Värikästä menoa
Tätä kirjoittaessa tuntuu uskomattomalta, että kovin revontuli show sitten kuuteen vuoteen tuli koettua vain hetki sitten eli 23.-24.3.2023. Samalle illalle sattui vielä rakettilaukaisu-jota tosin oli odotettu jo muutama viikko. Rakettilaukaisu revontuli tutkimusta varten lähti Ruotsin Kiirunasta Euroopan avaruusjärjestön avaruuskeskuksesta ja raketista levitettiin tutkimuksia varten bariumia, joka näkyi yötaivaalla sinisenä pilvenä. Pitihän tuota tapahtumaa yrittää vähän kytistellä yhdessä aviomieheni Rikun kanssa. Kovanluokan revontulinäytelmät ovat meidän perheen yhteistä aikaa, molemmat kun tykkäämme luonnonilmiöistä kuin hullu puurosta. Nyt olisi extrana tyrkyllä vielä rakettilaukaisun bariumpilvet.
Iltapäivällä sitten alkoivat revontuli ennusteet näyttämään sille, että illaksi olisi todella odotettavissa katseltavaa. Olen sen verran taikauskoinen, että pakkasin kaiken ihan viime tingassa, varttia ennen lähtöä etteivät vaan pilvet kuule kuvauslaukun vetoketjun ääntä. Tästä tuli silti jälleen karsea jännitysnäytelmä sään suhteen.
Jäimme tähyilemään Rikun kanssa Laitilan Laustin peltoaukeille tienoota ja luoteesta pohjoiseen (juurikin rakettilaukaisun puolella!!) oli pilviä sekä pellolla kauempana hyvin tiukka, nouseva sumu sekä pienen uimastadionin verran vettä. Mietimme hetken, mitä nyt kuuluu tehdä, kokemuksesta kumpikin tiesi, että sumu nousee 100% varmasti ja näkyvyys menetettäisiin pariksi tunniksi. Liikkuminen vetelällä pellolla ei myöskään saanut kannatusta. Fakta oli kuitenkin, että rakettilaukaisuun mennessä pilvet eivät ehkä Laitilasta kaikkoisi ja nyt pitää yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on eli tähdätä pyydystämään kuviin mahdollinen bariumpilvi sekä revontulet. Ne nähdäksemme pitäisi päästä muuta maastoa korkeammalle. Asetimme mietintämyssyt päähän ja tovin fundeeraaminen tuotti tutun paikan. On olemassa yksi alue, joka pysyttelee viimeiseen asti sumun yläpuolella; se on eräs louhos. Louhos on aktiivinen ja se on tällä hetkellä täynnä murskaimia, sepelikasoja ja työkoneita eli ahdasta tulisi olemaan. Muuta paikkaa ei tähän hätään löytyisi, joten lähdimme matkaan kohti Pyhärantaa.
Yllättäin ajomatkalla alkoi taivas avautumaan ja matkalla näin sivuikkunasta rakettilaukaisun (siis näytti, kuin taivaalle olisi syttynyt uusia tähtiä vieri viereen) ja siitä seurasi, että piti ottaa loppukiri. Pääsimme kuvauspaikkaan perille, nopea vilkaisu taivaalle kertoi aktiivisen revontulikaaren ilmaantuneen näkyville. Kamerareppu selkään, jalusta käteen ja menoksi. Pingoimme tietä pitkin kohti kallion lakea. Tiellä joka nousi jyrkästi kallioille oli loskaa ja lunta nilkkoihin asti ja alusta jäätä joten eteneminen oli luvalla sanoen raskasta ja välillä jalat sutivat nastoista huolimatta tyhjää, sai todella olla varovainen liikkeissään. Yllättävän vähän hengästyneinä pääsimme kallion laelle (jes, kuntokuuri on purrut) ja sitten alkoikin sellainen tykitys taivaalla ettei “mithän järkheä” kuten savolainen ystäväni asian myöhemmin ilmaisi! Ja siellä näkyi kuvissa horisontissa sininen bariumpilvi poistuvien pilven riekaleiden ja revontulien joukossa, voihan autuutta! Bariumin sininen pilvi viipyili jonkin aikaa taivaalla ja tuuletin villisti onnistumista. Jes!
Kuvauspaikan valinta osoittautui myöhemmin oikeaksi, tosin pilviltä ei ihan vältytty tälläkään kertaa, vaan niitä velloi etenkin pohjoisen puolella taivasta. Vähän pelkäsin, että louhos kaikkine koneineen ja sorakasoineen käy ahtaaksi sommitella, mutta toisin kävi. G4 luokan (eli todella voimakas ja laajalti etelässä näkynyt) räjäyttävä revontulinäytelmä sopi alueelle ihan hyvin. Itseasiassa oli mukavaa ja vähän haastavaa, että sommiteltavaa löytyi kuviin.
Ihan alkuillalla idän puolelle ilmaantui revontulivyöhön “pullistuma” joka povasi dyynejä. Ja siellähän dyynit sitten lopulta olivatkin, näkyivät vain pienen hetken oudosti vekille taittuneina kuvissa lännen puolella kaaren yläreunassa, joka sijaitsi tuolloin jo todella korkealla.
Näissä revontulissa oli paljon punaista ihan paljaalle silmälle, ne olivat järisyttävän voimakkaat ja haravoin taivasta kameralla välillä erikoisuuksien kuten Sar-kaaren, Ragdan tai Steven näkymisen toivossa. Lännen puolella levittäytyi uskomattoman komeat, korkeat revontulipilarit jotka olivat punaisia, Venus planeetta loisti alhaalla horisontin tietämissä kilpaa laskevan Kuun sirpin kanssa ja allamme lepäsi hiljainen louhinta-alue kaikessa jylhyydessään.
Lopulta alkoi meno taivaalla näyttämään sille, että pitää alkaa kuvata kohti etelää joten etualan muuttamiseksi edessä oli paikan vaihto. Normaalia kautta kallioiden päältä ei enää pääsisi kulkemaan louhokselta toiselle, räjäytys oli muokannut maaston uusiksi. Lähdimme siis kävellen pienen metsän kautta kiertämään naapurialueelle. Se ei ollutkaan ihan helppo nakki pimeässä ja siinä kävellessä vieressämme pensaikko rytisi, ilmeisesti havahdytimme hirven liikenteeseen. Ei auttanut kuin pitää itsekin meteliä joka oli todella helppoa, koska maasto oli täynnä risuja ja oksia, jotka paukkuivat jalkojen alla ja joka toisella askeleella pito tuntui katoavan. Vettä oli liikenteessä, lähellä oleva suo oli tullut yli äyräidensä. Pehmennyt jää antoi periksi kengän alla ja sai edetä rivakasti, ettei vajonnut syvälle hetteikköön.
Kiersimme koko vastikään räjäytetyn louhoksen pimeässä- en suosittele kenellekään vastaavaa operaatiota, oli todella vaikea liikkua. Tuttuakin tutumpi alue on muuttunut ihan älyttömästi. Pitäisi aina käydä etukäteen tutustumassa maastoon päiväsaikaan, mutta murskaukset ovat käynnissä joten pölyn ja metelin takia en ole käynyt eikä noita ulkoilu säitäkään pahemmin ole ollut. Ainut miinus alueella oli edelleen Rauman valosaaste josta tulee purnattua joka kerta vaikkei asiaan voi mitenkään Maija Meikäläinen vaikuttaa.
Omituisia sykkiviä vaaka-asennossa esiintyviä pilareita ja revontulivyön “paloja” esiintyi etenkin kaakon puolella ja ne olivat vaikeita kuvata ja ilmaantuivat taivaalle lähestulkoon miten sattuu, mitään yhteistä nimittäjää ei niille kehveleille löytynyt. Jossain kohdassa taivasta sykkivät ”palaset” ilmaantuivat vaivihkaa takaisin sammuakseen uudestaan ja ilmaantuakseen taas silmänräpäyksessä jossain muualla. Riku niihin kiinnitti enemmänkin huomiota, itse kuvasin samaan aikaan erikoisia pinkkejä pilareita lännen suunnilla.
