Ilmiöruuhkassa
1.2.2025
Suunnittelimme porukalla jälleen yhteistä reissua Siperiaan. Ainut ongelma oli se, että viimeiset kolme päivää oli satanut putkeen sitä ihtiään eli silkkaa vettä joten ilmassa piisasi kosteutta, samoin maan päällä. Hieman masentavat ilmat olivat kytkeneet allekirjoittaneelle päälle lievän mörököllireleen. Kaivattu piristys oli kuitenkin tulossa. Vuorokausi ennen reissua ystäväni Tapion kanssa käymäni viestiketju oli jälkikäteen hupaisaa luettavaa. Perjantain viestiketju kuului osapuilleen seuraavasti:
Tapio:“lauantaina sit porukalla reissuun Siperiaan, olisi Kuun sirppiä, Venusta ja muitakin planeettoja tarjolla, Eläinratavalokin pitäisi näkyä”. Tapion innostus oli luettavissa rivien välistä ja se tarttui kuin tervapaperi allekirjoittaneeseen.
Pike: “joo, ehdottomasti, ollaan niin messissä, toivottavasti sade vaan loppuu! Onko sulla muuten kumivene ja perämoottori nimittäin tällä vesimäärällä siitä Siperian kallioalueesta tulee jälleen saari”
Vastauksena sain nauravan hymiön, ei kait tuohon skenaarioon ollut vastapuolella muuta lisättävää…
Lopulta koitti sateeton, mutta hyisen kylmä lauantai-iltapäivä ja pakkasimme Rikun kanssa innostuneina tavaroita. Taivas oli kuulaan selkeä ja Venus iski silmää kotipihan koivun yläpuolella Kuun sirpin vierestä. Näytti sille, että reissu tulisi onnistumaan mainiosti. Pääasiallinen havaintokohde olisi Kuun sirppi ja Venus, mutta myös muut planeetat olisivat näkyvillä. Mikäli muita ilmiöitä näkyisi, ne olisivat ilmestyessään silkkaa plussaa ja ne otettaisiin riemulla vastaan, jos niitä eteemme siroteltaisiin. Monsuunikauden päälle löi tihdin pakkasjakson, joten metsätie Siperiaan tulisi olemaan mielenkiintoisessa kunnossa. Arvoimme kivi-paperi-sakset tyyliin illan kuskin. Sakset voittivat paperin ja pesti meni tällä kertaa Rikulle.
Jo lähtiessä näkyi lännen puolella helmiäispilviä, jotka olivat kirkastumassa. Ajomatkalla ihailimme ”helmareita” kilvan, mutta Raumantiellä ei juuri pysähdyspaikkoja ollut eikä aukeiden hyinen viimakaan houkutellut jäämään kuvia ottamaan joten ajattelimme lasketella suoraan Siperiaan. Taivaalle jättäytyvä helmiäisrusko saataisiin ikuistettua kuviin. Alueelle menevän tien loppupuolen kunto hieman hirvitti, koska olimme joutuneet taannoin kääntämään Hitsin suosiolla ympäri tien ollessa kulkukelvottomassa kunnossa. Tietä ympäröiviltä kallioilta alas valuva vesi jäätyy paikoin paksuksi patjaksi, johon virtaava vesi tekee syviä railoja. Kaiken lisäksi railopaikka oli heti jäisen ja jyrkän mäen huipulla.
