Fiilispohjalta
Oli ollut pitkään pilvistä. Itsenäisyyspäivän lltana päätin käydä lenkillä ja suureksi yllätykseksi en päässyt kovinkaan pitkälle, kun Kuu alkoi kuultaa pilvien lävitse saaden saman tien halon ympärilleen.
Käänsin ympäri nastat ropisten, otin suunnan kotiin ja kävelin hakemaan kameraa. Juuri, kun sain laajakulman nokalle, tulivat pilvet. Vaihdoin objektiivin zoomilliseen ja otin pari Kuu-pilvet fiiliskuvaa. Hetken kuluttua Kun tuli jälleen näkyville halottaen voimakkaammin. Kävin vaihtamassa jälleen objektiivin ja juoksin naapuriin sommittelemaan vanhoja rakennuksia ja voimistuvaa haloa kuviin. Oli rapsakka sää ja pakkanen kiristyi koko ajan, alkuillalla mentiin jo reippaassa kaksinumeroisessa lukemassa, -10 celsiusta.
Päivällä vieraillut Hortonin päänsärky vaikutti illan suunnitelmiin siten, että tarvitsin kuskin. Mahtavaa kyllä, aviomieheni Riku lupasi liikuttaa autoa kylille, jos jotakin kuvattavaa ilmaantuisi. Tekstasin seuraavaksi näpit kohmeessa viestiä Rikulle, että kannattaa tulla pihalle ja laittautua lähtövalmiiksi tien päälle. Päivällä satanut kevyt lumi lepäsi puiden oksilla, joka paikka oli kuurassa, myös talojen katot, ei tuullut nimeksikään- sanalla sanoen oli niin satumaisen kaunista, että nyt on lähdettävä liikkeelle. Vaan minne otettaisiin suunta? Sivukylillä on yleensä liikenne aika rauhallista, joten auton keula kääntyi ensin kohti Laustia jossa näkymät olivat juhlavat, joka puolella Kuun valossa hangen pinta kimmelsi kuin siihen olisi siroteltu tuhansia timatteja. Otimme pari selfietä, kun siihen kerrankin tarjoutui tilaisuus, koska tämä Kuun halo oli aika pysyvää sorttia. Halottelu sekä sumu tuntui olevan illan teema, lähdimme seuraavaksi kohti Untamalaa, joka on meiltä muutaman kilometrin päässä sijaitseva pittoreski kylä ja joka tunnetaan sumustaan. Siellä sitä oli tälläkin kertaa.
Untamalassa pysäytimme auton heti, kun siihen tuli turvallinen tilaisuus jonka jälkeen kävelin auton etupuolelle n.20 metriä. Voihan upeus, valoihin muodostui kaunis sumukaari sekä gloria katsojan pään ympärille. Syöksähdin autolle hakemaan kameraa ja nostin peukalon onnistumisen merkiksi kuskin puolen valomiehelle,-sumukaaren luominen onnistui. Ihmettelimme tovin sumukaarta ja Kuun haloa.
Kun lähdimme uudestaan autolla liikkeelle tapahtui jotain lumoavaa. Tien vieressä oli ollut pimeydessä ihan hiljaa kolme peuraa, jotka lähtivät liikkeelle hölkäten kevyesti pellolla täydenkuun luodessa valoaan kimmeltävään maisemaan. Ne juoksivat vailla kiirettä auton vieressä varmaan puoli kilometriä, välillä meitä katsellen ja pysähdellen. Lopulta peurat pysähtyivät kokonaan ja avasin ikkunan ottaakseni pari kuvaa. Oli ihan luonnollista vilkuttaa niille ja huutaa ”hyvät illanjatkot”. Hyvä, ettei sorkka noussut tervehdykseen, niin inhimillisiltä ne näyttivät tien poskessa seisoessaan. Upea kohtaaminen!
Jatkoimme vähän matkaa eteenpäin ja ajoimme suunnittelemamme paikkaan, Kuu ja sen halo lepäsivät kauniissa maalaismaisemassa, ja oli henkeäsalpaavan kaunista, kuin satukirjasta. Oli käsittämätöntä saada kuvata ensin Kuun 22° halo ja sen jälkeen kävellä vähän matkaa toiseen suuntaan ja ottaa kuva sumukaaresta! Sättäsin siinä pelloilla aikani edestakaisin onnesta soikeana. Untamalassa ollessa piti käydä katsomassa kylän kirkkoa, joka oli sanalla sanoen jumalaisen kaunis, kuin sokerikuorrutettu kakku. Napsittiin pari kuvaa Untamalan kylänraitilta ja Riku sai kuin saikin kirkon sekä halon samaan kuvaan.
Päivä oli mennyt maastossa ja kokkaamisessa, joten väsy alkoi painamaan ja seuraavana aamuna oli kummallakin sovittuna menoa, niinpä lähdimme hitaalle paluumatkalle kotiin, joka sisälsi vielä pari ”apua, pakko saada tästä vielä kuva”-pysähdystä. Illasta ja yöstä muodostui huippuihana, ehkä just sen vuoksi, ettei tätä reissua suunniteltu yhtään, vaan kaikki tapahtui ex-tempore, heittäytymällä yön kuljetettavaksi paikasta toiseen. Illasta jäi päällimmäisenä mieleen kohtaaminen peurojen kanssa.
Meillä kävi uskomaton flaksi ja pääsimme reissuun myös toisena iltana. Reissukertomus ”jäätyneistä timanteista” löytyy Taivaantulien Tytön blogista:
https://www.taivaantulientytto.com/l/jaatyneita-timantteja/
Tähtikirkkaita taivaita!
-Pike
Untamalassa
Todennäköinen ankka
Sain elokuussa eräänä perjantaina varsin mukavan viestin, Ursasta ottivat yhteyttä ja tiedustelivat, haluaisinko alkaa kirjoittamaan loppuvuodesta heille blogia pari kertaa kuussa? Mietin asiaa tyypilliseen tapaan ainakin 2,5 sekuntia, jonka jälkeen ilmoitin ikihyvikseni olevani messissä, joten täällä sitä ollaan, saatte luettaviksi pari kertaa kuussa reissukertomuksia täältä Laitilan suunnalta!
Vaan palataanpa takaisin aiheena olevaan elokuiseen iltaan, tuona perjantaisena yönä oli ihan hillittömät revontuliarvot – ja aivan kertakaikkisen karsea sää. Päivällä oli ukkostanut, ja se pisti koko illan sään vaihtolavetille ja alkuperäinen mallien tarjoama ”selkeä” vaihtui iltapäivän mittaan pilviseksi. Mallit arpoivat jopa G2 repomyrskyä, mutta päivän ukkosmyräkän jälkeen joka puolella leijui sumu ja hajanaisia pilvilauttoja… En heittänyt pyyhettä kehään vaan päätin ajaa Pyhärantaan, jossa tunnetusti on hieman erikoinen ilmasto – siellä näes selkenee lähes aina jossain vaiheessa yötä etenkin, jos tuuli on yhtään meren puolelta. Revontuliarvot olivat joka tapauksessa niin muikeat, että olihan sitä nyt yritettävä, niinpä illan suussa lähdin matkaan kohti Pyhärantaa.
Heti Rauman tielle päästyäni tuli tilanne päälle lepakon muodossa – ei muuten käynyt osuma kovin kaukana lisäpitkistä. Tekemälläni väistöliikkeellä ei ollut mitään vaikutusta, vaan lepakko esti itse törmäyksen kiepahtamalla ketterästi pois ajovaloista. No johan alkaa vauhdikkaasti, toivottavasti retki ei jatku ”törmäillään” teemalla! Vime kerralla päiväsaikaan Pyhärannassa koettu seikkailu oli tuoreessa muistissa, tuolloin villisiat ilmeisesti merkkasivat auton, haju nimittäin istui piukassa ja Focus-raukka haisi ehdalle siankakalle pari vuorokautta. Liekö joku possuista kihnuttanut itseään renkaaseen ja haju tarttui sitä kautta- jää vaan arvailtavaksi. Näissä skenaarioissa oli jännittävää jatkaa matkaa kohti määränpäätä…
Säätietojen mukaan Laitila oli menossa tanakasti tukkoon, niinpä Pyhäranta oli oiva valinta. Päästyäni kuvauspaikkaan perille istuuduin odottamaan mitä tuleman pitää. Jonkin aikaa nuokuin mukaan ottamassani aurinkotuolissa, kunnes havahduin siihen tosiasiaan, että pilvien takana kirkastuu. Ja sitten yhtäkkiä reposet olivat siinä ja samassa tulee häly mahdollisesta Steve-kaaresta Takalan Matiakselta Helsingin suunnalta, kaari näkyi ilmeisesti Turun Ursan all sky -kameran välittämässä kuvassa sen minkä pilvisyydeltä oli mahdollista.
Möngin tuolista pystyyn ja yritän herätä ja toimia tilanteen vaatimalla tavalla. Käännän kameraa lännestä itään ottaen kuvasarjaa. Jaa-a, vaikea sanoa, saattaisi olla Steve? Pilvien tehdessä tilaa niiden välistä kuultaa vaaleanpunainen nauhamainen osa ilmiötä, Steve vai kuun valaisemia alapilviä vaiko revontulien punainen yläosa? Itse Kuu teki parhaansa hävittääkseen myös reposten näkyvyyttä. Samassa huomasin revontulivyön kiemurtelevan jo zeniitin tuntumassa ja henkäisin ääneen; tämähän ei ole enää todellista. Miten uskomaton vuorokausi onkaan takana, kaksi ukkosta onnistuneine kuvineen ja nyt tämä!
Samassa revontuli korona varastaa huomion räjähtämällä väreihin zeniitissä Kuun valaisemalla yötaivaalla. Lopulta kuitenkin väistämätön oli edessä ja Pyhärantakin tukkeentui pilvistä ja täytyy sanoa, että väsytti jo aika vietävästi.
Oli merkillisen hyvä palata kotiin. Tällä kertaa skenaarioista huolimatta possut pysyivät tiukasti metsässä ja tämän illan ainoan kunnon horror-jännityksen aiheuttivat pilvet ja jälkikäteen mahdollisen Steven tunnistus tai siis tunnistamattomuus. Mitä tulee Steven tunnistukseen kuvista – se oli puhdasta painajaista; vaaleanpunertava nauha näytti Steveltä, mutta pilvet estivät jälkikäteen tunnistusta, ihan kuten paikanpäälläkin.
Taivaanvahdin Emman sanoin “Jos se näyttää 100% ankalle ja vaakkuu, se on todennäköisesti ankka. Mutta, jos siitä näkyy pelkkä räpylä, ei sitä pysty tunnistamaan ja ruksittamaan. (kyse on siis Taivaanvahdin raportista koskien nähtyjä revontulia) Nähty muoto näytti Stevelle, käyttäytyi kuten Steve, mutta vahvistamaan sitä ei pysty” joten näin ollen yöllä kuvatun muodon status jäi tunnistamattomaksi revontuleksi. (voisiko meillä olla tässä TAAS uusi revontulimuoto…?! :D) Eikai. Vai voisiko olla?
Lisää kuvia erilaisista revontulista ja niiden muodoista löytyy kotisivuiltani taivaantulientytto.com. Palataan ja toivotaan kirkkaita taivaita!
-Pike