Ei pöllömpi reissu
Illalla 22.3.2025 tuli lausuttua Rikulle jälleen kuuluisat viimeiset sanat ”kulta, lähden käymään äkkiä Pyhärannassa kuvaamassa eläinratavalon”
…ja rapiat kuusi tuntia myöhemmin saavuin rättiväsyneenä kotiin uskomattoman hienon revontulinäytelmän nähneenä, 660 kuvatun ruudun ja aivan uskomattoman lintukohtaamisen muiston kanssa. Ja myös sen eläinratavalon vaikka tiukille meni, jälleen.
Takaisin tapahtumailtaan: koska Laitilan sää näytti hyvin pilviseltä, ajelin ennen iltakahdeksaa selkeämmälle alueelle passiin eli Laitilan pohjoiskolkkaan, lähelle Pyhärannan Siperiaa ajatuksena juoda kahvit ihan rauhassa, kuunnella hiljaisuutta, ihailla kiireettä tähtitaivasta, bongata eläinratavalo ja vain olla paikoillaan tekemässä vaikka pimeämeditaatiota hektisen viikon jäljiltä. Revontuliarvot olivat jonkinnäköiset, joten ehkäpä nekin saisi vangittua illan aikana kuviin. Itsekseni hymistellen lähdin matkaan, koska tiedossa olisi rauhaisaa ja palauttavaa menoa. Tai niinhän minä tässä kohtaa iltaa taas luulin.
Heti paikan päälle päästyäni ja ahterini parkkiin kaatuneen puun päälle saadessani silmäkulmassa idän puolella taivasta vilahti jotain punaista. Mitä ihm..? Sissos sentään. Metsän takaa vielä vaalealle yötaivaalle nousi tukku punaisia, hyvin näyttäviä revontulisäteitä. Kahvitermos kiinni, termos reppuun ja kamera jalustalle. Punainen väri näkyi paljaalle silmällekin, kiitos valosaasteettoman havaintoalueen.
Homma johti toiseen eskaloituen nopeasti eli alkuillalla sai siis heti säntäillä ympäriinsä reposien perässä. Eläinratavalon näkymistä odottaessani jännäsin sitä, ehtisikö jättimäiseksi paisuva revontulikaari peittämään eläinratavalon ennenkuin saan otetuksi yhtään kuvaa tuosta kevätiltojen kaverista. Hilkulle meni! Eläinratavalo ei näkynyt kuin muutaman minuutin, kun revontulet suoraan sanoen jyräsivät ilmiön.
Revontulikaari nousi nopeasti korkeammalle ollen vielä tuolloin jännän rauhallinen ellei oteta huomioon sitä tosiseikkaa, että kaari venyi kuin kuminauha kohti etelää. Undulaatio eli kaaren reunan venyminen oli huikean näköistä ja mieleni sopukoissa kävi mielessä, että tämähän näyttää ihan valtaisan suurelle dyynihyllylle, mutta missä kehvelissä ovat pääosan esittäjät dyynit? Ovatko ne unohtuneet matkan varrelle kahville? Noh, niin tai näin, niin koetampa kuvata ilmestyksen talteen, vaan jotain kivaa pitäisi keksiä ikuisen erämaan lisäksi etualalle. Pakkasin lähtiessäni mukaani onneksi meillä rekvisiittana toimivan lyhdyn. Niinpä sommittelin itseäni ja lyhtyä revontulikuviin. Lyhdyn kanssa liikkuminen tuottaa ihan uskomattoman metelin, kun metalliosat kolisevat vastakkain. Noh, ainakin kaikki alueen eläimet sudesta hömötiaisiin kuulivat äänekkään etenemiseni maastossa.
Ja enkös aadeehoodee-oravana säntäillessäni hukannut lyhdyn hetkeksi, kun unohdin ottaa sen mukaani siirtyessäni kalliolla toiseen kuvauspaikkaan morjenstamaan bonsaimäntyä. Eikun takaisin etsimään lyhtyä ja sen jälkeen mietin, että apropoo,-minne tulinkaan jättäneeksi kameran…onneksi kädessäni oli langaton laukaisin, jonka kantavuus on mallia aivan uskomaton ja hetken nappuloita kohmeisin sormin paineltuani näin kamerani takanäytön valon pimeässä ylempänä kalliolla ja tiesin suunnistaa sitä kohti lyhty visusti kainalossa.
Revontulien peittäessä yli puoli taivasta heittäydyin innolla kuvaamaan niitä ja sommittelemaan puustoa kuviin ja samassa perin diffuusi eli utuinen kaari aktivoitui, idän puolella nousi jälleen kimppu puna-valkeita säteitä, revontulikaari nousi sekunneissa komeaksi yli puoli taivasta kattavaksi vihreäksi ilmestykseksi ja sitten taivaalla mentiin toistamiseen. Idän puolelle kaaren etureunaan syntyi jännää silmukkamaista rakennetta, se näytti lähinnä koulun käsityötunneilla virkatuilta silmukoilta, jotka olivat muuten työn ja tuskan takana. Allekirjoittanut ei vaan taivu mihinkään hommaan, missä tarvitaan lankaa ja virkkuukoukkua vaan sekasotku oli yleensä valmis ennen kun käsitöiden opettaja ehti sanomaan sanat ”virkataampa lapset hetki”. Myöhemmin seuraavana päivänä haukankatseen omaava Taivaanvahdin moderaattori Veikko Mäkelä oli huomannut silmukkakuvassani lymyilevät dyynit, jotka tulivat usmauksella kuvasta esiin. Kiitos Veikko! Tämä on sitä kuuluisaa tiimityötä. Ei siis dyynihyllyä tälläkään kertaa ilman dyynejä! Silmälle dyynit eivät näkyneet ja kuvaushetkellä takanäyttöä ei tullut juuri tuijoteltua, koska oli kiire kopata uskomattoman hieno näytelmä talteen. Tuntui, että keskittyminen hipoi nyt täydellisyyttä ja allekirjoittaneella oli viimein viisi käsiparia käytössä ja ainakin kuusi jalkaa, sen verran vauhdikkaasti tuli kallioilla tepasteltua…Flow-tila kytkeytyi päälle, en nähnyt enkä kuullut tässä hetkessä kuin revontulet ja sommittelun. Pohjoisen puolelle taivaalle levittäytyi silminkin nähtävä pinkki, laaja alue ja mieleen tuli äitienpäivä myrskyn värit. Myös violettia väriä näkyi jopa silmälle, puhumattakaan kamerasta. Revontulisäteet olivat suurimmaksi osaksi pinkkejä, mutta jälleen taivaalla vieraili oranssi alue, eräänlainen emittoitunut barbababa. Noora Partamiehen luennon Artjärvellä revontulimiitissä kuultuani kysymyksessä saattaa barbababan kohdalla olla sellainen uusi revontulimuoto kuin ”jatkuva emissio / continuum emission”, joka voi esiintyä yötaivaalla erilaisina, erikoisina muotoina, harmaina haamuina mutta myös erikoisina väreinä. Opiskelempa aihetta siis lisää!