Siperiassa hieman ennen railoa Riku pysäytti Hitsin ja jalkauduimme katsomaan uskaltasko autolla jatkaa eteenpäin vai jatkaisimmeko jalkaisin matkaa. Yleensä helmikuussa kyseisen kohdan yli ei ollut mitään asiaa edes nelivedolla, jään terävät reunat saattaisivat puhkoa renkaan tai hajottaa eturenkaan ripustuksen ja voisi siihen jäädä jumiinkin eli sekin momentti oli olemassa. Hieman hurjalta tiessä oleva jääpatja railoineen otsavalolla tarkasteltuna kieltämättä näytti, muttei täysin ylittämättömältä. Riku päätti ajaa Hitsin perille saakka. Hantin puolella meikäläistä hirvitti, jos jäisimme kiinni olisi hinausauton soitto edessä keskelle ei mitään. Pistin silmät kiinni ja kädet silmien päälle eturenkaiden kiivetessä jään päälle. Nyt täytyy sanoa jälkikäteen, että on tuo Hitsi vaan loistava neliveto. Hiukkaakaan epäröimättä ja sutimatta pääsimme railojen yli vaikka jää murtui koko matkaltaan paukkuen auton alla ja välillä upposimme jään läpi,-silti ei tullut ongelmia. Henkäisin silti helpotuksesta, kun pahin kohta oli takana. Pitäisiköhän Hitsiin luottaa jatkossa vähän enemmän? Kun on ajanut monta vuotta maavarattomalla etuvedolla joka oli maastossa ihan hirveä lyllerö jääden jumiin uskomattoman helppoihin paikkoihin, niin luottamuksen rakentuminen uuteen nelipyöräiseen luonnollisesti vie aikaa.
Perillä helmiäisrusko värjäsi taivaanrantaa ja I- sekä II-tyypin (typpi- ja rikkihappoja sisältäviä) helmiäisiä näkyi lännen sekä etelän ilmansuunnilla puiden latvusten yläpuolella. Kuun 11 % sirppi ja Venus-planeetta olivat allekkain maalauksellisella iltataivaalla. Tähtiä alkoi syttymään yksi toisensa jälkeen, kun kasasimme autosta tavaroita mukaan otettavaksi. Tavaravuoren mukaan haalittuamme askeleemme kuljettivat meidät tutulle kalliolle ja samalla muinaiselle luodolle. Hieman yllättäen vesisade ei ollut tehnyt alustasta kovin liukasta, mutta nastakengät olivat silti ainut oikea jalkinevalinta. Kallioiden päältä aukenivat näkymät joka puolelle, mutta parhaat helmiäiset ehtivät himmenemään ja laskemaan horisontissa olevien puiden taakse joten ne kuvat jäivät tällä kertaa ottamatta. Onneksi Tapio kuvasi helmarit Rauman päässä ja sain kuvat nätisti kysymällä tänne blogiin mukaan. Pystytimme leirin ja Tapiota sekä illan hämärtymistä odotellessa joimme mukaan otetut kahvit. Mikään ei maistu niin hyvältä, kun luonnossa kiireettä nautittu kahvi. Taustalla kiristyvä pakkanen paukutteli märkiä puunrunkoja hämärtyvässä ja punertavanhohtoisessa illassa. Lehtopöllöt harjoittelivat äänen avausta läheisen suon laidalla. Oli varsin keväinen fiilis, vaikka elimme vasta helmikuun alkua. Revontulikaari alkoi pikkuhiljaa nousemaan pohjoisen ilmansuunnalle ja Kuun sirppi sekä Venus planeetta vaipumaan helmiäisruskon syliin. Hetki oli seesteinen ja kaunis, en olisi malttanut rikkoa sitä kuvaamalla, mutta mikäli blogiin mielii lisätä lukijoille kuvia kyseisestä kauniista hetkestä, niin seesteisyyttä oli hieman häirittävä. Niinpä seuraavaksi lompsin kameran kanssa kalliolla sommitellen mäntyjä kuviin etualalle. Kuun sirpillä on kaunis maatamo (eli Kuun yöpuolen pinnasta heijastuva, Maan pinnan kautta sinne heijastunut auringonvalo), joka sai katsojat huokailemaan uudestaan kerta toisensa jälkeen ja luonto tuntui antavan kulkijoille parastaan tyyliin ”mukavaa kun poikkesitte”. Koko ajan enemmän kirkastuva Venus-planeetta taivaalla näytti uskomattoman kirkkaalta valopallolta. Auringonlasku oli todella värikäs ja säiden kurittamat sitkeät käkkärämännyt kurkottelivat latvuksiaan liukuvärjääntyneelle voimakkaan pinkin ja oranssinpunaisen helmiäisruskon värittämälle taivaalle.
Lopulta pimeys laskeutui, Tapio heilahti paikanpäälle ja saimme alkaa kuvaamaan ihan toden teolla. Pieneksi pettymykseksi eläinratavalon puolelle etelälounaaseen saapui hieman pilviä, joka söi vielä himmeän eläinratavalon olemattomiin. Pilvien jälkeen kuitenkin saimme kirkasta taivasta, joten takaisku ei ollut kuin väliaikainen. Revontulikaari pohjoisessa näytti korkealta ja hieman erikoiselta, mikäli arvot olisivat jatkuneet parempana, meille olisi saattanut kehittyä dyynirevontulet. Aihio oli nimittäin valmiina eli kaaren yläosa oli varsin diffuusi ja omasi dyyneihin passaavaa poimuilua eli undulaatiota. Arvot kuitenkin lässähtivät lupaavan alun jälkeen. Bz-nimisen arvon kiivettyä kuvainnollisesti lällättämään plussalle eivät enää tiheydetkään oikein tukeneet mojovaa revontulinäytelmää meille etelään. Revontulikaari joka tapauksessa aktivoitui ja kaaren joukkoon nousi selkeitä punaisia säteitä sekä pilareita. Kaaren idän sekä lännen puolien sivut hohkasivat punaisina ja säteiden yläosat olivat selkeän punaisia, niinpä oonailin mahdollista Sar-kaaren näkymistä, silmin ei kylläkään näkynyt mitään ihmeellistä. Jälkikäteen kuvista löytyi jopa idän ilmansuunnalta hento Sar-kaari (Stable Aurora Red, joka ei kuulu revontuliin, mutta esiintyy niiden kanssa). Käänsin kameran tuolloin kohti länttä, nostin ISO arvoja 3200, valotus 20 sekuntiin ja aukko sai pysyä 2.8. Ja tadaa! Siellä luurasi ilmielävä Sar-kaari! Kun olin varma havainnostani, hihkaisin pojat koolle ja näytin kameran takanäytöllä selkeänä näkyvää hailakkaan punaista kaarta.
Sar-kaaren näkymisestä repesi hulvaton riemu ja kameroita suunnattiin länteen kilvan. Samassa huomasin kuvissani vielä jotain muuta, nimittäin myös ilmiö nimeltä eläinratavalo näkyi kameran pieneltä takanäytöltä! Olimme alkuun jopa vähän luovuttaneita tämän ilmiön näkymisen suhteen, koska ohutta pilviharsoa tuntui vaeltavan eläinratavalon puolelle taivaalle ja kello tikitti armottomasti eteenpäin. Tammi- tai helmikuun alun eläinratavalo ei nouse järin korkealle, eikä se ole järin kirkas tai näy kovin kauaa. Saimme sittenkin tänä iltana sommitella kuviin eläinratavalon mystistä, sinertävää kiilamaista valoa, Sar-kaarta, Kuun sirppiä ja Venusta ja muitakin planeettoja ja kuvaaminen oli jälleen silkkaa juhlaa. Eläinratavalo on odotettu, etenkin kevätiltojen taivasvieras, koska syksyisin usein ilmat eivät tue ilmiön havainnointia vaikka se taivaalla olisikin. Se on kiilamainen sinertävä kummajainen läntisellä taivaalla ja sen näkyminen on suoraan verrannollinen valosaasteen määrään. Ilmiö on etenkin tammikuussa ja helmikuun alussa sen verran hento, että pienikin ilman kosteus tai ylimääräinen valosaaste pilvistä puhumattakaan riittävät hävittämään sen kuvista ja paljain silmin sitä on todella vaikea nähdä ennen maaliskuuta. Eläinratavalo on nimensä mukaisesti eläinradan tasossa näkyvää valon hehkua. Sen aiheuttajina ovat lukemattomat planeettojen väliset pölyhiukkaset, jotka heijastavat ja sirottavat auringonvaloa, jolloin se erottuu taivaalta kiilamaisen valona. (Ilmiökuvaus teksti M. Helin) Opiskeltavaa aiheesta löytyy nettilehti Zeniitistä 1/2020.
Suurimmasta osasta joka kevättalvisia kuvausalueitani eläinratavalo on kenties lopullisesti menetetty valosaasteen nousun vuoksi. Asia harmittaa suoraan sanoen peijakkaasti, koska valosaaste olisi säädeltävissä. Se on onnistunut takavuosinakin, miksei siis nyt paljon puhutun energiakriisin aikaan? Tekosyy ylimääräisille juhlavaloille nimeltä Joulu meni jo (mitä ei kyllä uskoisi, kun katsoo ajellessa jouluvalojen määrää, jotka ovat muuttuneet omituisen siunauksen saaneiksi ja hymistellyiksi kausivaloiksi). Ledit etenkin ovat joka tapauksessa tähtitaivaan ja ilmiöiden surma. Jos ne valot on useammassa huushollissa sinne takapihalla olevaan näreikköön saatu ripustettua niin pitäisi ne saada sieltä poiskin. Turvallisuuden tunteen valon suhteen ymmärrän, mutten suoranaista energian tuhlausta. Tämän ajatuksen perään tulee väkisinkin aina tovi painokelvotonta mutinaa, aihe kun menee aikalailla ihon alle ja ihan syystä (keinovalon haitoista on muuten julkaistu todella loistava kirja nimeltä ”Maailma ilman pimeää”, jonka on kirjoittanut Johan Eklöf. Monipuolinen tietokirja kertoo luonnon pimeyden tarpeesta selkeästi perustellen ilman turhia korulauseita).
Siperia pitää kuitenkin onneksi pintansa edelleen pimeänä alueena, joten ei ollut kuvaamisen riemulla mitään rajaa! Me pimeyden lapset sinkoilimme innoissamme sinne ja tänne, ristiin rastiin aluetta. Ja kuin lahjana taivaalta putosi kaunis, ohut tulipallo, joka tuntui lentävän tähtien kirjomalla yötaivaalla eläinratavalon vieressä ikuisuuden, mutta todellisuudessa se näkyi muutaman sekunnin kadotakseen savuvanan jälkeensä jättäen helmiäisruskon rippeisiin. Kerrankin allekirjoittaneen kamera oli suunnattuna oikeaan suuntaan eikä tulipalloa tarvinnut etsiä männyn/kuusen/koivun/aina jonkun puun latvuksien seasta, kuten yleensä. Ruudulla oli loppujenlopuksi aikamoinen ilmiöruuhka: tulipallo, eläinratavalo, Sar-kaari, helmiäisruskon rippeet, Linnunrata, Kuu, Venus, tavalliset reposet, Neptunus, Saturnus…oma ennätys tuli rikottua siis hyvin roimasti, tähän ei taida hetkeen kyetä 😀
Nappasimme vielä muutaman kuvan Linnunradasta ja Sar-kaaresta. Revontulet hiipuivat näkymättömiin ja taivaalle jäi vain vihreä, matala kaari. Tapio hilpaisi kotiin ensimmäisenä, koska seuraavana aamuna olisi työpäivä. Me sinnittelimme tähtitarhassa vielä kotvasen. Pilvitutka näytti, että bileet olisivat ohi taas tältä erää, joten pakkasen edelleen kiristyessä ja pilvien tukittua pohjoisen taivaan mekin pakkasimme kamerat laukkuihin ja suunnistimme kohti autoa.
Kotiin päästyämme pilvilautta ruumiillistui kovaa vauhtia Laitilankin ylle, mutta allekirjoittaneella oli vielä sen verran virtaa vanttuissa, että päätin käydä vähän matkan päässä olevalla peltoaukealla ottamassa kuvat Sar-kaaresta. Siellä se edelleen lymysi aina pilvien saapumiseen asti.
Hyvin onnistunut ilta kaiken kaikkiaan ja varsin ilmiörikas, kun sitä nyt jälkikäteen tarkastelee. Ja mikä parasta, mörököllirele kuittaantui pois päältä.
Ei muuta kuin kevättä ja eläinratavaloa kohti!
-Pike
Lisää illan ilmiökatrasta:
