Tarinoita taivaalta
Tarinoita taivaalta — otteita revontulibongarin päiväkirjasta
30.4-1.5.2024 Vappuyön valot
Suunnittelimme seuraavan eli vapunpäivän jo perinteeksi muodostunutta kivireissua. Tarkoitus olisi lähteä aviomieheni Rikun kanssa kartoittamaan ”uusia huudeja” eli Helsinginrantaa Taivassaloon, joten seuraavana aamuna oli asetettava herätyskello soimaan. Revontulilla oli kuitenkin pieni kortti hihassa. Vilkaisu aurinkotuulen arvoihin puolen yön aikaan sai aikaiseksi sen, että allekirjoittanut lähti sängyn sijaan käymään äkkipikaa ulkona ja onneksi kävin, seurannut revontulinäytelmä oli lyhyt, mutta näyttävä. Ajoin naapurikylään uudelle kuvausalueelle nimeltä Saarenmäki. Alueelle on puuhattu louhosta ja myöhemmin sikalaa, mutta projektit ovat jääneet kesken, toistaiseksi. Nyt Saarenmäessä sijaitseva Isomäki on juuri passeli revontulien ja yöpilvien kuvaamiseen ja toivottavasti pysyisi sellaisena jatkossakin, alue kun on melkoisen naapurissa, käytännössä miltein takapihalla jos näin voisi luonnehtia.
Tämä Isomäen paikka on yksi uusista kuvausalueista, joka tuli koeponnistettua nyt. Kuvauspaikkoja on tullut Laitilaan paljon lisää, nimittäin vuosi sitten tapahtui nimittäin aivan mahdottoman upea juttu. Meillä oli ihan hirveä sininen valokupoli itäisellä taivaalla vielä reilu vuosi sitten ja kuvaaminen kyseiseen suuntaan oli täysin pannassa, tai pikemminkin sanottuna kuvat eivät olleet kauniita, koska ilmiöt hukkuivat siniseen valoon. Mietimme ystäväni Juha Kylänpään kanssa, voisiko asiaan mitenkään vaikuttaa, joten laadimme 2023 maaliskuussa ystäväni kanssa kirjeen sinivalon takana olevalle yritykselle eli Vexvelle. Kirjeen seurauksena Vexve teki todellisen ilmastoteon ja on sammuttanut siitä saakka kaikki tehtaan valot puolenyön jälkeen jatkuen aina aamu viiteen asti. Nyt Linnunrata pääsee meillä yötaivaalla etenkin keväällä oikeuksiinsa. Muutenkin tehtaan valaistusta on säädetty sekä vähennetty radikaalisti, eikä näin ollen idässä pötkötä enää niin korkeaa sinistä valosaastekupolia kuin aivan alkuillalla. Uskomattoman hieno teko tehtaan väeltä, vielä kerran paljon kiitoksia. Mitä Isomäen kuvausalueeseen tulee, se oli todellinen löytö. Periviholliseni rannikon sumu ei tuonne helpolla kiipeä, kalliot ovat melko korkealla merenpinnasta (n. 33m) eli se on yksi korkeimmista kohdista Laitilan alueella. Ainut miinus kuvattaessa on koillisen-kaakon puolelle jäävä korkea puusto joka peittää hieman näkyvyyttä ko. ilmansuuntaan, etenkin horisontin tapahtumia tarkkailessa.
Saavuin paikalle juuri passeliin aikaan. Reposet alkoivat näkyä melkein heti vaalealta taivaalta ja poukin lailla jänön kuvakulmien perässä pitkin kalliota manaten hieman seuraavan päivän herätystä, eikös siitäkin sitten selviä, univelat ehtii kyllä viikonloppuna kuittaamaan. Kallioille lumen sulamisesta syntyneet lätäköt toimivat hienosti etualalla elementtinä. Vappuyönä taivaalle syttyi luonnon oma ilotulitus, kun revontulet täyttivät pohjoisen taivaan. Illasta jäi eritoten mieleen korkeat säteet, jotka näkyivät paljaalla silmälläkin punaisina. Aktiivinen näytelmä kesti vain vähän aikaa, mutta oli näkemisen arvoinen.
Vähän ennen puoli kahta reposet hyytyivät ja kaari laski alas horisonttiin, jäljelle jäivät sykkivät, vihreät revontulet joita syttyi sinne sun tänne riekaleiseen revontulivyöhön. Nappasin vielä matkamuistoksi muutaman ruudun Linnunradasta, joka sekin näkyy Isomäkeen yllättävän hyvin. Laitilan valot jäävät alueella kuvattaessa enemmän pohjoiseen eivätkä ne hävitä matalalla vaakatasossa koillisessa / idän puolella taivasta näkyvää kotigalaksiamme Linnunrataa, joka hädintuskin nousee näin keväällä metsänreunan yläpuolelle. Lehtopöllöt olivat vielä äänessä kuvaajan kavereina ja niiden väräjävää huhuilu kiiri ilmoille kevätyössä, joka ei juuri enää pimene. Kurkien kaihoisat äänet sulautuivat taustalle hämärtyvään, samettiseen, tuulettomaan ja lämpimään yöhön. Mitä tulee lehtopöllöihin, niin niiden äänet olivat jälleen kertakaikkisen upeaa kuunneltavaa. Pöllön aavemainen soundi sopii kevätyöhön kuin nenä päähän.
Seuraavaksi oli aika lähteä kotiin, siirtää katse anovasti nukkumattiin, pussilliseen unihiekan jämiä ja seuraavaan päivään. Sen verran väsynyt olin yön reissusta, että heti kun pääni hipaisi tyynyä, nukahdin. Taivassalon kiviretki sujui seuraavana päivänä yli odotusten ja vihdoinkin löytyi läpikuultavia topaasikiteitä, jotka olivat kohtalaisen jaloja, eivätkä sameita kuten yleensä. Oli siis syytä juhlaan ja myöhemmin saimme vielä lisää juhlan aihetta…
11.-12.5.2024 Revontulikauden päätös (niinhän me taas luulimme)
Äitienpäivän 10.-11.5.2024 eeppinen revontulimyrsky näkyi aivan uskomattoman hienosti pitkin maailmaa. Hönkää riitti vielä seuraavanakin yönä, jolloin yön hämärtyessä viimeisiä kertoja ennen kesää vallitsivat kohtalaiset aurinkotuulen arvot. Päätimme käydä Rikun kanssa reissun päällä. Öinen keväinen luonto on aina hieno kokemus, vaikkei reposia näkyisi ja yön jälkeen voisi sanoa, että ainakin olemme yrittäneet parhaamme.
Lähdimme matkaan hyvissä ajoin eli klo 23 sai Kaariaisten peltoaukea jälleen vieraita. Mutta ah ja voih, ajaessamme kohteeseen aurinkotuuli otti ja hyytyi. Yöllä oli kuitenkin jotain pientä annettavaa reissulaisille ja alkuyöstä saimme ihailla lempipöllöni lehtopöllön saalistusta, se lensi ympärillämme hetken ja nappasi maasta kynsiinsä saaliin – ehkäpä varomattoman hiiren. Uusi, hieno kokemus entisten joukkoon. Myös rusakko saapui ihmettelemään kevätyötä, istuen Mitsuhitsin eturenkaan viereen. Siinä me sitten ihmettelimme porukalla hämärtyvää taivasta.
Suuri yllätys oli kuitenkin se, että onnistuimme arvojen huononemisesta huolimatta näkemään revontulinäytelmän, joka käynnistyi klo 23.45. Oma, henkilökohtainen revontulien kuvaus- / näkemisennätys murskaantui upeasti jälleen, ja siihen sai olla todella tyytyväinen. Nyt ei tarvinnut arvuutella, onko kuvissa revontulia, koska haalea vihreä revontulivyö näkyi paljaalle silmälle hyvin ja illan kruunasi revontulikorona sekä revontuliviuhka, jotka näkyivät hieman ennen puoltayötä ja jälleen vaalealta taivaalta. Reposet olivat punavoittoisia, kuten edellisenäkin yönä. Lopulta taivas tyhjeni klo 01 jälkeen tyystin, joten riemuisalla mielellä lähdimme kotiin nukkumaan.
17.-18.5.2024 Hei, me päätämme taas revontulikautta!