Yö oli äänimaailmaltaan täyteläinen, välillä kuvatessa suden ulvonta leikkasi ilmaa ja joutsenet pitivät lähijärvellä meteliä. Tuntui, että luontokin heräsi seuraamaan revontulia. Fiilikset olivat meillä korkealla ja osoittelimme kilvan taivaalle riemusta kiljahdellen,-kuin lapset konsanaan, samalla kun reposia syttyi sinne ja tänne taivaankannella. Riku rakastui revontulikoronaan, joka otti keskitaivaan suvereenisti haltuun illan aikana useampaan otteeseen. Alkuillan korona oli punainen, loput näkyneet viher-puna voittoisia. Itse tykkäsin erikoisesta nauhamaisesta revontulesta ja jäin miettimään, miten paljon taivaankannen halki kulkenut punertava nauha vaikuttaa revontulikoronan väreihin vai vaikuttaako? Tämän illan nauhamaisessa ilmestyksessä oli kahta eri punaista, Sar-kaaren punaista sekä lilaa, joka liitetään ennemmin Steveen. Kumpi harvinaisuuksista on ollut taivaalla vai onko tässä käynyt taas niin, että SAR-kaari on vaihtunut lennossa Steveksi kuten vuonna 2017 pääsi käymään? Vai oliko taivaalla yhtäaikaa kumpikin muoto? Punertavan kaaren kanssa esiintyi myös vihreitä protonirevontulia eli sykkiviä läiskiä. Silmälle tämän öinen kaari näkyi vaihtelevasti vaaleana nauhana, joka ”hukkui” muihin revontuliin. Muiden revontulien telmiessä ympäriinsä se pysyi paikoillaan kulkien taivaalla ylväästi nauhamaisena lännestä itään kuten Sar-kaaren kuuluukin. Tai sitten Steven. Jännittävää, mitä kaikkea uutta öisillä kuvausreissuilla voi tulla vastaan. Eiköhän tämänkertainen taivasvierailija selvinne jossain välissä.
Oli ihan hullua seurata, kun joka puolella kiemursi, sykki ja lepatti revontulia. Sumun lähdettyä kiipeämään kohti kuvauspaikkaa vaihdoimme voitokkaat yläfemmat, otimme vielä pari revontulikuvaa uuden perheenjäsenen eli Mitsubishin maasturin kanssa ja lopulta lähdimme kotimatkalle. Tämän iltainen oli aikamoinen neitsytmatka autolle, täytyy sanoa 🙂 Yöllä vielä kuvasin kotipihalla neljännen kerran pään yläpuolelle ilmaantunutta revontulikoronaa, ennen kuin sumu nielaisi lopullisesti näkyvyyden puoli kahden maissa yöllä.
Mahtava, upea, hullaannuttava, voimaannuttava ja vaikka mitä kaikkea- kokemus! Tämän illan näkemisillä paikkasi monta pilvistä yötä ja mikä mahtavinta, saimme jakaa tämän kaiken väri-iloittelun yhdessä.
Jälkikäteen editoitua 30.3.2023
Tein Taivaanvahtiin havainnon koskien tätä revontuli-iltaa. Selvisi, että taivaalla meno on näyttänyt omituiselle ehkä sen vuoksi, että Sar-kaari on vaihtunut Steveksi kesken kaiken näytelmän. Vastaava on tapahtunut aiemminkin mm. vuonna 2017. Ei sitä näköjään koskaan tiedä, mitä taivaalla näkyy kun tämän luokan revontulinäytelmä on valloillaan 🙂 Lisäsin aivan jutun loppuun myös kuvan Sar-kaaresta. Mikäli joltakulta löytyy kuvia ko.illalta, laitelkaahan ne Taivaanvahtiin tutkijoiden iloksi. Revontulitutkimus kaipaa vertailukuvia etenkin tältä yöltä ja lisäämällä kuvasi Taivaanvahtiin autat tutkijoita.
Toivotaan kirkkaita taivaita loppukaudelle ennen kesää!
-Pike
Vastaa
Luontomutsin diskoteekki
Tämä oli jälleen ilta, kun olisi pitänyt omistaa kuusi kättä ja viisi kameraa taltioidakseen kaiken. Siis vähintään. Eli lue: kiirutta piti, sano.
Aviomieheni Riku missasi 26.pvä olleet komeat tulet ja suorastaan puhkui revanssia tulevan illan suhteen, ymmärrettävää kyllä. Tulossa saattoi olla jopa G2 -luokan reposnäytelmää jo toisena iltana peräkkäin. Meillä laittauduttiin lupaavaan iltaan sen vaatimalla hartaudella. Keitin kaakaota ja glögin lopun mukaan, katsoin, että muistikortti on paikoillaan kamerassa ja kaikki tavarat pakattuna, myös lyhty, jota oli tarkoitus hyödyntää myöhemmin kuvissa fiiliksen mukaan. Aurinkotuulen arvot oli hirveät, nopeus moukaroi magneettikenttää yli 800km/s, tiheys oli kympissä ja bz tanakasti miinuksella. Odotettavissa olisi aika kovaa menoa jo toisena iltana peräkkäin, -ja samalla kasvavaa univelkaa muttei sen anneta haitata tahtia.
Ajoimme Laustille eli kytispellolle täynnä taistelutahtoa, nyt kytättäisiin tulia urakalla. Meitä odotti jälleen aktivoituva kp4 korkeudella oleva repokaari ja tuli deja-vu tunne eilisillasta. Taas mentäisiin. Mitähän tänään olisi ohjelmassa? SAR, Steve, Dyynit, Ragda..? Ilmassa leijui suuren urheilujuhlan tuntu ja vatsanpohjaa nipisteli jännityksestä.
Kaari aktivoitui hitaammin kuin eilen illalla, mutta discovalo-reposia eli sykkiviä revontulia oli määrällisesti enemmän joka puolella kuin edellisen yön näytelmässä. Ja nämä todella sykkivät, siitä ei ollut epäselvyyttä. Vihreitä laikkuja vaaleanpunertavalla reunuksella syttyi ja sammui tänä yönä etenkin kaakon ja lounaan ilmansuunnilla. Samassa, kuin tilattuna taivaalle nousee korkea revontulikaari joka lähti kiipeämään kohti zeniittiä. Leuat loksuivat pellolla kilpaa ja tuli ”vahingossa” hihkuttua hereille koko Laustin kylä. Lähitaloista kaikuvista lasten ja aikuisten huudahduksista, naurusta ja kiljahduksista päätellen muutkin olivat löytäneet tiensä ulos. Saimme otettua myös pienperheen ”promokuvan” ja tällä kertaa reposten parissa. Ja sen lyhdyn, joka yleensä unohtuu autoon joka kerta!
Revontulikorona oli ihan infernaalisen kokoinen ja välkkyi majesteetillisesti eri väreissä päidemme yläpuolella. Wau, wau ja vielä kerran wau. Samassa lännen puolelle kaareen yritti pykätä dyynimuotoja, mutta se osio plassahti, boret eivät ehkä olleet suosiollisia dyynien syntymekanismin käynnistymistä ajatellen, joten diffuusissa alueessa oleva osa, johon dyynit yleensä muodostuvat jäi tällä kertaa tyhjäksi. Se ei haitannut tahtia, koska saimme tilalle näyttävää punaista väriä ja aivan uskomattoman nättejä sykkiviä revontulia ja lopussa vielä neljä kaarta rinnakkain taivaalle!
Jännintä illassa oli seurata toistamiseen (edellisenä yönä näkyi sama muoto) jonkinlaista diffuusia revontulta, josta muotoutui lopulta kaaren omainen härpäke ja joka kulki välillä itä-länsi halki taivaan kuin SAR-kaari konsanaan ollen vain vihreä. Vihreä, diffuusi kaari tunnetaan tällä hetkellä osan harrastajien parissa nimellä ”GDA” eli Green Diffuse Arc. Mikäs sen passelimpi ja kuvaavampi nimi! Itse kutsun sitä välillä nimellä ”se vihreä juttu”, pitäisi osata olla hieman spesifimpi, mutta rakkaalla revontulilapsella on monta nimeä.
Lykkäsin keskellä aktiivisinta näytelmää kännykkäni Rikulle saatesanoilla- ”siinä on yökuvaus-moodi asetuksena-anna palaa joka suuntaan, mää en enää kerkiä”. Aviomes teki työtä käskettyä ja kännykän muistikortti täyttyi ohitse viilettävistä repolaisista sekä myös allekirjoittaneesta, joka kohkasi pellolla kuvakulmien ja perspektiivien vallassa.
Kului reipas tunti sulkimien raksuessa kilvan ja reposten roihutessa pitkin taivasta-myös etelän suunnilla. Kameraa sai käännellä hurmiossa ja pyöriä jälleen ympyrää pellolla. Lopulta taivaalla oli jäljellä palautumisvaiheen hitaasti sykkiviä läiskiä ja uskomatonta, mutta totta- edelleen taivaanlaella zeniitissä oli myös revontulikorona, haaleana mutta oli kuitenkin. Bz meni plussalle ja me pakkasimme yläfemmoja heitellen tavarat ja lähdettiin käymään kotona keräämässä voimia kierros numero kakkosta varten.
Edellinen yö painoi allekirjoittaneella jaloissa, joten pieni tauko oli enemmän kuin tervetullut. Tauosta tuli ihan järkyttävän lyhyt,-alle 45 minuuttia. Ehdimme juomaan lasilliset vettä, hain samalla vielä yhden villapaidan päälleni ja sitten pitikin jo kiitää takaisin kytispaikalle kun bz kyykkäsi ja reposet uhkasivat aktivoitua tanssiin.
Huomasin kotipihalla autoa startatessa, että pahus, nälkähän nyt jäi, kun ei ehtinyt syömään. Tässä kohtaa ajatusta kuului hantin puolelta hetki rapinaa ja seuraavaksi auton kojelaudalle läjähti kuin tilauksesta pussillinen lihapullia! Katsoin hämmästyneenä aviomiestäni. Missä ihmeen vaiheessa se nuo sieppasi ja ennen kaikkea mistä? Vai onko meidän autossa nykyään kuudes ulottuvuus paikalliseen markettiin? (Kyllä ne lihapullat olivat kuulemma pötköttäneet jääkaapissa eilisestä saakka, olivat vain olleet visusti piilossa leikkeleiden takana hissukseen, -senkin ryökäleet, olisin edellisyönä kaivannut vatsantäytettä kotiutuessani) Niinpä napsin ajon aikana terveellisiä einespullia ja kas kummaa, jaksoi taas jatkaa kuvaamista. Pellolle päästyämme piti odottaa pieni hetki tulien leimahtamista, syödä vielä pari fölipullaa kunnes taivaalla taas mentiin.
Parhaimmillaan neljä revontulivyotä halkoi kuun valaisemaa Laustin peltoaukeaa. Näky oli taas ihan epätodellinen ollakseen etelästä. Revontulikorona kiipesi jälleen tanssimaan keskitaivaalla, me tanssimme pellolla ja kamera näki ihan epätavallisia värejä. Ehtoolla esiintyi pariinkin kertaan silmälle sinertävää revontulta. Ihmettelin, miksei se jää kuviin…no ei jää, näes kamera näes näki sen vaaleanpunaisena.
Upea ehtoo etelän mittakaavassa jälleen kerran. Edellisen yön G2 näytelmän kuvat teksteineen löytyvät Taivaantulien tytön blogista.
Taivastelemisiin!
-Pike
Vastaa
Helmiäisralli
27.1.2023 aamun sää näytti kirkkaalle ja päätin lähteä helmiäispilvi jahtiin,-kun ollaan päästy sillä saralla kerrankin vauhtiin, niin asetin kellon soimaan. Ohjelmanumerossa olisi pitkästä aikaa ”ikuinen aamun torkku helmiäisjahdissa”.
Herätyskello soi minulle kukonpieremän aikaan eli ennen kuutta. Edellisyön juoksentelut helmiäisten perässä Vehmaalla tuntui kropassa, mutta päätin ponnistaa ylös sängystä, helmiäispilviä on niin harvoin, samoin näin kirkkaita aamuja. Ja helmiäisiä saattaisi tulla nytkin, suurella todennäköisyydellä vielä. Yläilmakehässä oli otolliset pakkaslukemat,-82°C.
Laitoin kahvin valumaan, avasin Karhukameran apin ja keittiöstä idän suunnan ikkunan sälekaihtimet. Kahvia juodessa alkoi kamerassa punertamaan lupaavasti auringonnousun suunnalla. Hetken kuluttua taivaanranta hehkui livenäkin vaaleanpunaista helmiäisruskon valoa, joten ei muuta kuin mars matkaan, puin lämpimästi ylleni, pakkasin kimpsut ja kampsut ja kävelin naapuriin. Lopulta piti laittaa juoksuksi, taivaan värit syvenivät, aurinko nousi aika vauhtia ja ajattelemalleni kuvauspaikalle oli vielä matkaa. Kiitäessäni pellolla naputtelin hälyä ystävälleni ja toivoin, että Rauman päässä ollaan jo hereillä. Pingoin tutussa takakenossa pitkin naapurin peltoa kohti kuvauspaikkaa ja sitten vaan kamera laulamaan.
Taivas oli ihan älyttömän vaaleanpunainen ja tyypin 1 helmiäiset hohtivat tuttua, sinertävää valoa. Ja uskomatonta, mutta aamun torkku oli näitä vastaanottamassa tällä kertaa! Hihii!
Illalla helmiäisputki jatkui-pilvien takana kylläkin, eikä illasta käytännössä jäänyt mitään kerrottavaa jälkipolville. Säästin illalta dokumenttikuvan.
Seuraavana päivänä illansuussa 28.1.2023 vilkaisin ikkunasta ulos. Taivas oli lonkeron harmaa, niinpä menin takaisin tietokoneelle käsittelemään edellisen reissun kuvia. En yhtään tiedä mikä sai nousemaan kesken kaiken ylös, mutta onneksi nousin. Etiäinen kuljetti jalkani keittiöön ja kurkatessani ikkunasta näin horisontissa vilauksen infernaalisen kirkkaasta helmiäispilvestä joka sijaitsi lännessä. Koko taivaanranta kylpi pilviaukoissa loputtomissa sateenkaaren väreissä.
Kului sekunti seistessä tumput suorina ja hoomoilasena. Ei yhden tähden, huomasin ajattelevani- eihän tuollaisia olekaan. Tavallisten alapilvien tehdessä taivaalla tilaa värikkäitä ilmestyksiä näkyi aukkopaikoissa lisää! Nuohan ovat vesijääpilviä!
Sitten repesin toimintaan. Nyt on skandaalin paikka meillä etelässä! Missä on toppavaatteet, ota kamera, sieppaa jalusta ja nyt ulos! Seuraavaksi laukkasin kevyessä takakenossa pihalle ja kipitin tien yli lännen puolen naapuriin. Naputtelin matkalla viestiä aviomiehelle ja nettiin, nyt pitää saada ihmiset näkemään harvinainen ilmiö ja äkkiä.
Pystytettyäni kameran jalustoineen ei kulunut minuuttiakaan, kun kuulin juoksuaskeleet ja näin lähestyvällä hahmolla tutun takakenon, kun aviomies spurttasi lailla Vireenin paikan päälle. Alkaa mies muuten tulemaan vuosi vuodelta enemmän meikäläiseen, sujuvasti hänkin ryntäilee ympäriinsä, kun tulee ilmiöitä.
Lounaan puolen helmiäispilvi oli yhtä kirkas kuin kesän kirkkain valaisevien yöpilven näytelmä ja lisäksi helmiäisissä oli uskomattoman paljon muodollisesti samaa, ne sisälsivät laineita ja pyörteitä. Taivaalla oli myös värejä joita ei edes unelmoinut näkevänsä, kirkkaita pastelleja laidasta laitaan, vihreää, sinistä, vaaleanpunaista, punaista ja bonuksena joka puolelle levittäytyi hopeanvärinen hohde ja taivaalta siroontui ympäristöön ruusunpunaista valoa. Tämän illan valaistus oli kuin toisesta maailmasta ja olo oli kuvatessa ihan epätodellinen.