Revontulien liikehdintä taivaalla rauhoittui muutaman aktiivisen minuutin jälkeen, jonka aikana itse revontulikaari jatkoi venymistään edelleen kuin pullataikina kohti etelää ja sen etureunaan alkoi hahmottumaan erillinen vihreä nauhamainen alue, joka liikehti selvästi sijaiten välillä lähempänä revontulikaarta ja seuraavassa hetkessä venyi irti pääkaaresta kulkien aina idästä länteen sijaiten hetken irti niin sanotusta ovaalista. Hurjan näköistä. Silmä näki etupäässä vihreää, mutta paikoin, myös jotain punaista eli päättelin tuon nauhamaisen ilmestyksen oleva ehkä Ragda. Eipä ollut Ragda, vaan jokin muu, mikä, en tiedä. Ammattitaito loppuu väliin tuskaisasti kesken. Se saattoi olla kohti etelää venyvä Sar-kaari (Stable Aurora Red) jonka seurassa läiskät hengasivat sekoittaen pakkaa entisestään. Revontulinauhassa kulki väliin peräperää pieniä, vihreitä läiskiä, jotka sykkivät ja ne jos mitkä hämäsivät luulemaan kaaren olevan Ragda eli punainen kaari vihreällä udulla. (Ragda= Red Arc with Green Diffuse Aurora) Yötaivaalla tuntuu vaan riittävän uutta tutkittavaa.
Repolaiset olivat loppujen lopuksi alun räväkämmän esiintymisen jälkeen melko rauhalliset ja minäkin rauhoituin reilun tunnin erämaakaahaamisen jälkeen sommittelemaan maisemaa ihan rauhassa kuviin, mikään kiire ei nyt ollut, vaan setti oli hyvin rauhallista ja hidastempoista ja edelleen hyvin, hyvin värikylläistä. Kuljin ympäri Siperian metsissä olevaa kallioaluetta ja huokailin ihastuksesta revontulien täyttäessä taivaan. Aivan etelän suunnalla hyvin matalalla ei näkynyt värejä, joten sanoisin tämän näytelmän olleen melkein koko taivaan revontulet tosin ilman ”ihan kunnollista” revontulikoronaa. Välillä ajatukseni katkaisi suden valittava ja selkäpiitä karmiva ulvonta kauempaa, Rapijärven erämaan tienoilta. Tällä kertaa susi pysyi kauempana mikä oli ihan hyvä juttu, en välttämättä haluaisi kuulla lähestyviä ääniä, kun olen liikkeellä yksin. Homma menee äkkiä muuten pelkokertoimeksi. Myös ilves ja kettu olivat äänessä illan mittaan, erämaaympäristö oli jälleen valloittava ja hieman jännittäväkin. Olin muuten ensimmäistä kertaa yksin kuvaamassa alueella revontulia ja täytyy sanoa, että oli hieman jännittävää tämä touhu. Muutama vuosi sitten Linnunradan kuvaaminen oli pakko jättää kesken, susien ääniä kuului liian läheltä ja yksinäisen kuvaajan kantti sanalla sanoen sortui.
Pari tuntia ympäriinsä huhkittuani lähdin kohti leiriä ja samalla kuvausreppua. Kameraan oli pakko alkaa vaihtamaan akkua, takanäyttö kertoi vain yhden tolpan olevan jäljellä ja katsoessani takanäyttöä varoitusvalo alkoi vilkkua, joten sammutin kameran taapertaessani kohti leiriä. Perille päästyäni istuin puun rungolle ottaen esiin kaipaamani kahvitermoksen ja vaihdoin akun kameraan samalla sujauttaen sen lepäämään reppuun vielä hetkeksi. Oikein aktiivisesti kuvatessa kameran kenno ylikuumenee ja kuumeneminen näkyy kuvissa häiritsevänä kohinana. No eihän se kehveli ehtinyt jäähtymään kuin hetken. Meni pari minuuttia niin taivaalla mentiin taas. Ei muuta kuin termos takaisin reppuun, vieläkin syvempi huokaus kuin alkuillalla, kameraan virrat päälle ja syöksy kuvaamaan. Ihana kahvin täyteläinen maku jäi kielen päälle pyörimään, mutta tauosta ei tullut taaskaan mitään. Revontulet varmaan ajattelivat, että et ei tämä ole nyt mikään ikääntyvien kuvaajien lepokoti!
Huhkin jälleen kuin heinämies edestakaisin aluetta. Kului arviolta tunti, niin bz-niminen arvo läimähti kunnolla plussalle. Silti taivaalle jäi yli puoli taivasta kattanut revontulikaari säteineen ja hyvin punaisine yläosineen, muut arvot olivat edelleen punaisena. Ja tässä vaiheessa länteen kaaren diffuusiin, tyhjään osaan ilmaantuivat dyynit-jotka tosin löytyivät vasta seuraavana päivinä kuvista. Mietin jälkeenpäin, että olivatpa dyynit tällä kertaa hyvin ujoja. Miksi ne joskus näkyvät silmälle ja joskus kätkeytyvät? Harvemmin dyynit viihtyvät taivaalla samaan aikaan aktiivisien revontulien kanssa, mutta tänä yönä ne tekivät poikkeuksellisesti niin, mikä on outoa.
Lähes aina, kun taivaalla ovat järeämmät revontulet, tunnen ilon lisäksi myös suunnatonta ja lähes musertavaa ikävää. Isäni olisi mieluusti jakanut iloni näistäkin repolaisista. Jotenkin se tieto lohduttaa, että ollessani luonnossa revontuliretkellä tiedän kulkevani siinä maailmassa, jossa isäkin aikoinaan tykkäsi kulkea ja jonne me kaikki palaamme ennemmin tai myöhemmin, osaksi luonnon suurta kiertokulkua. Kiitos isä, että opetit minut löytämään iloa luonnosta!
Mitä tulee revontulien punaiseen yläosaan, se oli suorastaan huumaavan komea ilmestys. Tutkijat kutsuvat punaista yläosaa ”giant red topiksi” eli jättiläismäiseksi punaiseksi yläosaksi eikä syyttä. Kaaren punainen yläosa on majesteetillisen näköinen ilmestys etenkin, kun koko höskä näkyy paljaalle silmälle. Kaari punaisine yläosineen tuntui juuttuneen sillä hetkellä paikoilleen eivätkä revontulet tanssineet kuten yleensä eli taivaalla oli sillä hetkellä rauhallinen, aivan valtavan kokoinen rauhallinen viher-punainen revontulikaari, jonka idän puoli hehkui edelleen punavalkeaa sekä oranssia väriä. Otin muutaman kuvan peräjälkeen ja kaari näytti juuri sillä hetkellä niin stabiilille, että tässä kohtaa ajattelin pitää pienen tauon ja hivuttauduin hyvin varovasti, lähes hengittämättä kohti kahvitermosta. Istuin hetkeksi ja hieman yllättäen sain nauttia jo jäähtyneen kahvin viimeinkin melko rauhassa. Kylmä kahvi kuulemma kaunistaa kansanviisauden mukaan, mutta vatsa ei kestä niin paljoa kun pitäisi sitä juoda 😀 Kaivattu tauko kesti ehkä 15 minuuttia, kun revontulikaari aktivoitui jälleen säteiseksi, ja nyt se oli kaikkein säteisimmillään mitä koko iltana. Säteet ja pilarit kohosivat korkealle ja hetken näytti sille, että zeniittiin muodostuu illan ensimmäinen revontulikorona, mutta ei, kauheasta ähellyksestä huolimatta taivaalle ilmaantui vain revontuliverhon puolikas. Seuraavaksi sain silti kuvata suoraan ylöspäin ja nauttia Mark II kääntyvästä näytöstä, joka sanalla sanoen helli kyttääjän niskoja.
Kaiken revontulikaahotuksen ohessa ympärilläni pyöri koko illan jokin pieni pöllö. Onnistuin näkemään sen illan alun hämärissä ja habitus sekä puputus kertoi sen olevan helmipöllö tai ehkä varpuspöllö. Aina, kun vaihdoin kävellen illan aikana paikkaa, pöllö seurasi perässäni puputtaen ja laskeutuen aina näkymättömiin johonkin männyn oksien siimekseen. Kovasti sillä tuntui olevan minulle asiaa. Puputtelin takaisin, mitä mahdoin pöllökielellä sanoa, koska tuo sympaattinen lintu liimaantui koko illaksi seuraani. Kun vaihdoin paikkaa, pöllö lensi perässäni. Askelsin ylös kallioalueelle, josta oli parempi näkyvyys lännen suunnalle ja huomasin pöllön seuraavan perässä. Pöllö laskeutui puputtaen ääneen jälleen läheiseen mäntyyn. Seuraavaksi tapahtui jotain perin uskomatonta. Olin uppoutunut täysin kuvaamaan lätäkköä, johon revontulet heijastuivat, kun kuulin ja aistin kevyet siiveniskut ja samassa selässäni olleelle kamerarepulle laskeutui selkeästi painoa arviolta juuri tuon pienen pöllön verran. Ilmassa tuoksui linnulle ja kesti hetken, ennenkuin väsyneet aivoni tajusivat, mitä paraikaa tapahtui. Kuvausreppuni päällä selässäni istui ilmielävä helmipöllö! Samassa tunsin, miten se kosketti nokallaan takaraivoani, puskien päätään ja nokkaansa vasten pipoani kuin kissa. Pöllö ei ollut hiukkaakaan aggressiivisen oloinen vaan käyttäytyi lähinnä kuin kissa. Johan on! Jähmetyin paikoilleni enkä millään halunnut rikkoa hetken lumousta ja pöllön hellyydenosoitusta. Terävät kynnet rapisivat vasten repun kangasta pöllön etsiessä tasapainoa. Voi, kumpa tästä kohtaamisesta olisi saanut kuvan! Teki mieli rapsuttaa selässäni istuvaa söpöyttä, mutta epäilen, ettei käsivarteni olisi ihan venynyt moiseen suoritukseen ja villin eläimen tai tässä tapauksessa linnun koskettaminen ei ole koskaan ihan viisasta. Jonkinnäköinen hajurako täytyy yrittää pitää, se on kummankin etu. Mutta, mikäli mielii kuvata revontulinäytelmää oli pakko hieman liikkua ja yllättäen pöllö pysyi edelleen hyvin kyydissä aina siihen asti, kunnes oli pakko liikutella kameraa pystyasentoon. Oli lähes pakko kumartua alas, koska jalustan jalat olivat yön aikana jäätyneet kaikkein matalimpaan asentoon. Syvä kumarrukseni oli pöllölle liikaa ja se varmasti ajatteli, että pahus vie, istumaihmiseni kävi nyt liian epävakaaksi ja lehahti siivilleen lentäen revontulien täyttämälle yötaivaalle suunnistaen läheiseen mäntyyn jatkaen siellä puputtamistaan. Olipa symppis lintu ja hieno kohtaaminen! Ihan uskomatonta. Ihmettelin samassa etelätaivaan maitomaista seeingiä ja ei pahus vie- siellä velloi vihreä ilmahehku! Ja taas piti syöksyä hakemaan sitä kuuluisaa perspektiiviä.
Kello puoli kahden aikaan väsytti jo ihan armottomasti. Hyvästelin pöllöystäväni haikein mielin ja puputimme toisillemme hyvät yöt. Revontulinäytelmä osoitti hiipumisen merkkejä, valtaisa kaari putosi melko alas horisonttiin ollen silti edelleen aktiivinen. Ajomatkaa kotiin olisi vielä jäljellä eikä ratin takana parane nuokkua. Pakkasin tavarat hieman haikein mielin ja suunnistin autolle. Ajoin kotiin maaseudun kautta ja pysähdyin vielä Untamalan kylässä ottamassa parit kuvat, näes Untamalan katuvalot olivat sammutettu! Mielettömän hienoa ja kiitos Laitilan kaupunki! Tälläisiä ekotekoja tarvitaan valosaasteen täyttämään maailmaan 🙂 Kun kuvasin Untamalassa reposia, kuulin jälleen samaa ääntä, kuin Siperiassa ollessani. Laitoin äänen vielä Siperiassa kolmoishermopuolen korvan piikkiin. Hermon puoleinen korva oli tinnittänyt koko päivän ja ajattelin, että Siperiassa kuulemani äänet ovat sisäkorvan omaa tuotosta eli pään tai tässä tapauksessa korvan sisäisiä ääniä, jotka kuuluvat silloin tällöin olennaisena osana allekirjoittaneen kolmoishermosäryn oirekuvaan. Ajomatkalla kotia kohti kuitenkin huomasin, että korvani oli lopettanut suhinan ja poksunnan ja vallitsi ihana hiljaisuus, kunnes Untamalassa kuulin jälleen samoja ääniä korvan ollessa varmasti auki. Yöllä kuulemani äänet taisivat sittenkin olla revontulien tuottamaa eli inversiokerroksessa tapahtuvien sähköisten asioiden aiheuttamia ääniä, kuin taivaallisien aaveiden kuiskauksia ja niiden äänien sekaan eksyvää pientä poksahtelua.
Saavuin kotiin aamulla puoli kolme rättiväsyneenä, mutta onnellisena. Kotona ajattelin muistaa aivan ihanaa uutta mökkinaapuriamme Sannaa ja päätin ottaa heidän mökistään kuvan, kerrankin reposet olivat taustalla heilumassa. Taisin olla ihan hieman överiväsynyt lopettaessani kuvaamisen, koska kävelin päin naapurin pensasaitaa suunnistaessani takaisin kotipihalle..onneksi sekä puska että kuvaaja joustivat kohdatessa…Sanna tykkäsi luonnollisesti kuvasta, mikä on parasta eli sain ilahduttaa kanssaihmistä.
ETSINTÄKUULUTUS ja muuta tärkeää asiaa
- Noora Partamiehen mielenkiintoinen luento jatkuvasta emissiosta täällä. Tallenne on Artjärven revontulimiitistä 6.-8.4.2025. Mukana on muitakin hyviä luentoja eli linkin takana on aika tiivis paketti revontulista sekä niiden kuvaamisesta. Kannattaa katsoa.
- Mikäli olit liikkeellä 22.-23.3.2025 kuvaamassa revontulia, lataa ihmeessä kuvasi Taivaanvahtiin. Tältäkin yöltä kaivataan materiaalia vertailuun!
- Mikäli olit kuvaamassa 1.-4. 4.2025 välisinä öinä, kannattaa ladata revontuliaiheiset kuvat myös Taivaanvahtiin. Tuolloin oli menossa kansainvälinen projekti nimeltä SolarMaX, johon allekirjoittanut sai kunnian liittyä mukaan ja josta kerron myöhemmin täällä blogissa lisää. Havaintoihin näiltä öiltä 1.-4. 4. 2025 pitää kirjoittaa Taivaanvahdin tekstikenttään #solarmaxmission. Tagilla (#) varustettu teksti toimii hakuna tutkijoille, joten se on erittäin tärkeä liittää havaintoon.
ps. koska nykypäivän kukkahattu-otukset pahoittavat mielensä uskomattoman monista seikoista, mainittakoon, että ”aadeehoodee-orava”-vertaus sopii allekirjoittaneelle kuin nenä päähän, koska olen saanut vasta varttuneella iällä diagnoosin ko. aiheesta. Ei tämäkään ole niin vakavaa, kuten ei elämäkään ole. Elämän tarkoitus on ikävän karkoitus Eppu Normaalia siteeraten.
–Terveisin elävä istumapuu ja ikuinen pensaikoissa hiihtäjä Pike
-Kalusto : Canon EOS 6D Mark II & Irix Blackstone 15mm 2.4
-Asetukset: ISO 1600-4000 (ilmahehkussa kamat kaakkoon) f2.5-3,5 ja valotusajat 5-20s
Kuvagalleria hurjaakin hurjemmalta yöltä:
