Dyynirevontulien paluu
Iltapäivällä 17.12.2023 seurailin aurinkotuulen saapumista appien ja ohjelmien välityksellä. Illalla viiden aikaan pakkasin tavarat, taivaan ollessa pahan tukkoinen. Laitilan sää oli heittänyt häränpyllyä, mutta Pyhärannan puolella pilkotti taivasta ja siellä, missä näkyy tähtiä, on toivoa.
Juttelin aviomiehelleni Rikulle, ettei Pyhärannan louhos välttämättä ole tällä hetkellä nätein etualaltaan (tai edes helpoin!), mutta mittarien näyttäessä varsin punakoita lukemia mikä tahansa paikka kävisi, kunhan vain olisi aukeaa taivasta ja riittävän vähän valosaastetta. Tuskittelin ennen lähtöäni vielä etuala-asiaa flunssaiselle Rikulle joka sanoi seuraavaa “ed dää voi pelkkää edualaa ajadella! Meet vaan dinne ja deed parhaasi”. Däinhän eikun näinhän se oli sitten nähtävä.
Näillä eväillä lähdin matkaan. Ajomatkalla pilvipeite alkoi repeilemään ja näytti, että edessä Rauman suunnalla olisi hieman selkeämpää. Kurvasin tuttuun louhokseen, ajoin kiemurtelevan tien alatasanteelle ja parkkeerasin maansiirtokoneen vierelle. Hapuilin termosta käsiini, nyt viettäisin pitkästä aikaa kahvipaussin tähtien alla. Yllätys oli aika suuri autosta ulos tullessa, käytännössä koko idän puoli oli selkeä! Naputtelin viestejä bittiavaruuteen; eteenpäin lähti muutama repohäly ja viesti Rikulle, matka sujui ok ja olen perillä. Katselin taivasta ja todella hitaasti nousevaa revontulikaarta. Tässä ehtii hyvin juomaan kahvit. Avasin termoksen ja otin huikan. Ihanan lämmintä vahvaa kahvia ja pitkästä aikaa tähtitaivas, voi tätä onnea. Jo tämän vuoksi kannatti lähteä. Se vähäkin stressi mitä olin tuntenut ennen lähtöä, haihtui pois, suli pois pimeyteen. Kuikuilin Laitilan suuntaan, tukkoiselta näytti taivas sielläpäin. Viritin kameran valmiiksi, täällä sen sijaan starttaisi bileet. Ainakin toivottavasti. Jumitin hetkeksi ajatuksiini. Kun käännyin ympäri kohti idän suuntaa, meni kahvia henkeen. Vastassa oli suoranainen revontuliseinämä joka… poimuili ja mitä rantuja idän suunnilla on?! Ei pahus..Yskin kahvia pois keuhkoista ja vesi valui silmistä. DYYNIT!? Dyynit olivat palanneet selvempinä kuin aikoihin! Tottakai dyynit pitkästä aikaa nähdessään kuuluu ensimmäisenä tukehtua juotavaan….köhin sekunnin pari kunnes henki taas kulki.
Samassa hahmotin taivaalta myös nk.dyynihyllyn. Mistä ihmeestä tuo kaari hyllyineen nousi? Sitten repesin toimintaan. Hansikkaat, termari, kamerareppu, pipo..haalin tavarat kuumeisesti kokoon, sytytin otsavalon ja pinkaisin kohti tietä ja kallionhuippua. Tuli siinä juostessa deja-vu, olen ennenkin sutinut kiireessä tätä lumista, jyrkkää tietä pitkin ylös. Itseasiassa todella monta kertaa, syynä yleensä revontulet. Lunta oli päivällä tulleesta vesisateesta huolimatta paikoin parikymmentä senttiä, osin hanki kantoi, mutta suurimmaksi osaksi ei, joten tästähän sukeutui pitkästä aikaa ihka aito hankiralli! Kuinka ikävä onkaan ollut tähtitaivasta, repolaisia ja etenkin dyynejä sekä tätä toimintaa!
Kallion päälle saapuessa piti hiljentää vauhtia ja hiippailin melkein varpaisillani loppumatkan. Olen luvannut paikan omistajalle olla ottamatta turhia riskejä. Päästyäni sommittelullisesti mukavaan kohtaan kalliolla pystytin kameran ja jalustan ja mietin, että nyt anna nainen palaa, estradi on sinun! Edessäni levittyi kymmenen metriä alempana graniittinen avolouhos ja ympäristöä vartioivat isot sepelikasat, joita on kivaa tönkiä kesäisin ja taivaalla olivat rakkaat dyynireposet! Voiko yhtään mukavampaa iltaa enää toivoa? Nautin kahvia ja kuvasin näytelmää talteen muistokortille ja olin yhtä leveää hymyä. (Varhokylän louhos on tarjonnut vuosien varrella komeita geologisia seikkailuja sekä unohtumattomia hetkiä mineraalien parissa.) Ja nyt puolestaan tuli elämystä reposien muodossa!!
Oli hienoa päästä seuraamaan dyynien muodostumista*) Ensin taivaalle levisi jättiläismäinen undulaatio (Giant Undulation) joka siis koostuu vihreästä revontulesta. Undulaatio revontulikaaren yläosassa poimuili varsin voimakkaasti. Dyynien rakenne oli niin selvästi näkyvillä idän suunnan kaaressa, että pelkäsin aluksi havaintoni olevan sittenkin pilvikuitua. Siinä kohtaa, kun dyynien alapuolella ollut revontulivyö aktivoitui ja sinkosi ensimmäiset, hennon lilat revontulisäteet vielä vaalealle taivaalle rauhallisen dyynirevontulen joukkoon hahmotin, etteivät raidat olleet tosiaan pilviä, vaan dyynit olivat tehneet paluun- todella voimakkaina. Mahtavaa! Onneksi kukaan ei nähnyt ylös-alas riemunhyppelyäni ja heyy macarena-tanssia!
Kaaren poimuilu oli hauskan näköistä ja parhaimmillaan vihreä undulaatio-revontuli pilvi levisi etelän puolelle ja kuvakulmat loppuivat 15mm laajiksella aivan täysin. Onneksi Emma sai kopattua Mäntsälässä samaan aikaan upean videon juuri idän puolen näytelmästä. Kaaren vetäydyttyä kohti pohjoista lähdin myös laskeutumaan rauhallisesti alas kalliolta. Tuntui, että lunta oli enemmän kuin tullessa mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa, vaan pari tuntia kestänyt aktiivinen hosuminen kameran kanssa oli väsyttänyt repostelijan tyystin.
Tänä iltana keskityin itse pelkkiin dyyneihin taivaankannella. Toisaalta se oli helppoa, koska lännen puolella ajelehti sumu- sekä tavallista pilveä. Mietin kuvatessani, että voi isä kun olisit täällä katsomassa nimeämäsi revontulien tanssia kanssani. En voinut nousevalle tunnekuohulle mitään, vaan kyyneleet täyttivät silmäni. Oli vaan niin kovin ikävä. Ryhdistäydyin, astuin askeleen sivulle innoissani ja kaadoin maassa olevan termoksen. Rupesi naurattamaan. Isä olisi sanonut, että ”äläs nyt laps kohella, katos ny ees vähäsen jalkoihis” Samassa Kuun sirppi tuli esille pilvien takaa selkäni takana joka toi mukanaan kontrastia maisemaan ja varjot alkoivat elää louhoksen takana olevassa lumisessa metsässä. Kivet, kannot ja puut heräsivät henkiin. Oli sanalla sanoen upean näköistä ja joka puolella kimmelsi. Dyynirevontulet valaistuivat hyvin matalalla olevan sirpin ansiosta ja maisema näytti kylpevän vaaleassa hopeisessa valossa. Tuntui, että isä olisi ollut läsnä, sen pienen ohikiitävän sekunnin aikana kuunvalo teki tepposet maastossa, vierelläni näytti seisovan varjomainen, hieman kumarainen hahmo. Tunsin, etten ole näillä reissuillani koskaan täysin yksin- en ainakaan dyynien aikana.
Alaspäin laskeutuessani varjot sulautuivat kulkiessani louhoksen graniittisiin, jyhkeisiin seinämiin. Varjomaailma leikki ympärilläni otsavalon hennossa keilassa ja kiviset seinämät tuntuivat heräävän eloon. Veden pisarointi seinämillä tuntui kuuluvan monenkymmenen desibelin voimalla. Tämä äänimaailma muodosti luolamaisen tunnelman ympärilleni kävellessäni syvemmälle louhoksen perukoille. Pystytin kameran keskelle louhosta, kuin suureen amfiteatteriin ja jäin odottamaan revontulien väistymistä Linnunradan edestä. Kun viherrys taivaalla rauhoittui, lipui ujo kotigalaksimme Linnunrata tähtisumuineen näkyville. En muistakaan, koska olisin nähnyt sen edellisen kerran ja näin hyvin. Hurmioiduin sekunnissa tähtimäärästä, joka pomppasi verkkokalvoille. Silmät ahnehtivät pimeyttä, mielen täytti vapaus ja tunsin syvää kiitollisuutta. Tätä on kroppa huutanut jo pari synkeää kuukautta, kunnon maastoilua, irtiottoa, tähtiä ja repolaisia (etenkin dyynit, jess) ja vähän oli ollut ikävä louhostakin.
Kotiin päästyä vastailin vielä viesteihin, joita saapui dyynien johdosta aika monta, sekä kirjoitin tämän tekstin. Hienoa, että ihmiset kyselevät ja haluavat oppia! Mahtavan upea ilta kaikkineen! Parasta oli päästä pitkästä aikaa ihan kunnolla reissuun ja ihanaa, että oli tapahtumia! Seuraavaksi yritän avata hieman illan tapahtumia ja kaikki revontulimuotoja.
*) Vihreälle epäselvälle barbababalle yötaivaalla on nimi; Giant undulation. Jos sen vääntää suomeksi, niin tulos on jättiläismäinen undulaatio- ei siis undulaatti, kuten kaverini luki kiireissään facebookista. Giant undulation eli vapaasti käännettynä jättiläismäinen undulaatio on se osa revontulesta, johon dyynimuotoiset repolaiset yleensä muodostuvat. Dyynit taas ovat siis revontulien eräs muoto jotka isäni Rainer Koski sai nimetä.
Dyynien synty on seuraava: silloin tällöin korkealla mesosfäärissä happiatomit riehaantuvat vuoksiaalloiksi. (kiitos ihanasta ilmaisusta Tapio) Tuloksena on painovoima-aaltoja, jotka näkyvät revontulissa vaakasuuntaisina laineina eli dyyneinä. Painovoima-aaltojen oikea nimitys on “mesosfäärin boret”. Myös jonkinnäköistä Kelvin Helmholz-epävakausvaikutusta on dyynien yhteydessä pohdittu. Ja seuraavaksi karataan allekirjoittaneen ydinosaamisalueen ulkopuolelle joten enempää en selitä aiheesta 🙂
“Dyynihylly” on puolestaan nimi hassulle “ulokkeelle” dyynirevontulissa johon muodostuu ensin undulaatio jonka yhteyteen sitten myöhemmin dyynit mikäli mekanismi käynnistyy eli mesosfäärin boorit ovat suosiolliset. Joskus dyynihylly on todella selvä vielä tunteja dyynien näkymisen suhteen, joten se toimii hyvänä juorukellona dyyneistä sekä siitä, että reposissa on ollut ylipäänsä jotain tavallisesta poikkeavaa. Dyyniasiaa on opiskeltu ahkerasti, olin mukana kun vuonna 2018 Minna Palmroth keräsi itselleen nk.dyynitiimin harrastelijoista. Mukana oli paljon sakkia ja täällä linkissä on kirjoittamani kokopitkä dyynien tarina. Dyynien Zeniitin nettilehden julkaiseman uutisen löydät tästä.
Kalusto ja asetukset: Canon EOS 6D, Irix Blackstone 15mm. Isot dyynikuvissa 1600-2500, f2.8-3.2, 5-15s
Jatketaan bongailua ja rauhaisaa Joulun odotusta blogin lukijoille!
-Pike
Edit 9.1.2024 Porin Karhunvartijat ja dyyniyön tajunnanräjäyttävän hieno timelapse!