Ja eikä tässä ollut kaikki tällä erää, vaan reilua tuntia myöhemmin sain ikuistaa vielä helmiäiset Kuun valossa. Harvinaista potenssiin kymmenen vai oliko peräti vähän enemmän?
Illan havissää oli hieman vastaan- tuuli oli lievästi sanoen karsea, mutta ennen saunaa päätin ottaa riskin ja käydä katsomassa, olisiko Kuulla helmiäispilviä. Heti ulos päästessäni näin Kuun suunnalla oli punertavaa pilveä, joka ei liikkunut minnekään. Silmälle oli näkyvissä pastellinsävyisiä pilviä, jotka olivat tuttuja illalta. Tarkastin lähimmät all-sky kamerat ja kaikissa oli vastassa sama näky. Voisiko taivaalla näkyvä tavara olla edelleen helmiäispilveä, mutta auringon sijasta Kuun valaisemina?
Samassa tuulenpuuska pohjoisesta ravisteli mäkeä ja kaikkea sen päällä mukaanlukien kuvaaja, niinpä suojauduin puhurilta viljasiilon taakse. Maiseman tarjoama perspektiivi ei ole järin räjäyttävä, mutta ainakin tämä viritelmä antoi aikaa tarkkailla ilmiötä ja kuvata sitä ilman välitöntä jäätymiskuolemaa. Tarkentaminen oli vaikeaa ja sormet jäätyivät sekunnissa ilman hanskoja. Sinnittelin reilun vartin ja sitten syöksyin saunaan sulamaan.
Seuraavana päivänä kirjasin havaintoni Taivaanvahdin palveluun, jossa se vahvistettiin. Uskomatonta, mutta totta, siinä se sitten lepäsi-uusi havis ”helmiäispilvet kuun valossa”. Voi autuutta ja onnea!
Voikaa hyvin ja kirkkaita taivaita!
ps. henkilökohtaisessa blogissani Taivaantulien Tytön sivustolla on lisää helmiäis-aiheesta!
-Pike
Vastaa
Ilta Vehmaalla
Eipä olisi etukäteen uskonut, miten vaiherikas ja ennenkaikkea ilmiörikas seuraava vuorokausi tulisi olemaan, jo illasta muodostui ihan hullu. Ensin tulivat helmiäiset. Sitten tuli lisää helmiäisiä. Linnunrataa pääsi kuvaamaan helmiäisillä ja ilman. Seuraavaksi vihreä utupulla eli komeetta. Sen perään ilmahehku, rauhalliset repolaiset ja se uskomaton Kuun sirppi. Ja seuraavana päivänä sama helmiäisralli alusta uudelleen. Tästä tuli ihan pahuksen hieno kokemus rypäs, sisältäen onnistumisen iloa! Lähdetäämpä katsomaan miltä tämän illan kattaus näytti.
Alun suunnitelmissa oli käydä yhdessä aviomiehen Rikun kanssa yöllä Uhlun louhoksella kuvaamassa maisematähtikuvia ja koppaamassa vihreää komeettaa nimeltä ZTF. Uhlussa on valosaastetta vähemmän komeetan suunnassa kuin Laitilassa ja aviomies navigoi tähtitaivaalla paljon paremmin kuin allekirjoittanut, joten toiveita pienestä kuvallisesta onnistumisestakin olisi. Sain vierailuluvan louhokselle päivällä ja sen jälkeen aloitin ihan fiiliksissä pakkaamisen, tavaraa piti ottaa mukaan jonkin verran. Haalin kokoon kiikarit, kameran, jalustan, vaatteita, kenkiä ja voileipiä matkaan. Eväsleipien leivänpäällys oli määrä noutaa vauhdissa Vehmaalta, suoraan tilalta.
Vilkaisin tavaroita pakatessa keittiön ikkunasta ulos ja rupesin miettimään, että ei himputti, mahtaako auringonlaskun aikaan tulla helmiäisiä. Etelän ja lännen puolella taivasta pilvet suorastaan hehkuivat ylimaallista, sinertävää valoa. Tilanne jäi mietityttämään, niinpä päätin käydä katsomassa tilanteen kävellen, sillä välin Riku jatkoi pakkaamista ja eväiden tekoa.
Ihmettelin kävellessä ruskeaa aluetta taivaalla sekä vastapuolen taivaan värejä ja syvää maan varjon kontrastia. Pelkäsimme ensin ruskean alueen olevan alapilveä tai sumua, mutta ilmeisesti se sittenkin liittyi helmiäisiin jollain tavalla. (siis että se olisi ollut eräänlainen helmiäispilvi?) Harmittavasti en huomannut / tajunnut sitä tällä kertaa taltioida. (Onneksi tilaisuus paikkoon tuli muutama viikko myöhemmin) Tarkkailin taivasta muutaman kuvan ajan, jonka jälkeen lähdin jatkamaan pakkaamista.
Juuri ennen lähtöä näytti, että taivas niin sanotusti lyö tulta ja helmiäisruskoa pukkaa isolla kädellä. Otin kahvin mukaan-kuinkas muutenkaan, huikkasin miehelle käyväni ottamassa pari kännykkä kuvaa ja syöksähdin takaisin naapuriin. Ihmettelin kävellessä, että minkä ihmeen vuoksi jalkaterissä tuntuu vähän kylmälle eikä pitokaan oikein riitä. Katsoin jalkoihini ja repesin nauruun. Hyvä minä! Olin lähtenyt matkaan pelkissä crocseissa! Tuli hetkellisesti sellainen “been there, done that-fiilis”, mutta sillä erotuksella, että tällä kertaa crocsit olivat onneksi oikein päin jaloissa toisin kuin vuonna 2017 kun pinkaisin repokytikseen naapuripellolle…no se oli pikalähtö silloinkin!
Taivas oli sanalla sanoen uskomaton. Kuun sirppi, Jupiter ja helmiäisrusko sekä tyypin I-helmiäispilvet tallentuivat nätisti kännykällä ja crocseissa. Tietenkin järkkärillä olisi tehnyt paremman tilin, mutta se oli pakattuna alimmaisena autossa. Niinpä otin kännykällä muutaman dokumenttikuvan talteen ja liukastelin niiden jälkeen takaisin kotiin, seuraavaksi olisi lähtö Vehmaalle.
Hypättyäni kuskin puolelle huomasin, että helmiäiset hehkuivat taivaalla edelleen. Siitä syntyi idea ja ajatuksena oli yrittää ehtiä Uhluun siten, että helmiäisruskoa näkyisi vielä taivaanrannassa. Ajomatkalla sitten näin ne matalalla. Uudenkaupungin tieltä oli pienen hetken näkyvyys suoraan koilliseen,- siellä niitä oli, tyypin II – helmiäisiä vihdoinkin, monen vuoden tauon jälkeen vesijäätä, väreistä ei voinut erehtyä. Toivottavasti joku saisi nuo vesselit kuviin!
Uskomatonta mutta totta, toiveeni kuultiin ja kun pääsimme perille, helmiäisten tuottama pinkki rusko näkyi yhä vaaleanpunaisena kajastuksena horisontissa ja kuvissa toistui kauniisti linnunrata, helmiäisrusko sekä matalalla pohjoisen puolella alkava ilmahehku. Tosin tuohon aikaan ilmahehku ei vielä näkynyt silmälle. Kuvailimme hetken louhoksen eteläpuolella, jonka jälkeen ajoimme pääportille ja oli kahvitauon aika. Kahvin kanssa oli pikapikaa Vehmaalta suoraan tuottajalta noudettua makoisaa savupalvikinkkua ja leipää, on hurjan hyvä yhdistelmä kytisreissulla!
Tauon jälkeen Riku avasi tähtikartan ja minä vaihdoin toisen linssin kameraan- koitti komeetta jahdin aika. Miehen navigoidessa kiikareiden tukemana tähtitaivaalla säädin kameran asetuksia. Lievä yllätys oli, että vihreä utupulla löytyi tosi kivuitta. Kuuntelin kameraa suunnatessa hyviä ohjeita “vasemmalle, ei noin paljoa, vähän takaisin, nyt hiukan ylös, otaha kuva” ja tadaa-siinä se lepäsi, vihreä utupulla eli komeetta. Yes! Huikeaa tiimityötä! Vehmaalla komeetta näkyi paljaalle silmälle, hennosti tosin. Onneksi teimme bongaukset tässä järjestyksessä, nimittäin alas louhokseen kävellessä taivaalle levittäytyi ihan kohtalaisen kattava ilmahehku ja perään pohjoisen taivaalle punnersi matala revontulikaari. Ohoh.
Alkuun emme olleet varmoja, mikä on homman nimi. Reposkaari sijaitsi matalalla, mutta ilma tosiaan näytti hehkuvan kaaren yläpuolella sekä taivaalle ja kameran takanäytölle piirtyi aaltomaista kamaa. Nyt pitäisi saada näkyvyyttä ympäristöön ja otettua pari kuvaa, eli pitäisi päästä ylemmäksi, joten kiipesimme jyrkkää ja rikkinäistä tietä jätekivikasoille, jotka ovat n.60 m korkeudella. Kivikasan päällystä oli pieneksi pettymykseksi metsittynyt melkein umpeen edellisen käyntimme jälkeen, eikä oikein kelvollista näkyvyyttä pohjoiseen enää ollut, mutta revontulikaari ja ilmahehku tallentuivat nätisti, kun ei piittaa etualan tuulessa huojuvista puskista. Ylhäällä tuuli hyvin kylmästi, joten muutaman kuvan jälkeen oli aika hipsiä kasalta alas. Jäimme vielä alas louhokseen ottamaan kuvan Rikusta ja ilmahehkusta. Oli kyllä uskomattoman tapahtumarikas viisi tuntia, voihan pojat. Lopulta tähdet hävisivät kun pilvet saapuivat, tuuli yltyi merellisen purevaksi ja oli aika lähteä ajamaan kotiin tyytyväisenä.
Kotona bongasin vielä komeettaa, meillä oli hetken näkyvyyttä yöllä kotiin palatessa. Tässä kohtaa ei auttanut kuin todeta, että Vehmaalla komeetta näkyi paljon paremmin silmälle, eli valosaasteen määrällä havispaikassa on komeettaa bongattaessa todellakin väliä ja ilman kiikareita sen löytäminen on melko mahdoton tehtävä, vaikka lehdistö väittäisi mitä.
Mikä ihme siinä muuten on, että ensin ei tapahdu ilmiöiden puolella pitkiin aikoihin mitään ja keli on pitkän aikaa ihan hirveä ja sitten kun alkaa tapahtumaan ja jotain näkyy, mennään aina pari vuorokautta ihan täysillä? Tämän iltainen reissu nimittäin käynnisti sellaisen havaintoryppään teon joka vain jatkui, että heikkoa teki. En edes jaksanut monta viikkoa kestänyttä pilvisyyttäkään kirota, nyt tuli balsamia haavoille!
Palataan seuraavassa blogissa takaisin taivasalle ja tätä iltaa seuranneeseen mielettömään putkeen helmiäisiä.
Tähtikirkkaita taivaita!
-Pike
Vastaa
Operaatio eläinratavalo
20. pvä kuluvaa tammikuuta heräsin tahmeasti päikkäreiltä, mitähän kello on? Otin kännykän, napsautin virrat päälle ja totesin kellon olevan liikaa- jo kuusi illalla! Jestas, kauanko olin posottanut menemään, reilun tunnin? Rynnistin laittamaan kahvin tippumaan ja samalla vilkaisin ulos- ei kiirettä, pilviä näytti olevan edelleen. Odotin kahvin valumisen, kaadoin maagista nestettä kuppiin ja puin päälleni. Ensimmäinen mitä näin ovesta ulos astuessani, oli Jupiter. Sehän selkenee sittenkin! Tässä pääsee hyvässä lykyssä reissuun! Tarkkailin taivasta hetken ja kävin pienellä kävelyllä ympäristössä. Pilviä oli edelleen lounaan suunnassa (jossa ne sitten istuivatkin koko illan) sekä idän suunnilla.
Olin luvannut Annelle tulevaan Tarinoita taivasalta- blogiin juttua eläinratavalosta, ja tänä iltana olisi mahdollisuus avata Suomen eläinratavalo-kausi ja kuvata ilmiö eli niin sanotusti ”ottaa ilmiöstä koppi”. Seuraavaksi säntäilin ympäriinsä hakemassa kameran muistikorttia ja kunnon vaatetusta, ulkona oli hyytävän kylmää. Kahvit pakkasin kahteen termokseen. Pistin aviomiehelleni Rikulle pihamaan toisella puolelle olevalle puuverstaalle viestiä; hantin penkki autossa olisi vapaana, jos mielii lähteä tuijottamaan tähtiä, mutta matkaan pitää lähteä nopeasti, ajomatkoihin menee väkisinkin aikaa ja että allekirjoittanut nukkui melkein pommiin- illalla! Auton keula suunnattaisiin Laitilan rajamaille.
Illan kuvauskohde oli eräs kantapaikkani, joka on yksityisalueella sijaitseva louhos. Alueella on tullut metsästettyä kivisiä aarteita jokin vuosi sitten päiväsaikaan ja myöhemmin alue paljastui oikein kelvolliseksi oleskella myös yöaikaan, sillä kukaan ei tule häiritsemään, ainakaan normaalisti ja valosaastetta on maltillisesti. Tässä kohtaa lukija voi miettiä, että miten ihmeessä olen johkaantunut kuvaamaan louhoksilla? Valotan nopeasti asiaa; toinen harrastukseni on kivi- mineraalinäytteiden etsiminen maastosta ja me olemme kartoittaneet ja etsineet Lounais-Suomessa korukivi esiintymiä jo reilun kymmenen vuotta. Lähiseudun louhokset sekä niiden sympaattiset omistajat ovat tulleet osa jopa perhetutuiksi. Upeasti kivipuolen hommat on poikinut pimeitä ja syrjäisempiä kuvauspaikkoja. Ja hei, kenelle ei kelpaisi ilmainen vartiointi,-joka tosin on melko riippuvainen ilmoista. Tämä vartija liikkuu kyllä onneksi tähtitaivaan lisäksi myrskyissä ja Kuutamollakin.
Olin päivällä yhteydessä kesän kiviasioita- ja kuvioita koskien paikalliseen louhinta yrittäjään joten tiesin, että eläinratavalon sekä Linnunradan bongaus alueella olisi yötä kaivinkone. Kysyin puhelun lopussa, että passaako louhoksella poiketa yöaikaan sen ollessa nyt virallisesti toiminnassa, eli haluaako omistaja kaivurista ja linnunradasta kuvan, voisin käydä ottamassa. Vastaus oli ”jooooooo” niin monella ”o”lla, että nyt tuli lisää syytä lähteä katsomaan tähtiä, jos vaan keli antaisi myöden ja antoihan se. Näin ollen maanomistaja saisi komeat kuvat kaivurista, Ursan blogi kuvat ja kertomuksen ja me pienen irtioton arkeen. Ja samalla tuli sitten tehtyä kauden eka eläinratavalo-havis!
Löimme jonkinnäköiset ennätykset lähdössä ja pakkaamisessa, nimittäin kellon hiipiessä vähän yli puoli kahdeksaa seisoimme jo Pyhärannassa katsomassa tähtiä. Silmän totuttua pimeään alkoi eläinratavalon suunnalla lännessä näkymään kajoa. Pahus vie, ilmassa oli pakkasusvaa ja mereltä nousi kosteutta, mutta näyttäisi sille, että eläinratavalo näkyi, niinpä tarkkailimme ilmiötä kotvasen ja otin pari dokumenttikuvaa talteen. Eläinratavalohan se siellä lymyili, ollen vielä himmeä ja valokiila oli näkyvissä melko matalalla, mutta helmi-maaliskuun aikana se saattaa olla jo todella erottuva elementti yötaivaalla valokiilan noustessa pystympään ja ilmiön kirkastuessa entisestään. Jään kiinnostuksella seuraamaan, miten kirkas eläinratavalo on tänä vuonna.
Alatasanteella seisova kaivunkone kiinnosti, se sopisi etualalle täydellisesti, niinpä kävelimme alas louhokseen. Linnunrata kaartui kauniisti koneen puomin taakse, vasara oli tiiviisti maassa ja kaivinkone oli parkissa juuri oikein päin louhokseen nähden. Hieroin käsiäni yhteen, -tästä tulee ihan mahtavaa ja sommittelin innosta soikeana pari ruutua. Istutin aviomiehen välillä kuviin kaivurin kanssa ja juoksin itsekin muutamaan ruutuun mukaan. Aviomiehellä on niin järeän loistava sommittelu silmä, että otan hänet välillä ihan riemulla mukaan maastoon,- samalla tulee uusia ideoita ja erilaisia lähestymistapoja vanhoihin, minulle tuttuihin elementteihin ja samalla tulee vietettyä sitä paljon puhuttua laatu-aikaa.
Riku ilmoitti erään kaivinkone-poseerauksen päätteeksi, että ”nyt on hirveä hätä, juu nou”, on pakko poiketa sivummalla. ”Joo, ei mitään, mene vaan”-vastasin. En yhtään muistanut varoittaa miten kovaa ääntä louhoksen monttujen jäät pitävät talvisin, joten vastapuoli ei tiennyt yhtään, mitä seuraavaksi tapahtui. Samassa rysähti aviomiehen suunnassa pimeässä niin kovin, että koko tanner tärähti. Oli hetken hiljaista, vain kaiku kuoli pikkuhiljaa pois, kun pimeydestä kuului ”ei mun tarviikkaan käydä enää hädällä” ja perään ihan hillitön nauru. Hekotettiin hetken pimeässä, mutta täytyy sanoa, että oli kyllä aika karmivan kova paukaus. Ja kun tuota ääntä ei odota kuulevansa kuivalla maalla…! Hymähdellen jatkoin kuvaamista kaivurin ympärillä. Sitten meidän vieressä olevassa montussa paukahti jälleen ja ääni triplaantui kulkiessaan eteenpäin aluetta ympäröivissä, kivisissä seinämissä. Riku tuumasi, että “miten ihmeessä sä olet tottunut näihin ääniin”? Ei niihin totu, pitää vaan yrittää sietää, joka kerta säpsähtää vähän vähemmän. Kun tietää pimeässä, mistä ääni lähtee, ei ole mitään hämminkiä.
Ihan lopussa kuulimme tuttuja äännähdyksiä. Ilves! Se on edelleen alueella! Tuli väkisinkin mieleen edellinen kohtaaminen. Illan äänisaldoissa olivat mukana myös sudet, mutta niiden ulvonta kuului todella kaukaa. Summa summaarum: ihan mukava, hetkellisesti melkein selkeä ilta.
Mitä komeettaan tulee-miten ironisesti juuri se ilmansuunta ja alue pysyi koko illan melkein tukossa? Vihreä utupulla (ZTF) taitaa näkyä peräti yhdessä kuvassa. Kuvaussuunnassa oli ”liian liki” Rauman alue jonka valosaaste on kasvanut huomattavasti ja söi todella reilusti näkyvyyttä. Itse asiassa alueen valaistuminen jopa hieman pelottaa, mutta murehditaan sitä myöhemmin jos tulee tarve.
Mikä on eläinratavalo?
Eläinratavalo on himmeä kiilamainen valonhohde, joka näkyy lännessä tiettynä aikoina (kevättalvella tai syksyllä) tunti-puolitoista auringonlaskun jälkeen tai idässä vastaavasti ennen auringonnousua. Nettilehti Zeniitissä on valotettu ilmiötä enemmän.
Eläinratavalo aiheutuu auringonvalon siroamisesta planeettojen välisessä pölyssä. Pölystä siroava valo aiheuttaa myös eläinratavaloon liitettävät ilmiöt eli vastavalon sekä zodiakaalin nauhan, joita harvemmin pääsee bongaamaan, meillä on niitä ajatellen liikaa hukkavaloa. Eläinratavalon näkee parhaiten päiväntasaajan lähistöllä, jossa valokiila kohoaa taivaalle paljon jyrkemmässä kulmassa kuin meillä.
Bongausohjeita
Kuvasin elämäni ekan eläinratavalon 2017 maaliskuussa, sen jälkeen se on ollut perinteinen bongattava joka kevättalvi mukaanlukien pari syksyistä, eeppistä epäonnistumista.
Eläinratavalon erottaa muista horisontin kajastuksista värinsä (sininen, sinertävä) ja muotonsa (kiilamainen) puolesta. Ilmiö on vaikea alussa löytää taivaalta ja sen näkee parhaiten katsomalla ilmiön ”ohi” jolloin silmä ja aivot hahmottavat kiilamaisen valon helpommin. Pimeällä alueella havainnoitaessa myös eläinratavalon väri tulee paremmin näkyville.
Eläinratavalo kevättalvella on Vakka-Suomessa huomattavasti helpompi saalistaa kennolle kuin syksyinen sisarensa, koska eläinratavalo näkyy kevätkaudella pimeän meren yläpuolella lännen suunnalla. Eläinravalon syksyinen sijainti idän suunnilla on haastava sijaintini säätilan puolesta (aamuisin on todella useasti sumua, joka syntyy öisin haihtumalla valtaisilta pelto-alueilta, idän hukkavalon kasvun ja osittain allekirjoittaneen eeppisen aamu-unisuuden vuoksi, ilmiö esiintyy infernaalisen aikaisin. (n. klo 03-05)
Valosaaste-apit ja pilvitutkat auki
Kun suunnittelet eläinratavalon havainnointia tai kuvaamista, kiinnitä huomiota pariin asiaan. Valosaaste kartoista kannattaa suosia vihreän/sinisen värisiä alueita. Eläinratavalo on allerginen valosaasteelle ja sumulle, se vaatii näkyäkseen kohtalaista pimeyttä ja selkeää, mielellään kuutonta säätä. Havaintoalueen olisi hyvä olla auki horisonttiin ja saisi olla talvella havainnoitaessa auki länteen ja keväällä idän suuntaan.
Vaikuttaisi sille, että ilmiö olisi vuosien saatossa kirkastunut ja on alkanut jäämään kennolle vuosi vuodelta aina vain aiemmin, kuin sen ”pitäisi ”meillä Suomessa näkyä. Kuvausalueeni valosaastetilanne on vuosien aikana pahentunut, mutta silti ilmiö näkyy hyvin vielä niinkin aikaisin kuin tammikuussa. Maaliskuussa eläinratavalo on meillä Suomessa päräyttävimmillään.
Pari kuvausvinkkiä
Kameran säädöt värilämpötiloineen on suotavaa saada mahdollisimman kohdalleen jo maastossa, ettei kuvaa tarvitsisi käsitellä paljon jälkikäteen, koska eläinratavalo kärsii helposti kuvaa kehittäessä. Kannattaa kokeilla säätää kamerasta kuvan värilämpötilaksi n. 3300K punertavan valosaasteen eliminoimiseksi ja eläinratavalon esiin tuomiseksi. Jostain syystä ilmiö on säilynyt kuvissa paremmin, mitä kylmempi kuvan värimaailma on.
Kameran rungosta voi nostaa pykälällä-parilla kontrastia, se voi edesauttaa ilmiön tallentumista. Huomioithan kuitenkin, että kontrastin lisäys voi kostautua horisontin ylivalotuksena eli valotusaikaa säädetään lyhyemmäksi sen mukaan, onko kontrastia lisätty. Ilmiö on aavistuksen haastava tallentumaan etenkin alkukaudella tammikuussa.
Herkkyys eli isot saavat olla 1600-3200 ja valovoima linssissä on ylivoimaa, f-lukema saisi olla mielellään 2.4-2.8, valotusajan vaihdellessa välillä 20-30s. Takanäyttö kamerasta kannattaa säätää himmeälle kuten aina yöllä kuvattaessa ja etsin kannattaa peittää kuvan oton ajaksi. Kennolle pääsevä ylimääräinen valo vaikuttaa ilmiöön heti sitä hävittävästi. Ilmiötä kannattaa katsoa ”ohi” kun sitä etsii silmin taivaalta.
Kamerat ja objektiivit ovat erilaisia, joten kannattaa hakea omalle laitteelle sopivat asetukset kaikessa rauhassa. Runkona kuvissa on Canon EOS 6D ja objektiivina on Irix Blackstone 2,4 15mm. (paitsi vuoden 2017 ruutu, siinä oli Tokina 16-28mm 2,8.
Mukavia ja ikimuistoisia eläinratavalon bongaushetkiä, sillä sesonki on vasta edessä!
ps. jos seikkailu ilveksen kanssa kiehtoo, se löytyy omasta Taivaantulien tytön blogista eli täältä
-Pike
Yksi kommentti “Operaatio eläinratavalo”
Vastaa
Joululahjaa kerrakseen
Elettiin aatonaattoa 23.12.2022, joka sisälsi karseasti töitä ja lisää hommia laskeutui taivaalta jatkuvasti lisää valkeiden naapurin kissan kokoisten hiutaleiden muodossa. Päivä sujui hyvinkin pitkälti tehden lumitöitä ja kokaten.
Ihan kuin hommaa ei olisi kotona riittänyt, kävimme tekemässä ruuanlaiton ja oman pihan lumitöiden välissä lumityöt myös kuvauspaikalla naapurikylässä Laustilla, -onneksi. Autoa ei olisi saanut koko lääniin parkkiin ilman kaivamista. Kaivaminen piti hoitaa vauhdikkaasti eli aviomies tipautti minut hankeen lapion kanssa ja kävi kääntämässä auton jonkin matkan päässä. Sillävälin allekirjoittaneen piti yrittää selviytyä, kaivaa parkkipaikka eli heilutella lapiota rivakasti ja yrittää suoriutua hommasta ennen lumiauraa-joka muuten tuli onneksi ihan kaivausurakan loppupuolella maisemiin, joten syntynyt uusi pönkkä ei tuottanut enää päänvaivaa, lapio vain heilui hieman lisää. Ironisesti kauden eka helmiäisrusko taittui lapion varressa huhkiessa 😉
Illalla, kun koitti vapaa, safkat olivat viimein laitettu ja piparit leivottu, piti käydä vähäsen kyttäämässä reposia. Revot eivät alkuiltana innostuneet, mutta Linnunrata näkyi ihan hyvin, niinpä kävin tekemässä tilaa tulevalle kinkulle ja kahlasin onnesta mykkyrällä alkuyöstä Laustin pellolla linnunrataa kuvaamassa kaunissa, lumisissa maisemissa revontuliharson pysytellessä matalalla pohjoisessa. Oli uskomattoman tyyntä ja kirkasta.
Lopulta otin suunnan kotiin lämmittelemään, kauneuden lisäksi oli nimittäin hyytävän kylmä ja auton jarrujen jäätymistä sai taas jänskättää. Tällä kertaa ne onneksi aukenivat ja pääsin nätisti kotiin.
Myöhemmin innostuin vielä käymään pihalla jalkaisin ja vastassa olikin reipastunut revontulikaari, mutta myös sankkaa sumua, alavimmat maat olivat sen peitossa. Mitäs nyt? Piti keksiä jotain ja äkkiä. Onneksi meidän vastapäätä on muinaispelto, jonka puuraja on tosin hieman ylhäällä normaaleja etelän reposia ajatellen, mutta aukea paikka kuitenkin ja mikä tärkeintä, alue oli vapaana sumusta.
Hain sisältä kameran jalustoineen ja etenin ennestään tutussa Viren-takakenossa juosten pellolle. Hieman yllättäin seurasi oikein nätti pieni revontulinäytelmä. Voi että olen toivonut tällaista kuvaa, Linnunrata ja reposet oikein kunnon talvimaisemassa, tykkylumisia puita ja pensaita! Kotipellolla ei ollut tuuli pudottanut pensaista kaikkia lumia, joten maisema oli sanalla sanoen todella jumalainen. Toivomani joululahja levittäytyi ympärilleni tähtitaivaan ja revontulien muodossa.
Oikein hyvää alkanutta vuotta ja tähtikirkkaita taivaita!!
-Pike
Vastaa
Fiilispohjalta
Oli ollut pitkään pilvistä. Itsenäisyyspäivän lltana päätin käydä lenkillä ja suureksi yllätykseksi en päässyt kovinkaan pitkälle, kun Kuu alkoi kuultaa pilvien lävitse saaden saman tien halon ympärilleen.
Käänsin ympäri nastat ropisten, otin suunnan kotiin ja kävelin hakemaan kameraa. Juuri, kun sain laajakulman nokalle, tulivat pilvet. Vaihdoin objektiivin zoomilliseen ja otin pari Kuu-pilvet fiiliskuvaa. Hetken kuluttua Kun tuli jälleen näkyville halottaen voimakkaammin. Kävin vaihtamassa jälleen objektiivin ja juoksin naapuriin sommittelemaan vanhoja rakennuksia ja voimistuvaa haloa kuviin. Oli rapsakka sää ja pakkanen kiristyi koko ajan, alkuillalla mentiin jo reippaassa kaksinumeroisessa lukemassa, -10 celsiusta.
Päivällä vieraillut Hortonin päänsärky vaikutti illan suunnitelmiin siten, että tarvitsin kuskin. Mahtavaa kyllä, aviomieheni Riku lupasi liikuttaa autoa kylille, jos jotakin kuvattavaa ilmaantuisi. Tekstasin seuraavaksi näpit kohmeessa viestiä Rikulle, että kannattaa tulla pihalle ja laittautua lähtövalmiiksi tien päälle. Päivällä satanut kevyt lumi lepäsi puiden oksilla, joka paikka oli kuurassa, myös talojen katot, ei tuullut nimeksikään- sanalla sanoen oli niin satumaisen kaunista, että nyt on lähdettävä liikkeelle. Vaan minne otettaisiin suunta? Sivukylillä on yleensä liikenne aika rauhallista, joten auton keula kääntyi ensin kohti Laustia jossa näkymät olivat juhlavat, joka puolella Kuun valossa hangen pinta kimmelsi kuin siihen olisi siroteltu tuhansia timatteja. Otimme pari selfietä, kun siihen kerrankin tarjoutui tilaisuus, koska tämä Kuun halo oli aika pysyvää sorttia. Halottelu sekä sumu tuntui olevan illan teema, lähdimme seuraavaksi kohti Untamalaa, joka on meiltä muutaman kilometrin päässä sijaitseva pittoreski kylä ja joka tunnetaan sumustaan. Siellä sitä oli tälläkin kertaa.
Untamalassa pysäytimme auton heti, kun siihen tuli turvallinen tilaisuus jonka jälkeen kävelin auton etupuolelle n.20 metriä. Voihan upeus, valoihin muodostui kaunis sumukaari sekä gloria katsojan pään ympärille. Syöksähdin autolle hakemaan kameraa ja nostin peukalon onnistumisen merkiksi kuskin puolen valomiehelle,-sumukaaren luominen onnistui. Ihmettelimme tovin sumukaarta ja Kuun haloa.
Kun lähdimme uudestaan autolla liikkeelle tapahtui jotain lumoavaa. Tien vieressä oli ollut pimeydessä ihan hiljaa kolme peuraa, jotka lähtivät liikkeelle hölkäten kevyesti pellolla täydenkuun luodessa valoaan kimmeltävään maisemaan. Ne juoksivat vailla kiirettä auton vieressä varmaan puoli kilometriä, välillä meitä katsellen ja pysähdellen. Lopulta peurat pysähtyivät kokonaan ja avasin ikkunan ottaakseni pari kuvaa. Oli ihan luonnollista vilkuttaa niille ja huutaa ”hyvät illanjatkot”. Hyvä, ettei sorkka noussut tervehdykseen, niin inhimillisiltä ne näyttivät tien poskessa seisoessaan. Upea kohtaaminen!
Jatkoimme vähän matkaa eteenpäin ja ajoimme suunnittelemamme paikkaan, Kuu ja sen halo lepäsivät kauniissa maalaismaisemassa, ja oli henkeäsalpaavan kaunista, kuin satukirjasta. Oli käsittämätöntä saada kuvata ensin Kuun 22° halo ja sen jälkeen kävellä vähän matkaa toiseen suuntaan ja ottaa kuva sumukaaresta! Sättäsin siinä pelloilla aikani edestakaisin onnesta soikeana. Untamalassa ollessa piti käydä katsomassa kylän kirkkoa, joka oli sanalla sanoen jumalaisen kaunis, kuin sokerikuorrutettu kakku. Napsittiin pari kuvaa Untamalan kylänraitilta ja Riku sai kuin saikin kirkon sekä halon samaan kuvaan.
Päivä oli mennyt maastossa ja kokkaamisessa, joten väsy alkoi painamaan ja seuraavana aamuna oli kummallakin sovittuna menoa, niinpä lähdimme hitaalle paluumatkalle kotiin, joka sisälsi vielä pari ”apua, pakko saada tästä vielä kuva”-pysähdystä. Illasta ja yöstä muodostui huippuihana, ehkä just sen vuoksi, ettei tätä reissua suunniteltu yhtään, vaan kaikki tapahtui ex-tempore, heittäytymällä yön kuljetettavaksi paikasta toiseen. Illasta jäi päällimmäisenä mieleen kohtaaminen peurojen kanssa.
Meillä kävi uskomaton flaksi ja pääsimme reissuun myös toisena iltana. Reissukertomus ”jäätyneistä timanteista” löytyy Taivaantulien Tytön blogista:
https://www.taivaantulientytto.com/l/jaatyneita-timantteja/
Tähtikirkkaita taivaita!
-Pike
Untamalassa
Vastaa
Todennäköinen ankka
Sain elokuussa eräänä perjantaina varsin mukavan viestin, Ursasta ottivat yhteyttä ja tiedustelivat, haluaisinko alkaa kirjoittamaan loppuvuodesta heille blogia pari kertaa kuussa? Mietin asiaa tyypilliseen tapaan ainakin 2,5 sekuntia, jonka jälkeen ilmoitin ikihyvikseni olevani messissä, joten täällä sitä ollaan, saatte luettaviksi pari kertaa kuussa reissukertomuksia täältä Laitilan suunnalta!
Vaan palataanpa takaisin aiheena olevaan elokuiseen iltaan, tuona perjantaisena yönä oli ihan hillittömät revontuliarvot – ja aivan kertakaikkisen karsea sää. Päivällä oli ukkostanut, ja se pisti koko illan sään vaihtolavetille ja alkuperäinen mallien tarjoama ”selkeä” vaihtui iltapäivän mittaan pilviseksi. Mallit arpoivat jopa G2 repomyrskyä, mutta päivän ukkosmyräkän jälkeen joka puolella leijui sumu ja hajanaisia pilvilauttoja… En heittänyt pyyhettä kehään vaan päätin ajaa Pyhärantaan, jossa tunnetusti on hieman erikoinen ilmasto – siellä näes selkenee lähes aina jossain vaiheessa yötä etenkin, jos tuuli on yhtään meren puolelta. Revontuliarvot olivat joka tapauksessa niin muikeat, että olihan sitä nyt yritettävä, niinpä illan suussa lähdin matkaan kohti Pyhärantaa.
Heti Rauman tielle päästyäni tuli tilanne päälle lepakon muodossa – ei muuten käynyt osuma kovin kaukana lisäpitkistä. Tekemälläni väistöliikkeellä ei ollut mitään vaikutusta, vaan lepakko esti itse törmäyksen kiepahtamalla ketterästi pois ajovaloista. No johan alkaa vauhdikkaasti, toivottavasti retki ei jatku ”törmäillään” teemalla! Vime kerralla päiväsaikaan Pyhärannassa koettu seikkailu oli tuoreessa muistissa, tuolloin villisiat ilmeisesti merkkasivat auton, haju nimittäin istui piukassa ja Focus-raukka haisi ehdalle siankakalle pari vuorokautta. Liekö joku possuista kihnuttanut itseään renkaaseen ja haju tarttui sitä kautta- jää vaan arvailtavaksi. Näissä skenaarioissa oli jännittävää jatkaa matkaa kohti määränpäätä…
Säätietojen mukaan Laitila oli menossa tanakasti tukkoon, niinpä Pyhäranta oli oiva valinta. Päästyäni kuvauspaikkaan perille istuuduin odottamaan mitä tuleman pitää. Jonkin aikaa nuokuin mukaan ottamassani aurinkotuolissa, kunnes havahduin siihen tosiasiaan, että pilvien takana kirkastuu. Ja sitten yhtäkkiä reposet olivat siinä ja samassa tulee häly mahdollisesta Steve-kaaresta Takalan Matiakselta Helsingin suunnalta, kaari näkyi ilmeisesti Turun Ursan all sky -kameran välittämässä kuvassa sen minkä pilvisyydeltä oli mahdollista.
Möngin tuolista pystyyn ja yritän herätä ja toimia tilanteen vaatimalla tavalla. Käännän kameraa lännestä itään ottaen kuvasarjaa. Jaa-a, vaikea sanoa, saattaisi olla Steve? Pilvien tehdessä tilaa niiden välistä kuultaa vaaleanpunainen nauhamainen osa ilmiötä, Steve vai kuun valaisemia alapilviä vaiko revontulien punainen yläosa? Itse Kuu teki parhaansa hävittääkseen myös reposten näkyvyyttä. Samassa huomasin revontulivyön kiemurtelevan jo zeniitin tuntumassa ja henkäisin ääneen; tämähän ei ole enää todellista. Miten uskomaton vuorokausi onkaan takana, kaksi ukkosta onnistuneine kuvineen ja nyt tämä!
Samassa revontuli korona varastaa huomion räjähtämällä väreihin zeniitissä Kuun valaisemalla yötaivaalla. Lopulta kuitenkin väistämätön oli edessä ja Pyhärantakin tukkeentui pilvistä ja täytyy sanoa, että väsytti jo aika vietävästi.
Oli merkillisen hyvä palata kotiin. Tällä kertaa skenaarioista huolimatta possut pysyivät tiukasti metsässä ja tämän illan ainoan kunnon horror-jännityksen aiheuttivat pilvet ja jälkikäteen mahdollisen Steven tunnistus tai siis tunnistamattomuus. Mitä tulee Steven tunnistukseen kuvista – se oli puhdasta painajaista; vaaleanpunertava nauha näytti Steveltä, mutta pilvet estivät jälkikäteen tunnistusta, ihan kuten paikanpäälläkin.
Taivaanvahdin Emman sanoin “Jos se näyttää 100% ankalle ja vaakkuu, se on todennäköisesti ankka. Mutta, jos siitä näkyy pelkkä räpylä, ei sitä pysty tunnistamaan ja ruksittamaan. (kyse on siis Taivaanvahdin raportista koskien nähtyjä revontulia) Nähty muoto näytti Stevelle, käyttäytyi kuten Steve, mutta vahvistamaan sitä ei pysty” joten näin ollen yöllä kuvatun muodon status jäi tunnistamattomaksi revontuleksi. (voisiko meillä olla tässä TAAS uusi revontulimuoto…?! :D) Eikai. Vai voisiko olla?
Lisää kuvia erilaisista revontulista ja niiden muodoista löytyy kotisivuiltani taivaantulientytto.com. Palataan ja toivotaan kirkkaita taivaita!
-Pike
Hieno hetki taivaan valoilmiöstä