Jääputous
Parinkymmenen minuutin ulkoilupätkistä viime viikoilta ei väännetä kovin pitkää juttua, joten nyt pääsette lukemaan vanhan seikkailun vuodelta 2021. Tuolloin vallitsivat ihanteelliset olosuhteet kuvata paikassa jota ei olisi kovin kauaa olemassa eli erään louhoksen seinämä. Kaiken lisäksi sattui harvinainen selkeiden öiden putki,-sehän oli sitten menoa ja mahdollisuus kuvata jotain erilaista piti hyödyntää heti. Ideaa näes pukkasi edellisen yön kuvailujen jäljiltä.
Olin ollut yöllä kuvaamassa tuttujeni omistamilla louhoksilla ja seuraavana päivänä kuvia kehittäessäni huomasin Rohdaisten kuvissa kauempana louhoksen takaseinämällä jotain kiintoisaa. Kalliolta oli valunut useita puroja, jotka olivat jäätyneet. Pysähtyneet jäävirrat hahmottuivat punertavaa kalliota vasten…hmm, tilanne alkoi selkeästi elämään ja mielikuvitus pääsi valloilleen. Voisiko jääputousta hyödyntää tänä iltana Linnunrata kuvissa ennen Kuun nousua? Pääseekö seinämän viereen kävellen ja millainen se on liikkua? Kysymyksiä vailla vastauksia. Ilta näytti tähtikirkkaalta, niin kysyin aviomieheltä, oliko illaksi suunnitelmia ja jossei, niin passaisiko minun poistua pariksi tunniksi hieman takavasemmalle…? Ei ollut suunnitelmia ja koska Riku ymmärtää, ettei linnunrata, tämä maisema ja nämä ilmat ole välttämättä niin kovin pysyviä, niin sain kehotuksen ”lähteä maastoon hyvällä omallatunnolla ja tuoda hyvät kuvat”.
Niinpä päätin illan tullen ottaa suuntaa kohti Pyhärannan Rohdaista. Laitoin ystävälleni messengerin kautta pari jääseinämä-kuvaa ja siellä päässä hokattiin heti mitä ajoin takaa. Markon sanoin: ”varmaan sulla on illan suunnitelma selvä..”? Kysymys oli odotettavissa, johon vastasin, että ”arvasit ihan oikein, tuonne olisi tarkoitus mennä” Nyt on nääs ihan pakko. Olen vuosia haaveillut kuvasta, jossa yhdistyisi Linnunrata ja jotakin jäistä ja jylhää kallioista monumenttia. Olen kuvannut vastaavan ”kallioseinämä ja tähdet”-aiheisen kuvan viime keväänä ilman Linnunrataa ja siitä jäi hirveä revanssin maku suuhun Linnunradan pötköttäessä tuolloin jo Rauman valoissa seinämien jään ollessa lähinnä rumaa muhjua. Nyt sen sijaan seinämä olisi niin sanotusti katettu, ei tarvitsisi kuin pärähtää paikalle.
Ei muuta kun auto piuhaan lämpiämään ja tavarat kasaan. Pakkanen oli lauhtunut ja lähtiessä oli enää -13, jippii! Niin, painotus sanalla ”oli”. Ajaessa rannikolle lähti lämpötila kiristymään. Noh, ulkoiluvaatteet ovat nykyään melko laadukkaat ja kuvatessa tulee onneksi liikuttua. Ainut pelko koski kasvohermoa, mitä se tykkäisi oikeasti kylmästä säästä. Onneksi mukana oli myssyä ja maskia moneen lähtöön. Saapuessani Rohdaisiin lämpömittari näytti jo -15… Noh, tiedossa olisi sitten aika vauhdikasta sommittelua, luojan kiitos ei tuullut. Kävelin louhokselle sisään ja suuntasin läntiselle seinämälle, jossa jäiset taideteokset lymyilivät.
Jääputouksia olikin enemmän mitä testikuvasta oli näkynyt ja kivikon kohdalla teki viimeistään mieli huutaa ääneen ”ei hitsi ole totta”. Etualan kivikko koostui alueella pienimuotoisena esiintyvästä granaatti/ kordieriitti gneissistä, jossa poimuili joukossa vihreää, kuituista ja silkinhohteista sillimaniitti-nimistä mineraalia. Musta biotiitti-niminen mineraali oli kiteytynyt paikoin dendriittisesti (eli kasvimaisesti) kivien kylkeen. Piti oikein kontata hetki ennen kuvien ottoa. Kun otsavalon valokeila osui lohkareikkoon, paljastui kivien sisältämä koko värikirjo. Pegmatiittiosiot näkyvät kuvissa olevissa kivissä vaaleanpuneravina ja valkeat kvartsijuonet elävoittivät pintoja siellä sun täällä. Katsoin tarkemmin kivien pintoja, siellä täällä näkyi tummia pahkuja. En kuitenkaan halunnut sotkea kivikasan ympärystää jalanjäljilläni, joten meni vähän kurkkimiseksi, mutta hetken kiviä katseltuani oli diagnoosi valmis. Lisähyppely kivikossa paljasti tyypillisiä almandiinigranaatin kidemuotoja, mutta todella kookkaita ja paikoin jopa hiontalaatuiselta näyttävää, läpikuultavaa verenpunaista kidettä. Kiviootti minussa halusi tulla takaisin kilkuttelemaan seuraavana päivänä. (ja se myös tapahtui) Joka tapauksessa näkymä pukkasi päälle ihan uskomattoman flown ja hetkeksi unohdin koko muun maailman-teki muuten ihan hitokseen hyvää! Välillä oli sellainen ”Liisa ihmemaassa”olo tähti- ja kivipaljouden keskellä! Hiljaisuuden rikkoi välillä vain pöllön huhuilu, hangen narahtelu ja minun henkinen hyrinäni, joka oli yltynyt kuvatessa jo kehräykseksi. Mitä Linnunradan yksityiskohtien näkymiseen tuli, se näkyi ihan uskomattoman hyvin pienestä valosaasteesta huolimatta, taivas oli ihan uskomattoman kirkas ollakseen joulukuuta. Näitä hyviä säitä on vaan harrastajalle tarjolla liian harvoin.
On se ihmisen onni on niin pienestä kiinni, tällä kertaa onnellisuuteen riittivät puolison täydellinen ymmärrys aiheesta ”miksi menojalkaa polttelee” ja se, että pääsin näkemään jotakin noin valtavan kaunista! Ja ne granaattikiteet vielä tähän, wau! Yleensä meillä ehtii satamaan lunta jään päälle eikä jääputoukset oikein hahmotu lumisesta seinämästä. Nyt pari yötä vallinnut korkeapaine pakkasineen piti huolen siitä, että jääpuikot olivat ilman lumikerrosta ja paikoin louhoksen pohjaa peittävä melko syvä vallihauta oli jäätynyt joten siellä oli ylipäänsä turvallista liikkua. Tälläinen hetken hengähdys ja irtiotto arjesta ja huomio, että flow-niminen tila on edelleen olemassa sekä saavutettavissa, se vaan tarvitsee säännöllistä ruokintaa, uusia kuvauspaikkoja paikkoja kehittyäkseen ja kukoistaakseen. Kun lopettelin kuvaamista, alkoi tuntumaan, että pakkasta on hieman enemmän kuin tullessani. Ja olikin, rapsakka -17, mutta onneksi meri ilmeisesti alkaa olemaan kiinni, niin pakkanen ei ollut niin pureva. Mahtava ilta, kertakaikkiaan! Kolmoishermo oli kerrankin aika kivuitta kuvaamisen ajan, joten sain keskittyä olennaiseen, se äkäili vasta autolle kävellessä ja kotiin päästyä piti alkaa ensiavullisia toimia eli kipulääkitys päälle, kaurapussi mikroon lämpenemään ja sen kanssa sitten pötkölleen. Mutta kaikesta huolimatta, merkillisen kiva ilta! Sopivasti kaikkea kivaa, kuvaamista ja mineraaleja. Kiitos louhoksen omistaja tästä mielettömästä mahdollisuudesta hyödyntää syntynyttä maisemaa.
Ehdin saamaan hienot almandiinigranaatti näytteet kivikosta ennen sen murskausta sepeliksi. Tunnistimme muuten v.2017 ystäväni Joel Dyerin kanssa Rohdaisten alueelle uuden mineraalin. Tunnistusapuna oli Joelin oma Raman-laite sekä laina-EDS eli elektronimikroskooppi. Raman-spektroskopia on lahjomaton, kemiallinen ja tarkka analyysitekniikka. Eri mineraaleilla on tunnusomaiset värähtelytaajuudet jotka nähdään piikkeinä Raman spektrissä. Löytämämme mineraali kantaa nimeä ”wagneriitti” ja on Suomessa juutaksen harvinainen. Wagneriitti (wagnerite) on kuparin väristä, punaisen ruskeaa metallimaista rauta- ja magnesiumpitoista fosfaattia, jota on esiintynyt Suomessa nyt tietääkseni kahdessa paikassa joista tämä Rohdaisten monttu oli toinen. Meillä esiintyessään wagneriitti on lyöttäytynyt pienissä määrissä granaattien kylkeen pegmatiittisissa osioissa ja sitä on löytynyt pieniä määriä myös valkean kvartsin kainalosta. Hyvä ellei parempi yöllinen käynti kaikin puolin siis. Kumpaakin harrastusta tuli harjoitettua, niin geologiaa kuin tähtiäkin 🙂 Wagneriittia muuten sivutaan myös loistavassa Teemu Öhmanin blogissa.
-Pike
ps. Tähän loppuun tulee tiedonanto. Lukija / kollega; huomioithan, että louhokset ovat aina yksityisalueita, eikä niissä päde jokamiehen oikeudet. Louhoksella on oltava aina omistajan luvat oleskella ja liikkua. Usein louhosten ulkopuolella on yhteystiedot tai puhelinnumero ja työkoneissa viimeistään lukee alueella toimivan murskaamon nimi. Ottamalla puhelimen käteen, soittamalla ja kysymällä luvat vältyt mahdollisilta ongelmilta, aika moni alue kun on nykyään kameravalvottu varkauksien ja ilkivallan vuoksi ja louhokset ovat oikeasti vaarallisia paikkoja liikkua.
Jääputous-mineraali huumaa: