Dyynirevontulien paluu
Iltapäivällä 17.12.2023 seurailin aurinkotuulen saapumista appien ja ohjelmien välityksellä. Illalla viiden aikaan pakkasin tavarat, taivaan ollessa pahan tukkoinen. Laitilan sää oli heittänyt häränpyllyä, mutta Pyhärannan puolella pilkotti taivasta ja siellä, missä näkyy tähtiä, on toivoa.
Juttelin aviomiehelleni Rikulle, ettei Pyhärannan louhos välttämättä ole tällä hetkellä nätein etualaltaan (tai edes helpoin!), mutta mittarien näyttäessä varsin punakoita lukemia mikä tahansa paikka kävisi, kunhan vain olisi aukeaa taivasta ja riittävän vähän valosaastetta. Tuskittelin ennen lähtöäni vielä etuala-asiaa flunssaiselle Rikulle joka sanoi seuraavaa “ed dää voi pelkkää edualaa ajadella! Meet vaan dinne ja deed parhaasi”. Däinhän eikun näinhän se oli sitten nähtävä.
Näillä eväillä lähdin matkaan. Ajomatkalla pilvipeite alkoi repeilemään ja näytti, että edessä Rauman suunnalla olisi hieman selkeämpää. Kurvasin tuttuun louhokseen, ajoin kiemurtelevan tien alatasanteelle ja parkkeerasin maansiirtokoneen vierelle. Hapuilin termosta käsiini, nyt viettäisin pitkästä aikaa kahvipaussin tähtien alla. Yllätys oli aika suuri autosta ulos tullessa, käytännössä koko idän puoli oli selkeä! Naputtelin viestejä bittiavaruuteen; eteenpäin lähti muutama repohäly ja viesti Rikulle, matka sujui ok ja olen perillä. Katselin taivasta ja todella hitaasti nousevaa revontulikaarta. Tässä ehtii hyvin juomaan kahvit. Avasin termoksen ja otin huikan. Ihanan lämmintä vahvaa kahvia ja pitkästä aikaa tähtitaivas, voi tätä onnea. Jo tämän vuoksi kannatti lähteä. Se vähäkin stressi mitä olin tuntenut ennen lähtöä, haihtui pois, suli pois pimeyteen. Kuikuilin Laitilan suuntaan, tukkoiselta näytti taivas sielläpäin. Viritin kameran valmiiksi, täällä sen sijaan starttaisi bileet. Ainakin toivottavasti. Jumitin hetkeksi ajatuksiini. Kun käännyin ympäri kohti idän suuntaa, meni kahvia henkeen. Vastassa oli suoranainen revontuliseinämä joka… poimuili ja mitä rantuja idän suunnilla on?! Ei pahus..Yskin kahvia pois keuhkoista ja vesi valui silmistä. DYYNIT!? Dyynit olivat palanneet selvempinä kuin aikoihin! Tottakai dyynit pitkästä aikaa nähdessään kuuluu ensimmäisenä tukehtua juotavaan….köhin sekunnin pari kunnes henki taas kulki.
Samassa hahmotin taivaalta myös nk.dyynihyllyn. Mistä ihmeestä tuo kaari hyllyineen nousi? Sitten repesin toimintaan. Hansikkaat, termari, kamerareppu, pipo..haalin tavarat kuumeisesti kokoon, sytytin otsavalon ja pinkaisin kohti tietä ja kallionhuippua. Tuli siinä juostessa deja-vu, olen ennenkin sutinut kiireessä tätä lumista, jyrkkää tietä pitkin ylös. Itseasiassa todella monta kertaa, syynä yleensä revontulet. Lunta oli päivällä tulleesta vesisateesta huolimatta paikoin parikymmentä senttiä, osin hanki kantoi, mutta suurimmaksi osaksi ei, joten tästähän sukeutui pitkästä aikaa ihka aito hankiralli! Kuinka ikävä onkaan ollut tähtitaivasta, repolaisia ja etenkin dyynejä sekä tätä toimintaa!
Kallion päälle saapuessa piti hiljentää vauhtia ja hiippailin melkein varpaisillani loppumatkan. Olen luvannut paikan omistajalle olla ottamatta turhia riskejä. Päästyäni sommittelullisesti mukavaan kohtaan kalliolla pystytin kameran ja jalustan ja mietin, että nyt anna nainen palaa, estradi on sinun! Edessäni levittyi kymmenen metriä alempana graniittinen avolouhos ja ympäristöä vartioivat isot sepelikasat, joita on kivaa tönkiä kesäisin ja taivaalla olivat rakkaat dyynireposet! Voiko yhtään mukavampaa iltaa enää toivoa? Nautin kahvia ja kuvasin näytelmää talteen muistokortille ja olin yhtä leveää hymyä. (Varhokylän louhos on tarjonnut vuosien varrella komeita geologisia seikkailuja sekä unohtumattomia hetkiä mineraalien parissa.) Ja nyt puolestaan tuli elämystä reposien muodossa!!
Oli hienoa päästä seuraamaan dyynien muodostumista*) Ensin taivaalle levisi jättiläismäinen undulaatio (Giant Undulation) joka siis koostuu vihreästä revontulesta. Undulaatio revontulikaaren yläosassa poimuili varsin voimakkaasti. Dyynien rakenne oli niin selvästi näkyvillä idän suunnan kaaressa, että pelkäsin aluksi havaintoni olevan sittenkin pilvikuitua. Siinä kohtaa, kun dyynien alapuolella ollut revontulivyö aktivoitui ja sinkosi ensimmäiset, hennon lilat revontulisäteet vielä vaalealle taivaalle rauhallisen dyynirevontulen joukkoon hahmotin, etteivät raidat olleet tosiaan pilviä, vaan dyynit olivat tehneet paluun- todella voimakkaina. Mahtavaa! Onneksi kukaan ei nähnyt ylös-alas riemunhyppelyäni ja heyy macarena-tanssia!
Kaaren poimuilu oli hauskan näköistä ja parhaimmillaan vihreä undulaatio-revontuli pilvi levisi etelän puolelle ja kuvakulmat loppuivat 15mm laajiksella aivan täysin. Onneksi Emma sai kopattua Mäntsälässä samaan aikaan upean videon juuri idän puolen näytelmästä. Kaaren vetäydyttyä kohti pohjoista lähdin myös laskeutumaan rauhallisesti alas kalliolta. Tuntui, että lunta oli enemmän kuin tullessa mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa, vaan pari tuntia kestänyt aktiivinen hosuminen kameran kanssa oli väsyttänyt repostelijan tyystin.
Tänä iltana keskityin itse pelkkiin dyyneihin taivaankannella. Toisaalta se oli helppoa, koska lännen puolella ajelehti sumu- sekä tavallista pilveä. Mietin kuvatessani, että voi isä kun olisit täällä katsomassa nimeämäsi revontulien tanssia kanssani. En voinut nousevalle tunnekuohulle mitään, vaan kyyneleet täyttivät silmäni. Oli vaan niin kovin ikävä. Ryhdistäydyin, astuin askeleen sivulle innoissani ja kaadoin maassa olevan termoksen. Rupesi naurattamaan. Isä olisi sanonut, että ”äläs nyt laps kohella, katos ny ees vähäsen jalkoihis” Samassa Kuun sirppi tuli esille pilvien takaa selkäni takana joka toi mukanaan kontrastia maisemaan ja varjot alkoivat elää louhoksen takana olevassa lumisessa metsässä. Kivet, kannot ja puut heräsivät henkiin. Oli sanalla sanoen upean näköistä ja joka puolella kimmelsi. Dyynirevontulet valaistuivat hyvin matalalla olevan sirpin ansiosta ja maisema näytti kylpevän vaaleassa hopeisessa valossa. Tuntui, että isä olisi ollut läsnä, sen pienen ohikiitävän sekunnin aikana kuunvalo teki tepposet maastossa, vierelläni näytti seisovan varjomainen, hieman kumarainen hahmo. Tunsin, etten ole näillä reissuillani koskaan täysin yksin- en ainakaan dyynien aikana.
Alaspäin laskeutuessani varjot sulautuivat kulkiessani louhoksen graniittisiin, jyhkeisiin seinämiin. Varjomaailma leikki ympärilläni otsavalon hennossa keilassa ja kiviset seinämät tuntuivat heräävän eloon. Veden pisarointi seinämillä tuntui kuuluvan monenkymmenen desibelin voimalla. Tämä äänimaailma muodosti luolamaisen tunnelman ympärilleni kävellessäni syvemmälle louhoksen perukoille. Pystytin kameran keskelle louhosta, kuin suureen amfiteatteriin ja jäin odottamaan revontulien väistymistä Linnunradan edestä. Kun viherrys taivaalla rauhoittui, lipui ujo kotigalaksimme Linnunrata tähtisumuineen näkyville. En muistakaan, koska olisin nähnyt sen edellisen kerran ja näin hyvin. Hurmioiduin sekunnissa tähtimäärästä, joka pomppasi verkkokalvoille. Silmät ahnehtivät pimeyttä, mielen täytti vapaus ja tunsin syvää kiitollisuutta. Tätä on kroppa huutanut jo pari synkeää kuukautta, kunnon maastoilua, irtiottoa, tähtiä ja repolaisia (etenkin dyynit, jess) ja vähän oli ollut ikävä louhostakin.
Kotiin päästyä vastailin vielä viesteihin, joita saapui dyynien johdosta aika monta, sekä kirjoitin tämän tekstin. Hienoa, että ihmiset kyselevät ja haluavat oppia! Mahtavan upea ilta kaikkineen! Parasta oli päästä pitkästä aikaa ihan kunnolla reissuun ja ihanaa, että oli tapahtumia! Seuraavaksi yritän avata hieman illan tapahtumia ja kaikki revontulimuotoja.
*) Vihreälle epäselvälle barbababalle yötaivaalla on nimi; Giant undulation. Jos sen vääntää suomeksi, niin tulos on jättiläismäinen undulaatio- ei siis undulaatti, kuten kaverini luki kiireissään facebookista. Giant undulation eli vapaasti käännettynä jättiläismäinen undulaatio on se osa revontulesta, johon dyynimuotoiset repolaiset yleensä muodostuvat. Dyynit taas ovat siis revontulien eräs muoto jotka isäni Rainer Koski sai nimetä.
Dyynien synty on seuraava: silloin tällöin korkealla mesosfäärissä happiatomit riehaantuvat vuoksiaalloiksi. (kiitos ihanasta ilmaisusta Tapio) Tuloksena on painovoima-aaltoja, jotka näkyvät revontulissa vaakasuuntaisina laineina eli dyyneinä. Painovoima-aaltojen oikea nimitys on “mesosfäärin boret”. Myös jonkinnäköistä Kelvin Helmholz-epävakausvaikutusta on dyynien yhteydessä pohdittu. Ja seuraavaksi karataan allekirjoittaneen ydinosaamisalueen ulkopuolelle joten enempää en selitä aiheesta 🙂
“Dyynihylly” on puolestaan nimi hassulle “ulokkeelle” dyynirevontulissa johon muodostuu ensin undulaatio jonka yhteyteen sitten myöhemmin dyynit mikäli mekanismi käynnistyy eli mesosfäärin boorit ovat suosiolliset. Joskus dyynihylly on todella selvä vielä tunteja dyynien näkymisen suhteen, joten se toimii hyvänä juorukellona dyyneistä sekä siitä, että reposissa on ollut ylipäänsä jotain tavallisesta poikkeavaa. Dyyniasiaa on opiskeltu ahkerasti, olin mukana kun vuonna 2018 Minna Palmroth keräsi itselleen nk.dyynitiimin harrastelijoista. Mukana oli paljon sakkia ja täällä linkissä on kirjoittamani kokopitkä dyynien tarina. Dyynien Zeniitin nettilehden julkaiseman uutisen löydät tästä.
Kalusto ja asetukset: Canon EOS 6D, Irix Blackstone 15mm. Isot dyynikuvissa 1600-2500, f2.8-3.2, 5-15s
Jatketaan bongailua ja rauhaisaa Joulun odotusta blogin lukijoille!
-Pike
Edit 9.1.2024 Porin Karhunvartijat ja dyyniyön tajunnanräjäyttävän hieno timelapse!
Karttahalo
Kulunut kuukausi on ollut pilvistä muutamaa tuntia lukuunottamatta ja illat ovat kuluneet joko lenkkipolulla, kotona sohvalla laskemassa oksienreikiä seinäpaneeleista tai lukiessa psykologiaa (kolmas harrastukseni). Toisaalta, olin pitkästä aikaa nk. normaalissa päivärytmissä, mikä on välillä ihan hyvä, mutta vähän ikävystyttävä asia. Mietin, osaisinko edes käyttää kameraa jos sitä yllättäen tarvitsisi? Kai maar? Viimeiset kuukauden kuvaamiset olin tehnyt kännykällä päiväsaikaan, lähinnä olin ikuistanut kauniita maisemia. En tiedä, näkikö luontomutsi ähisevän vanumiseni nurkissa, orastavan pienen kärttyisyyden ja työlääntyi siitä, joka tapauksessa seuraavaksi, kun taivaalla mentiin, mentiin siellä kovin eikä ollut puhe tällä kertaa revontulista vaan minulle melko uudesta asiasta eli keinovalopilareista ja karttahaloista!
Haloilmiöt, joihin siis keinovalopilarit lukeutuvat, ovat syntymekanismiltaan sateenkaarten serkkuja. Keinovalopilarit syntyvät valon taittumisesta ja heijastumisesta kuusikulmaisten, laattamaisten jääkiteiden lukuisilla pinnoilla. (Sateenkaari vastaavasti syntyy valon poukkoilusta vesipisarassa). Keinovalohalojen väriin vaikuttaa valaisimessa käytetyn lampun värilämpötila. Kidepilven osat saattavat keinovalojen yli lipuessaan välkehtiä lailla revontulien kidepilven paksuuden määrätessä tahtia. Jotta haloilmiö ylipäätään siis voisi syntyä, pitää jääkiteiden olla juuri oikean mallisia.
Illalla 3.12.2023 lopettelimme aviomieheni Rikun kanssa joulusiivousta. Selkäni oli jumissa kyyristymisistä joten ulkoilu pystyasennossa tekisi terää. Siksi toiseksi edellisiltana nähdyt keinovalopilarit olivat näkemisen arvoisia, tänään saattaisi pukata uusintaa. Vallitsi samanlainen sää, oli vaan kylmempää (-13) ja kevyttä pakkaslunta leijaili ilmassa tauotta. Vallitseva, hyisen kylmä ilma alkoi olemaan äärest pelottava kasvohermolle, mutta otollinen sää pilareita ajatellen. Päätin käydä silti ulkona, nykyään kun on hieman eri meininki kuin sairastamisen alussa. (Botox-hoito on auttanut kolmoishermosärkyyn lopulta niin hyvin, että pystyin nyt ulkoilemaan ekaa kertaa talvella keinovalopilari säässä sitten vuoden 2017 jälkeen, jahuu, yksi merkkipaalu saavutettu!)
Suuntani lenkillä oli jo kotia kohti, kun huomasin, että Uudenkaupungin puolelta leijailee korkealla taivaalla keinovalopilarien tynkiä. Tämän illan pilarit olivat jotenkin vekkulisti mutkalla ja paljon paksumpia ja huomiotaherättävämpiä mitä vuorokausi sitten. Eilisiltaisesta keinovalopilari näytöksestä tiesin, että nyt kannattaa jäädä notkumaan hetkeksi pihalle, vaikka poskipäitä pakkanen jo nippailikin. Vedin tiiviimmin neulosmaskia kasvoilleni ja tiivistin tahtia kohti kotia, mielessäni hetken lämmittely sisätiloissa. Seurailin kidepilven liikkumista siinä kävellessä. Pilarien alkaessa etelän suunnilla venymään korkeutta piti ottaa Vataset ja jälleen kerran löysin itseni pinkomasta kotia pitkin katua kuin pillastunut rusakko. Siinä juostessa alkoi pilareita nousemaan myös Pyhärannan suunnalta joten kiristin tahtia — tässä mitään lämmittelemään ehtisi. Laitilan keskustan suunnalla oli tosi lyhyitä pilareita, mutta eiliseen verrattuna kehnoja. Parhaat olivat tällä kertaa Uudenkaupungin puolella.
Kurvasin omakotitalomme pihalle ja ohittaessani iglulta näyttävän maasturini dumppasin idean autolla lähdöstä, kylätie ja naapuri saa nyt riittää. Ja illan liikunta olisi hyötyliikuntaa parhaimmillaan. Onneksi olin varannut kameran ja jalustan valmiiksi eteiseen, nyt nimittäin nyt tätiä vietiin ja lujaa tapahtumien ollessa tänään ihan eri suunnalla mitä olin ajatellut ja suunnitellut. Odotin nimittäin, että Laitilan puolella alkaisi illan keinovalopilarishow ensimmäisenä, mutta ei, nyt sen avasi Uudenkaupungin puoli etelässä. Mitä opimme? No sen, että keinovalopilareita voi oikeissa olosuhteissa muodostua joka puolelle valonlähteiden yläpuolelle. Spurttasin kamojen kanssa ulos ja oikopäätä tien yli avarammalle havaintoalueelle naapuriin. Ne on meikäläisen jäljet siellä Suulinmäessä! Ensimmäiset kuvat lauoin vauhdista kännykällä ja tässä kohtaa täysin tietämättömänä kuvattavan kohteen harvinaisuudesta.
Kidepilvi jatkoi pölläyttelyä Laitilan keskustan sekä Pyhärannan puolella levistyen samalla selvästi. Onneksi huomasin katsella ja kuvata myös ylöspäin, nimittäin meille ilmaantui hieman yllättäen harvinainen karttahalo taivaalle!! Jälkikäteen huomasimme porukalla (Juha, Emma, Matias) kuvistani, että meillä on ollut taivaalla todella toinenkin karttahalo samanaikaisesti. Ihmettelin jo paikan päällä ollessani tovin jos toisenkin Pyhärannan-Rauman puolella olevaa todella jännää, valaistunutta ”mutkaa” taivaalla. Tietokoneella myöhemmin hahmottui, että ihmettelemäni ”mutka” Pyhärannan puolella taivasta koostui pienistä keinovalopilarien pätkistä ollen myös eräänlainen karttahalo! Tapahtumahetkellä ilmiö sai allekirjoittaneen leuan putoilemaan jälleen kuvainnollisesti polviin tai oikeastaan nilkkoihin, niin hämmästyttäviltä halot näyttivät taivaalla. En yhtään ihmettele, että keinovalopilarit voidaan sotkea revontuliin. Nämä halot kun välkehtivät taivaalla kulkiessaan, ihan samalla lailla kuin revontulet. Oli kyllä niin omituinen ilta, tuli todella paljon uutta asiaa. Ilmiöbongaus on hirveän kiva harrastus, aina oppii jotain uutta, kun vaan muistaa pitää ajatuksen avoimena ja korvat tötteröllä kaikkeen uuteen. Pari tuntia meni ulkosalla kepeästi säntäillessä edestakaisin kylänraittia. Mutta varjele, miten kylmä sää vallitsi. Siinä kuvatessa näpit jäätyivät, kasvot jäätyivät, poskipäät jäätyivät, kamera jäätyi -itseasiassa kokonaisuus muistutti kuulemma isoa, mutta onnellista jääpuikkoa, luonnehti Riku nähtyään umpikuuraisen vaimonsa.
Illan aikana tuli todella bongattua outoja, ennennäkemättömiä asioita. Kuten se taivaalla sijainnut ”s” -mutka! Paikanpäällä havaintoa tehdessäni se oli ihan ”OMG-kamaa”. Todennäköisesti kiteet, jotka valoa heijastivat, ovat sijainneet näin ollen jääsumussa eri kerroksissa. Keinovalopilarit olivat hieman paksumpia ja lyhyempiä Uudenkaupungin puolella, kuin mitä edellisiltaisessa näytelmässä. Seuraavaksi pitää muistaa mennä lähemmäs keskustan valoja. Jep, kuulostaa uskomattomalle, lähemmäs ällöttäviä ja kirkkaita keinovaloja? Näin se kuitenkin tämän ilmiön bongauksen kanssa menee.
Oli muuten ilta silkkaa juhlaa näiden ilmiöiden suhteen melkosen noviisille! Nämä ovat enemmän näytelmiä nähneelle osin peruskauraa, mutta minulle jotain ihan ennennäkemätöntä ja oli todella vaikea arvioida näyttävyyttä Taivaanvahtiin, koska nämä keinovalopilarit oli totta puhuen ihan sikamakeita ja kumpikin kuvattu ilta oli erilainen!!! Olen haaveillut bongata “katuvalokarttaa” reilun kymmenen vuotta ja viimein tänä iltana se kehveli meni ja toteutui. Karttahalon natsat eivät olleet ihan helpot. Juttelin Ojanperän Juhan kanssa haloista ja nimenomaan karttahalosta. Laitoin Juhalle pari kuvaa illalta. Juha kysyi mesessä, pystyisinkö paikantamaan kuvassa zeniitissä eli pään yläpuolella olevat valopisteet kartalle, ne eivät kuulemma sijainneet kaukana, naapuruston valot olivat ensimmäinen kokelas. Hakusessa oli siis kolme kirkkaampaa valonlähdettä. Olen juutaksen huono haloissa ja vielä huonompaa on allekirjoittaneen avaruudellinen hahmotuskyky jota ilmiön hahmottamiseen vaaditaan. Tajusin toki samassa, että eihän Juha voi tietää meidän kylän katuvalojen paikkoja, niinpä nyt vaan valolähteet pitäisi paikantaa tällä kertaa itsekseen. Otin kännykältä kartan auki, piirsin valonlähteiden paikat ja käänsin kartan ylösalaisin. Vertasin kuvaani, siirsin katseen takaisin karttaan ja kyllä, meillä karttahalon aiheuttivat naapurimme pihavalot sekä 90 ° taittavan tien reunoilla sijaitsevat katuvalot. Sininen pilari kuului Vexvelle. Ihan niin täydellinen havaintoni ei ollut mitä Mia Heikkilän 2016 Taivaanvahtiin raportoima kaikkien halojen esiäitee, Euran karttahalo. Myöhemmin Taivaanvahdin Tupuhupulupu-ketju (Emma, Matias, Juha) varmensivat kuvistani toisenkin karttahalon, eli Pohjoisen puolen taivaalla mutkitellut ”tie” sai selityksen. Se oli paikan päällä nähtynä suoraan sanoen melkoisen hämmentävän näköinen. Koska samaan aikaan taivaalla oli kaksi karttahaloa, oli tallentamisella ihan lievä kiire. Kameran asetuksista sen verran, että sitä sai kyllä säädellä ahkerasti. F-luku oli kuvissa haarukkaa 2.8-4.5, ISOt 800-2000 ja 5-10s.
Summa summarum, koskaan ei tiedä, mitä ulkosalla liikkuessa pääsee näkemään. Olkoon talvenne haloisa!
-Pike
edit. korjattu cirruspilvet jääsumuksi 15.12.2023 !
Mian havis f-bookissa https://www.facebook.com/photo.php?fbid=575122164642687&set=a.575122144642689&type=3
Vertailun vuoksi kuva myös 2.12.2023 yöltä. Pilarit olivat tuolloin ohuempia, mutta vastaavasti korkeampia.
Vastaa
Jääputous
Parinkymmenen minuutin ulkoilupätkistä viime viikoilta ei väännetä kovin pitkää juttua, joten nyt pääsette lukemaan vanhan seikkailun vuodelta 2021. Tuolloin vallitsivat ihanteelliset olosuhteet kuvata paikassa jota ei olisi kovin kauaa olemassa eli erään louhoksen seinämä. Kaiken lisäksi sattui harvinainen selkeiden öiden putki,-sehän oli sitten menoa ja mahdollisuus kuvata jotain erilaista piti hyödyntää heti. Ideaa näes pukkasi edellisen yön kuvailujen jäljiltä.
Olin ollut yöllä kuvaamassa tuttujeni omistamilla louhoksilla ja seuraavana päivänä kuvia kehittäessäni huomasin Rohdaisten kuvissa kauempana louhoksen takaseinämällä jotain kiintoisaa. Kalliolta oli valunut useita puroja, jotka olivat jäätyneet. Pysähtyneet jäävirrat hahmottuivat punertavaa kalliota vasten…hmm, tilanne alkoi selkeästi elämään ja mielikuvitus pääsi valloilleen. Voisiko jääputousta hyödyntää tänä iltana Linnunrata kuvissa ennen Kuun nousua? Pääseekö seinämän viereen kävellen ja millainen se on liikkua? Kysymyksiä vailla vastauksia. Ilta näytti tähtikirkkaalta, niin kysyin aviomieheltä, oliko illaksi suunnitelmia ja jossei, niin passaisiko minun poistua pariksi tunniksi hieman takavasemmalle…? Ei ollut suunnitelmia ja koska Riku ymmärtää, ettei linnunrata, tämä maisema ja nämä ilmat ole välttämättä niin kovin pysyviä, niin sain kehotuksen ”lähteä maastoon hyvällä omallatunnolla ja tuoda hyvät kuvat”.
Niinpä päätin illan tullen ottaa suuntaa kohti Pyhärannan Rohdaista. Laitoin ystävälleni messengerin kautta pari jääseinämä-kuvaa ja siellä päässä hokattiin heti mitä ajoin takaa. Markon sanoin: ”varmaan sulla on illan suunnitelma selvä..”? Kysymys oli odotettavissa, johon vastasin, että ”arvasit ihan oikein, tuonne olisi tarkoitus mennä” Nyt on nääs ihan pakko. Olen vuosia haaveillut kuvasta, jossa yhdistyisi Linnunrata ja jotakin jäistä ja jylhää kallioista monumenttia. Olen kuvannut vastaavan ”kallioseinämä ja tähdet”-aiheisen kuvan viime keväänä ilman Linnunrataa ja siitä jäi hirveä revanssin maku suuhun Linnunradan pötköttäessä tuolloin jo Rauman valoissa seinämien jään ollessa lähinnä rumaa muhjua. Nyt sen sijaan seinämä olisi niin sanotusti katettu, ei tarvitsisi kuin pärähtää paikalle.
Ei muuta kun auto piuhaan lämpiämään ja tavarat kasaan. Pakkanen oli lauhtunut ja lähtiessä oli enää -13, jippii! Niin, painotus sanalla ”oli”. Ajaessa rannikolle lähti lämpötila kiristymään. Noh, ulkoiluvaatteet ovat nykyään melko laadukkaat ja kuvatessa tulee onneksi liikuttua. Ainut pelko koski kasvohermoa, mitä se tykkäisi oikeasti kylmästä säästä. Onneksi mukana oli myssyä ja maskia moneen lähtöön. Saapuessani Rohdaisiin lämpömittari näytti jo -15… Noh, tiedossa olisi sitten aika vauhdikasta sommittelua, luojan kiitos ei tuullut. Kävelin louhokselle sisään ja suuntasin läntiselle seinämälle, jossa jäiset taideteokset lymyilivät.
Jääputouksia olikin enemmän mitä testikuvasta oli näkynyt ja kivikon kohdalla teki viimeistään mieli huutaa ääneen ”ei hitsi ole totta”. Etualan kivikko koostui alueella pienimuotoisena esiintyvästä granaatti/ kordieriitti gneissistä, jossa poimuili joukossa vihreää, kuituista ja silkinhohteista sillimaniitti-nimistä mineraalia. Musta biotiitti-niminen mineraali oli kiteytynyt paikoin dendriittisesti (eli kasvimaisesti) kivien kylkeen. Piti oikein kontata hetki ennen kuvien ottoa. Kun otsavalon valokeila osui lohkareikkoon, paljastui kivien sisältämä koko värikirjo. Pegmatiittiosiot näkyvät kuvissa olevissa kivissä vaaleanpuneravina ja valkeat kvartsijuonet elävoittivät pintoja siellä sun täällä. Katsoin tarkemmin kivien pintoja, siellä täällä näkyi tummia pahkuja. En kuitenkaan halunnut sotkea kivikasan ympärystää jalanjäljilläni, joten meni vähän kurkkimiseksi, mutta hetken kiviä katseltuani oli diagnoosi valmis. Lisähyppely kivikossa paljasti tyypillisiä almandiinigranaatin kidemuotoja, mutta todella kookkaita ja paikoin jopa hiontalaatuiselta näyttävää, läpikuultavaa verenpunaista kidettä. Kiviootti minussa halusi tulla takaisin kilkuttelemaan seuraavana päivänä. (ja se myös tapahtui) Joka tapauksessa näkymä pukkasi päälle ihan uskomattoman flown ja hetkeksi unohdin koko muun maailman-teki muuten ihan hitokseen hyvää! Välillä oli sellainen ”Liisa ihmemaassa”olo tähti- ja kivipaljouden keskellä! Hiljaisuuden rikkoi välillä vain pöllön huhuilu, hangen narahtelu ja minun henkinen hyrinäni, joka oli yltynyt kuvatessa jo kehräykseksi. Mitä Linnunradan yksityiskohtien näkymiseen tuli, se näkyi ihan uskomattoman hyvin pienestä valosaasteesta huolimatta, taivas oli ihan uskomattoman kirkas ollakseen joulukuuta. Näitä hyviä säitä on vaan harrastajalle tarjolla liian harvoin.
On se ihmisen onni on niin pienestä kiinni, tällä kertaa onnellisuuteen riittivät puolison täydellinen ymmärrys aiheesta ”miksi menojalkaa polttelee” ja se, että pääsin näkemään jotakin noin valtavan kaunista! Ja ne granaattikiteet vielä tähän, wau! Yleensä meillä ehtii satamaan lunta jään päälle eikä jääputoukset oikein hahmotu lumisesta seinämästä. Nyt pari yötä vallinnut korkeapaine pakkasineen piti huolen siitä, että jääpuikot olivat ilman lumikerrosta ja paikoin louhoksen pohjaa peittävä melko syvä vallihauta oli jäätynyt joten siellä oli ylipäänsä turvallista liikkua. Tälläinen hetken hengähdys ja irtiotto arjesta ja huomio, että flow-niminen tila on edelleen olemassa sekä saavutettavissa, se vaan tarvitsee säännöllistä ruokintaa, uusia kuvauspaikkoja paikkoja kehittyäkseen ja kukoistaakseen. Kun lopettelin kuvaamista, alkoi tuntumaan, että pakkasta on hieman enemmän kuin tullessani. Ja olikin, rapsakka -17, mutta onneksi meri ilmeisesti alkaa olemaan kiinni, niin pakkanen ei ollut niin pureva. Mahtava ilta, kertakaikkiaan! Kolmoishermo oli kerrankin aika kivuitta kuvaamisen ajan, joten sain keskittyä olennaiseen, se äkäili vasta autolle kävellessä ja kotiin päästyä piti alkaa ensiavullisia toimia eli kipulääkitys päälle, kaurapussi mikroon lämpenemään ja sen kanssa sitten pötkölleen. Mutta kaikesta huolimatta, merkillisen kiva ilta! Sopivasti kaikkea kivaa, kuvaamista ja mineraaleja. Kiitos louhoksen omistaja tästä mielettömästä mahdollisuudesta hyödyntää syntynyttä maisemaa.
Ehdin saamaan hienot almandiinigranaatti näytteet kivikosta ennen sen murskausta sepeliksi. Tunnistimme muuten v.2017 ystäväni Joel Dyerin kanssa Rohdaisten alueelle uuden mineraalin. Tunnistusapuna oli Joelin oma Raman-laite sekä laina-EDS eli elektronimikroskooppi. Raman-spektroskopia on lahjomaton, kemiallinen ja tarkka analyysitekniikka. Eri mineraaleilla on tunnusomaiset värähtelytaajuudet jotka nähdään piikkeinä Raman spektrissä. Löytämämme mineraali kantaa nimeä ”wagneriitti” ja on Suomessa juutaksen harvinainen. Wagneriitti (wagnerite) on kuparin väristä, punaisen ruskeaa metallimaista rauta- ja magnesiumpitoista fosfaattia, jota on esiintynyt Suomessa nyt tietääkseni kahdessa paikassa joista tämä Rohdaisten monttu oli toinen. Meillä esiintyessään wagneriitti on lyöttäytynyt pienissä määrissä granaattien kylkeen pegmatiittisissa osioissa ja sitä on löytynyt pieniä määriä myös valkean kvartsin kainalosta. Hyvä ellei parempi yöllinen käynti kaikin puolin siis. Kumpaakin harrastusta tuli harjoitettua, niin geologiaa kuin tähtiäkin 🙂 Wagneriittia muuten sivutaan myös loistavassa Teemu Öhmanin blogissa.
-Pike
ps. Tähän loppuun tulee tiedonanto. Lukija / kollega; huomioithan, että louhokset ovat aina yksityisalueita, eikä niissä päde jokamiehen oikeudet. Louhoksella on oltava aina omistajan luvat oleskella ja liikkua. Usein louhosten ulkopuolella on yhteystiedot tai puhelinnumero ja työkoneissa viimeistään lukee alueella toimivan murskaamon nimi. Ottamalla puhelimen käteen, soittamalla ja kysymällä luvat vältyt mahdollisilta ongelmilta, aika moni alue kun on nykyään kameravalvottu varkauksien ja ilkivallan vuoksi ja louhokset ovat oikeasti vaarallisia paikkoja liikkua.
Jääputous-mineraali huumaa:
Vastaa
Revontulisateessa
Suomen säät olivat mitä olivat, ja marraskuinen harmaus tappiomielialoineen vallitsi vähän joka puolella. Kaiken lisäksi olimme aviomieheni Rikun kanssa kumpikin korona karanteenissa ja seinät alkoivat kaatua päälle. Illalle oli luvassa vesisadetta ja armottoman kovia revontuliarvoja joka itsessään aiheutti sen, että selasin kuumeisesti pilvikarttoja.
Tarkkailin revontulikameroita ja ramppasin väliin omakotitalomme pihamaalla, vähän huonolta näytti pilvien suhteen. Pilvipeite oli ”repeilevää” sorttia jonka vuoksi kyttäämistä oli ihan järkevä jatkaa, nimittäin pienikin tuulenvire riittäisi siivoamaan taivaan hetkeksi. Tutkan mukaan satava alue luurasi vielä kaukana idässä, joten sekään ei olisi ongelma ihan heti. Muutama all sky-kamera pohjoisessa Suomessa oli vailla pilviä ja erikoista oli kaikissa se, että revontulet näkyivät niiden välittämissä kuvissa jo kaukana etelän ilmansuunnalla ja taivas hehkui oudon punaisena. Päätin käydä pihalla vielä ainakin kerran. Ja mitä silmäni näkivätkään rappusille päästyä, valtavan vaaleanpunaisen nauhan kulkemassa poikki taivaan. Vihdoin ja viimein, pitkän odotuksen jälkeen taivaalla oli ilmiselvä STEVE!! Noh, lukijat arvaavat, mihin tällainen näky johtaa, ja meillä tapahtui Rikun kanssa sellainen “varpusparvi-efekti”. En huomannut ollenkaan, että aviomies tuli peesissä ulos joten kiljaisin (suoraan puolison korvaan) niin paljon kuin koronan runtelemista keuhkoista irtosi ”Herrajestas, tuolla on STEVE” ja syöksyin ottamaan keskelle pihaa pari kuvaa Rikun kadotessa kuvaamaan pimeyteen talon toiselle puolelle. Parin ruudun päästä hihkaisin kysymyksen ilmoille, että ”mitenkä nopeasti päästään matkaan?” Vastaus kuului pimeydestä ”heti” kera juoksuaskelten. Seuraavaksi säntäiltiin edestakaisin hakemassa vaatetusta, kameraa ja jalustoja. Pakkaamisen jälkeen Riku veti rivakan siirtymisen repospaikalle. Arvot olivat huikaisevan kovat, ja tällä kertaa taivaalla tapahtui jännittäviä asioita, jotka saivat selityksen vasta seuraavina päivinä Space Weatherin sivuilla.
Perille kuvauspaikkaan päästyämme syntyi ”talvikauden enkka” ja aikaa viimeisestä kotipihalla kännyn tallentamasta ruudusta järkkärin ekaan ruutuun pellolta kului vain noin kymmenen minuuttia. Päätin ikuistaa heti Steven-muualla ei ollut tuolloin avointa taivasta näkyvillä. Kun silmä tottui pimeään, näytti vaaleanpunainen nauha suorastaan hehkuvan taivaalla ja se eli hiljakseen, tanssien poikki taivaankannen hitaasti ja majesteetillisesti, kuten Steve-kaaren pitääkin. Itse Steve ei ole revontuli ollenkaan, mutta sitä tavataan taivaalta joraamasta revontulien seassa nimenomaan kovemmissa magneettisissa myrskyissä. Taivas kirkastui hieman lisää ja näkyville tuli lisää revontulia, jotka olivat kylläkin vihreään väriin taivaalla tottuneelle shokki ja kaikki oli punaista tai lilaa. Pikkusen mietitytti, että onko värisilmäkin mennyt sairastaessa lopullisesti sekaisin. Lisäksi reposet painottuivat etelän ilmansuuntaan…
Taivaalla oli Steven käsikynkässä myös punaisia, sykkiviä läiskiä ja outo, utupullamainen (vaikea luonnehtia ilmiötä mitenkään kuvaavammin) punainen revontulipallukka joka vaihtoi välillä taivaalla paikkaa, laajentuen, pienentyen, laajentuen taas ja joka oli törkeän vaikea kuvata. Kysyin tässä kohtaa Rikulta varovaisesti hihasta nykäisten ”näetkö saman palluran”. Vastaus oli henkäisy ”juu, minen oo ikinä nähny tällästä”. No en kyllä minäkään, että sen puoleen. Mitä ihmettä taivaalla oikein tapahtuu? Samassa Steve näytti heräävän eloon ja se kirkastui,-mutta ah ja voih, taivaalle ajautui ohutta pilvikuitua estämään täyttä näkyvyyttä. Sitten kirjaimellisesti taivaalla pilvien takana yht’äkkiä roihahti. Oli kuin soihtu olisi sytytetty, mutta samassa taivaalle tömähti paksu pilvilautta torpaten lopunkin näkyvyyden kirkastuneeseen Steveen. Ei auttanut kuin odottaa kuvainnollisesti sormenkynsiä järsien seuraavaa pilviaukkoa. Niinpä niistimme vuotavat nenät ja odotimme.
Pilviaukon tullessa kohdalle näytti taivaalla lievästi sanottuna oudolle. Taivaalla hehkui jälleen outo, punainen läiskä Steven vieressä. Vekkulin näköistä, yleensä sykkivät läiskät ovat vihreitä. Steve hehkui edelleen, mutta leveämpänä kuin aiemmin. Vannotin puolisoa pysymään hetken paikoillaan, jotta saisin palluran, Steven ja Rikun samaan kuvaan. Samassa taivaalla kirkastui uudelleen, tuli täysin valoisaa ja näimme toisemme ilman otsavaloa, kylläkin punaisen eri sävyissä. Kameran aukkoa eli f-lukua sai säätää aina sellaiseen lukemaan kuin 3.5-4.0 ja siitä huolimatta punainen väri ikäänkuin paloi puhki. Normaalisti Steveä kuvattaessa olen suosinut paikasta riippuen ISO 2500-5000 vaan nyt sai käännellä namiskuukkeleita ihan eri asentoihin ja ISOt olivat enää 1600-800. Silti Steven värit loikkivat silmille! Mitä taivaan tähden taivaalla tapahtuu? Ihmettelyn katkaisivat välillä taivaallisen näkymän eteen lipuvat pilvet, niitä tuli ja meni kaiken aikaa. Kamera ei millään tahtonut ymmärtää vallitsevan punaisen kirkkautta ja normaalisti punaiset revontulet jäävät kameran muistikortille eivätkä ne sen enempää valaise tienoota. Toista oli nyt, ja nämä jäivät jopa kännykän kennolle. Koettu näytelmä oli jotain aivan älyttömän ja järjettömän hienon välimaastossa. (Kun katsoin kuvia jälkeenpäin kotikoneella, huomasin jotain vekkulia. Steve näyttää illan aikana muuttuneen Sar-kaareksi, siksi kaaren toinen pää oli hailakamman punainen ja väri näyttää vaihtuvan!) Taivaalle ilmaantui myös infernaalisen kokoinen korona joka kiipesi keskitaivaalle tanssimaan punaisena hohkaavan alueen viereen. Piti oikein hieraista silmiä. Jotenkin riivatun hauska asetelma, itsellä ja miehellä korona ja taivaalla myös.
Lopulta taivas meni totaalisen tukkoon pilvistä ja ajoimme pienen neuvonpidon jälkeen kotiin, oli pitkästä aikaa jopa nälkä eikä Rikun tekemät voileivät kauaa odottaneet syöjiään(paitsi että allekirjoittaneen maku- ja hajuaistit ovat edelleen lomalla jossakin päin muolimoo). Revontuliapit huusivat edelleen punaisella, joten sapuskan jälkeen piti vähän kuikuilla vielä taivasta, Onneksi en pakannut tavaroita pois, näes myöhemmin tuli kuin tilattuna aukkopaikka pilviin ja sain kuvata revontulikoronaa kotipihalta. Sumua oli kuulemma muualla sen verran, ettei kättä erottanut jalasta. Pienen piha-alue indeksin eli kuikuilun pellolle jälkeen totesin, että sumua on myös meillä joten kotipiha sai kelvata kuvausalueeksi. Mikäs siinä, kun saa kuvata ylöspäin…Koronan joukossa näkyi parissa kuvassa jälleen outo, punertava alue taivaalla. Tässä kohtaa kello oli jo 22 ja näkyvyys oli koko ajan harmillisen rajattu pilvien vuoksi. Pilviaukko sijaitsi tällä kertaa melko keskellä taivasta. Parempi silti tämä on verrattuna umpipilvisyyteen, joten käänsin katseeni onnellisena ylöspäin ja samassa taivaalta näytti satavan jälleen pienen hetken punaista revontulivaloa. Huokaisin onnellisena, koettu taivaallinen näytelmä oli voimaannuttava jo ehkä senkin vuoksi, että viimeinen viikko on mennyt molemmilla tiukasti sänkyä syleillessä koronan omikron -variantin kourissa ja enemmän tai vähemmän taju kankaalla. Voitte vaan uskoa, miten uskomattoman hienoa ja vapauttavaa oli päästä kokemaan kimpassa jotain muuta kuin kuumemittarin ravistelua tai seinäpaneeleiden oksanreikien laskemista 🙂 Että voi ihmisen lapsi olla kiitollinen pilviaukoista!
Edit: Päivitetty Steve-kaaren kuvaus ja lisätty todella loistava linkki ilmiöiden kuvaamiseen: https://www.ursa.fi/blogi/zeniitti/2023/11/14/harvinaiset-revontulityypit-tunnistaminen-ja-kuvaaminen/
-Pike
ps. ”Haalistunut Steve” muuten osoittautui SAR-kaareksi eli tänä yönä tapahtui taivaalla jotain perin juurin outoa, jota oli kunnia päästä todistamaan. Pääsimme vahingossa näkemään lyhyitä katkoksia lukuunottamatta miten Steve-kaari vaihtuu SAR-kaareksi, tai tässä tapauksessa ehkäpä jopa kahteen Sar-kaareen. Olosuhteet olivat meillä dokumentointia tai havainnointia vastaan joten nyt olisi elintärkeää saada Taivaanvahtiin materiaalia joka on kuvattu tänä kyseisenä yönä. Peräänkuulutan siis yön 5.-6.11.2023 klo 18-23 välistä aikaa. Jos olitte kuvaamassa ja näitte koko jutun, pistäkää pliis havainto Taivaanvahtiin Emmalle. Taivaanvahdin linkki menee suoraan revontulilomakkeeseen.
Maisemia illan varrelta:
Vastaa
Kuurupiilosilla
Otin illansuussa suunnan Tähdenlennon tilalle, jossa kuvaajaa vastassa oli pittoreski vanhan ajan umpipiha ja melkein heti, hauskaa kyllä, tähdenlento pohjoisen puolen taivaalla, tila on siis edelleen nimensä arvoinen. Illan ongelman muodostivat tuulenpuuskat, jotka olivat napakoita ja hirvittävän teräviä puhurin puhkuessa idän ja koillisen suunnalta. Ne eivät ehkä olleet terveelle ihmiselle järin kovia, mutta kolmoishermokipu-diagnoosin kanssa elävälle ne olivat aika kova haaste. Niinpä väistelin tuulta lymyillen tilan etelän sekä lännen puoleisella rinteellä rakennuksien sekä itse päätaloa ympäröivän korkean kuusiaidan takana.
Alkuyöllä kuvasin ulkorakennuksia joita alueella on useita, Linnunrataa, Jupiteria ja tähtiä. Välillä kuului etäältä suden kutsua ja vielä kauempaa koiran haukahtama vastaus. Muuten oli melko hiljaista, lukuunottamatta tuulen vähän aavemaista huokailua puustossa sekä autiotilan vanhojen rakennuksien aika ajoin päästämiä narahteluja. Tila onkin paikka, jossa aavistuksen vilkasta mielikuvitusta ei saa päästää ihan irralleen.
Satunnaisempaa kirkastumista lukuunottamatta revontulikaari oli melkein koko tilallaoleskeluajan tosi laiskalla tuulella. Kävin pikaisesti kävellen kurkkaamassa peltoaukealla tilannetta, joka johti siihen, että voi pyhät pyssyt, äkkiä kuvat Linnunradasta ja sitten pois siitä viimasta. Keskelle aavaa peltoa ei olisi mitään asiaa, tämänkertainen havainto pitänee tehdä kiltisti jostain …pensaikosta? Jatkoin tilalla seikkailua ja kuvauskohdan miettimistä vielä hetken kunnes välähti. Toimisiko tilan takana oleva metsänlaita kytiksessä ja ennenkaikkea, mistä sinne pääsisi parhaiten? Päätin lähteä katsomaan maastoa saman tien.
Parhain (ja nopein) reitti pellolle kulki rakennuksien välistä. Samaa olivat käyttäneet peurat, joten se kelpasi. Kävin kurkkaamassa polkua, joka sukelsi pimeän nurkan taakse sulautuen puuston luomiin varjoihin. Käpyttely tuotti diagnoosin ”ei ojia ja tasainen maasto perille saakka miinus pari myyränkoloa ja pätkä kalliota jotka pitäisi yrittää muistaa”. Vaan kun revontulikaari ei tahtonut aktivoitua sitten millään. Sen sijaan tähtitaivas antoi kaikkensa ollen todella komea. Kävin sommittelemassa aikani kuluksi pari kuvaa. Vanha rattaanpyörä istui keskipihalla passelisti kuviin tähdet ja revontulikaari yllään. Lopulta tuli sen verran vilu, niin kameralle kuin käyttäjällekin, että pakkasin kameran reppuun ja repun takapaksiin.
Mitä repokytikseen tuli, ilta oli sen suhteen nuori. Päätin kävellä lämpimikseni pellon laitaan vielä kerran katsomaan edelleen horisontissa rötköttävää revontulikaarta. Avaruussään arvot olivat aika ok, olleet jo jonkin aikaa, mutta jokin reposia pidätteli. Pujottelin rakennuksien suojissa aivan itäisen pellon kulmalle metsikön alkuun saakka.
No eikös samaan aikaan revontulikaari herännyt ja siihen ilmaantui kirkastuma. Kirkastumat tai säteet kaaressa kertovat aina, että näytelmä on alkamaisillaan. Käännyin vauhdissa ympäri hakemaan yläpihalla seisovasta autosta kameraa, kun kuulin hirven äänen, joka kantautui niinikään yläpihalta. Jaaha, nyt taisi tulla autolle ruuhkaa.
Oli vähän jännää lähteä hakemaan kameraa. Lauloin erään paikallisen bändin eli Kehän ”setämiestä” antaumuksella nuotin vierestä saapuessani autolle. ”Mä olen kätevä ja pätevä, mut en osaa ranskaa, hiukan myöhässä aina mut kaiken mä hanskaan” ja otsalampun valossa näkyi tiellä höyryävä läjä hirven papanoita. Syksyisen metsän valtias oli poistunut. Huh, tilanne ohitse. Herää myös kysymys, onko minulla oikeasti noin karmea lauluääni?
Palatessani kameran kanssa pellonkulmaukseen revontulikaari näytti oudolta ja se oli hieman vinossa taivaalla, ollen kallellaan idän suuntaan. Samalla oli nousemassa tuplakaari.
Edellisyönä oli tullut bongattua sellainen revontulimuoto kuin Omega. Tämä näytti samantapaiselle, mutta revontulissa oleva ”omega-mutka” oli huikean suuri kooltaan taivaalla verrattuna muutama yö sitten nähtyyn muotoon. Ystäväni kuvaili omegavyön yläosaa “hain eväksi” ja tosiaan, se on varmasti paras mahdollinen kuvaus. Tämänkin kaaren yläosan poimut näyttivät lopulta selkäeviltä. Jännän venynyt tuo muoto.
Samassa lännen puolella liikkui taivaalla jotakin. Kamera näki punaista reilusti vihreän kaaren yläpuolella, mutta ei paljastanut suoranaista klassista SAR-kaarta tai Ragdaa, vaan pelkän punaisen, leveän alueen sekä eräänlaisen punertavan soihdun aivan lännen puolella, soihdun ollessa miltein irti vihreästä kaaresta. Kuin Steve, muttei ehkä tarpeeksi kaukana aktiivisesta kaaresta. Tuo kohta, kun ilmiö on”melkein irti tai irti kaaresta” on tärkeä ja sen avulla pystyy erottamaan jälkikäteen vaikkapa Steven revontulisäteistä. Aina Steven, Sarrin tai Ragdan esiintyessä taivaalla niiden muotojen ja revontulikaaren väliin täytyy jäädä selkeä ”hajurako”. Voisi ajatella, että edellä mainitut ovat taivaan introverttejä, ja esiintyvät hieman erillään muusta tavallisesta revontulilaumasta. Jälleen meikäläisen kuvista saa hyvällä mielikuvituksella hahmotettua Steven, jonka pyydysti sittemmin Lieksassa Juvosen Satu muutama minuutti myöhemmin. Busted!
Tässäkin tapauksessa silmä oletti, että taivaalla olisi jotain nähtävää, ja kamera lopulta vahvisti asian eli todella huikean, punaisen yläosan. Ihmissilmää parempaa objektiivia saa hakea. Eli jos taivaalla silmän mukaan tapahtuu mitä tahansa normaalista poikkeavaa, ottakaa aina pari kuvaa. Tai se sarja.
Yritin saada lisää näkyvyyttä idän puolelle, ihan vaan vertailun vuoksi siinä onnistumatta, tuulenpuuskat yltyivät ja kauhukseni totesin, että tuuli lähti kääntymään enemmän koilliseen. Näin ollen menetin suojaisan paikkani. Pahus vie, mitäs nyt? Vaikka ylläni oli todella lämpimät vaatteet päästä varpaisiin, kylmä alkoi hiipimään kylään. Justiin flunssapöpön kukistaneena ei tehnyt mieli ottaa uusintaa. Kolmoishermo haluaa myös kotiin. Pidin neukkarin kehoni kanssa ja sain jatkoaikaa, mikäli saisin itseni jotenkuten lämpimäksi. Niinpä hyppäsin autoon. Ajomatkalla ehtisi juomaan lämmintä inkivääri-hunaja-mehua, joka viimeistään antaa vilustumisille pitkät. Ennen kotia on onneksi suuret peltoaukeat, jonne varmasti mahtuu kuvaamaan, mikäli reposet intoutuisivat tanssiin. Mikäli eivät innostuisi, olisi lämmin sänky lähellä.
Ajaessa levisi jäseniini ihana lämpö ja veri alkoi taas kiertää. Ehkäpä kotipuolessa voisi pysähtyä hetkeksi jäätymättä. Viimeinen suora ennen kotia nykäisin auton pellonpieleen parkkiin ja jäin seuraamaan reposia. Kului muutama minuutti kun revontulivyöhön ilmaantuikin yllättäen säteitä. Otin autosta kameran ja jalustan. Revontulien tarjoamat jännät kurvit erottuivat nyt paremmin kuin aiemmin, kaaren sijaitessa taivaalla hieman korkeammalla kuin alkuillalla.
Kuvailin näytelmää hetkisen, mutta poissaolollaan loistanut puuskainen tuuli lopulta palasi ja pakotti luovuttamaan. Jotain materiaalia sain kuitenkin teitille katsottavaksi. Samalla tuli opittua tunnistamaan uusi revontulimuoto, eli Omega revontulimuoto, joten iltaa voi mielestäni kutsua pieneksi menestymiseksi olosuhteista huolimatta 🙂 Kannattaa aina lähteä liikenteeseen. Vertailin Juvosen Satun Lieksasta ottamia Steve-kuvia omiini, ja ei näissä etelän kuvissa kyllä Steve näy ollenkaan niin selkeästi, mitä pohjoisessa. Mutta mielenkiintoisen näköisiä kuvia, kun ovat nyt tässä verrattavissa, kiitoksia Satu!
Loppuun seuraa etsintäkuulutus nro 1.
Alkuillalla 20.-21.10.2023 n. klo 19.45-20.15 on näkynyt SAR / Ragda kulkemassa poikki taivaan. Se on näkynyt ainakin läntisessä suomessa lännen puolen ilmansuunnalla. Ilmiö on ollut todella heikko, mutta se saattaa löytyä vahingossa esimerkiksi illan aikana kuvatuista Linnunrata otoksista. Ragdan koppasi hienosti Kuopiosta Minna Glad. Meiltä likoilta eivät erikoisuudet karkaa, aina joku on ”hereillä”.
Etsintäkuulutus nro 2
Huomio pohjoisempana kuvanneet kollegat! 20.-21.10 2023 Loppuillalla eli n.klo 23 eteenpäin on ainakin keskisen suomen korkeuksilla näkynyt STEVE-kaari sijaiten lännestä itään. Jälleen sama juttu, Steve voi löytyä maisematähtikuvista tai revontulien joukosta.
Mikäli muistikortillasi lymyää jotain edellä mainittua tai et ole varma, mikä revontulimuoto kuvissasi luuraa, on onnistuneinen ratkaisu lisätä havainto kuvineen Taivaanvahtiin, jossa asiaa pähkäilee monta alan rautaista ammattilaista. Samalla myös mahdollista ilmiötä tutkivat tutkijat saavat ensiarvoista tietoa ja kuvia juuri kiintoisilta illoilta. Kiitokset omasta puolestani Mikolle, Matiakselle ja Emmalle jälleen uudesta opista!
Toivotaan loppuvuodelle kirkkaita taivaita, edes pikkiriikkisen!
-Pike
Vastaa
Yllätyksien yö
Sään haltija on heitellyt meitä täällä rannikolla lähinnä tulvivalla sateella tai myrskylukemissa peuhaavalla tuulella, joten deadlinen lähestyessä uhkaavasti sukelsin suosiolla menneeseen ja pöytälaatikon kätköihin. Tämänkertainen tarina sijoittuu, -yllättävää kyllä säiden puolesta kuluvan vuoden syyskuulle, eli tarkemmin 18.-19.9.2023 väliselle yölle, jolloin olimme pitkästä aikaa lähdössä yhteiskytikseen aviomieheni Rikun kanssa. Täytyy sanoa, ettemme olleet alussa yhtään varauduttu tämän mittakaavan revontulipöhinään. Mikäli tätä yötä pitäisi kuvailla tähän alkuun lyhyesti, niin voihan nenä.
Ajoimme aloittamaan iltaa vakkari kuvauspaikkaan eli Laustin peltoaukealle ajoissa eli yhdeksän maissa ehtoolla. Toiveena oli, että saisin syksyn viimeiset niityllä sinnittelevät kukkaset ja reposet samaan kuvaan. Meillä on satanut viime aikoina niin rankasti, että kaikki kuvausalueet muistuttavat paikoin kahluualtaita ja Laustin peltoaukea oli saavuttanut Evergades-mittakaavan, joka puolella upotti. (kiitoksia vertauskuvasta Adrian, pelto todella muistutti kuuluisaa suoaluetta) Perillä vedin saappaat jalkaani ja haahuilin otsavalon kanssa ympäriinsä termoksesta kahvia siemaillen ja sommitellen mielessäni tulevia kuvia. Reposet alkoivat näkyä heti vaalealta taivaalta allekirjoittaneen pelto-katselmuksen loppumetreillä (hei, näytös alkaa, kiri kiri huusi Riku autolta) Pelto litisi ja lätisi askeleideni alla, kun kirmasin kohti autoa ja kuvausvarusteita.
Jo toista kertaa syksyn aikana taivaalle ilmaantui jotain poikkeavaa eli jännä, diffuusi vihreä revontulinauha. Se oli pimeää odottaessamme venynyt varkain vaalealla taivaalla yli zeniitin, laskeutuen luoteeseen. Revontulinauhan liike oli silmin maltillista huojuntaa, vertauskuvallisesti humalaiset mangustit siellä mennä mökelsivät. Mitä ihmettä ja kukas sinä olet, kysyin muodolta pimeässä. Oletko pelkkä kaaren yläosa vai osa jotain muuta? Ei kutkale vastannut. Nauhamaisen muodon ympärille syttyvät revontuliläiskät hieman varastivat tällä kertaa huomiota itse kaaresta. Kuvasin läiskiä ja diffuusia nauhamaista revontulta hetken säädellen kameran asetuksia. Otin pienellä aukolla (2.4) suurilla isoilla (3200-6400) lyhyitä (1-3s) valotuksia, jotta reposien mahdollinen rakenne erottuu. Tässä kohtaa lukijakatsomosta kuuluu ähkäisy ja ahdistunut huudahdus ”nuo arvot tuovat mukanaan salettia kohinaa”. No kohisee kohisee, mutta jos kuvataan repolaisia tutkimuksia silmällä pitäen, saa kaikki kuvauskamat heittää niin sanotusti kaakkoon. Kohinaa tulee kuviin väkisinkin, mutta tutkimusmateriaalina ne ajavat asiansa loistavasti. Lisäksi sellainen vinkki, että mikäli taivaalle hahmottuu jotain outoa, kannattaa aina kuvata sarjaa ilmiön suuntaan. Sarjakuvaus auttaa hahmottamaan ilmiön liikkeitä jälkikäteen analysoitaessa. Näyttelykuvat kuvataan eri asetuksilla, paljon maltillisemmin eli kameraa saa räplätä paljon yön aikana 🙂 Diffuusi nauhamainen revontuli pysyi taivaanlaella melko pitkään, kunnes revontulikorona ikäänkuin ”hajotti” sen ja taivas peittyi tavallisiin revontulimuotoihin.
Välillä kuvauksiin tuli keskeytyksiä. Jokin hyönteinen mönki pimessä kasvoilleni toistuvasti. Toivottavasti ei syvästi inhoamani hirvikärpänen, koska kasvillisuuden joukossa ollaan. Mielenrauhan saamiseksi oli pakko sytyttää valoa. Otsavalo kertoi pienehkön, vaalean yöperhosen rakastuneen kasvoihini. Perhonen aloitti ”kuvaajan halimisen” laskeutumalla parkkiin justiin kolmoishermon puolella olevalle kulmakarvalle, ja siitä se sipsutti/ räpiköi poskipään halki hermoratoja seuraten päätyen joka ikinen kerta nenän kärkeen. Kroonisen kolmoishermokivun vuoksi hermokohdat kasvoillani on tosi herkkiä, eli nyt voi vapaasti sanoa, ettei poskipääni kestänyt edes perhosen siiven kosketusta, joka tuntui paikoin jopa polttavalta. Hätistin perhosta välillä kauemmaksi. Ihan sama vaikka vaihdoin vähän paikkaa, yökkönen teki seuraa. No kivaa, että pellolla oli kaksi minusta tykkäävää otusta, yöperhonen sekä Riku. Lopulta yöperhonen tyytyi kolmoishermokatselmuksen sijaan nököttämään pipollani ja siinä se pysyi kyydissä ainakin puoli tuntia, vaikka ryntäilin kuvakulmien perässä menemään ympäri peltoa kuin pillastunut hirvi.
Taivaallisen haahuilun keskeytti selkäni takana tapahtuva äksöni, Riku oli onneksi kartalla tapahtuvasta ja hihkaisi ”mikä ihme tuolla idän suunnalla on”? Käänsin itseni ja kameran siihen suuntaan, valotuksien säätö ja annoin palaa, tämä ilmiö on saatava talteen. Metsän takaa nousi merkillisen korkeita säteitä joiden väri oli pinkin lilaa. Säteet pysyttelivät taivaalla paikoillaan keskellä hieman höttöistä revontulivyötä syttyen-sammuen n. 20 minuutin ajan, jonka aikana niiden viereen syntyi vertailuun tavallisia (siis hurjan paljon lyhyempiä) revontulipilareita- ja säteitä. Reilun parinkymmenen minuutin jälkeen pitkät, lilat säteet lähtivät lopulta hitaasti liikkeelle (!) kohti zenittiä, kulkien vilkkuen revontulikaaren yläreunaa seuraten koillisesta luoteeseen. Mekanismi oli todella Stevemäinen, sillä erotuksella että tämä ei ollut nauhamainen vaan terävä sädekimppu tai jokin vastaava. Näitä erikoisen värisiä säteitä näkyi näytelmässä pariin otteeseen illan aikana.
Pikkuhiljaa revontulia alkoi hahmottumaan kaikkialla taivaankannella. Noin 22.30 jälkeen reposilla lähti meininki täysin hansikkaasta ja ympärillä tapahtuvaa on lähes mahdotonta kuvailla. Moninkertainen revontulivyö nousi idän taivaalle ja samaan aikaan revontulikorona tykitti pään yläpuolella ja näytelmä oli kuin aikoinaan Utsjoella, turha varmaan kertoa, että kaksi sielua oli pakahtua ikävästä pohjoisiin ollen samalla kiitollisia koetusta. Samaan aikaan lännen ilmansuunnilla väijyvät pilvet hivuttautuivat lähemmäs. Ne saapuisivat Laitilan taivaalle yhtä varmasti kuin veroilmoitus, joten päätimme nauttia revontuli showsta niin kauan kuin voi. Kahlasin pellolla edestakaisin ja kuvasin onnesta soikeana ympärillä tapahtuvaa yöperhosen lepattaessa kyydissä. On ihan mielettömän vinkeän näköistä, kun kuvissa on kesäkukkia ja repolaisia. Pellolla hyöriessä tuli jopa kuuma ja jano, niinpä palasin hetken jälkeen autolle, kun repoihin tuli pieni hyydähdys. Pikkuisen kahvia, suolalihaa ja vissyä ja taas mentiin taivaalla sekä maan päällä.
Välillä vain olimme, katselimme ja joimme rinnakkain kahvia Rikun kanssa taivastellen kilvan tapahtumia. Oli upeaa saada jakaa tämä hienoakin hienompi hetki. Puolen yön jälkeen alkoi taivaalla todellinen discovaloilu eli laajamittainen sykintä. Revontulet näyttivät vuoronperään syttyvän ja sammuvan. Vihreät aallot hulmahtelivat taivaalla pyrkien kohti zeniittiä. Levottomia, liekkimäisiä reposlepatuksia tanssi kaaren yläpuolella.
Jos pitää yleisesti luonnehtia niin taivaalla tuli ja meni muotoja muotojen perään ja olisi pitänyt omistaa neljä kameraa, blackanddecker sekä viisitoista kättä, noin osimoilleen, jotta kaikki olisi saatu talteen. Yöllä sai ampua tauotta ruutuja joka ilmansuuntaan ja silti samaan aikaan selän takana sattui ja tapahtui, onneksi olimme liikkeellä kaksin. Allekirjoittanut on yrittänyt kasvattaa silmiä selkäänsä siinä onnistumatta, joten ylimääräinen silmäpari oli hyvä asia. Kolme tuntia ei ollut jälleen kuin näyttää eikä ajan kulumista huomannut ollenkaan. Lopulta reposet hyydähtivät, revontulikaari laski alemmas kohti horisonttia ja arvot kokivat hetkellisen huononemisen. Tässä välissä vein Rikun kotiin lepäämään ja kävin pienen lenkin Hankerassa eli naapurissa, jossa oli laitumella edelleen yksi paalieläin. Päivällä olivat korjanneet olkipaaleja pois ja tämä oli jostain syystä hylätty pellonpieleen. Sommittelin paalin muutamaan kuvaan, mutta pilvisyys ja kovat tuulenpuuskat vain lisääntyivät sadealueen saapuessa, joten lähdin muutaman ruudun jälkeen hyvillä mielin nukkumaan. Koettu yö oli komea ja hiukan kuvauksellisesti jopa haastava, reposet olivat paikoin nopeita liikkeissään. Puoli kolmelta lopulta pääsin petiin asti.
Seuraavana päivänä vallitsi ”panda ja tosipanda”-fiilis ja aamulla peilistä tuijotti kestohymyillä varustettuina kaksi kappaletta hyvin onnellisia pussisilmiä. Yö oli valvomisen ja kaiken vaivan väärtti.
-Pike
Kuvia illan varrelta, tapahtumajärjestyksessä.
Vastaa
Kuvauspellon kuokkavieraat
Viime päivinä oli ollut mukavasti aktiviteetteja ystävien seurassa, mutta kroppa huuteli hiljaisuutta ja kevyttä, pientä palautumista kaiken ilonpidon jälkeen. Illan sääennuste oli 50-50 pilvisyyttä povaileva, joten ajattelin ottaa riskin, pilvikartta näytti tuleville päiville jälleen huononevaa säätä. Päätin aloittaa tämän illan retkeilyn Pyhärannan suunnilta ja kohteena olisi alkuillasta ainakin Linnunrata. Syyspäivän tasaus oli koettu juuri sumuisena komeassa ulkoilmakonsertissa, mutta tasausöiden boosti revontulien syntyä varten oli edelleen olemassa. Juttelin aviomieheni Rikun kanssa ennen lähtöäni, että nyt on vähän sellainen kutina, että reposia saattaa tulla, mutta mittarit näyttivät tuossa kohtaa hirveän maltillisilta. Pyhäranta ei ole tällä hetkellä paras mahdollinen laajemman repossetin kuvaamiseen, alue käy helposti ahtaaksi, niinpä mikäli repokytis tulisi, se olisi mukava suorittaa avoimemmassa maastossa. Ei ollut minkään valtakunnan aavistusta, mitä jälleen tulisi tapahtumaan. Mutta, illan veto alkoi joka tapauksessa Linnunradan kuvauksilla Pyhärannasta sekä hiljentymisellä arjen hälinästä.
Saavuin paikan päälle n.kymmenen maissa illalla. Pikavilkaisu kännykkään ja Porin karhukameraan kertoi, että matalalla pötkötti revontulikaari. Sitä olisi lähes pakko yrittää pitää silmällä. Tämän kertainen Linnunradan etuala hahmottuisi louhoksen pohjoispuolen jäljellä olevasta kalliosta, niinpä suunnistin sinne. Kuvauspaikassa oli yksi tenkkapoo; louhoksen pohjoispuolella on myös melko korkea metsä, joka rajaa näkyvyyttä horisonttiin. Silti revontulikaaren yläosa näkyi nippa nappa puiden yläpuolella pohjoisessa. Hmm, mielenkiintoinen asetelma. Oli myös toinen pieni olemassaoleva ongelma, minkä nimi oli mereltä saapuva kosteus, joka alkoi syömään muuten kirkasta taivasta. Jatkoin hetken Linnunradan taltiointia. Pohjoisen taivaalle alkoi kokoontumaan sumupilveä. Voihan kekäle sentään. Huomasin vilkuilevani kelloa, repomittareita ja horisonttia vuoron perään ja kevyt ”heyyy macarena”-tunnelma alkoi vallita mielessäni. Samassa pohjoisen puolella alkoi tapahtumaan ja revontulikaari kirkastui ja nousi pykälän ylemmäs, mutta saman moovin suoritti perässä sumu. Siirryin louhoksen eteläpuolen kalliolle, jotka sinnittelivät vielä sumun yläpuolella ja otin pari kuvaa. Repomittareissa bz-niminen arvo oli pudonnut Pyhärannassa olemisen aikana rajusti ja koska kaikki muutkin reposarvot näyttivät hyvin lupaaville, päätin lähteä ajamaan kohti Laitilan peltoaukeita. Laajemman revontuli näytelmän momentit olivat juuri syntyneet.
Pysähdyin pari kertaa matkalla, Laitilaa kohti palatessa alkoi olemaan sumua enemmissä määrin ja mietin, miten paha vakkari kuvauspaikassa mahtaa olla tilanne, läheisen,-kylläkin melko rikki revityn ja kuivatun suon rippeet nostavat ilmoille syyskuussa vesihöyryä. Avoin maasto vaikkakin sumu-uhalla höystettynä houkutti sitä enemmän, mitä korkeammalle repokaari alkoi nousemaan. Viimeinen pysähdys Seppälän kylässä kertoi, että reposet aktivoituisivat tanssiin hetkenä minä hyvänsä eli viimeinen pätkä Laustille pitäisi ajaa kelloa vastaan, niinpä kurvasin muutaman blogikuvan otettuani takaisin liikenteeseen. Peltoalueelle vievä tie oli kuten kaikki muutkin tämänhetken sivutiet, paikoin melkoisen, miten sen nyt nätisti ilmaisisi- epätasainen. Väistelin monttuja, railoja ja repeämiä sekä huomasin puhuvani ääneen autolle ”pysy pakoputken loppu paikallasi, pysy pliis”. Pamprinniemen kuvausreissulla jakaantunut pakoputki alkoi loppuosastaan vuotamaan joka töyssyllä enemmän ja enemmän. Kestäisikö se kokonaisena viimeiset hidastetöyssyt ennen kotikylään ”laskeutumista”?
Kun pääsin perille Laustille, oli pakoputken loppu edelleen (!) paikoillaan siellä missä kuului eli auton alla ja revontulikaari oli todella korkealla, eli n.kp-4 lukemissa. Kaaren liike oli maltillista ja reposia saattoi verrata laumaan humalaisia mangusteja, ne vain huojuivat paikoillaan. Ajoin auton parkkiin ensimmäiseen liittymään, hyppäsin ulos ja suljin reippaasti läiskäisten kuskin puolen oven. Samassa maailma pysähtyi hetkeksi, nimittäin avatessani takaovea kuulin selkäni takaa kasvihuoneiden takaa metsänreunasta ulvontaa ja rähinää. Susia. Ja tällä kertaa ne ovat todella lähellä..
Alueen hukat ovat antaneet kuulua itsestään aiemminkin, mutta suljettuani takaoven alkoi hirveä ulvontakonsertti, johon yhtyi ympäristöstä lisää ääniä. Seisoin pimeässä pitäen kiinni kamerasta. Ei hitsinpimpulat ole todellista. Taivaalle oli kehkeytymässä megaluokan revontulet ja harmaita kavereita äänestä päätellen metsänlaita piukassa. Kuis ihmeessä tää on mahdollista? Hahmotin alkuun yhden äänen, sitten kaksi, seuraavaksi edellisiin yhtyi kolmas ääni, sitten neljäs. Jännitys tiivistyi ja seuraavaksi toimin kuten on neuvottu ja yritin kertoa eläimille kuuluvasti ääneen olevani ihminen ja ihan vaan pikavisiitillä, anteeksi reviirille tunkeutuminen. Ennen kuin sain kohteliaan esittelylauseeni ja anteeksipyyntöni loppuun, sain vastaani tukun raivoisia ulvahduksia. Okei, tämä keino on nyt käytetty. Seuraava? Sitä lukua ei omassa ”näin liikut maastossa” oppaassani enää ollut.
Ei siinä ehtinyt ihmettelemään yhtään enempää, terve järki sanoi, että oikeasti tilanteessa ei ole hätää, äänet ovat kyllä karmivia, mutta kuvata voisin aivan rauhassa, kunhan en pyörtyisi saisin sykkeeni alemmas kuin 160. Samassa revontulikaaren yläosa alkoi elämään ja näytti, että kaaresta irtosi kaari. Selkäni takana oleva metsänreuna heräsi henkiin uikutuksen, ulvonnan ja murinan säestämänä. Sykkeet eivät siitä hirveästi tasoittuneet. Nyt täytyy sanoa, että tuli hieman sellainen olo, olisiko paras hypätä autoon ja ajaa vielä enemmän asutukseen? Etualan sommittelut sai nyt unohtaa, koska pellolle meno pimeässä olisi just nyt hieman liian suuri riski ja hermoni eivät välttämättä kestäisi jännitystä (pari viikkoa sitten kävi ”läheltä piti”- tilanne ihmisen kanssa ja toivun traumasta vieläkin). Päätin kuvata hieman erikoiseksi käynyttä revontulinäytelmää säännöllisestä ulvomisesta välittämättä. Keskittyminen vaan tuppasi tökkimään.
Tallensin susien ääniä reposten kuvaamisen ohessa muutaman videon verran ystävälleni, joka ehkä saisi muokattua pätkistä omalla studiollaan kuunneltavan version. Väkisinkin kädet tärisivät ja muutama tallenne epäonnistui, mutta eräs pätkä lopulta onnistui. Revontulivyö vääntyi katsellessa aivan mutkalle ja sen liike oli todella hidasta. Säteitä ei tässä kohtaa silmälle juuri näkynyt, oli vain erikoinen, kiemurteleva ja tanssiva vihreä vyö joka valaisi tienoota yllättävän paljon. Jos ihan suoraan sanotaan, niin otsavalolle löytyi käyttöä, oli näes pakko tarkkailla kuvien ottojen välissä selustaa ja ympäristöä.
Kaikesta huolimatta kuvaaminen sujui ja kun tuli hiljaista, tavallaan unohdin kuuluneet äänet. Lähetin Rikulle väliaikatietoja ja pari taustanäyttökuvaa. Seuranani tuntui olevan enää lehtopöllö, jonka kujerteleva ääni kertoi sen olevan saalistamassa lähistöllä. Seisoin sommittelemassa kylää ja hauskoja, sykkiviä ja vilkkuvia revontulia kuviin, kun selkäni takana kuului asfaltilla kynsien rapina. Tämä ei ollut vilkasta mielikuvitustani, vaan aivan todellinen ja olemassaoleva ääni. Samassa ulvonta, murahtelu ja haukahtelu alkoi uudelleen, mutta nyt osa äänistä oli siirtynyt sivustalleni. Päätös paikan vaihdosta sinetöityi samassa, kun sumu tavoitti pohjoisen osan peltoa katkoen näkyvyyden revontulikaareen. Hyppäsin autoon ja ajoin puolisen kilometriä eteenpäin ja jäin edelleen samalle aukealle, sen toiselle reunalle. Sumu jäi toistaiseksi läntisen Laustin puolelle, samoin sudet. Auton valoissa näin peltoliittymän sekä edessä olevan pellon vesipolitiikan-tulvalta ei olla syksyllä vältytty, auton valoissa pelto ja tie lainehtivat. Syvät traktorin vajoamisjäljet nähtyäni jätin auton peltotien alkuun tiiviille maalle, nyt olisi pakko uskaltaa kävellä kappaleen matkaa pimeään. Tässä kohtaa revontulissa oli ilmeisesti muutaman minuutin huilausvaihe, mutta revontulikaari, tai kaaret nousivat nousemistaan, lähes jokaisella pyyhkäisyllä pykälän ylemmäs, sijaiten nyt jo pään yläpuolella eli zeniitissä. Vieläkään ne eivät olleet järin aktiiviset tai kirkkaat, silti revontulivyön korkeus oli kovissa lukemissa ja koko ajan taivaalla tapahtui liikettä. Hulvatonta, huomasin ajattelevani. Seuraavaksi lännen puolelle ilmaantui revontulien joukkoon säde. Se pysytteli paikoillaan kohtuu kauan, eli n.20 minuuttia. Valtava revontulivyö kasvoi samalla ylemmäs ja ylemmäs idän suunnilla venyen kohti ei niin kuvauksellista kaakkoa ja pellon nurkkaa, voi pahus vieköön, nyt loppui Kosken likalta täysin kuvakulmat. Vanha ystäväni sumu saavutti peltoalueen samalla kellonlyömällä. Päätin pelata upporikasta ja rutiköyhää. Hyvästelin hukat, varpaillaan olemisen ja suunnistin naapurikyläämme Suotielle. Vastassa oli tihti sumu, joten käänsin auton ympäri ja ajoin takaisin melkein kotikylään, jääden Palttilan ja Salonkylän aluetta halkovalle yksityistielle.
Kun pääsin autosta ulos, tajusin, että nyt tulee kiire. Revontulikorona syntyi zeniittiin kasvaen kierros kierrokselta suuremmaksi ja suuremmaksi ja värejä alkoi näkymään paljaalle silmällekin. Olin joskus päiväsaikaan huvikseen sommitellut samaa puustoa ja pellon notkelmaa laajakulmalle, haaveena tietenkin saada taivaalle myöhemmin maiseman yhteyteen revontulet. ”Lisää puustoa kuvaan”-ideasta saa kiittää kaveriani Donna Lachia, tämä rohkea sommittelu tosiaan toimii meilläkin! Toiveeni oli näköjään otettu vastaan ja luontomutsi tuuppasi idean täpöillä toteutusvaiheeseen ja samassa revontuliverho levittäytyi juuri puuston kanssa juuri siihen mihin piti. Riittäisikö laajakulma? Päätin tehdä parhaani ja pikasommittelin maiseman ”sinpäi” ja annoin palaa. Olisi saanut olla 14-milliä käytössä, mutta nyt piti selvitä 15 millisellä. Asetuksia sai ruuvata illan aikana jatkuvasti, välillä repovyö paloi puhki kirkkaimmasta osasta, joten käytin aukkoa 3.2-3.5. Isoja vaihtelin 1600-5000 (suuret isot olivat käytössä vain sinä aikana, kun haeskelin mahdollista Steveä/ Ragdaa /Sarria taivaalta) Valotusajat olivat 2s-10s.
Samassa punaista väriä kävi suorastaan satamaan taivaalta ja maisema kylpi epätodellisessa, puna-vihreässä valossa, joka laskeutui alas zeniitistä komean revontulikoronan myötä. Vihreät, yläosistaan vaaleanpunertavat revontulet tanssivat pohjoisen puolella taivasta. Idässä punainen revontuliverho leiskui Jupiterin ja Seulasten vierellä. Tähän asti näytelmän värit olivat olleet jotenkin ”valjuja”, värit vaaleita ja taivaalla oli ollut lähinnä sellaista sykkivää revontulimössöä. Mutta nyt näytelmä ilmiselvästi skarppasi värien suhteen ja hetken päästä taivaalla näkyi mitä mielenkiintoisempia väriyhdistelmiä. Osassa sykkiviä revontulia oli jälleen vaaleanpunainen alue. Tämänkertaiset revontulisäteet olivat haalean vaaleita, lilaan vivahtavia, osa silminnähden punaisia. Väreistä punaisen eri sävyt näkyivät melkein parhaiten silmälle. Ihastelin taivaalta alas satavaa valoa ja olo oli kuin lapsella karkkikaupassa. Osoita vain jotakin suuntaa kameralla, ota kuva ja tadaa,-kuva on reposvalosta johtuen vihreä. Kymmenellä sentillä irttareita-fiilis vaan kasvoi. Kun vaihdoin akkua kameraan, alkoi otsavalo vilkkumaan, kertoen että nyt oltaisiin laturia vaille. Vähän aikaa täytyisi vielä jaksaa, niin valon kuin itsenikin. Olo oli ihan uskomaton, miltein maaginen johtuen vallitsevasta vihreästä valosta ja kello näytti yhtä. Väsymys oli hävinnyt jo hukkien äänien myötä. Tässä kohtaa tiesin, että nyt menee myöhään ja kuten menikin. Miettikääs nyt itsekin, yleensä revontulipaikat valitaan pohjoisen näkyvyyden perusteella. Meillä harvemmin pitää sommitella kaakkoon tai lounaaseen. Tottakai siinä kohtaa tulee paniikki, kun paikan pitäisi olla auki mielellään sen 360° ollen kohtuu pimeä ja liikenteetön. Onneksi oli hiljainen yö, valloitin melkein kaikki kriteerit täyttävän kylätien itselleni hyvillä mielin. Hieman yli yksi loppui otsavalon puhti. Kaksi tuntia ja kaksi akkua myöhemmin muistikortin ollessa kohtuu täynnä loppui kehosta voimat ja olo oli kuin puolimaratonin juosseella. Viiden tunnin nonstop-heiluminen kameran kanssa ja päivällä tehty metsälenkki alkoivat tuntumaan. Vaikka takana oli tunnin päikkärit ei vaan enää jaksanut. Päätin lähteä kolmen jälkeen hyvillä mielin nukkumaan, tosin oli hieman vaikeaa jättää korona riekkumaan keskitaivaalle, mutta uni ja palautuminen rasituksesta on tälle bibolaariselle otukselle enemmän kuin tärkeä asia.
Nukahtaminen vaan tuppasi venymään, yöllä koettu hiipi verkkokalvoille. Onneksi peltotyöt ovat hieman ympäristössä vähentyneet, niin sai nukuttua oikein hyvät ja makoisat yöunet ilman ylimääräisiä herätyksiä. Seuraavana päivänä peilistä tuijotti todella onnellinen, aavistuksen pandalta näyttävä otus. Aviomieheni Rikun tokaisu aamupäivällä sai puhkeamaan nauruun”oliko tuo eilisiltainen/ öinen sun käsitys vähäisestä, palauttavasta aktiviteetista”?
Joo, oli se, tavallaan 🙂 Minkäs minä luonnolle(ni) mahdan ja kunnon naurunremakka päälle.
ps. kamerana allekirjoittaneella on Canon EOS 6D ja laajiksen paikalla kökkii toistaiseksi vielä 15mm Irix Blackstone.
ps2. muistakaahan tehdä yöstä havis Taivaanvahtiin! Tänä yönä on taivaalla käynyt myös Ragda!
-Pike
Kuvia yöltä 24.-25.9.2023
Vastaa
Merestä syntynyt
Olimme aviomieheni Rikun kanssa sopineet ”Porin vahvistuksen” eli Juhan kanssa yhteisestä tähtikuvaus reissusta erääseen maailman kauneimmista paikoista eli Pyhämaan Pamprinniemeen. Sääkarttojen näyttäessä kohtuulliselta, Juha hyppäsi tahollaan autoon, ajeli meille, jonka jälkeen sulloimme Rikun kanssa kaverin ja tavarat allekirjoittaneen maasturiin ja ajaa hurautimme ihastelemaan Linnunrataa Pyhämaan Pamprinniemeen. Pamprinnemen historia on aika hurja eikä ole ihan itsestään selvää, että alue on luonnontilassa. Henkilökohtaisessa blogissani on seikkailukertomus sekä kuvia alueelta päiväsaikaan otettuina.
Ajomatkalla raotin Juhalle alueen historiaa, joka on aika erikoinen. Pamprinniemi (aik. Pampurinniemi) on perinteikäs paikka, jonka vaiheisiin liittyy sekä historiaa että tarina-ainesta. Kansanperinne liittää Pamprinniemen aina ensimmäiseen ristiretkeen ja piispa Henrikiin saakka (1154). Tarina kertoo, kuinka piispa tuli tänne Pahamaata (eli nykyistä Pyhämaata) siunaamaan ja siunauksellaan karkoitti täällä asustaneet hiidet, jotka sitten seilasivat punaisilla paasilla Pamprinniemen kärjestä merelle. Niemen kärjessä on myös samaan perinteeseen liittyvä Piispanhaminaksi nimetty poukama. Pamprinniemi oli 1970-luvun alussa vaarassa menettää luonnontilansa ja kauneusarvonsa, kun paikkaan ryhdyttiin suunnittelemaan Nesteen öljynjalostamoa. Hanke kuitenkin onneksi raukesi. Aluetta tarjottiin myöhemmin myös motelli käyttöön, mutta kiinnostusta ei tuolloin kuitenkaan ilmennyt. Nykyään Pamprinniemi on arvokas luontokohde ja kuuluu Natura 2000 –verkoston alueeseen Uudenkaupungin saaristossa. Pamprinniemen luontopolku sijaitsee Pyhämaan Kettelissä seurakunnan maalla ja sen pituus on reilu 4 km. (lähde: pyhämaa.fi)
Ajomatkalla autossa vallitsi hillitön puheensorina, kun kuulumisia vaihdettiin kilvan. Hieman ennen päämäärää keskustelun kuitenkin keskeytti kilinä, joka kuulosti tulevan auton alta. Kului hiljainen hetki ja hantin puolelta kuului ”noni, meiltä taisi pudota pakoputken pää”. Olimme melkein perillä kohteessa, eli syntyneelle asialle tai oikeastaan puutokselle ei voinut mitään, joten päätettiin katsella paluumatkalla, josko pakoputken pää näkyisi jossain. Tuskin niitä enää yhdistettyä, mutta saapahan osan pois luonnosta. Auton toimivuuteen tuo ei vaikuta mitenkään, hieman äänimaailma ronskistui ja nyt auton saundit ovat lähellä V6-moottoria. (Korjaamon sedälle nöyrä pyyntö, fiksaisitko putken, mutta saisiko saundit pelastettua..?)
Päästyämme perille Pamprinniemeen ja niemeen vievälle luontopolulle auringon valoa kajasti horisontissa vielä hieman. Kesken alkutaipaleen Juhan otsavalo yllättäen sanoi sopparit irti, joten kävelevä kolmikkomme muodostui niin, että Riku veti kärjessä letkaa, Juha käveli toisena ja allekirjoittanut kompuroi kolmantena. Siellä hämärän rajamailla kulkiessa tuli luonnollisesti mieleen kauhuelokuvat, joissa aina porukan viimeisin lähtee ensimmäisenä. Ei muuten parantunut yhtään vapauttaa mielikuvitusta : D
Aviomiehelläni Rikulla on näköjään armottoman loistava suuntavaisto pimeässäkin, joten tallustimme peräkanaa pitkin kallioisia polkuja kuin ankkalauma. Pari kertaa meinasimme kävellä harhaan, koska oikean reitin kertovia punaisia nauhoja ei oikein näe pimeässä ja muutama niistä lie lähtenyt tuulien matkaan. Osa retken jännityksestä muodostui siitä, löytäisimmekö kärkeen kaikkien kymmenien alueella risteilevien polkujen lomasta. Massiivisen ristin sisältävä luoto-osio eli Pampriniemen kärki on todella syrjässä, polku on keskivaikea kulkea kameroiden ja tavaroiden kanssa. Löysimme perille niemen kärkeen yllättävän hyvin, itse asiassa paremmin, kuin menneenä kesänä yöpilvi jahdissa.
Matkalla kävi mielessä, että ei tässä hommassa välillä ole päätä eikä häntää, rymytä nyt umpipimeydessä jossakin pimeän niemen nokalla. Vastaavat mietteet loppuivat kuin leikaten päästyämme kärkeen. Nimittäin, kun Linnunrata alkoi piirtymään taivaalle se todellakin näkyi. Olo enemmän kuin juhlava. Tänne asti olimme tulleet, patikointi matkan ollessa aika raju, mutta näkymä merelle suoraan sanoen räjäytti kolmikkomme tajunnan. Linnunradan sumut näkyivät silmälle hetki hetkeltä paremmin taivaan tummuessa.
Pamprinniemen omistaa seurakunta, niinpä kärkeä hallitsee kookas risti merinäköaloineen. Saaren kärki on karua, matalakasvuista käkkärämäntyä ja kanervaa. Maasto on sanalla sanoen vaikuttava ja kalliot ovat kivifanin paratiisista. Valkeiden kvartsijuonien ja pahkujen kirjomaa kalliota näkyy silmänkantamattomiin. Välillä vaaleaa rantakiveä puhkoo erilaisia, raidallisia suonigneissejä, kuin verisuonia jotka risteilivät kallioperässä. Alueen kallioissa pötköttää myös vaaleanpunertavaa, karkearakeista kirjomaasälpää kiilteineen eli pegmatiittia, enkä malta olla miettimättä sen sisältämiä aarteita. Syväkiviä eli tummia kivilajeja löytyy kallioilta myös. Vanhat purkauskanavat, jotka muistuttavat köysinippuja ovat paikoin kallioilla vielä nähtävissä eli jääkausi ei ole onnistunut ”höyläämään” kaikkia vanhasta tulivuoritoiminnasta kertovia vihjeitä pois.
En koskaan unohda hetkeä, kun Linnunrata alkoi näymään taivaalla. Sen sumut ja tähdet näyttivät syntyvän aavasta, melkein rasvatyynestä merestä ja se kulki kaareutuen idän suunnille poikki taivaan halkoen pimeyttä. Ja miten se näkyi! Ei ollenkaan ujona kurkkien kuten kotopuolessa pimeillä paikoilla, vaan täydellä kirkkaudellaan. Niemessä Linnunradan kirkkautta ei ole syömässä keinovalo, on vain pimeä, tyhjä ja musta meri. Asutuksen ja tehtaiden valot jäävät tiukasti itäkaakon suunnille ja ne on helppo jättää kuvista pois. Niemen kärki on paikka, jossa muutama tunti ei ole kuin näyttää, niin päivällä kuin yölläkin. Niinpä ennen kuvaamis- ja havainnointi rynnistystä sovimme jonkinsortin deadlinen, jonka jälkeen pitää lähteä takaisin autolle, että kaikki jaksavat edessä olevat kallio-osuudet ja rantakivikon. Tästä luonnollisesti vähän lipsuttiin, mutta onneksi näin…
Kuvatessa taivaalla välähteli pieniä tähdenlentoja (eteläiset Delta-akvaridit) ja niitä seuratessa yht’äkkiä etelän ilmansuunnalla pilvien yläpuolella välähtää syvällä etelässä ihan kunnolla. ”Mitä ihmettä”? kuuluu samanaikaisesti kolmesta suusta. Salamointia! Mutta missä asti? Riku otti salamana salama-apin auki ja tutka näyttikin aikamoista settiä Viroon. Näimme siis kalevantulia sekä elosalamoita! Välimatkaa meillä versus salamoinnin sijainti oli n.250-320km, mutta siitä huolimatta jokainen meistä vannoi nähneensä salamakanavan,-mitään ääntä ei siis kuulunut. Muutama kova väläys setin lopussa herätti myös kysymyksen, voikohan olosuhteet keijusalamalle täyttyä? (paikanpäältä otetuissa kuvissa ei näkynyt mitään ihmeellistä) Vain infernaalinen välke ja valaistunut pitkä alue yläpilvissä kavalsi kaukaisen ukkosen. Oli unohtumaton elämys seistä porukalla täydessä pimeydessä seuraamassa sitä. Meillä kävi illan kanssa muutenkin tuuri. Samana yönä oli Delta-Akvaridien lisäksi toinenkin pieni tähdenlentoparvi (Kappa Cygnidit) ja onnistuimme näkemään muutaman todella oikein mallikelpoisen tähdenlennon. Tujakka pimeys antoi mahdollisuuden revitellä kameran ISOilla, joten ilmahehkukin tallentui nätisti. Maksimissaan käytin ilmahehkun kanssa lukemaa 6400, Linnunrata kuvat ovat otettu pääsääntöisesti ISO 4000, f2,8 ja 20s. En osaa kuvien yhdistämisiä, joten kaikki blogin kuvat ovat edelleen nk.sinkkuruutuja.
Pimeydessä pää oli tähtimäärästä ihan pyörällä ja ajantaju tietenkin hukkui. Ympärillämme levittäytyi aivan eteläisintä suuntaa lukuunottamatta kivikkoisen ja vähäkasvisen niemen lisäksi vain vain suunnaton tyhjyys ja meri. Mietimme, miten pieneltä olo tuntui ja miten nöyrä on ihmismielen fiilis, kun pääsee näkemään valosaasteettoman Linnunradan. Juha sanoikin, että nyt ollaan oikeasti pimeässä paikassa, eli uskottava se on. Myöhemmin paluumatkalla vaikutti jopa sille, että Linnunrata paikoin valaisi tietämme autolle,- niin kirkkaana se voi näkyä, mutta osan totuudesta muodostaa se tosiasia, että kesäistä taustavaloa riitti edelleen pitkään yölle.
Riku sekä Juha tuntuivat nauttivan täysillä reissusta, itsellekin tuli riemuisa fiilis ja ilon hihkaisut kiirivät ympärillämme aution meren ulapalle. Juha heitti pötkölleen rantakallioille. Hymyä en nähnyt, mutta siellä se kuulemma oli kasvoilla koko ajan. Riku oli tällä välin istuutunut kalliolle kohti Viron ukkosen välkettä ja laski salamoita. Pari tuntia kului huomaamatta. Sommittelin majesteellista ristiä ja välillä pelkkää merinäköalaa Linnunradan kanssa samaan kuvaan. Otimme tottakai muutaman selfien, näissä maisemissa kehtasi kyllä patsastella kuvissa! Kahden maissa yöllä oli pakko alkaa miettimään autolle löytämistä. Vaan kun ei millään tahtoisi pois täältä tähtipaljoudesta! Vetkutimme kaikki vuorollaan lähtöä,-onneksi.
Olimme näes pakanneet jo kosteasta meri-ilmasta kostuneet kamerat pois ja kaikki olivat valmiit marssiin kun yht’äkkiä pimeydestä kuului Juhan ääni: ”oijoi, meillä on revontulia!?” Sen jälkeen kaikki huusivat yhteen ääneen ”ei oo totta, reposia ja pilareita”! Siis älytöntä! Yhtäkkiä ihan tyhjästä pohjoisen taivaalle, aivan Piispanhaminan lahden yläpuolelle nousi matalalle revontulikaari säteineen päivineen. Mitä ihmettä, mistä ja millä arvoilla? Loppukesän taikuutta? Nämä revontulet mahdollisti ilmeisesti sellainen juttu, kuin Russell-McPherron efekti. Tyydyimme ihailemaan näytelmää melko alhaalla horisontissa. Repolaisten aktiivisin vaihe kesti sellaisen reilun minuutin, että siinäpä sitten olisin kaivanut kameraa ja pystyttänyt jalustaa ja missannut pahimmillaan kaiken. Joskus kannattaa pistää kädet taskuun ja nauttia showsta. Lopulta reposet hävisivät yhtä mystisesti kuin olivat taivaalle saapuneetkin. Vielä viimeinen vilkaisu aavalle ennen autolle patikointia kertoi, että taivaalla iski silmää meidän oman seuran, Porin Karhunvartijoiden nimikkotähti Arcturus, joka loi kauniin sillan tyyntyneen meren pintaan. Siihen näkyyn oli hyvä päättää reissu ja sukeltaa kahden toivottavasti toimivan otsavalon turvin kallioiseen maastoon. Illan päätös, aktiivinen revontulivyö ja säteitä,- check! Täytyy sanoa, että uskomattoman havaintorikas yö. Lopulta pääsimme aikataulusta reilusti jäljessä takaisin autolle, väsyneinä mutta onnellisina!
Parkkipaikalla katsoimme vielä auton lävitse, mitään muuta vikaa ei löytynyt paitsi, että pakoputken pää oli jossakin päin Pyhämaan tietä. Miten aina kaikilla hyvillä reissuilla sattuu jotakin? Onko tämä jotain kauhun tasapainoa? Pieni harmitus oli se, että tuo pudonnut osa kaikkineen tulee aika kalliiksi, mutta tiedossa oli, että pakoputki on paikoin hieman, eh, pitsiä…? Ja kun ottaa huomioon Suomen teiden kunnon ja allekirjoittaneen tämän hetkisen pienen likviditeettikapeikon niin jätän tämän nyt vaan tähän…
Paluumatkalla kun Riku spottasi pakoputken pään tien poskesta. Pysäytin auton ja pistin hätävilkut päälle. Väsytti, jännitys reissusta lähti laukeamaan ja vähän jo nauratti. Vilkaisin pimeässä takapenkin suuntaan, josta kuului myös hihitystä. Tuumasin ääneen Juhalle ”miksi vaikuttaa sille, että löydän itseni usein näistä tilanteista, siis tällee Ursan työpaikan saamisen jälkeen vieläpä aika säännöllisesti”. Lausetta seurasi huutonauru ja vielä enemmän repesimme hirnumaan, kun Riku avasi oven ja sujautti pakoputken pään kuskin puolen jalkatilaan ja kuulimme lauseen ”ja taas kerätään pudonneita osia..” Voisiko autokorjaamo ripustaa Mitsun perään jättisuuren magneetin, se sitten keräisi jatkossa kaikki putoavat osat?
Ihailimme kotiin ajaessa upeita, sumuisia maisemia. Elokuu oli parhaimmillaan ja ympärillä levittäytyi hengästyttävän kauniit maalaismaisemat, tumma vihreä alkoi saamaan rusehtavia ja keltaisia sävyjä seurakseen. Kotipihalle päästyä porisimme vielä hetken, jonka jälkeen painuimme tahoillemme nukkumaan. Heipat, halaukset ja Juha jatkoi matkaansa Turkuun. Sänky kutsui meitä. Ja kylläpä väsytti. Olin sammuttamassa valoja, kun valojen kaukosäädin irtosi seinätelineestään ja putosi kolahtaen sängyn ja seinän väliin, sytyttäen samalla makuuhuoneeseen täyden valaistuksen. Räps, ja pimeys oli muisto. Tuijotimme aviomiehen kanssa toisiamme ja kummankin naamat kurmoili. Nauratti. Riku vaihtoi asentoa ja valot sammuivat. No hyvä, ei tarvitse kontata ennenkuin aamulla. Ah, ihana pimeys, kunnes käänsin myös kylkeä ja valot, ne syttyivät taas, tällä kertaa värillisinä. Miten ihmeessä kaukosäädin voi jäädä noin sopivasti jumiin sängyn ja seinän väliin? Mehän meinasimme saada vielä ikioman disconkin paitsi, että nyt oli kyseessä ennemminkin illan viimeiset hitaat. Ei muuta kuin ylös sängystä, sängyn siirto, operaatio konttaa katkaisijan perässä hetki lattialla ja lopulta sain valot makkarista pois. Reilusti puoli neljän jälkeen aamulla pääsimme liftaamaan unijukan viimeiselle lautalle kohti unimaailmaa, joka koostui jälleen kerran tulevien reissujen suunnittelusta.
Kivaa perjantaita ja viikonloppua 🙂
-Pike
Kuvia Pamprinniemen reissulta
Vastaa
Perseidien aikaan
Kenraaliharjoitus 11.-12.8.2023
Yön näyttäessä selkeälle aloimme valmistelemaan tarvikkeita kokoon. Kuvauspaikka oli vielä hieman auki, mutta aloimme kallistumaan yleensä sumuttomana pysyttelevään Pyhärantaan, jossa auton saisi parkkeerattua keskelle melkein 360° auki olevaa louhinta-aluetta. Tämä kerta olisi viides perseidijahti ko.alueella, se on osoittautunut oikein toimivaksi havaintoalueeksi. Ilmoittelin omistajalle viestillä, että tulisimme käymään alueella myöhemmin yöllä. Homma oli ok.
Aviomieheni Rikun selkä ei ole kunnolla parantunut rakennustelineiltä putoamisen jälkeen, joten makuualusta oli lähes pakollinen ottaa mukaan. Kaivoimme esille kovia kokeneen ilmapatjan, jos se kestäisi vielä yhden kyttäämisen louhoksella. Siksi toiseksi; mikään ei piekse pötköllään tehtyjä haviksia. Patja olikin ollut monta kertaa reissussa, tosin joka kerta sen kanssa on sattunut jotain ”hupsia” eli ilma ei oikein tahdo pysyä patjan sisällä ja vuotokohtia oli paikattu monasti. Vaikka patjan alustan suojaisi, pikkukivet ovat tehneet aikojen saatossa tihutöitään. Päätimme tällä kertaa olla kaukaa viisaita ja sijoittaa ilmapatja reilusti ylös maasta, koska siihen oli nyt mahdollisuus, kyttäysmobiilina kun sai toimia Rikun pakettiauto Transit joka näyttää allekirjoittaneen Mitsubishin katumaasturiin verrattuna valtamerialukselta. Valtamerialuksella on puolensa- takalaitanostin ja silta, jonka päälle viisain mielin päätimme patjan sijoittaa. Ilmapatjan täyttö ei ollut helppoa, se piti tehdä jo kotona, ilmeni näes että Transitin sulake oli palanut eikä tupakansyttimeen tuleva pumppu näin ollen toimi. Seuraavaksi laahasimme yhteistuumissa patjan allekirjoittaneen Mitsun viereen ja seurasi täyttöyritys numero 2. Yritys, joka päättyi arvattavaan suhinaan. Rikun lähtiessä kiltisti paikkaamaan patjaa verstaalleen allekirjoittanut säntäili muiden tarvikkeiden kanssa autolta toiselle. Hieman hirvitti tuleva ajomatka vieraalla autolla. Oma auto on pieni neliveto automaatti ja ylipäänsä viimeiset kolme autoani ovat olleet automaatteja, manuaalilla olin ajanut tässä välissä vaan pariin otteeseen. Nyt pitäisi siis ennenkaikkea muistaa, että autossa on kytkin. Kyydistä voi silti tulla pomppuista.
Loppuviimetteeksi oli kyllä komia yö ja mitä Transitiin tuli, se sulatti laivamaisella jämerällä olemuksellaan ja hyvällä ajettavuudellaan sydämen. Alkumatkasta Riku kylläkin joutui huutelemaan onnensa huumassa kurvailevalle vaimolle useampaan kertaan ”muista, että tää on 30cm leveämpi kuin sun auto!!” Tuli myös testattua laivan eikun auton jarrut, näes kesken menomatkan huomasin edessä tiellä jonkin nyytin. Lintu. Eikä se liiku. Onko se kuollut? Seuraavaksi tuli todistettua omin silmin jotain erikoista. Kehrääjä- niminen lintu istua nakotti hyvikin hengissä kököttäen tyynesti asfaltilla ajovalojen keiloissa. Mutta voi varjele, pakun jarrut olivat vähän jäykemmät, kun odotin. Kauhukseni autossa oli kunnon miespoljin, jota sai runtata voimalla lattiaan saakka. Juuri kun olin lähes varma, että pohjelihas menee kramppiin, kolaroin suurisilmäisen linnun kanssa ja harvennan entisestään harvaa kantaa vielä yhdellä yksilöllä, otti auto viimein ja pysähtyi. Silmänräpäyksessä lintukin nousi asfaltilta siivilleen ohittaen tuulilasin parin sentin päästä, jos edes sitäkään. Riku tuumasi hantin puolelta yllättävän rauhallisesti ”tällä muuten pitää jarruttaa aika reilusti ja näin tuon linnun silmämunat.” En voinut kuin vastata ”joo, niin näköjään pitää ja jos tuo on lajityypillistä käytöstä, niin en yhtään ihmettele enää tuon linnun harvinaisuutta ja silmämunat bongattu myös”. Okei, nyt tiedän, että tällä vehkeellä ajettaessa kuuluu oikeasti painaa jarrua ja on muuten harvinainen ja erikoisen näköinen lintu profiililtaan tuo loppukesällä juurikin kylätieiden pinnoilla viihtyvä Kehrääjä, googlatkaas. Kun syke oli kasassa, matka jatkui, lintuja näkyi vielä loppumatkan varrella vielä muutama.
Kuvausalueelle saapuessa taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan, sää oli mitä mainioin. Kosteus ja sumu olivat jääneet Laitilaan. Ajoin Transitin alas louhokseen, jossa laskimme perälaudan alas ja levitimme sille ilmapatjan, patjan päälle lampaantaljat ja yökukkujille varatut eväät fleece-peittoineen. Ja eikun kyttäämään. Samassa horisontista sukeltaa esiin hahmo,- ehkä viirupöllö, jokin pöllö kuitenkin selkeästi. Lentävän linnun siluetti tummuvaa taivasta vasten oli komea näky. Se laskeutui tyrmistykseksemme jonnekin edessämme avautuvaan lohkareikkoon, mutta pian sen jälkeen saapui myös loppukesän pimeys ja jäljelle jäi vain ääni, joka kuului googlen mukaan viirupöllölle.
Katseet haravoivat vielä vaaleaa taivasta, välillä syötiin eväitä ja rupateltiin niitä näitä. Sitten pohjoisen suunnilla näkyy ensimmäinen vilahdus, Perseidi, nyt se alkaa, silmät taivaalle!
Nyt tuli nähtyä ennätysmäärä nähtyjä Perseidejä, peräti 20kpl. Yön komein Perseidi-tulipallo vaan pahus meni ja putosi pois kuvista komeasti ruutujen väliin. Harmi, koska se oli kyllä värikäs, mennen top 3:n koko uran aikana nähdyissä. Komea vana jäi joksikin aikaa näkyville ruskehtavana söherönä yötaivaalle. Ja kylläpä niitä Perseidejä sitten viuhuikin taivaalla! Hyvä niin, reissu oli muutenkin mukavan tapahtumarikas. Lisäksi meillä oli oma lepakko joka teki hillittömiä syöksyjä meidän leirimme yllä pyydystäen päidemme yläpuolella lentäviä hyönteisiä ja välillä kuului (jopa Rikunkin suunnasta) sellanen varovainen, kevyt ”jaiks”-huuto lepakon lentäessä liian läheltä. Loppuyön tunteina ilmapatja odotetusti lopulta tyhjeni siten, että siitä tuli keinulauta ja alas piti istua varovasti, ettei vastapuoli patjan laidalla keikahda vahingossa alas tai kolauta häntäluutaan metalliseen takalautaan kaikkien toppauksien lävitse…ilmapatja- ei jatkoon enää.
Linnunrata näkyi äärettömän upeasti ja kirkkaasti, siitä tuli ihailtua ja sommiteltua monta kuvaa. Langaton laukaisin toimi kuten luvattiinkin pitkänkin matkan päästä, olen tosi tyytyväinen tähän sijoitukseen. Mahtavaa, vihdoinkin kuvaustarvikkeita täydentää kunnon laukaisija! (Hähnel Capture) Välillä heitin oikoseksi patjalle, otin samalla langattomalla kuvia ja vain katseltiin tähtiä puhumattomina ja keskityttiin tähdenlentoihin, joita vilahteli puolen yön jälkeen säännöllisesti joka puolella taivasta. Yllämme lepäsi kaikessa tummuudessaan suuri ääretön tähtineen ja Linnunradan sumut tuntuivat käsin kosketettavilta. Oli merkillisen pieni olo. Kuun sirppi hiipi idän suunnilla puiden yläosaan jääden hetkeksi sinnittelemään matalalle elokuiselle taivaalle. Oli tuuletonta, lämmintä ja yllättävän pimeää.
Sitten syntyi ajatus selfiestä Linnunradan kanssa ja eikun kipittämään kallion päälle. Kuvaan tuli vahingossa pieni ”Brasilia- vaikute” eräästä patsaasta…No ei tämä nyt ihan sama asia ole, mutta tosiaan tämän kuvan innoittajan juuret löytyvät Rio De Janeiroa hallitsevasta vaikuttavasta”Kristus-patsaasta”. Siis ihan oikeasti. En ole enempää uskonnollinen, se patsas sijaintineen vaan on komea ja vetoaa kai siihen uinuvaan, pimeämpään potrettipuoleeni.
Poseeratessani kameralle valotuksen aikana kädet sivuilla ja Linnunrata takanani, oli kuulemma vilahtanut pieni Perseidiksi tulkittava tähdenlento linnunradan sekaan. Riku ei uskaltanut hihkua aiheesta sen enempää, etten rupea tuulettamaan ja heilumaan, -hyvin ajateltu kun puolison sijainti oli tässä kohtaa yötä jyrkänteen reunalla. Heiluin vasta kotosalla työhuoneen tuolilla, kun näin kunnolla ruudun! Että voi niin sanotusti nasahtaa kohdalleen. Ja oli muuten ainoa perseidi tuolta yöltä joka jäi kennolle. (Yön teema oli seuraavanlainen ”tulipallo putoaa majesteetillisesti alas taivaalta jättäen pitkän savuvanan taakseen ja kamera ottaa kuvaa juuri eri ilmansuuntaan” tai ”juuri, kun valotus oli päättymässä, putoaa kaunis, pitkäkestoinen tulipallo alas taivaalta” ja perään vähän painokelvotonta tekstiä)
Takaisin illan tapahtumiin joita riitti. Samassa silmä poimii alhaalta horisontista jotain muutakin; kuin säteitä…revontulia?! Ei ole todellista, aivan minimaalisilla arvoilla näkyi hento, alhalla horisontissa pötköttelevä rauhallinen revontulikaari säteineen. Mahtavaa! Kauden toiset reposet näkyivät vain pienen, ohikiitävän hetken tallentuen pariin pystyruutuun, -huomattavasti huikeampi kuvausprosentti siis kuin viime kerralla jolloin ruutuja kertyi pyöreät nolla. Uskomattoman monta Perseidien tähdenlentoa näkyi, vaan mitättömästi niitä tallentui. Kotiuduimme lopulta aamulla puoli viiden maissa, vähän väsytti, mutta takana oli hauska ja ikimuistoinen ilta, taas kerran. Ilmapatja lukuisine reikineen päätyi kotona ilmapatjojen taivaaseen eli kierrätykseen ja haimme seuraavan päivänä tilalle taitettavat aurinkotuolit. Edessä olisi vielä hikoilu pääyön suhteen.
Perseidien aikaan, pääyö
Yötä vasten 12.-13.8.2023 aloimme näyttämään Rikun kanssa jo aavistuksen pandoilta ja päikkärit olivat enemmän kuin tarpeen. Eilisestä jäi tummien silmänalusten lisäksi kauhea revanssihalu Perseidien kennolle jäämisen nahkeuden vuoksi, mutta illalla pilvikartta näytti rannikolle todella huonolta. Idän suunnilla, Mynämäen kupeessa saattaisi taivas myöhemmin avautua, joten tartuimme ohueen tilaisuuteen, pakkasimme tavarat tällä kertaa Mitsuun, ristimme sormet ja lähdimme ajelemaan kohti Tarvaisten kirkonkylää. Tämä ilta oli kyllä oikea painajainen, meidät potkaistiin tylysti täysin vieraaseen kuvausympäristöön kylmiltään, käymättä paikan päällä, tutustumatta maastoon. No ollaan me tuosta lävitse ajettu kivireissuilla, siitä syystä Tarvainen ehkä valikoitui kohteeksi, se kun on lähes ainoita ”tuttuja” paikkoja Mynämäellä. Seurasi siis väkisinkin normia pidempi kynsiensyönti- reissu uudelle alueelle jossa oli tujaus valosaastetta enemmän, mitä meilläpäin. (En ikinä enää nillitä Pyhärannan valosaasteesta, ellei se pahene) Vaan kun vaihtoehtoja ei yöllä ollut. Pilviä piisasi Laitilassa naapurikunnille annettavaksi saakka.
Ajomatkalla Mynämäelle näimme pilvilautan reunan,-se oli kuin viivottimella vedetty, mutta suuntamme oli selkeästi kohti selkeämpää taivasta. Pysähdyimme huoltiksella katsomaan pilvitilannetta, joka oli hieman parempi kuin Laitilassa, täällä taivasta oli näkyvissä puolet. Suuntasimme yli kasitien idän suuntaan kohti Tarvaisten kirkonkylää. Päästyämme parkkiin peltomaisemaan, aviomies tuumasi autosta ulos tultuaan, että ”oot sinä vaan aika velho noiden sääkarttojen tulkinnoissa”. Ja kas, todellakin, oli selkenevää. Pirjo ”Velho” Koski ja tie 2015 kiittää ja kuittaa 🙂
Kiitoksen päälle tuntui vimpan päälle kivalta, kun taivas otti ja kirkastui vielä enemmän, mitä odotin. Illan saldo oli uskomaton 28 perseidiä, ilmahehku ja näe sekä koe Mynämäen Tarvainen kuvauspaikkana. Ilmahehku näkyi Linnunradan suunnalla vihertävänä mössönä, jossa oli aaltomaisia kuvioita-kuin gravitaatioaaltoja pilvissä. Kuvausasetuksien muuttamista ja isojen nostoa suositeltuun ilmahehkun kuvausasetuksiin (ISO 6400, f 2,4, 20s) ei voinut kuvitellakaan taivaanrannan palaessa puhki pienemmilläkin lukemilla. Niinpä kuvasin kiltisti ISO 3200, f2.8 ja 20 sekunnin asetuksilla tämän ilmahehkun, joten kuva jää väkisin vähän suttuiseksi ja ilmahehkun lainemaiset piirteet häviävät hieman kuvaa kehittäessä.
Alkuillasta suihkukoneiden jättämät pitkät vanat olivat ihmettelyn kohteena, ne pysyivät todella kauan muutumattomina. Välillä niiden sekaan tipahti taivaalta alas hentoja tähdenlentoja ja välillä satelliitti ilmaantui pistemäisenä valona näkyville. Vaikutti hieman myös sille, että ihan alhaalla pohjoisessa horisontissa muiden pilvien (kyllä, pilvilautta jäi sittemmin paikoilleen) takana olisi olleet valaisevat yöpilvet ja horisontti pysyi jotenkin liian kirkkaana läpi yön, toki ilmahehku voi aiheuttaa vastaavaa efektiä.
Komeassa elokuisessa yössä kuuntelimme korvat höröllään mäyrän äänekästä etenemistä jossain pain peltoja. Ei sitä turhaan kutsuta ”metsäsiaksi”. Lystikäs murahtelu, öhinä ja röhkinä kuului avoimella paikalla hyvin. Siellä se itsekseen tuhisten metsästi kesäyössä. Välillä Riku kävi pötköllään autossa, tuli vahingossa näin ollen huomattua, että Mitsun älyttömiin kapasiteetteihin kuuluvat oikein kunnolla taaksepäin taittuvat istuimet joissa voi helposti nukkua. Rikun kölliessä viiletin ristiin rastiin pitkin pelto- ja päätietä tulipallojen toivossa ja jälleen tuli käveltyä se pari kilometriä 😉
Perseidien tähdenlentoja alkoi näkymään enemmissä määrin jälleen puoli yhden maissa, ensin pohjoisessa Otavan suunnilla, painottuen siitä itään, etelään ja länteen ja lopulta niitä näytti satavan randomina sieltä sun täältä. Lennot olivat edelleen mahdottomia ennustettavia ja ilmansuunnallista kuvaus strategiaa ei kyennyt tekemään joten yön aikana kertyi muutama ylimääräinen ruutu, mutta myös onneksi pari Perseidiä. Ihan yön lopuksi näkyi kirkkaampi tähdenlento eli tulipalloksi luokiteltava tapaus etelän suunnilla taivasta. Ei ihan niin pöyhkeä lento kuin eilen nähdyllä, mutta nätti, savuvanat ja kaikki. Ja kamera, no sehän luonnollisesti kuvasi toiseen suuntaan.
Kuvauspaikkana Tarvainen menetteli, valosaastetta olisi päässyt karkuun ajamalla enemmän kohti Pöytyää, mutta tällä kertaa se ei ollut pilvien vuoksi mahdollista. Hätinä tuolla voisi ajatella kuvaavansa myös kuvata revontulet, jos on pakko. Pahin huomio oli valosaasteen äkäinen kasvu, kun vertasi kuvauskohteina Pyhärantaa vs. Mynämäki.
Tämä oli myös eläinrikas reissu jälleen, kotimatkalla näimme kauriin hieman liian läheltä, eläin pääsi vähän yllättämään jäämällä tuulilasin palkin taakse piiloon. Syntyi pienimuotoinen ”läheltä piti” tilanne. Mutta, -me teimme sen sen, saimme kokea perseidien edeltävän sekä pääyön ensimmäistä kertaa yhdessä sitten kahteen vuoteen ja autokin on ehjä ja kauris hengissä. Pari kovaa yötä oli takana kunniakkaasti selvitettyinä. Jestakset, että voi olla ihminen väsynyt, tyytyväinen ja onnellinen yhtä aikaa.
Näillä puheilla oikein ihanaa pian alkavaa viikonloppua lukijoille ja toivotaan viikonlopuksi kirkkaita taivaita!
-Pike
Perseidi öiden saldoa:
Vastaa
Sähköä ilmassa
Oli synkkä ja myrskyinen ilta myrskyisän päivän jatkoksi ja olimme aviomieheni kanssa ukkoskytiksessä jo toista vuorokautta putkeen, heikolla menestyksellä tosin. Jotenkin ukkoset olivat hyytyneet heti päästyään lähelle Laitilan avaria peltoaukeita. Alkuyöllä oli tarkoitus kytätä merellä tapahtuvaa salamointia, mutta taivas täyttyi nopeasti sataiden kuuropilvien jämistä, vanhoista alasinpilvistä ja muusta ylimääräisestä töhkästä, mitä nyt taivaalle kuvitella saattaa.
Loppujen lopuksi taivas oli melko laminaattia aivan lännen puolta lukuunottamatta. Lännen puolen pilviaukossa kaukaiset salamat välkyttelivät menemään, mutta kuvauksellisesti hommassa ei ollut mitään järkeä, eikä pilviaukko tarjonnut visuaalisesti yhtään enempää. Vuorokausi oli ollut pitkä, joten palasimme kotiin ja Riku meni pitkälleen. (Viime kesäisen rakennustelineiltä putoamisen yhteydessä puolisolleni selkärankaan syntynyt murtuma rajoittaa edelleen meidän yhteisiä kytiksiä, mutta ainakin ukko kävelee, se on pääasia)
Ilman ollessa varsin tyyni ja muutenkin mukava, jäin ulos laavulle kirjoittamaan uutta blogia. Kun sain blogin tekstin talteen, huomasin, että taivas on myös vähän kirkastunut. Pikainen tilannearvio oli se, että lännen puolella välkkyi edelleen, niinpä otin retkijakkaran, lasin vissyä ja siirryin pihatiemme liittymään nollaamaan kirjoittamisen kuormittamia aivoja ja seuraamaan välkyntää. Taivasta katsoessa totesin, että näyttää konvektiollakin olevan konvektio ja pilvien huiput nousivat kilvan kuplimaan.
Katsellessa välkettä pilviraosta kului parikymmentä minuuttia. Yhtäkkiä myös pohjoisen puolella jollain maagisella tavalla pilvipeite rakosi, taivas kirkastui ja valaisevat yöpilvet lipuivat näkyville. Meidän pihalle yöpilvet eivät tuolla korkeudella ollessaan oikein hahmotu, joten kokosin jakkaran, vaihdoin crocsien sijaan kunnon jalkineet alle ja kipaisin hiljaiselle kylätielle, josta aukeaa lyhyen kävelyn jälkeen avarampi näkymä. Kävellessä huomasin, että välke merellä näkyy nyt lähempänä ja avasin myrskybongarien tutkan. Ei samperi, salamoiva alue onkin levistynyt mukavasti. Valaistunut pilvihuippu ja yököt samaan kuvaan kelpaisi pitkästä aikaa! Kipaisin niiltä jalansijoiltani takaisin kotiin ja kysyin aviomieheltä, tuukko nää mukaan vai jäätkö kotio. Mies päätti jäädä selän edelleen kiukutellessa kotiin, joten pakkasin pikaisesti kuvaustarvikkeet ja hyppäsin autoon. Kohteena oli vähän matkan päässä oleva peltoaukea suon laidalla.
Kaukainen välke tervehti öistä tallaajaa, kun parkkeerasin auton naapurikylään Suotielle. Ennustetun suuremman myrskyn demoversio oli selkeästi merellä! Katsoin tutkaa. Voi höh. Kuvauksellisesti salamat löivät vieläkin liian kaukana, mutta lounaasta alkoi yhtenäinen pilvinauha, joka kulki Uudenkaupungin rannikkoaluetta pitkin päätyen Poriin, jonka suunnassa oli salamoinut jo jonkin aikaa. Oikein hyvällä tuurilla tämä lähin osa nauhaa voisi alkaa satamaan ja salamoimaan. Seurasin sivusilmällä Uudenkaupungin puolta, sommittelin yöpilvet kuviin ja napsin blogiin talteen kuvat ainakin niistä. Aika kului, yöpilvien alue pieneni ja laski alemmas horisonttiin. Päivällä aika kovana käynyt Hortonin päänsärky tuikkasi uudelleen silmän takana. Hitsi, ei olisi tarvinnut. Alkoi jopa pitkästä aikaa harmittamaan, koska kerrankin olisi upeaa salamointia mutta miehellä on selkä siinä kunnossa ettei hän pääse tänään enää ollenkaan mukaan ja allekirjoittaneella pukkaa vielä päänsärkyä joka estää tehokkaasti ajamista ja siirtyilyä. Nyt ei hommat sujuneet.
Päätin nauttia ainakin valaisevien yöpilvien rippeistä. Vilkaisin sadetutkaa. No niin, nyt näyttää hyvälle. Nauha Uudenkaupungin edustalla satoi tutkassa sopuisasti hiljaksiin vihreänä muuttuen katsellessa oranssiksi. Mitä punaisempi satava alue kartalla on, sitä parempi. Pistin sormet ristiin salamoinnin suhteen, tässä fiaskossa ei yrittänyttä laiteta. Vai oliko tämä fiasko? Pääsin kuitenkin katsomaan salamointia, kuvaamaan vypit ja siinä katsellessa Kuu iski silmää idän puolelta, Jupiter kurkki taivaalla ja aavistus Linnunrataa hahmottui Kuun valaisemalta taivaalta. En olisi mistään hinnasta ollut juuri tällä hetkellä missään muualla. Nyt just oli hyvä. Ei ole reissu fiaskoa nähnytkään.
Mereltä kuului taustalla hiljakseen etäistä, tauotonta jylinää, kuin tykkejä ja välke kiihtyi. Samassa Uudenkaupungin suunnalla salama halkaisi pimeän. Yes! Pilvinauha aktivoitui salamoimaan! Kohta muuten salamoisi lisää, ihan taatusti! Tutkan näytöllä sadealue muuttui punaisesta tumman punaiseksi ja sitä seurasi ihan hirveä sählinki. Siirsin äkkiä kameran osoittamaan päin salamoivaa aluetta, yritin hapuillen sommitella jotain pilkkopimeässä ja mietin kameran säätöjä, takaraivossa takoi ”pian nyt!!” Kuin ihmeen kaupalla sain kaiken kohdalleen ja samassa alue salamoi uudestaan! Nyt jäi salama kennolle asti ja tuuletin villisti, kun kameran takanäytölle ilmaantui kuva punaisena hohkaavasta, salaman valaisemasta ukkospilvestä. Ai jestas minkä näköistä, wau!
Ei sattunut yrityksestä huolimatta tällä kertaa salamaa ja yöpilviä samaan kuvaan, mutta pahus vie, että olin tyytyväinen yön tuomaan saldoon. Pienestä päänsärystä huolimatta jaksoin kytätä, vaikka vähän pilvisyys hanttasi vastaan. Puoli kolmelta luovutin ja lähdin kotiin taivaanrannan välkkyessä edelleen Rauman suunnalla. Heitin toiveen maailmankaikkeudelle, toivottavasti mahdollisimman moni saisi kuvattua tämän saman. Kun pääsin kotiin ja sain kannettua tavarat pois autosta, totesin selän menneen kameran kanssa etukumarassa hyöriessä onnellisesti jumiin. Paras kikka avata kuvausjumi-selkä on heittäytyä heti pötkölleen lattialle ja nostaa jalat tuolille ja päätin tehdä sen ennen nukkumaan menoa, muuten aamu olisi karsea.
Luulempa, että arvasitte miten kävi. Jep. Heräsin about neljän maissa siihen, että nyt vetää kylmästi jostain ja patja on aivan liian kova. Tajusin samalla sekunnilla sammuneeni väsyneenä keittiön lattialle ja keräilin siitä naureskellen itseni sänkyyn. Moniko ottaa unet keittiön lattialla selvinpäin vai onko tämä Ursalaisen bloggaajan arkea? Ja kiitos kysymästä,- selkä oli aamulla oikein hyvä, että voi sanoa olleen ihan kannattavaa ottaa välikuolemat keittiön lattialla.
Kaiken kaikkiaan jännä ilta, pääsin fyysisesti näkemään, miten nopeasti ja melkein tyhjältä, alapilvien riepomalta taivaalta rannikolla nousee tyhjästä kuuropilvinauha, joka aktivoituu myöhemmin salamoimaan. Yökköset saattoivat olla kauden viimeiset meille, eli nyt katse kohti revontulia.
Kyttäillään,
Pike
Yön saldoa:
