Hämärän laskeuduttua
8.11.2024 oli luvassa revontulia. Olimme Rikun kanssa kuvauspaikalla jo aikaisin ennen povatun näytelmän alkua ja se palkitsi, koska heti hämärän saapuessa matalalla horsontissa pötkötti vihreä revontulikaari jonka yläosa oli erikoisen punainen. Otin sommitteluja matalasta revontulikaaresta sekä Rikusta ja lyhdystä. Yht’äkkiä ilman mitään varoitusta revontulikaari alkoi kirkastumaan silmissä. Jo tuli liikettä katsojiinkin ja lyhty suurinpiirtein lensi kaaressa syrjään, kun Riku säntäsi hakemaan jalustaa autosta. Revontulien startatessa ei ehtinyt sanomaan edes sanaa ’repolaiset’ loppuun saakka. Näytelmän alkamista seurasi totaalinen varpusparvi-efekti ja levisimme joka ilmansuuntaan kameroidemme kanssa lähes yhtä aikaa. Allekirjoittanut säntäsi sommittelemaan vesiheijastusta kalliolla olevasta lätäköstä. Idän ilmansuunnalta nousevat punaiset säteet kiipesivät sekunnissa yli Otavan tähtikuvion. Vaikutti sille, että osa revontulista olisi ollut normaaleita sykkiviä revontulia, mutta nyt ne esiintyivät eräänlaisissa pötköissä heti näytelmän alussa eikä loppuvaiheessa kuten yleensä. Revontulien yläosa koostui punaisista, korkeista säteistä sekä pilareista jotka olivat taivaankannella sikin sokin. Tutkijat kutsuvat nähtyä punaista muotoa ’jättimäiseksi punaiseksi yläosaksi’ (engl. giant red top) eikä ihan syyttä. Punainen oli hallitseva sävy ja peitti yli puoli taivasta riehakkaaksi yltyvissä reposissa.
Koko illan ajan sai pitää kiinni piposta sekä kamerasta, koska tuulenpuuskat yltyivät navakoiksi samalla, kun revontuli näytelmä kirjaimellisesti räjähti väreihin. Punainen yläreuna oli ihan uskomattoman upea ja näkyi hyvin silmälle. Revontulivyö oli erikoinen monikerroksinen sekä ohuista pötköistä koostunut. Oli kuin alaosa revontulista olisi ollut sykkiviä kuvioita ja vöitä sikinsokin ja yläosa punaista, korkeaa sädettä ja pilaria sekaisin. Lännen puolelle syntyi kaareen jälleen (!) oranssinpunainen, emittoitunut läiskä joka muuttui seuratessa säteiseksi ja josta lopulta irtosi vihreä, erillinen sykkivä läiskä. Tässä kohdassa kuvasimme jo Rikun kanssa vierekkäin ja kysyimme toisiltamme, että ’siis näetkö sinä saman kuin minä’?
Sitten seurasi outoakin oudompi tapahtumasarja. Lännen sunnalla näes hahmottui taivaalle revontulidyynejä. Dyynien raidat näyttivät sykkivän samassa tahdissa, kuin pikkuruinen barbababa eli vastikään syntynyt vihreä läiskä. Joko kyseessä oli näköharha, koska muutkin revontulet sykkivät selvästi tai sitten ne todellakin sykkivät. Muistin, että vastaavaa oli tapahtunut aiemminkin ja ystäväni Marko Haapala joskus asian mainitsikin nähtyään ja kuvattuaan ”sykkivät revontulidyynit”. Täytyy kyllä sanoa, että sykkivät dyynit olivat kertakaikkisesti hyvin omalaatuinen näky. Lisäksi oranssipunainen ’utupulla’ seikkaili pitkin taivasta revontulien seassa näkyen muissakin kuvissa kuin lännen suuntaan kuvatuissa. Näytelmä oli kerrassaan hämmentävää seurattavaa eikä se oikein noudattanut normaalin revontulinäytelmän kaavaa tai muotoja. Ja ei, oranssi utu ei ollut valosaastetta, koska se liikkui ja vaihtoi paikkaa.
Dyynit näkyivät hetkittäin silmälle, mutta pää ei ymmärtänyt ollenkaan näkemäänsä. Silmät väittivät dyynejä viimeiseen saakka ilmahehkuksi, ehkä osin siksi, että sitäkin oli näkyvillä pohjoisen puolella heti revontulien yläpuolella sekä lounaan puolella taivasta. Dyynimuodot olivat selkeästi jälleen erillään muusta kaaresta. Välillä sommittelut jäivät torsoiksi, koska kuvauspaikka on kohtalaisen uusi tuttavuus ja melko haastava ympäristö liikkua pimeässä. Alueella on varmasti kolmisenkymmentä erikokoista ja syvyistä lätäkköä joihin uppoaa sillee ihan näppärästi, jos ei muista niiden sijainteja. Kohtalaisen suuri ja pitkänomainen kallioalue nimensä mukaisesti (Isomäki) sijaitsee mäen päällä joten perspektiivit ovat aavistuksen hankalia. Pitkästä aikaa kuvaaminen meni ihan hulluksi pyörimiseksi, joka puolella tuntui tapahtuvan jotain. Väliin oli pakko sytyttää sen verran otsavaloa, että näki hieman liikkua kalliolla plumpsahtelematta lammikoihin, joista suurin on muuten puolitoista metriä syvä eli kyllä alueella voi hyvin onnistua myös uimisessa revontulibongauksen ohessa. Tyyli onneksi on vapaa muttei suositeltava näin talvella.
Riku tuumi illan alussa, että joskus tuntuu vähän hassulta olla passissa pimeässä, mutta viimeistään silloin, kun toiminta taivaalla käynnistyy on onnellinen, että on tullut ylipäänsä kytikseen eikä siinä hetkessä olisi niin mieluusti missään muualla, kuin ulkona vaimon kanssa viettämässä laatuaikaa ja revontulien tanssia katsomassa. Erittäin nätisti sanottu ja kuulosti todella kivalle. Ja onneksi windyn pilvikartta muuten oli illan ennusteiden suhteen tunnin myöhässä, ehdimme näkemään reposien parhaan näytelmän. Kerran näinkin päin! Näytelmän lopussa saimme ihastella discoreposia eli lepattavia ja sykkiviä revontulia. Lopulta taivas meni pilveen ja tuuli nousi niin kovaksi, että luovutimme. Vajaa viikko aikaisemmin ollut hirmumyrsky lukemissa pauhannut tuuli oli aiheuttanut Isomäkeen päättyvän tien varrelle konkeloita ja mietimme, että olisi pieni riski olisi päästä alueelta pois ilman palokuntaa ja sahaa, mikäli muutama puu päättää kaatua.
Loppuun geologinen pläjäys alueesta. Kiinnitin alkuillalla huomiota siihen, että jostain syystä alueella esiintyy irtokivinä valtavasti kvartsiittia sekä hiekkakiveä. Oli lähes pakko lähteä käymään paikan päällä valoisalla. Vajaata vuorokautta repolaisien jälkeen suuntasin alueelle retkelle ja löysin elämäni ensimmäisen pienen aallonmerkkikiven. Ai mikä on aallonmerkkikivi? Miljoonia vuosia sitten aallot ovat tehneet hiekkaan kuvioita, ja hiekka on muuttunut maankuoressa kivilajiksi nimeltä kvartsiitti ja koko hässäkkä on sitten kiteytynyt säilöen pintaansa merien aallokon ja kareet ja jäänyt näin ollen kertomaan meille tarinaa muinaisista meristä. Todennäköisesti kiven on mäen päälle kuljettanut jääkausi, ehkä kivi on tipahtanut tänne meille jopa jäävuoren kyydistä. Aallonmerkki kiviä löytyy pääsääntöisesti Raumalta saaristosta sekä Harjavallasta. Isomäestä Laitilasta puolestaan löytyy komeat jääkauden aiheuttamat arvet kalliosta ja näköjään myös aallomerkkikiveä. Alue on todella mielenkiintoinen ja geologiset historian siivet suorastaan kahisevat paikassa. Kalliot ovat muodostuneet pääasiassa graniittisista kivilajeista ja niitä onkin joka lähtöön. Graniiteista löytyy pienempää raekokoa ja suurempaa, karkearakeista kaveria. Ihan pallograniitti esiintymää kallioista ei saa väännettyä, mutta hyvin lähellä määritettä mennään. Alueen gneisseissä esiintyy pienissä määrin todella puhdasta, kyyhkysen verenpunaista almandiinigranaattia joka on noin puhtaana esiintyessään korukivi. Ja eipä ole korundienkaan mahdollisuus täysin poissuljettu. Kirjomaasälpää löytyy myös pieniä alueita ja vaaleanpunaista pegmatiittia juonina ja sitä rapakiveä, tietenkin koska rapakivialueella tässä ollaan. Suuri ja kaunis irtokivi kallion päällä koostuu osittain rapakivestä, gneissistä sekä vaaleanpunertavasta pegmatiitista. Valaisimme kiven auton parkkivaloilla yöllä, jotta saimme revontulet samaan kuvaan komean järkäleen kanssa. Rapakivigraniitissa on nähtävillä suurempia plagioklaasikehän ympäröimiä kalimaasälpärakeita ja suuria kalimaasälpä kiteitä, paikoin jopa breksiaa. Tiedän siis mitä teen ensi kesänä, -tutkin aluetta ajan kanssa. Yritin merkitä jälleen kuviin dyynejä sekä utupullia ja ilmahehkua, yrittäkää ottaa selvää niistä….Muistakaa myös lisätä omat havaintonne illalta Taivaanvahtiin tutkijoiden iloksi!
Hyvää joulun odotusta lukijoille ja olkaahan kilttejä toisillenne, koska tontut tarkkailevat!
-Pike
Kamera illan riennoissa tuttu Canon EOS 6D, linssinä keulalla Irix Blackstone 15mm. Kuvat pääosin asetuksilla ISO 2000-2500, f2.8-3,5 ja 5-10s. Dyynirepolaiset kopattu osin kovemmilla asetuksilla eli ISO 3200-4000, f2.8 ja 15-20s.