Ennätysjahdissa jälleen, kolmatta kertaa tänä keväänä. Ei ollut turha reissu vaan oma henkilökohtainen ennätys kevätkauden bongatuissa revontulissa rikkoontui jälleen. Vanhin ennätykseni (9.5.2016) oli voimassa aika pitkään. Sitä seurasi eeppinen 10.-11.5.2024 G5-yö, seuraavaksi edellä mainittu 11.-12.5.2024 ja perään tämä, 17.-18.5.2024 välinen yö!! Kuvauspaikaksi valikoitui tällä kertaa parin minuutin ajomatkan päässä oleva Laitilan Lausti, joka sijaitsee lähellä ja siellä on näkyvyyttä tarjolla joka puolelle.
Niin paljon oli valoa taivaalla, että ensin alkuun hirvitti, jääkö kennolle lopulta yhtään mitään. Aurinkotuulen arvot kokivat tutun lässähtämisen juuri ennen hämärää hetkeä, mutta edelleen iltapäivällä ja alkuillalla vallinneet kovat lukemat riittivät näköjään luomaan pienen näytelmän. Silmin tarkasteltuna näin revontulipilarit todella idän puolella vaivoin, mutta onneksi järkkäri sai ne vähän paremmin talteen, kunnes yhden jälkeen idän puolen taivaalle koilliseen syttyi kalpea, korkea punertava revontulipilari joka näkyi silmälle aika hyvin, piti vaan olla olla tarkkana. Mikäli katsottava ilmiö on hento – oli se sitten mikä tahansa – havainnointia auttaa se, että katsoo ilmiön ”ohitse” jolloin se hahmottuu silmälle paremmin.
Kamera näki myös jotain läiskämäistä revontulikamaa, samoin silmä, mutta heikosti ja reposia nähdäkseen piti ottaa kuva auttamaan silmää. Tämä näytelmä ei siis ollut mikään spektaakkeli, mutta uusi ennätys joka tapauksessa. Tuli pyörähdettyä pari kertaa peltoaukealla voitontanssia jänöjen seurana. Ne eivät välittäneet meistä vieraista mitään ja käpälien töminä säesti keväistä, upeaa yötä. Taisimme me ihmisetkin vähän tömistellä siinä voitontanssin kiemuroissa 🙂
Nyt muuten ymmärsin viimein, mitä tarkoittaa se, että jänistä kutsutaan saduissa rumpaliksi. Ympärillämme hämärässä loikki ainakin viisi pupua, jotka rummuttelivat peltoa käpälillään ja juoksentelivat kuvaajien ympärillä väliin spurtaten muutaman metrin päästä meidän ohitsemme. Hämärässä niiden käpälistä lähteet äänet olivat hämmästyttävän kovia ja kiinteä tamppaantunut pelto vielä korosti jänöjen metakkaa. Taivaanvuohen mäkättävä lentoääni kuului ympäristöstä ja väliin töyhtöhyypät rikkoivat muuten täydellistä, ihanaa hiljaisuutta. Eläinten tuottamat äänet kuuluvat öiseen luontoon, toisin kuin ihmisen tuottama älämölö.
Hieno revontulikauden lopetus – taas kerran 😀 Eiköhän se ollut nyt tässä, ja elokuussa sitten seuraavaksi reissuun näiden kavereiden tiimoilta, mikäli Aurinko jaksaa pöhistä. Seuraavaksi listalla on kuitenkin pieni ”loma” ja mahdollisien valaisevien yöpilvien tai ukkosien seuranta ja kuvaaminen. Tulee olemaan hieman jännää valaisevien yöpilvien suhteen, toivottavasti Auringon aktiivisuus ei sulata yökköjä aiheuttavia jääkiteitä mössöksi, kuten viime kesänä ilmeisesti pääsi käymään. Myös ukkoset näyttävät tätä blogia kirjoittaessa hieman kehnoilta, mutta lähtökuopissa ei sovi vielä luovuttaa.
Öiden kuvat on kuvattu Canon EOS 6D:llä ja Irix Blackstonen 15mm laajakulmalla, ellei toisin mainita. Revontulikuvissa asetukset elävät vallitsevan valon mukaan f2.8-4, valotusajat 1,5-4s ja ISO 400-2500. Kännykkä on Oneplus pro 10 ja asetuksena ihan vaan ”yökuvaus” automaatti.
Tervetuloa kesä!
-Pike
Vastaa
Värimyrsky
10. – 11.5.2024
Revontuliarvot olivat infernaaliset 10.5 iltapäivällä. Tarkkailin lävitse päivän avaruussäätä ja mitä enemmän iltaa ja yötä kohti mentiin, sitä kovemmiksi arvot kävivät. Päiväunille oli vaikea rauhoittua, koska jännitti niin turkaleesti näkyisikö yöllä mitään ja riittäisikö osaaminen säätää kameraa hyvin vaalean taivaan vuoksi. Ja selviäisimmekö yöstä ilman pilviä? Onneksi sammuimme ruuan jälkeen molemmat, minä sekä aviomieheni Riku ja tunnin päiväunilla jaksoimme tolskata aamuun asti, koska tämä reissu venahti pikkutunneille.
Pakkasimme kuvaustavarat illalla yhdeksän maissa autoon ja varmistimme kymmeniä kertoja, että kaikki tarvittava on varmasti mukana. Kuvauspaikka valikoitui kaakon puolelle Laitilaa osin sen vuoksi, että luoteesta puhallellut tuuli oli kolmoishermolle melkoisesti liian kylmä ja napakka. Kaariaisissa tuulen saisi kadotettua puuston ja autiotilan rakennusten taakse. Toinen vaikuttava tekijä oli ihan suoraan suomeksi sanottuna lähipelloilta kantautuva jäätävä kakan haju. Laitilan lännen puolen pelloille oli levitetty lajitelma ihan sitä ihtiään eli sian, lehmän ja kananlantaa ja haju oli melkoisen tyrmäävä cocktail. Entuudestaan tiesin, että hajussa oleilusta saisi kunnon migreenin tai pahimmillaan sarjoittaisen päänsäryn eli Hortonin ja sitä riskiä en nykyään enää ota mikäli asian voi välttää. No, maaseudulla eläminen on tälläistä, joskus haisee ja ei sille mitään mahda. Osin tämänkin vuoksi kuvauspaikkoja kannattaa olla enemmän kuin yksi.
Lähdimme ajamaan kohti Tähdenlennon tilaa klo 22. Emme yhtään tienneet, mitä olisi edessä. Keskustelu autossa polveili ja spekuloimme kilvan, mitä yö toisi tullessaan, jos toisi! Päästyämme viimein perille Kaariaisiin oli suuri huojennus se, että siellä ei onneksi haissut yhtään. Ja melkein heti alkoivat erilaiset ilmiö- sekä luontoelämykset. Alkuyöstä lännen puolelle taivasta ilmaantui auringon laskettua näyttävät hämäränsäteet. Laskeva Kuu sai komean maatamon, jota ihailimme kilvan. Kuun ohitse lentävät, varmasti satapäiset, pitkät hanhiaurat olivat vaikuttavia. Myös lehtopöllö teki ohilennon tilalla ja sen siluetti näkyi pariinkin otteeseen vaaleaa taivaanrantaa vasten. Pöllön lento oli kaunista seurattavaa ja se lipui tilan kattojen yllä ääneti, kuin aave alkukesän vaaleassa yössä. Luonto osaa olla takamailla myös armoton, Riku löysi peuran etujalan tilan pihalta ja allekirjoittanut kompuroi toiseen jalkaan viidenkymmen metrin päässä pellolla (mikä pahuksen kalikka yritti kampittaa, kas vaan, peuran jalka se siinä lepäsi). Suuria, harmaita karvatuppoja lojui ympäriinsä. Jossain oli varmasti loppukin ruumiista ja mietimme, kumpi eläimen on kaatanut, susi vai ilves? Jostain syystä luonto lähialueilla tuntui olevan täysin hereillä. Vähän matkan päässä sijaitsevalla lammella joutsenet olivat todella villillä tuulella ja toitotusta mahtui vaaleaan kevätyöhön. Kurkien villit äänet leikkasivat keväistä yötä kilvan joutsenien kanssa. Jopa lammen vieressä pesivä tuulihaukka äänteli, mikä oli aavistuksen outoa. Ilveksen käheät huudahdukset leikkasivat ilmaa kauempana. Aistivatko ne yössä olevan jotain poikkeavaa?
