Haastetta kerrakseen
3.3.2024 repomittarit huusivat hoosiannaa jo iltapäivällä, samoin teki allekirjoittanut mielessään pilvisyyden suhteen. Mittarien ja pilvikarttojen syynäyksen jälkeen alkoi pienimuotoinen hermoilu, kestäisivätkö aurinkotuulen arvot iltaan asti. Pakkasimme kuvaus tavarat aviomieheni Rikun kanssa valmiiksi-ennenkin on rannikolla nähty sään suhteen ihmeitä. Idempänä olisi ehkä ollut mahdollisuus kirkkaalle taivaalle, mutta viikon Turussa allergiatesteissä hyppäämisen jälkeen olen niin persaukinen, että sieluun tuulee, niinpä kuvauspaikka piti sijaita lähellä. Lisähaasteen iltaan toi se, että selässäni ja käsivarsissani oli aika rutkasti meneillään oleviin allergiatesteihin liittyviä teippauksia jotka eivät saisi mielellään irrota eli hikoilemista ja rasittamista täytyy välttää. Lisäksi jarruna oli se seikka, että aamuvarhaisella meidän pitäisi olla Tyksissä. Onneksi matkabudjetti naapurikylään ei huimannut bongarien päätä.
Seitsemän maissa illalla jännitti jo todella, arvot olivat punaisella koko maassa ja taivaalla edelleen pilviä, joista valtaosa oli “onneksi” ylästroposfäärin pumpulipalleroita. Suurimman huolen aiheuttivat uhkaavat keskipilvilautat, joita syntyi merellä lännessä. Mitä lähemmäs pimeyden saapuminen tuli, sen enemmän alkoi perhosia lepattamaan vatsassa ja tuntui, että ne kaikki ovat lähdössä lentoon yhtäaikaa. Kovat olivat arvot, vaan näkisimmekö tänään sittenkään mitään?
Jälleen tuli todistettua myös eräs seikka; mitään ei näe, jos jää sohvalle, vaikka se kieltämättä hieman houkutti ajatuksena. Vallitsevan pilvisyyden lisäksi lähtiessä puhalsi idästä varsin napakka, kylmä tuulenvire josta kolmoishermo ei tykkää. Tuulta valitettavasti tarvitaan taivaan puhdistamiseen, niinpä suojasin lähtiessä pääni ja kaulan alueen erityisen huolellisesti. Piha-alueindeksi eli tovin seisoskelu ulkona tumput suorina kertoi, että vallitseva pilvityyppi oli edelleen keskipilvien lisäksi palleropilveä, joka mahdollistaa tuurilla- ja tällä napakalla tuulella myös ne kuuluisat aukkopaikat. Tänään olisi pakko päästä kuvaamaan jo siitäkin syystä, että Laitilan Sanomien kolumni ja Ursan blogin deadline alkavat ns. “paukkumaan” ja kunnon repolaisisten näkemisestä alkaa olemaan jo aikaa. Parista Kuuta esittävästä kuvasta ei pitkää juttua vaan irtoa ja valehtelematta melkein kuukauden jatkuneen pilvi-laminaatti-tuulisuuden ynnä muiden vastoinkäymisten jälkeen muutama tunteroinen ulkona hyvässä seurassa kuulosti oikeasti ihan hyvältä idealta. Ei muuta kuin reippaasti radalle, reissu ei ota jos ei annakaan. Sovimme yhteisesti kuvaamiselle ja havaintojen teolle takarajan joka oli klo 22 ja sen jälkeen kotiin (arvaatte varmaan miten kävi?)
Polkaisin Mitsuhitsinä tunnetun punaisen paholaisen käyntiin ja ajoimme täynnä jännitystä puoli kahdeksan maissa kytispellon pieleen. Hyvä, että ehdin edes autoa pysäyttämään, kun Riku jo katosi vauhdilla pellolle. Huomasi, että toisella osapuolella alkoi myös olemaan repolaisia ikävä. Pudotin auton avaimet taskun pohjalle ja seurasin aviomiestäni pimeyteen. Rikun otsalampun valokeila poukkoili edelläni pitkin aukeaa ja huudahdus “jää kantaa hei tosi hyvin” kuului kauempaa pimeydestä. Yhtäkkiä aukean laidalta kuului kovat “rousk-rousk-tömps” äänet joita Riku ei millään voi saada aikaiseksi. Pellolla oli siis joku kolmaskin. Kaikesta päätellen edellämme liikkui jotain todella isoa, veikkaus hirven suuntaan. Niiden jälkiä on ollut useasti hangella ja muutama on tullut nähtyä yöaikaan. Joka tapauksessa pimeässä särkyvän jään ja painavien askelien ääni oli ihan häkellyttävän kova. Odottelimme hetken paikoillamme, jäidensärkijä kulki onneksi poispäin, hyvä niin. Annoimme silmiemme tottua pimeyteen. Näytti hyvältä vaikka näytti pahalta, näes se osio, mitä taivasta näkyi, vihersi voimakkaasti aina etelän ilmansuuntaan asti. Pilviä tuli ja meni kaiken aikaa ja vallitsevat revontulet olivat lähinnä stabiilia, vihreää diffuusia mössöä, mutta sitä olikin sitten kaikkialla! Rakopaikat pilvissä olivat suurenemaan päin, niinpä vetäydyimme pois tuulesta autolle hetkeksi lämmittelemään. Ehdimme istua vain muutaman minuutin, kun tuli voimakas etiäinen, että kannattaa ehkä vilkaista taivasta. Astuin autosta ulos ja samassa näin lounaan puolella pilvi raossa ihan Steven näköisen kaverin. Vaalean pinkki ilmestys kurkisteli pilvien lomasta. Nappasin nopsaan kännykällä siitä kuvan ja heitin järkkärin jalustalle. Pahuksen pilvet, nyt ne häiritsivät todella. Steven näköinen tuo ilmestys joka tapauksessa oli, mutta kuten aiemminkin on tullut todettua, niin tunnistus on todella vaikeaa, koska kokonaisuutta ei näe. Ja jälleen humpsahti taivas tukkoon peittäen näkyvyyden. Pilvistymistä seurasi muutama tästä sensuroitu “piip ja “voihan piipin piippi”-sana.
Okei, eli tänään sopii odottaa taivaalle vaikka ja mitä muotoja. Tästä kehkeytyi ihan kunnollinen retki pitkästä aikaa! Mahtavaa! Pyörimme suurinpiirtein ympyrää tuosta hetkestä eteenpäin. Mitä tahansa voi tapahtua missä tahansa ilmansuunnassa, kunhan vaan olisi näkyvyyttä! Koska vihreä väri näkyi pilvien lävitse ja rakosista selvästi, seuraavaksi hulluttelimme hieman selfieiden kanssa,-tämä on muuten hyvä keino saada taivas avautumaan.
Muutaman ruudun jälkeen pohjoisen puolella alkoi pilven reuna laskemaan ja sen takana kurkkiva revontulikaari kirkastumaan. Myös idän ilmansuunnan puolella hengaavassa kaaressa tapahtui pientä aktivoitumista, muutama punertava säde syttyi vihreän revontulivyön yläpuolelle. Jostain syystä liikennettä oli kylätiellä aivan hirveästi ja autojen ajovalot häiritsivät kuvaamista. Tässä kohtaa lähdimme kävelemään vähän pidemmälle pellolle. Meinasin heittää kamerarepun selkääni, kun muistin sairaanhoitajan sanat “ei sitten reppua selkään, koska teipit”. Riku nappasi repun pyytämättäni kantoon, itse otin jalustan ja suoritimme rivakan siirtymisen keskelle peltoa. Vuosien saatossa olemme oppineet auttamaan toisiamme pyytämättä aina tiukan paikan tullessa ja sanaton viestintä toimi taas hienosti. Tuli heitettyä kävellessä napakat yläfemmat ja tuuletettua oikein kunnolla, tuntui uskomattoman hienolta päästä jahtaamaan yhdessä revontulia! Kun jalusta oli uudelleen pystyssä, pilvet antoivat yllättäen keskitaivaalla periksi ja revontulet alkoivat selkeästi virkoamaan. Kului muutama minuutti ja päidemme yläpuolella zeniittiin syttyi uskomattoman hieno revontulikorona.
Revontulivyö oli erikoisen näköinen, jännän sahalaitainen ja näytti paikoin, kuin se olisi liekehtinyt. Kaakon ilmansuunnalla diffuusi, toinen vihreä repokaari venyi venymistään ja kurkotti taivaankannen poikki kohti lounasta. Kaaren edellä lipui selkeästi sykkivä, vihreä läiskä. Lopulta vihreä kaari kulki halki taivaan ja sen kylkeen syttyi komea revontulikorona. Alkuun korona oli melko maltillisen kokoinen ja liikkui rauhallisesti kuten muutkin revontulet. Rauhallisuus ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä kun revontulet löivät sykintävaihteen silmään alkoi taivaalla vihreän koronan vauhti kiihtymään ja tässä vaiheessa varkain päidemme ylitse venyneet vierekkäiset revontulikaaret kävivät välkkymään!. Seuraavaksi välkehdintää olikin jo kaikkialla revontulissa ja kaaria hahmottui taivaalta parhaimmillaan neljä. Oli jännittävää seurata kirkkaimpien vöiden ja kaarien sykintää, näytti kuin joku olisi räpytellyt jossain yläkerrassa sähkökatkaisijaa “päälle-pois päältä”. Se oli sanalla sanoen ihan mykistävän näköistä ja kylläpä sitä tunsi ihminen itsensä nöyräksi jälleen.
Kun pilvet antoivat hieman enemmän periksi oli taivaalla jo ihan hurlumhei-meininki. Kierros kierrokselta koronan meno keskitaivaalla kävi villimmäksi, se kasvoi täyttäen taivaan sekä 15-millisen laajakulman laidasta laitaan ja näytti kuin taivaankannelle olisi viritelty jättiläismäisiä stroboja. Kuvaaminen olikin yhtäkkiä totista työtä, huomasin hikoilevani syvällä talvitakkini uumenissa ja miettiväni, että toivottavasti allergiayksikön teippien liimat olivat juuri niin järeät, mitä luvattiin. Seuraavana päivänä sitten selviäisi, ovatko Tyksin teipit koko illan revontuliretken kestäviä.
Lännen ilmansuuntaan syttyi revontuliin punaista, joka näkyi varsin hyvin silmälle ja jonka Riku noteerasi hihkumalla “hihheitä” ääneen. Käänsin itsekseni hymyillen kameran kohti länttä ja jatkoin kuvaamista. Yksin on kivaa olla välillä reissussa, mutta porukalla bongaaminen on vielä mukavampaa, kun onnistumisen ilon voi jakaa heti paikan päällä ja ihmetellä ilmiöitä yhdessä isoon ääneen. Yksi neljästä revontulivyöstä alkoi olemaan todella kirkas ja oli vaikea saada sitä sekä taivaankannen poikki kulkevia sykkiviä repolaisia samaan kuvaan ilman, että kirkkaimmat kohdat palaisivat valotettaessa puhki, niinpä laskin valotusaikaa reippaasti. Ihan sama minne katsoi, niin tapahtumia piisasi ja valitettavasti myös pilviä ja utua. Kello 22 maagisen takarajan lähestyessä katsoimme hetken toisiamme silmiin, siitä takaisin taivaalle ja seuraavaksi Riku rikkoi hiljaisuuden. “eihän mennä vielä, koska tuo revontulikorona”. Meikäläistä ei enempää tarvinnut yllyttää ja yhteinen päätös lykätä kotiinlähtöä syntyi siltä seisomalta. Nyt on revontulien aika, vedetään lonkkaa sitten myöhemmin!
Yhdentoista aikaan alkoi saapumaan sumua ja lännestä meren suunnalta lisää pilviä. Päätimme luovuttaa ja lähteä valmistautumaan seuraavaan aamuun joten suunnistimme kotiin. Autossa kävi kauhea kilpa-pälpätys kaikesta illan aikana nähdystä. Kotipihalle saavuttuamme korona syttyi keskitaivaalla jälleen uuteen loistoon ja päätin kuvata vielä tovin sitä. Jostain kauempaa kantautui huuhkajan syvää baritoni-huhuilua ja lähipelloilla joutsenet ylistivät kilvan tulevaa kevättä. Yllättävää kyllä, taivas kirkastui klo 23.15 aivan täysin, joka sai hieman päästelemään ärräpäitä (ei sitten yhtään aikaisemmin olisi voinut…?) Kävin vielä puoli kahdentoista maissa ulkona haistelmassa kevätyötä, jäljellä oli enää matala revontulikaari sekä himmeitä, sykkiviä revontulia ja valtaisa, sankka sumu. Joutsenten jatkaessa oodia keväälle oli aika taputtaa itseään ja aviomiestä jälleen hartioille ja käydä hyvillä mielin nukkumaan.
ps. Ne teipit muuten pysyivät selässä, ei tapahtunut minkään sortin kuoriutumista tai irtoilua. Järeää kamaa, niin koetut reposet kuin allergiayksikön teipitkin.
Ps 2. n.klo 21 ja 23 on eteläisellä taivaalla näkynyt SAR. Parhaat mahdollisuudet sen havainnointiin on ollut aivan eteläisessä Suomessa. Mikäli sinulta löytyy kuvallinen havainto punaisesta Sar-kaaresta, talletathan havaintosi Taivaanvahtiin.
Illan aikana käytetyistä asetuksista sen verran, että pääosin aukko oli 2.8-3.5. Isot pyörivät 1600-4000 välillä. Korona kuvat ovat melkein kaikki kuvattu 4000 isoilla ja viiden sekunnin valotusajoilla, toiveena oli saada yksityiskohtia esiin koronoista ja se onnistui. Liian pitkä valotusaika nopeaa revontulikoronaa kuvatessa kostautuu ja hienot yksityiskohdat sulavat helposti mössöksi. Valotusajat muissa kuvissa olivat 5-10s.
Toivotaan maaliskuulle kirkkaita taivaita, se on revontulien sesonki menossa nyt. Pienilläkin arvoilla voi näkyä huimia näytelmiä näinkin etelässä. Hyviä ja antoisia kytistelyhetkiä 🙂
-Pike
Illan kuvallista saldoa:
