehua, joka viimeistään antaa vilustumisille pitkät. Ennen kotia on onneksi suuret peltoaukeat, jonne varmasti mahtuu kuvaamaan, mikäli reposet intoutuisivat tanssiin. Mikäli eivät innostuisi, olisi lämmin sänky lähellä.
Ajaessa levisi jäseniini ihana lämpö ja veri alkoi taas kiertää. Ehkäpä kotipuolessa voisi pysähtyä hetkeksi jäätymättä. Viimeinen suora ennen kotia nykäisin auton pellonpieleen parkkiin ja jäin seuraamaan reposia. Kului muutama minuutti kun revontulivyöhön ilmaantuikin yllättäen säteitä. Otin autosta kameran ja jalustan. Revontulien tarjoamat jännät kurvit erottuivat nyt paremmin kuin aiemmin, kaaren sijaitessa taivaalla hieman korkeammalla kuin alkuillalla.
Kuvailin näytelmää hetkisen, mutta poissaolollaan loistanut puuskainen tuuli lopulta palasi ja pakotti luovuttamaan. Jotain materiaalia sain kuitenkin teitille katsottavaksi. Samalla tuli opittua tunnistamaan uusi revontulimuoto, eli Omega revontulimuoto, joten iltaa voi mielestäni kutsua pieneksi menestymiseksi olosuhteista huolimatta 🙂 Kannattaa aina lähteä liikenteeseen. Vertailin Juvosen Satun Lieksasta ottamia Steve-kuvia omiini, ja ei näissä etelän kuvissa kyllä Steve näy ollenkaan niin selkeästi, mitä pohjoisessa. Mutta mielenkiintoisen näköisiä kuvia, kun ovat nyt tässä verrattavissa, kiitoksia Satu!
Loppuun seuraa etsintäkuulutus nro 1.
Alkuillalla 20.-21.10.2023 n. klo 19.45-20.15 on näkynyt SAR / Ragda kulkemassa poikki taivaan. Se on näkynyt ainakin läntisessä suomessa lännen puolen ilmansuunnalla. Ilmiö on ollut todella heikko, mutta se saattaa löytyä vahingossa esimerkiksi illan aikana kuvatuista Linnunrata otoksista. Ragdan koppasi hienosti Kuopiosta Minna Glad. Meiltä likoilta eivät erikoisuudet karkaa, aina joku on ”hereillä”.
Etsintäkuulutus nro 2
Huomio pohjoisempana kuvanneet kollegat! 20.-21.10 2023 Loppuillalla eli n.klo 23 eteenpäin on ainakin keskisen suomen korkeuksilla näkynyt STEVE-kaari sijaiten lännestä itään. Jälleen sama juttu, Steve voi löytyä maisematähtikuvista tai revontulien joukosta.
Mikäli muistikortillasi lymyää jotain edellä mainittua tai et ole varma, mikä revontulimuoto kuvissasi luuraa, on onnistuneinen ratkaisu lisätä havainto kuvineen Taivaanvahtiin, jossa asiaa pähkäilee monta alan rautaista ammattilaista. Samalla myös mahdollista ilmiötä tutkivat tutkijat saavat ensiarvoista tietoa ja kuvia juuri kiintoisilta illoilta. Kiitokset omasta puolestani Mikolle, Matiakselle ja Emmalle jälleen uudesta opista!
Toivotaan loppuvuodelle kirkkaita taivaita, edes pikkiriikkisen!
-Pike