Mitä enemmän hämärtyi, sitä enemmän jännitti ja vatsassani lepatti lauma perhosia. Hämärän laskeuduttua alkoi liikettä näkymään edelleen tuskaisen vaalealla taivaalla ja Riku bongasi illan ensimmäiset, punaiset revontulet klo 23.16 luoteen ilmansuunnalta. Alkuyön revontulet olivat todella vaaleita ja hailukoita, lähinnä korkeita säteitä ja vöitä, mutta silminnähden punaisia. Niiden kuvaaminen vieläkin vaaleana pysyttelevää taivasta vasten oli hankalaa. Mietimme hieman puolenyön jälkeen, että mahtaako meno taivaalla yhtään voimistua vai onko tämä yö täynnä vain korkeita leijailevia revontulipilareita ja yksittäisiä vihertäviä, punertavia vöitä sekä kaaria lähestulkoon sinisellä taustataivaalla, kunnes vähän ennen 01 tärähti sellainen värimyrsky käyntiin, että oksat pois.
Olin juuri tuona ajankohtana sommittelemassa vanhaa kärrynpyörää kuviin tilan yläpihalla. Edelleen selän murtumasta toipuva Riku oli tauolla autossa, kännykän loisto sivuikkunasta kertoi, että revontuli ennusteet olivat parhaillaan syynin alla. Yht’äkkiä luoteen ilmansuunnalle matalan, vihreän revontulikaaren yläpuolelle syttyi punaista väriä, värin levitessä nopeasti viuhkamaisena koko taivaalle. Koputin Mitsuhitsin etulasiin ohi juostessani, hihkaisin ”alkaa” ja spurttasin rakennusten välistä otsavalon valokeilassa tilan takana olevalle avaralle pellolle ja yritin olla kompastumatta maassa retkottavaan yksinäiseen jalkaan. Riku spurttasi perässä kuin Vireeni selästä huolimatta ja saavutimme pellon keskikohdan lähes yhtä aikaa.
Nyt äkkiä jalustat pystyyn ja kamerat hollille. Ja herranjestas, taivas meni siinä katsellessa punaiseksi. Suurin osa illan revontulista oli punaisia tai pinkkejä, sinisillä yläreunoilla. Oli jotenkin outoa, kun revontulikaari nousi etelän ilmansuunnalle eikä pohjoiseen kuten normaalisti. Täytyy sanoa, että G5 -revontulet olivat aivan pahuksen hulppea kokemus. Illan aikana tuli nähtyä useaan otteeseen suuri, mutta rauhallisesti liikehtivä, harvinaisen värikäs revontulikorona. Revontulet olivat yöllä muutenkin melko hitaita liikkeissään, ne jäivät ikäänkuin odottamaan nyt jo aavistuksen kesäterässä olevaa kuvaajaa (ainahan näin sopii ajatella, vaikkei se varmasti ollut totuus). Koronan sykkiessä hitaasti keskitaivaalla päidemme yläpuolella eli zeniitissä levisi samalla kaunis ja värikäs revontuliviuhka poikki taivaankannen ja sen eriväriset säteet laskeutuivat kohti etelää. (Kuvia kehittäessä piti muuten ruuvailla suosiolla saturaatioita alas, koska illan setti oli todella karkkimainen jopa paljaalle silmälle)
Kun punaiset revontulet kirkastuivat taivaalla, muutama ruutu ylivalottui kameran asetusten ollessa hieman pielessä. Ähräsin hetken ja säädin kameraa uudestaan ja sitten taas uudestaan. Olisi myös tarvittu vielä hieman laajempaa kuvakulmaa kuin 15 mm tarjoama. Eduksi olisi ollut myös kaksi kameran runkoa, tosin nytkin yhden kameran säätämiseen olisi pitänyt omistaa sata kättä ja koska vain kaksi löytyi niin asetuksien säätäminen ja sommittelu oli hidasta. Sohin välissä kännykän kanssa, yllättävän hyvin Oneplus Pro 10 poimi tulet taivaalta. Illan aikana sai oikeasti keskittyä, aina kun liikutin kameraa, piti muistaa säätää valotusaikaa, aukkoa ja isoja, vaalealla taivaalla huvitelleet reposet olivat vaikeita tallentaa. Lopulta joka puolella leiskui ja tapahtui, ollen aivan satumaisen näköistä, paitsi aivan pohjoisessa horisontissa, joka tuppasi edelleen kuvissa palamaan puhki, niinpä en uhrannut tällä kertaa edes ajatusta sen puolen taivaan kuvaamiselle. Sain yön aikana onnistumaan muutaman pitkään havittelemani ruudun autiotilalta. Aivan mahtava juttu! Erityisen komeaa onnistumisesta teki se tosiasia, että nämä repolaiset olivat veikeät monella tapaa, niin värit kuin muodotkin.
Bz-niminen arvo heilui todella paljon illan aikana ja aina, kun se meni plussalle, reposet palasivat meidän silmäniloksemme, ja kun Bz painui miinukselle, taivas tyhjeni tulista lähes kokonaan. (tosin saattaa myös olla, etteivät apit tai mittarit pysyneet kartalla, koska lukemat olivat todella kovat-en tiedä. Joka tapauksessa tämä asetelma toistui muutamaan otteeseen) Tyhjän välin hyödynsimme evästaukona ja autolla vissy teki kauppansa nääntyneiden kuvaajien siemaillessa sitä kilvan. Puhua pälpätimme toisiemme päälle ja fiilis oli riemuisa. Tämä oli todella erikoinen kokemus ja ehdottomasti kaikkein upeimpia näytöksiä, mitä olen koko urani aikana etelässä kuvannut. Ja mikä parasta, me kumpikin onnistuimme. Riku sai taltioitua tajunnan räjäyttävän timelapsen. Ensimmäistä iltaa Rikulla oli Go pro 10 käytössä ja heti tuli tulosta. Ihme, ettei lähitalosta soitettu poliisia, sen verran kovaa meteliä onnistuimme välillä pitämään, välillä peltoaukea täyttyi riemunkiljahduksista. Ja se revontulikorona, voihan nenä mitä värejä paljain silminkin, puhumattakaan siitä, mitä tallentui kameran muistikortille. Saa olla todella tyytyväinen illan saldoon, vaikka muutama ruutu epäonnistui. Tämä oli jotenkin niin erilainen kokemus, vaikka revontulia olemme nähneet kumpikin todella paljon niin jokin, ehkä se oli taustavalon määrä ympäristössä ja se tosiasia, että puissa oli hiirenkorvat olivat hieman normaalista poikkeavaa? Tässä yössä vaan oli silkkaa taikuutta. Seuraavaksi saikin taas juosta pitkin autiotilan suurta takapihaa, sen peltoja ja sommitella uusia ruutuja. Värijuhlat eivät ottaneet loppuakseen.
Toisella tauolla Riku havaitsi autiotilalle johtavalla tiellä liikettä. Hämärässä verkkaisesti liikkunutta suurehkoa eläintä Riku epäili ilvekseksi tai sudeksi. Sillä hetkellä mitään varmaa ei kyennyt sanomaan, joten jatkoimme rauhassa revontulien havainnointia ja kuvaamista. Metsän reuna oli aivan vieressämme ja tuntui, että jokin piti meitä silmällä. Jokin oli peurankin kaatanut välipalaksi. Lopullinen varmistus eläimestä saatiin, kun kuvatessani kamerasta loppui akku ja lähdin autolle vaihtamaan täyttä tilalle. Sytytin otsavalon osin polun kuoppien vuoksi ja hups, nostaessani katsettani viidenkymmen metrin päässä kiilui kaksi silmää harmaanruskehtavan otuksen päässä, silmien sijaitessa reilun metrin korkeudella maan pinnasta. Tämä oli toinen näköhavainto itselleni sudesta parin viikon sisällä. Ennenkuin ehdin sanoa ”oho, susi” se jo hävisi metsän varjoihin jättäen meidät hämmentyineinä seisomaan tilan pihalle. Jostain ihmeen syystä se oli uskaltanut lähestyä meitä yön hämärinä tunteina. Ehkä sekin katseli revontulia? Luultavammin syypää ympäristössä pyörimiseen oli oikeasti peuran haaska jossain tilan maastossa. Saattaa nimittäin olla, että me seisoimme suden ja sen ruokapöydän välissä. Arkoja otuksia nuo kuitenkin ovat, syytä pelkoon ei ollut, pikemminkin hämmästys oli varmasti molemmilla suuri.
Teimme muuten erikoisen huomion, kun Bz räimähti plussalle, niin etelässä näkyneet reposet peruuttivat taivaalla takaisin meidän silmäniloksemme. Kun Bz puolestaan miinusti, koko setti siirtyi kohti etelää ja meillä kirjaimellisesti tyhjeni taivas… (tosin saattaa olla, että apit tai mittarit eivät pysyneet tykityksen tahdissa) Arvot olivat todella rajut koko ajan, laidasta laitaan hypellyt Bz oli ovelin. Aamu kolmen jälkeen alkoi valoa olemaan taivaalla niin paljon, että tuolloin jo hailakat revontulet hiipuivat pikku hiljaa. Katsoimme Mitsuhitsiin nojaten viimeisten repolaisten hiipumista hiljaksiin ja todistimme voimistuvan valon voittamassa hämärää hetkeä. Hailakka revontulikorona pysyi keskitaivaalla loppuun asti. Lopulta pakkasimme kimpsut ja kampsut ja suunnistimme kotiin.
Kotiin päästyä oli pakko hehkuttaa vielä hetki kaikkea koettua ja nähtyä ja unille pääsy hieman viivästyi. Meillä menee hyvin yhteen, joskus jopa aamu neljään. Mahtavan upea kokemus jälleen kerran, nyt todellakin kannatti valvoa!
Speksejä kuvista: kamera Canon EOS 6D, Irix Blackstone 15mm
ISOt: 400-2000, f2.8-f4, 2,5-6s (ISO 2000 on ollut käytössä vain osassa revontulikorona-kuvia, jolloin taustataivas alkoi olemaan riittävän tumma, jotta koronan värit ja muodot sai hyvin esille)
Video: Go pro 10 / asetus kamerasta/ nightlapse, ISO 800, 4s, kuvaaja Riku Poskiparta
-Pike
Kuvia yöltä 10.-11.5.2024 (lopussa Rikun makea timelapse)
Vastaa
Paluu Tähdenlennon tilalle
Kaariainen 16.-17.4.2024
Kuvaussuunnitelmat muuttuivat totaalisesti illan edetessä. Alun suunnitelmassa oli reissu Pyhärannan Siperiaan, mutta rannikolla samalla suunnalla mujunut pilvisyys sai muuttamaan suunnitelmia enemmän Laitilan kaakkoiskulmille. Siperia upeine käkkärämäntyineen saisi jäädä edelleen harmillisesti odotuslistalle. Kp- lukemat eivät myöskään mitään järjettömiä reposia lupailleet, joten kuvauspaikan täytyisi olla kohtuu hyvin auki horisonttiin. Pääasiana illalla/ yöllä olisi ulkoilu ja eläinten kuuntelu sekä arjen kiireestä irrottautuminen, mahdolliset kuvat ja kertomus olisivat silkkaa bonusta!
Klo 22 seisoin pihallamme Laitilassa ja mietin, että minne pitäisi suunnata. Laitilan länsipuolelle kehittyi hyvää tahtia pilviä. Vedin mietintämyssyn mielikuvissani päähäni. Illalta hain myös vähän rauhoittumista, päivä oli ollut hälyisä, joten kuvauspaikka saisi olla mielellään sivussa kaikesta sekä rauhallinen. Aspergerin tuoma erityisherkkyys / ääniyliherkkyys tulee juuri näin esiin ja näissä asioissa sen huomaa. Hiljainen kuvauspaikka rokkaa ja keho pääsee palautumaan. Siinä tarkkaillessa tilannetta lännen puolella taivasta sijainnut pilvilautta nitkahti lisää kohti Laitilaa. Kiitti, nyt riitti. Idän puoli vaikutti vielä aika selkeälle, joten minne ottaisin suuntaa? Mietin hetken, tässä tulisi vähän ajamista mutta…Päätin sitten, ettei homma ota jos ei annakaan ja laitoin sormet ristiin. Suuntana olisi tänä yönä Tähdenlennon tila Kaariaisissa. Revontuliarvot olivat jämerät ja taivas edelleen puoli 11 todella vaalea,-ja pilvinen, iiiik!
Fiilis lähteä reissuun oli huikean hyvä ja sitä mukaa parani, kun käänsin Mitsuhitsin katuvaloviidakosta Kaivolantielle ja sukelsin pimeyteen. Nyt koitti vapaus ja oma aika! Autiotalolle vievä tie oli pommi, olisin jäänyt henkilöautolla varmasti jumiin, jopa neliveto sai tehdä töitä tukkirekkojen mylläämällä savisella ja upottavalla alustalla. Välillä peräpää yritti ohittaa etupäätä eli vintassa mentiin, neliveto sai tehdä oikeasti töitä. Lopulta seisautin auton tutun tilan pihamaalle. Huhhei, vielä täytyisi kyetä ajamaan takaisin sivistyksen pariin. Tässä kohtaa en onneksi tiennyt, että paluun ihmisten ilmoille saa suorittaa yksikätisenä.
Kaariainen osoittautui loistavaksi paikkavalinnaksi ja pilvet jäivät Laitilan länsipuolelle-toistaiseksi. Tuuli kävi luoteen ilmansuunnasta eli jossain vaiheessa yötä iki-ihana rättilandia saapuisi myös kuvauspaikkaani. Sumua näkyi kauempana pellolla, mistä se ennen pitkää nousisi kuviin, mutta laskeskelin, että tunti on hyvässä lykyssä kuvausaikaa. Otin kantamukseni ja astelin pellolle autiotalon viereen. Heti, kun silmä tottui hämärään, näin matalalla lilluvan revontulikaaren, jossa ei vielä olisi hirveästi nähtävää, maalin kuivumisen seuraaminen olisi melkein jännittävämpää. Työnsin kädet taskuun ja kuuntelin hiljaisuutta-tai siis eläinten ja lintujen luonnollisia ääniä, jotka kuuluvat tänne. Erotin lehtopöllön, sarvipöllön ja taisi huuhkajakin huhuilla. Ääniä oli joka tapauksessa paljon, korvaani kiiri kauriin öyskähdys kauempaa pellolta sekä töminää niiden liikkuessa. Sitten erotin todella oudon äänen. Omituisia haukahduksia, rähinää ja sähinää sekä mouruamista. Tämä voisi olla ilveksen ääni, sillä kun on repertuaari yllättävän laaja. Joka tapauksessa häkellyttävän hieno kokemus heti alkuun.
Revontulet näyttivät siinä tarkkaillessa reipastuvan ja päätin kävellä keskemmälle peltoa kiertäen tilan etupihan kautta. Luulin tuntevani maaston joten otsavalo oli aivan minimillä hämäränäön säilyttämisen vuoksi, mutta kuinkas kävikään, kompastuin. Kuin ihmeen kaupalla pysyin pystyssä, mutta tämän kuviokellunta liikkeen tulin tuntemaan kehossani seuraavana päivänä. Vahingosta viisastuneena kytkin otsavaloon täydet tehot, pimeänäkö palaa itselläni kuitenkin alle kymmenessä minuutissa. Routa näköjään oli nostanut uusia kiviä tien pintaan oikein kunnolla joten valo oli tarpeen. Loppumetrit tuli harpottua lailla Vireenin, revontulikaareen alkoi ilmaantumaan korkeita punaisia säteitä.
Kamera jalustalle, langaton laukaisin kiinni ja sommittelemaan repolaisia maisemaan kurkien loilotuksen soidessa taustalla. Olin kuvannut kesällä samassa paikassa yöpilvi näytelmän, joten sommittelu oli tuttua. Vilkaisin kännyltä revontuliarvoja, ainut mikä oli olematon oli Jemma.mobin sivuilla nk. VxBz, muuten arvot hohkasivat punaisilla. Revot näkyivät kohtuu hyvin kuusta (50% näkyvillä) huolimatta. Koska tuuli oli lakannut, sumu alkoi saamaan jalansijaa niityllä, jossa seisoin. ”Nyt ei saa päästää linssiä huurtumaan” oli ensimmäinen ajatus. Kaaren eläessä hiljaa taustalla kaivoin kädenlämmittimen repusta aikeenani teipata se objektiivin alapuolelle. Oli yllättävän kylmä ja sormet tunnottomina otin repun sivutaskusta terävän puukon, avasin lämpöpussin muovikääreen sekä samalla kohmeisen peukaloni. Ai suolistoloinen sentään. Tuli ihan kiljahdettua. Pikavilkaisulla haava ei näyttänyt syvältä, mutta se kävi luonnollisesti heti vuotamaan. Käsissäni oli kevätkauden jälkeen poistoihin menevät puhkikuluneet neulesormikkaat, joten kaivoin lämpöpussin kiinnitykseen käytettävän teipin taskustani ja teippasin hanskan kiinni peukaloon, välttävä sidos näin alkuun. Tästä lähtien kuvausreppuun muuttavat sakset sekä laastari, haavat ovat kun ovat yleisimpiä pimeä kuvaajan haavereita.
