Hämärähommia
Valaisevat yöpilvet ovat olleet hieman kortilla tänä kesänä ja yöt ovat olleet rannikolla yllättävän pilvisiä, niinpä allekirjoittaneen täytyy nyt turvautua pöytälaatikon kätköihin. Tervetuloa mukaan hämärähommiin heinäkuun alkuun vuodelle 2021.
1.-2.7.2021 Edessä siinsi kaunis, selkeä ja lämmin kesäyö, siispä pakkasin kuvaustavarat ja päätin ajaa idylliseen Kalannin Kallelan kylään katsomaan tärppäisikö maalaismaisema ja yöpilvet samaan kuvaan. Mielessäni oli myös eräs sommittelu, joka on todella vaikea toteuttaa eli hevonen ja valaisevat yöpilvet. Nelijalkaiset ovat varsin liikkuvaista sorttia toisin kuin yöpilvet, joten joutuisin raapimaan päätäni Isojen ja valotusaikojen kanssa ihan urakalla. Varustauduin urakkaan ostamalla kaukaa viisaana hyttysmyrkkyä, jolla olisi varmasti tilausta illan mittaan. Pakkasin hyttysmyrkyn fiksusti kamerareppuun, samoin juotavan.
Huristelin Kallelaan alkuyöllä. En ehtinyt olemaan kuvauspaikalla kuin muutaman hetken, kun ensimmäiset yöpilvet ilmaantuivat ja näyttivät painottuvan idän- sekä kaakon puolelle taivasta. Kallelan idyllistä maalaisharmoniaa halkoo pitkä asfaltoitu tienpätkä, noin kilometrin mittainen eli kävelemällä saisin maisemia muutettua ihan nätisti ja samalla tulisi liikuntaa. Niinpä otin kameran ja jalustan ja lähdin kävellen matkaan kohti kylän toista päätyä. Kylätien lopussa itikat suorittivat täsmähyökkäyksen ja samalla huomasin jättäneeni kameralaukun myrkkyineen autolle. Voihan ährä sentään, vanhuus ei tule yksin, se tulee huonona muistina ja hyttysenpistoina. Ei auttanut kuin pärjätä hetki, onneksi ylläni oli hupullinen pusakka ja hansikkaat löytyivät taskusta. Alkoi olemaan jano, mutta juomapullo huuteli nimeäni sijaiten autossa takapenkillä hyttysmyrkyn kaverina. Kuvailin hetken inisevien maailmanlopujen hyrrätessä ympärilläni. Lopulta yökköjen kirkastuminen etelän ja pohjoisen ilmansuunnalla pakotti vaihtamaan perspektiiviä, joten päätin kävellä takaisin kylätien alkuun ja samalla autolle. Kun pakkasin tavaroita reppuun paluumatkaa varten, huomasin, että kameran kolmijalasta yksi jaloista oli löystynyt. Edessä olisi siis aivan pakollinen autolle siirtyminen, koska muutama vuosi sitten vastaava tilanne johti onnettomuuteen ja jalan lopulta petettyä kippasin kamerani tyylipuhtaasti linssi edellä peltoon (onneksi pelto oli hyvin, hyvin pehmeä, edes naarmua ei linssiin tullut, mutta hyvä opetus). Siitä lähtien kuusiokoloavain ja ripaus harkintakykyä on kuulunut vakiovarusteisiin.
Olin puolivälissä kylätietä, kun kuulin takaani lähestyvän auton äänen. Oli melko hämärää ja en ollut varustautunut edes otsavalolla heijastimista puhumattakaan, lähtiessä ne olivat jääneet onnellisesti kotiin. Ilmankos Kallelaan ajaessani tuntui, että olen unohtanut jotain. Lisäksi lähestyvä auto vaikutti liikkuvan melko reippaasti, niinpä puikahdin tien vieressä olevan vanhan ladon oviaukosta sisälle. Auton ohittaessa ladon oviaukon erotin auton kyljestä tekstin ”poliisi”. Toivottavasti tästä pimeydessä hiipparoimisesta ilman heijastimia tai valoa ei tulisi sanomista. Huokaisin etukäteen syntynytta tilannetta. Kyllähän sen arvaa, miltä oviaukossa koikkelehtiminen hämärässä vaikuttaa,-no aika hämärältä. Ja eikös samalla etelän puolella olevat yöpilvet alkaneet kirkastumaan silmissä ja hevoset ottivat suuntaa laitumella juuri sopivaan kulmaan yöpilviä ajatellen. Aikaa ei ollut haaskattavaksi, nyt kävellen uusiin asemiin. Takaisin kylätielle astuessani näin, miten poliisiauto jarrutti, pysähtyi ja lähti peruuttamaan kohti. Varauduin antamaan omituiselle oleilulleni selityksen lyhyen kaavan mukaan. Virkavallasta oli tuolloin hieman ristiriitainen kokemus alla ja luimistelin jo valmiiksi kohtaamista auktoriteettien kanssa.
Jännitin ihan turhaan tätä partiota, näes ensimmäiset asiat mitä tapahtuivat oli, että maijasta aukeni ikkuna, kuului räväkkää naurua ja suureen ääneen lausuttu lause ”mähän sanoin, että sillä on kamera!” Seuraavaksi ikkunasta kurkistaa varsin iloinen virkavallan edustaja, hymyn ulottuessa korvasta toiseen. Hihkaisu, ”no moi, mitä sä kuvaat?” on tullut tutuksi. Sanoin, jotta valaisevia yöpilviä tässä kuvaan ja samantien tulikin vastakysymys, jota odotin ja sain kertoa partiolle mitä vypit eli valaisevat yöpilvet ovat. Pojat kurkkivat partioautosta ympärilleen, mutta auton keula oli väärässä suunnassa kirkkaimpiin yöpilviin nähden. Päässäni raksutti kello, hevoset ovat tosi lähellä, yöpilvet nyt oikeassa kulmassa hevosiin nähden, mutta lauma oli jatkuvassa liikkeessä hyttysien vuoksi joten hieman kärttyisästi tiuskahdin partiolle, että ”sammuttakapa se teidän auto ja tulkaa itse ulos katsomaan vyppejä” Kun sammakko oli loikannut ulos suustani teki mieli takoa kämmenellä otsalohkoa kuin Spede Pasanen aikoinaan. Menin sitten käskyttämään virkavaltaa, mahtaako poikien huumori kestää?
Onneksi partio kuittasi kaiken naurulla, mutta olin silti vähän häpeissäni, onneksi punastumiseni ei näkynyt järin pitkälle hämärässä kesäyössä. Maijasta ulos kömpivä poliisi sai naurunsa lomasta sanottua lauseen ”meillä meni kuules rouva nyt roolit vähän sekaisin, yleensä virkavalta voi joutua käskyttämään asiakkaita eikä toisinpäin” ja sitä lausetta seurasi uusi, jäätävä naurunremakka. Aloin rentoutua itsekin ja naurua pukkasi ilmoille. Hekotuksen seasta sain sanottua vastapuolelle ”Tuonoi. Anteeksi. Mutta kun tää sommittelu olis nyt aika hyvä ja aika alkaa olemaan vähän kortilla” Seuraavaksi kylätien varrella oli kaksi kappaletta nauravia poliiseja ja lisäksi yksi kappale hyvin noloa luonnonilmiökuvaajaa sekä kymmenkunta hevosta-jotka nekin taisivat vähän hirnua laitumen lankojen takaa tapahtuneelle. Kiristin tässä välissä jalustan löystyneen ruuvin. Suihkuttelin myös hyttysmyrkkyä ylleni ja tarjosin myrkkyä myös virkavallalle, pullo kelpasi, kiersi ringissä ja irvisteltiin kilvan tuotteen sitruunaiselle hajulle. Melkein meni Irwin-vainaan lauluksi tämä, mutta ringissä kiertävä tuote oli vähän eri kamaa.
Partion pojat olivat todella mukavia ja aidon kiinnostuneita luonnonilmiöistä. Toinen poliiseistä kysyi kesken kaiken, että mikähän tässä on, kun vaikutan kovin tutun näköiseltä. Tuolloin Dyynirevontulien julkaisusta ja uutisoinnista ei ollut kulunut kuin reilu vuosi ja kerroin kuuluvani työryhmään, joka löysi ja identifioi dyyni-revontulimuodon ja että saimme edesmenneen isäni Rainer Kosken kanssa nimetä tämän uuden uutukaisen revontulimuodon. Seuraavaksi poliisit kyselivät kilvan revontulista ja missä niitä pääsisi näkemään. Lopputulema oli se, että siinä me sitten seisoimme kaikki kolme katsomassa yöpilviä keskellä Kallelan peltoja kello kaksi yöllä eikä luonnonilmiö pulinasta meinannut tulla loppua millään. Luonnonilmiöt yhdistävät ihmisiä kyllä kummallisesti ja joskus erikoisissa tilanteissa 🙂 Otin muutaman kuvan partion läsnäollessa ja toinen poliiseista tuumasi ”hei, mehän voidaan tässä samalla turvata sun kuvaamista ja vaikka auttaa pysäyttämällä liikennettä, ei tässä juuri enää ole vuoroa paljon jäljellä”. Vastasin, että ”öööö kiitos, arvostan tätä, mutta mitä liikennettä, te olette ainoita kulkijoita parin tunnin sisällä tien alkuyöllä ylittäneen kissan lisäksi” ja jälleen naurettiin. Olisi seura voinut olla paljon huonompaakin ja toisaalta, eipä ole hetkeen ollut näin turvallista oloa kuvaustilanteessa! Lopulta toivotimme puolin ja toisillemme turvallisia ajokilometrejä ja partio lähti vuoronvaihtoon kohti Uuttakaupunkia.
Samassa selkäni takaa laitumelta kuului hörinää. Laitumella olleet hevoset olivat selkeästi halukkaita avustamaan yöpilvi kuvauksissa. Kysyin niistä yhdeltä, että haluatko jeesiä kuvaajaa ja vastauksena oli iloinen hirnahdus, no tottakai! Juttutuokiomme aikana yököt olivat hieman haalistuneet, mutta ei se lopulta haitannut, fiilis oli todella hyvä ja tarina jäisi elämään blogissa sekä kuvien muodossa. Lopputulema oli hevoselta niin tyylikäs poseeraus korvat tötteröllä ettei mitään järkeä. Kieltämättä sattunut oli jotenkin hupaisa, mutta kivaa vaihtelua normi meininkiin ja kumpikin virkapukuinen paljastui varsin mukavaksi hepuksi. Ennakkoluulot poliisia kohtaan saivat jälleen kyytiä.
Kiitokset avustaja-hevoselle Kallelaan ja Uudenkaupungin poliisipartiolle mainiosta juttuseurasta ja hyvistä nauruista kesäyössä.
Mitä ovat valaisevat yöpilvet eli yökköset / yököt/ vypit? Rakkaalla ilmiölapsella on monta nimeä. Valaisevat yöpilvet ovat olemukseltaan sinertäviä tai valkeita pilviä, jotka näyttävät hohtavan omaa valoaan. Todellisuudessa ne kuitenkin vain heijastavat auringon valoa. Valaisevissa yöpilvissä havaitaan usein yöpilville ominaisia rakenteita, kuten vöitä, laineita tai pyörteitä. Valaisevat yöpilvet esiintyvät huomattavan paljon korkeammalla kuin esimerkiksi helmiäispilvet. Valaisevat yöpilvet esiintyvät yläilmakehässä mesopaussin tuntumassa, noin 80-85 kilometrin korkeudessa. Valaisevat yöpilvet koostuvat hyvin pienistä jääkiteistä, jotka ovat paljon pienempiä kuin helmiäispilvien jääkiteet. Valaisevien yöpilvien jääkiteet ovat kuitenkin niin pieniä, ettei niissä voi esiintyä helmiäispilville tyypillistä väriloistoa. Vallitsevan teorian mukaan valaisevien yöpilvien jääkiteiden tiivistymisytiminä toimii meteoripöly. (lähde: Ursa)
Kuvissa ISO f5-9. Runkona Canon EOS 6D ja objektiivina Canon 24-105mm. Heppakuvat on otettu f5, ISO 400 ja mahdollisimman lyhyellä valotusajalla 1,5s, koska kohteen korvat tuppasivat heilumaan hörinän tahdissa… Canonin linssi vaan vetää ilkeästi kulmiin tuolla lukemalla, mutta sillä mennään. Paras f-luku on siis linssistä riippuen f7.1-f11. ISOt rungosta riippuen 100-400, nämä pitää jokaisen hakea erikseen, mikä sopii toiselle kameralle ei sovi toiselle jne. 3,2s-5s on normaali valotusaika yökkösille.
Bongailuiloa!
-Pike