Sain jotenkin teipattua 1,5 kädellä lämpöpussin objektiivin suojaksi. Peukalo ei suoranaisesti sattunut, mutta tuntui. Samalla tunsin, miten sormikas muuttui märemmäksi. Voi pahus sentään. Nostin käden koholleen, aina sydämen yläpuolelle ja jatkoin kuvaamista joutsenten ja kurkien loilottaessa taustalla ja punaisten, korkeiden revontuli säteiden telmiessä taivaalla olo oli juhlava. Kompuroinnista ja haavasta huolimatta tämä hieno ilta. Kun oikein tekee asioita, niin joskus tapahtuu haavereita, mutta niistä sitten oppii. Ja oppiipahan myös olemaan panikoimatta ja teippaamaan itsensä kokoon vaikka pimeässä. Tänä iltana tuli nostettua moneen kertaan peukalo ylös, siis ihan kirjaimellisesti 😉
Revontulikaari aktivoitui ihan nätisti ja liikkui hitaasti taivaalla, kuin lauma ihania, humalaisia mangusteja. Jotenkin Kuunvalon revontulet ovat aina huisin upeaa seurattavaa. Samassa lintujen huutelun rikkoi todella hyytävä ääni, lailla palosireenin ääni alkoi matalalta ja päättyi huikean korkeaan ulvontaan, joka raikui aavalla revontulinäytelmän taustalla. Tätä ääntä en ihmetellyt, se oli susi se. Ääni kruunasi koko illan. Se kuuluu maastoon, se on hyytävä ja sen kuullessani joka kerta tärähtää niskavillat pystyyn, näin kävi myös tällä kerralla. Olin mykkänä kunnioituksesta ympäröivää luontoa kohtaan, mutta myös kiitollinen siitä, että sain kokea tämän kaiken. Ja totesin samalla että jipii, auto on muuten puolen kilometrin päässä autiotilan pihamaalla eikä ääneen ei ollut paljoa matkaa, puolen kilometrin huitteissa sekin. Lopulta revontulet hyytyivät ja päätin lähteä käymään autolla, jossa oli onneksi ensiapulaukku. Kameran pois pakkaaminen oli haastavaa, piti toimia ilman vasemman käden peukaloa. Yllättävän paljon sitäkin ihminen tarvitsee.
Autolle päästyäni poistin vereentyneen sormikkaan varovasti. Peukalo oli aika kaamean näköinen, verta oli kaikkialla, miten melko pienestä (mutta näköjään syvästä) haavasta voi tulvia punasoluja näin juutaksen paljon? Ensiapulaukku oli ostettu muutama vuosi sitten jostain nettikaupasta, eikä sitä ole tarvittu. Onneksi. Kun avasin autossa olevan ensiapuhärpäkkeen, sen tarjoama sisältö oli lähinnä koominen, se sopisi hyvin moottorisahaturmaan, nimittäin yhtään tavallista laastaria ei laukussa ollut,-ei edes tyhjää paikkaa niille. Kaikkea muuta sälää ihmishengen pelastuksesta kantositeeseen tai irtonaisen raajan kiinnittämiseen löytyi, mutta laastari, ah, se on niin yliarvostettua! Pääsi ihan hirveä röhönauru. Onneksi desinfiointiaine sentään löytyi ja vessapaperilla sekä mukaani varaamalla juomavedellä sain peukalon siistittyä. Haava olikin siinä ja siinä, vaatisiko se tikin. Puukon terä oli halkaissut peukalon kärjen ja pysähtynyt kynteen-leikaten siitäkin palasen. Tikkaus ei meilläpäin luonaa ilman suurempaa vähtiä klo 24 jälkeen, joten nyt oli vaan pärjättävä. Desinfioin sormen vielä kertaalleen, vedin irvistellen haavan reunat yhteen ja teippasin pienoismalliteipillä koko komeuden kiinni, päälle vielä tukeva kerros vessapaperia ja uusi kerros teippiä. Tuloksena oli suurikokoinen peukalo, joka ei sopinut yhteenkään hansikkaaseen. Ei se ulkonäkö mitään haittaa, kun homma toimii. Onneksi lämpötila oli nollan tuntumassa, joten pärjäisin ilman hansikasta loppumetrit. Mutta Mitsun takaluukku näytti sille, että joku on teurastettu. Noh, näitä sattuu, eikä tapahtumasta ainakaan sovi itseään enempää syyttää. Tekevälle sattuu ja siivoamaan ehtii seuraavana päivänä.
Kävelin takaisin pellonlaitaan. Peukalo vuosi edelleen, niinpä pidin kättäni koholla. Miten ihmeessä ihminen onnistuu välillä sähläämään näin täydellisesti? Joskus yökuvaaminen on tuskaa ja nautintoa ihan kirjaimellisesti vuoron perään. Kuvaajan palkitsijana toimivat matalat reposet olivat jälleen näkemisen arvoisia. Kevään näytelmissä revontulien punainen yläosa on yleensä aika suuressa roolissa ja kuvat ovat aina näyttäviä, vaikka reposet itsessään hahmottuisivat silmälle huonommin. Linnunrata piirtyi kuviin yllättävän hyvin, koska Kuu oli melko matalalla luomassa valoaan. Ennen kotiin lähtöä sommittelin pari nopeaa ruutua vielä tilan pihalta. Lopulta kaikkien pilvien esiäiti ryömi taivaalle ja nousi sankka sumu. Hyvällä omallatunnolla lähdin kotiin teippaamaan peukaloa lisää. Selvisin ilman tikkiä, mutta tästä lähtien avaan pakkaukset ulkona saksilla, sen verran tästä haaverista opin. Ja ensiapulaukku on nyt päivitetty vastaamaan myös tosielämän tarpeita.
Lukijalle vielä lyhyt muistutus yksityisalueilla liikkumisesta; luvat kuvauksiin ja öisiin liikkumisiin etenkin autiotiloilla tai louhos alueilla kannattaa kysyä aina maan / kiinteistön omistajalta. Näin pysyvät välit ihmisiin kunnossa eikä yöllä tai jälkikäteen tule tukalia tilanteita. Aika monessa paikassa on nykyään valvontakamerat- ja ihan syystä. Autiotilalle oli joku viritellyt näes nuotiota, kaksi metriä vanhan, riihikuivan ulkovaraston seinästä. Ei ehkä ihan järkevin paikka tehdä tulia.
ps. lisäsin loppuun lukijoille muutama ilta aikaisemmin kuvatut pari kuvaa Kuu-ukosta, haljenneen peukalon vuoksi en viitsinyt alkaa optiikkaa Kaariaisissa vaihtamaan, vaikka alunperin se oli ajatuksena. Illan revontuli kuvissa kamera Canon EOS 6D ja Irix Blackstone 15mm, asetukset ISO 1600-2000, f2.8-3,5, 5-20s. Kuukuvat Canon EOS 6D / Canon 100-400, ISO 100, f7.1, 1/20s ja ISO 400, f8, 1/8s
-Pike
Illan ja yön kuvallista saldoa Kaariaisista:
Vastaa
Revontuli-rock
Aamulla 23.3.2024 vallitsi ihan hirveä olo ja aamupäivällä diagnosoin poskiontelo,- sekä korvatulehduksen. Jokainen otettu askel tuntui välikorvassa. Päätä ei oikein saanut alaspäin tai jos sai, se aiheutti pyörrytystä, maa ja taivas vaihtoivat lennossa paikkoja, kun kallistuksenvakaaja oli niin sanotusti epäkunnossa. Päivä meni harmitellessa suunnitellun ulkoiluretken peruuntumista ja iltapäivä täysin vaakatasossa Ursan Tarinoita taivasalta- blogia kirjoittaessa. Illan repoarvot paranivat hetki hetkeltä, sääennuste tosin ei ollut positiivinen. Mietin, jaksaisinko lähteä parinsadan metrin päähän kyttämään jos taivas aukenisi. Päätin katsoa tilanteen uudestaan illalla ja siihen asti kerätä voimia. Oli jotenkin fiilis, että tänään saattaisi näkyä jotain värikästä. Tällä kertaa matkaan täytyisi ampaista yksin, en nimittäin ollut ainut a-b tai c-viruksen (joku kuitenkin) kanssa painiottelua ottava vaan aviomieheni Riku oli vallannut puolet olohuoneen sohvasta.
Illalla olo oli parempi ja mietin, että toisaalta pieni happihyppely ei tekisi pahaa. Kävin n.klo 21 kuvauspaikalla naapurikylän Sorolassa ja hyvästelin parin hassun minuutin aikana kirkkaan taivaan ja tähdet, mereltä näes tulla röllähti hirveä sumupilvi mantereen puolelle torpaten näkyvyyden samantien. Ei auttanut kuin lähteä kotiinpäin. Lähtöä tehdessäni huomasin, että tuuli alkoi nousemaan, joten jätin kaukaa viisaana kuvaustavarat ja vaatteet vielä hollille. Joskus rannikon sää on ihmeellinen merituulirintamineen. Jatkoin iltaani teen keittämisellä ja mietin siinä ohessa, että mikäli tulee lähtö töihin, kentälle pitää ehkä sittenkin kontata. Tankkasin särkylääkettä, hunajaa, duactia ja nenäsuihketta. Jos ei tällä olo parane niin sitten ei, joten menisin ulos vaikka pää kainalossa, jos taivas selkenisi ja revot riehaantuisivat. Tähän väliin otin lisää hunajaa ja inkivääriteetä. Taivas sekä nenä pysyivät edelleen tukossa.
Tuntia myöhemmin hunaja-inkivääri huuruissani vilkaisin vielä kerran ikkunasta. Mitä ihmettä,-idän puolella taivasta näkyi Kuu. Räpäytin silmiäni kerran-kaksi siinä ikkunan ääressä seistessäni, mutta Kuu ei kadonnut minnekään. Seuraavaksi jalkani ottivat automaattisesti suunnan työhuoneeseen, talomme pohjoisen puolen ikkunaan. Näkymä ikkunasta tarjosi tähtiä, sumua, pilviä ja…korkean Kuun valaiseman revontulikaaren! Ei ole todellista, nyt nenäliinat taskuun ja viivana ulos tarkastamaan tilanne. Jossain välissä aavistuksen heikot revontuliarvot olivat skarpanneet ja huimasti. Revontulikaari näkyi jo vastapäisen pellon puiden yläpuolella Kuun valosta huolimatta komeasti. Samalla se yritti aktivoitua lännen puolelta, muutamia haparoivasti syttyviä korkeita punertavia, yläosasistaan sinisiä säteitä ilmaantui vihreään kaareen. Jassos. Näytelmä oli alkamassa. Käännyin ympäri ja törmäsin flipperikuulan lailla takaisin sisätiloihin hakemaan kameraa sekä jalustaa. Joko oviaukko on pienentynyt tai tasapaino hieman heitti. Kävin sutimassa vauhtia aina olohuoneen puolelta ja huikkasin tukkoiselle sohvaeläimelle Rikulle terveiset “repolaisiamäämeennytmoi” ja säntäsin auton avaimet kädessä pihamaalle. Revontulikaaren nousu silmissä kertoi, että nyt oli Kosken flikalla oikeasti kiire. Avasin auton takaoven ja lappasin kameran jalustoineen kyytiin. Jännityksestä tärisevin käsin käynnistin auton ja ajoin lähellä olevalle Sorolan peltoaukealle.
Kun pääsin autosta ulos ja sain kameran jalustalle, lähti idän ilmansuunnalla revontulikaari venymään ja se venyi koko mitaltaan kuin valtava, vihreä kuminauha kohti etelää. Samassa lännen puolen kaareen ilmaantui korkeita punertavia pilareita. Kuvaussihti oli vähän mitä oli, olon ollessa hieman hutera. Koetin sommitella vauhdissa ja kurkkia pyörtymättä väliin pää alaspäin takanäytön kuvia (seuraavassa kamerassa on muuten pakko olla kääntyvä näyttö!) Keskittyminen vähän hapuili, sommittelu ei oikein toiminut ja parista kuvasta tuli vähän torsoja. Osaan siis edelleen ottaa myös huonoja kuvia, tämä on lohdullinen tieto 😀 Kädet tärisivät hetki hetkeltä enemmän, päivällä ei oikein ruoka maistunut ja verensokerit kyntivät nyt tietenkin pohjamudissa. (Olin varannut reissuun suklaapatukan, mutta en muistanut sitä ollenkaan äksönin keskellä) Kaikki keskittyminen oli 101% taivaalla, samalla yritin pysyä pystyssä ja suunnata kameraa kohti eniten liikkuvia reposia. Nämä revontulet olivat todella nopeatempoiset ja liikkuivat hengästyttävää vauhtia pitkin taivasta.
Revontulivyö venyi kohti zeniittiä eli taivaan lakea ja muodosti samassa komean ja laajan, silmällekin vihreänä näkyvän muodon nimeltä revontulikorona. Nostin katsettani ylöspäin ja voi että, miten ihanaa, nyt nenäkin aukeni. Säädin kameran ylöspäin kuvaamaan koronaa ja napsin Kuun valaisemalta pellolta kännykällä ympärilleni muutaman havaintokuvan. (onneksi vilkaisin kameran takanäyttöä, Kuu riitti tuomaan oikein kunnon linssiheijastukset eli flaret korona kuviin. Hetki meni säädellessä linssin kulmaa heijastuksien estämiseksi) Kun suoristin ruotoni oli ympärilläni maagisen näköistä. Punainen näkyi selkeästi myös silmälle. Samassa huomasin lännen suunnalla revontuliverhon, joka näytti leviävän alas keskitaivaalla hilluvasta koronasta. Poukin sinne tänne kameran kanssa aavistuksen ahtaassa kuvauspaikassa, vetelästä-jäiseen vaihtuvalla alustalla. Onneksi kengissä oli nastat.
Puoli tuntia oli sanoinkuvaamattoman upeaa. Revontulet tanssivat melkein täyden Kuun valossa jäisen ja sumuisen pellon yläpuolella. Värikkäiden tapahtumien taustalla huhuili sarvipöllö, ja hieman keskemmällä peltoa Sirppujoen tulva-alueella olivat kilvan äänessä joutsenet, kurjet, hanhet ja töyhtöhyypät. Vallitsi siis viimeisen päälle keväinen fiilis. Ja sitten, kuin nappia painamalla revontulinäytelmä sammui, yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja taivas tyhjeni muutamassa sekunnissa melkein kaikista repolaisista. Parhaimmillaan reilun puoli taivasta peittäneet revontulet kutistuivat hetkessä matalaksi, diffuusiksi kaareksi alas horisonttiin. Melkein arvasin syyn katsomatta kännykkää, aurinkotuulen bz-niminen arvo *) oli todennäköisesti keikahtanut plussalle ja vaikutus näkyi yleensä meillä etelässä heti, -ja näin olikin käynyt, kun lopulta sain kaivettua kännyn esille jumittavan vetoketjun takaa. Sumu lipui takaisin Sorolan pelloille. Vallitsi lähes käsinkosketeltavan epätodellinen fiilis, kaikki äänet tuntuivat loppuvan kuin taikaiskusta. Ei millään olisi uskonut, että hetki sitten revontulet olivat tanssineet hulvattomasti pitkin taivaankantta ja pellolla oli ollut todelliset lintubileet! Sumun perässä marssi pilvien armeija ja muutaman minuutin sisällä taivas oli lonkeron harmaa. Olin valtavan mielissäni onnistumisesta, mutta aavistuksen huonovointinen tunnin heilumisen johdosta. Pakkasin kameran pois, räpelsin jalustan kasaan ja hyppäsin autoon. Hyvä, että sain edes avaimen osumaan virtalukkoon 😀
Päästyäni kotiin oli ihan “tukka pystyssä”- fiilis ja hipsin kiltisti takaisin sohvalle, josta olin vain tunti takaperin lennähtänyt ulos. Riku kysyi aavistuksen nasaalisella äänellä : miden sujui, saitko midään kuvattua? Vilkaisu naantalin auringon lailla säteilevään vaimoon taisi tuoda vastauksen ennenkuin ehdin kommentoimaan mitään. Kyllä olo yleensä paranee, kun pääsee keikalle osallistumaan ”revontuli-rokkiin”. Revontulilla (tai ulkoilulla) taitaa olla vähän parantava vaikutus, näes seuraavana päivänä olo oli huomattavasti parempi ja siitä mentiinkin sitten asteittain kohti parempaa.
*) Bz arvosta sen verran, että kuvitelkaa se oveksi. Kun arvo on plussalla eli vihreällä, on revontulilta ”ovi” kiinni. Siellä repolaiset sitten odottelevat pääsyä estradille. Kun bz arvo painuu miinukselle eli punaiselle, kuviteltu ovi aukeaa ja revontulet pääsevät ovesta perille ilmakehään. (samalla luonnonilmiökuvaajille tulee hitokseen tekemistä) Kalustona kuvissa Canon EOS 6D, Irix Blackstone 15mm. Isot 800-1600, f2.8-3.5, 2-10s
Kivaa kevään jatkoa lukijoille!
-Pike
Illan revontulipiristyksen saldoa:
Yksi kommentti “Revontuli-rock”
Vastaa
Vettä kengissä
18.3.2024 Kuu näkyi Porin Karhukamerassa komeasti ja se oli saamassa ympärilleen yhtä tavallisimmista halomuodoista eli 22° rengasta. Otin kupposen kahvia odottaessani Kuun näkymistä meillä Laitilassa ja siirryin ulos tarkkailemaan taivaalle kehkeytyvää tilannetta. Kamerarepun olin pakannut toiverikkaasti jo iltapäivällä. Tämä havaintoehtoo oli käynnistynyt yli odotusten. Illan suussa lenkillä näimme Rikun kanssa auringolla hienon ylläsivuavan, sivuauringot ja pätkä 22 asteen rengasta. Kokemuksesta tietää, että mikäli illalla näkyy taivaalla tämän kaltaista näytelmää, kannattaa Kuun näkymistä odottaa kamera valmiina, Kuu halottaa siinä missä Aurinkokin. Halot muodostuvat pienistä jääkiteistä, ja kiteen kidemuodot määräävät pitkälti sen, minkä näköinen halo taivaalla tulee näkymään.
Olin muutenkin valmis niin sanotusti radalle, seuraavana päivänä ei olisi aamuheräämistä ja olo oli todella hyvä, Horton sekä trige loistivat poissaolollaan ja flunssakin oli (hetkellisesti kylläkin) tyyntynyt. Tuli olo, että nyt olen iskussa pitkästä aikaa! Tai ainakin sielpäi! Niin siinä sitten kävi, että kun Kuu ilmaantui meille se oli samantien saamassa ympärilleen varsin mallikelpoista rengasta. Join nopsaan pihalla loput kahvit, ravistin mukin tyhjäksi ja menin kipin kapin sisätiloihin, otin kamerarepun mukaan ja huikkasin Rikulle, nyt tätä naista viedään ja saattaa mennä reissussa tovi. Kaunis kevätilta alkoi taittumaan yöksi ja seireeninomaisesti se kutsui seikkailemaan. Kuun halot ovat siksi toiseksi varsin mukavaa, verkkaista kuvattavaa. Erilaisia kuvaussuunnitelmia Kuun haloille oli olemassa tukku jos toinenkin, mutta annoin illan kuljettaa minua paikasta toiseen. Pieni “ongelma” oli juuri nyt Kuun suunta joka oli korkealla etelälounaassa ja se on meillä melko haastava sijainti maiseman suhteen. Ajattelin ensin ajaa muutaman kilometrin päässä olevaan Untamalan kylään, mutta loppujen lopuksi pääsin kotoa huikeat 640 metriä, kun oli pakko nykäistä Mitsuhitsi tien sivuun Kuun halotellessa tuossa kohtaa taivaalla jo reippaasti. Samassa hokasin että “hei, täähän onkin nyt ihan paras paikka kuvata”. Miten tuttuja maisemia ei aina tule miettineeksi kuviin ensimmäisenä? Naapurikylässä Palttilassa kyläidylliä halkoo kaunis tie juuri passelisti Kuun suuntaan ja se sopisi kuviin kuin nenä päähän tai hauki rantakaislikkoon. Miksi siis lähteä vielä takapihaa kauemmas?
Tarkkailin tilannetta tien poskessa kamera valmiina. Kiinnitin huomion heti nättiin, mutta hieman suttuiseen 22°renkaaseen, joka muodostui yläpilviin. Aivan halon alareunassa oli jotakin kirkastumaa. Mutta mikä ihmeen halomuoto loikoo Kuun vasemmalla puolella? En tunnistanut sitä, halot ovat kun ovat vielä toistaiseksi ydinosaamisalueen ulkopuolella. Jälkeenpäin selvisi, että kirkastuma oli allasivuava 22° rengas. Horisonttirengas ilmaantui settiin mukaan juoksennellessani mäkeä innostuneesti ylös-alas ja ylläsivuava sai Kuun näyttämään suurelta silmältä joka pitää seuraa itsekseen asetuksia ääneen mutisevalle kuvaajalle. Tällaista reissua olen jo kaivannut pitkään!
Liikennettä oli jonkin verran mikä teki liikkumisesta ja valotuksista tiellä hankalaa. Innoissani olin jättänyt kaiken lisäksi heijastimet kotiin. Aina liikenteen antaessa periksi säntälin pitkin poikin sommitellen kuvaan tietä kehystäviä näyttäviä mäntyjä, koivuja ja Kuun haloa samalla kuunnellen mahdolllsia lähestyviä auton ääniä. Joutsenet kailottivat läheisellä pellolla niin, ettei ajatuksiaan tahtonut kuulla. Siksi toiseksi keväisessä yössä kuunvalossa kulkeminen on ihan oma juttunsa ja tälläinen reissu on lähes pakko heittää aina, kun siihen on mahdollisuus. Aikaisempina vuosina en ole ikinä ollut näillä vastaavilla säillä kunnossa vaan estynyt lähtemään lähinnä päänsärkyjen vuoksi. Kirkas auringonvalo tai Kuun valo on riittänyt laukaisemaan epätavallisena esiintyvän Hortonin päänsäryn. Vajaa vuosi sitten aloittamani uusi kerran kuussa injektoitava estolääkitys suoraan sanoen rokkaa ja on toiminut upeasti ja nyt sai tuijottaa Kuuta ilman pelkoa päänsärystä! Voitte vaan kuvitella miten huikea oli vallitseva fiilis, kun ymmärsin kivuttomuuden tarkoittavan sitä, että pääsen vihdoinkin opiskelemaan haloilmiöitä. Huhtikuu on muutenkin haloilmiöiden juhla-aikaa joten parempaa voi olla vielä luvassa, toivottavasti sää (ja pää) pysyy kunnossa!
Ja mitä tulee osioon ”rauhallinen kylätie”, niin ei se kovin rauhaisa ollut, vaan pimeydessä oli ihan älytön meno. Eläimiä riitti. Välillä sorkkien ääntä ja kopinaa kuului edestä, väliin kuvaajan selän takaa ja tuntui, että nelijalkaiset olivat ruuhkaantuneet poluille. Ja keskellä tätä zoolandiaa sättäsi jälleen kuvaaja-tätönen onnesta soikeana. Muistin kesken kaiken kylätien varrella kasvavat hienot, vänkyrät omenapuut. Nakkasin kameran ja jalustan syliini ja kipitin mäkeä pitkin ylös omenapuiden luokse. Tätä sommitelmaa onkin tullut mietittyä ohimennen monta kertaa vuosien varrella, mutta Kuu on ollut aina liian matalalla tai väärässä suunnassa. Nyt Kuu halotteli aivan passelisti juuri oikeassa kohdassa taivasta maisemaan nähden. Otin muutamia ruutuja, vaihtelin asetuksia ja mietin seuraavia sommitelmia. Sitten muistin kännykän, pitänee ottaa vertailuruutu. Niinpä napsin kirkastuneesta halosta vertailun vuoksi perättäiset kuvat. Kännykän AI toimii yleensä hienosti, mutta nyt huomasin erään epäkohdan kuvissani. Kännykän kuvassa Kuun ympärillä näkyi ylimääräinen 9°asteen rengas sekä värillinen kehä, mutta järkkärillä kuvatussa ruudussa niitä ei ollut. Eikä myöskään havaintotilanteessa. Näköjään keinoäly tekee ylimääräisiä kehiä ja haloja kuviin, olkaas kuvatessa ja havaintoja tehdessä tarkkoina. AI-avustus kannattaa melkein kytkeä pois päältä, jos haluaa saada todellisuutta vastaavan kuvan. Ja ei, älkää kysykö mistä tämä johtuu, en tiedä.
Mitä jos seuraavaksi ajaisin Salonkylän tien alkuun? Aukeaa riittää ja etualalle saisi tien ja todennäköisesti ojista vesielementtiä! Tuumasta toimeen, tavarat kasaan, siirtymätaival käyntiin, auto parkkiin ja ulos. Otin kameran, jalustan ja hipsin pellolle. Samalla huomasin tulevan ongelman, etelästä länteen ulottuva tarkkarajainen pilvilautta oli nousemassa ja se lopettaisi jossain vaiheessa halobileet. Arviolta tunti olisi vielä kirkasta taivasta näkyvillä joten se aika pitää hyödyntää. Olin ollut reissussa huomaamatta jo kaksi tuntia, ajan kulumista ei noteeraa yhtään, jos on mielenkiintoista värkättävää. Sommittelin suoraa (kuvakulma oli hieman liian ahdas) halon kanssa kuviin, kun yhtäkkiä tuli mieleen eräs kohta vähän matkan päässä, ojan yli kulkee kapea sillan tapainen, se voisi näyttää kivalle etualalla Kuun valossa ja haloilla höystettynä. Asetin kameran ottamaan vielä yhtä kuvaa. Odotellessani ruudun valmistumista, otin askeleen-pari pimeässä taaksepäin, kun samassa jalan alta kuului “krak” ja lumen alla piilotellut jää murtui kengän alta. Vasen jalka hörppäsi vettä. Iiih, miten kylmää! Räpiköin nopsaan takaisin kuivalle maalle. Onneksi jalusta ja kamera olivat ok ja lätäkön reunalla. Sytytin otsavalon ja tarkastelin aluetta. Vastasataneen lumen alla oleva vesilätäkkö oli ohuessa jäässä eikä se näköjään kantanut yhtään painoa. Simpura, onneksi autossa on vaihtosukat.
Sukkien vaihdon jälkeen kävelin kantamuksineni sillantapaiselle. Hieman 15mm oli ahdas ja jälleen jouduin peruuttamaan vähän matkaa pellolle. Muutaman askel pimeässä taaksepäin ajattelematta asiaa yhtään sen enempää ja seuraavaksi, upposin uudelleen. Kuului tuttu “blub” jalan kastuessa, tällä kertaa upposi oikea jalka. Löysin itseni kömpimästä jälleen tukevalle maalle. Fiilis alkoi olemaan vettä kengässä tai oikeastaan kengissä, sillä nyt kumpikin tossu oli märkä ihan sillee tasapuolisesti. Enää ei voi kuin nauraa ja suunnistaa autolle toteamaan, ettei toista paria villasukkia ollut tällä kertaa mukana. Onneksi jalassa oli nyt merinovillaa, se pitää jalan lämpöisenä vaikka kengät vähän kostuisivat,-näin siis sukkamainoksessa luki. Tässä tapauksessa kengät ennemmin kastuivat, mutta yllättävää kyllä, kylmä ei varpaille tullut.
Otin muutaman ruudun sillasta ja litisin sen jälkeen autolle. Halo alkoi heiketä taivaalla joten lähdin märkien jalkineideni kanssa ajamaan kohti kotia, mutta tarkkailin samalla Kuuta siinä ajaessani. Vähän ennen kotia vaikutti sille, että halo olisi vieläpä kirkastumassa, niinpä meille johtavassa risteyksessä käänsin auton vastakkaiseen suuntaan eli peltotielle. Täytyyhän kotikylästä yksi Kuun halokuva saada. Olin jo pakkaamassa kameraa, kun huomasin pohjoisen ilmansuunnalla kirkastumaa. Kuva kertoi siellä olevan vihreää väriä. Starttasin kotiin vaihtamaan kuivaa jalkaan ja kävin samalla morjestamassa Rikua. En ehtinyt eteistä pidemmälle, kun kuului iloinen hihkaisu “siellä muuten meni revontuliarvot punaiselle” Niinpä päätin käydä vielä ulkona, mutta ah ja voih,-muutaman minuutin sisällä olon aikana pilvilautta oli ottanut koko taivaan haltuunsa, niinpä kolmen tunnin seikkailun jälkeen hommat menivät seis ja jatkoin hyvillä mielin nukkumaan.
Mistä se höpisi tuossa aiemmin? Mitä ovat halot?
Haloilmiö (tai lyhyesti halo) on ilmakehän optinen ilmiö, joka ilmenee taivaalla näkyvinä erilaisina renkaina, kaarina ja kirkastumina. Halot syntyvät, kun Auringon, Kuun tai keinovalon valo taittuu tai heijastuu ilmassa leijuvista jääkiteistä. Toisinaan halot ovat väriltään lähinnä valkoisia, kun taas joissakin on selvästi havaittavissa kaikkia spektrin värejä, minkä takia värikkään halon voi sekoittaa sateenkaareen. Kiteiden rakenne, sekä niiden asento on leijaillessa kohti maata sekä Auringon tai vastaavan valonlähteen korkeus vaikuttavat siihen, millaisia haloja taivaalle muodostuu.
Canon EOS 6D ja Irix Blackstone tallensivat halot, Irix ei ole ehkä maailman paras linssi halokuvaukseen, se hieman vääristää näkymiä. Linssiostoksille en nyt kuitenkaan tämän vuoksi rupea, vaan näillä mennään. ISOt olivat 100-400, f2.8-3.5, valotusajat 12-20s.
Antoisaa koittavaa halohuhtikuuta lukijoille!
-Pike
Kuvia illan ja yön varrelta:
Vastaa
Haastetta kerrakseen
3.3.2024 repomittarit huusivat hoosiannaa jo iltapäivällä, samoin teki allekirjoittanut mielessään pilvisyyden suhteen. Mittarien ja pilvikarttojen syynäyksen jälkeen alkoi pienimuotoinen hermoilu, kestäisivätkö aurinkotuulen arvot iltaan asti. Pakkasimme kuvaus tavarat aviomieheni Rikun kanssa valmiiksi-ennenkin on rannikolla nähty sään suhteen ihmeitä. Idempänä olisi ehkä ollut mahdollisuus kirkkaalle taivaalle, mutta viikon Turussa allergiatesteissä hyppäämisen jälkeen olen niin persaukinen, että sieluun tuulee, niinpä kuvauspaikka piti sijaita lähellä. Lisähaasteen iltaan toi se, että selässäni ja käsivarsissani oli aika rutkasti meneillään oleviin allergiatesteihin liittyviä teippauksia jotka eivät saisi mielellään irrota eli hikoilemista ja rasittamista täytyy välttää. Lisäksi jarruna oli se seikka, että aamuvarhaisella meidän pitäisi olla Tyksissä. Onneksi matkabudjetti naapurikylään ei huimannut bongarien päätä.
Seitsemän maissa illalla jännitti jo todella, arvot olivat punaisella koko maassa ja taivaalla edelleen pilviä, joista valtaosa oli “onneksi” ylästroposfäärin pumpulipalleroita. Suurimman huolen aiheuttivat uhkaavat keskipilvilautat, joita syntyi merellä lännessä. Mitä lähemmäs pimeyden saapuminen tuli, sen enemmän alkoi perhosia lepattamaan vatsassa ja tuntui, että ne kaikki ovat lähdössä lentoon yhtäaikaa. Kovat olivat arvot, vaan näkisimmekö tänään sittenkään mitään?
Jälleen tuli todistettua myös eräs seikka; mitään ei näe, jos jää sohvalle, vaikka se kieltämättä hieman houkutti ajatuksena. Vallitsevan pilvisyyden lisäksi lähtiessä puhalsi idästä varsin napakka, kylmä tuulenvire josta kolmoishermo ei tykkää. Tuulta valitettavasti tarvitaan taivaan puhdistamiseen, niinpä suojasin lähtiessä pääni ja kaulan alueen erityisen huolellisesti. Piha-alueindeksi eli tovin seisoskelu ulkona tumput suorina kertoi, että vallitseva pilvityyppi oli edelleen keskipilvien lisäksi palleropilveä, joka mahdollistaa tuurilla- ja tällä napakalla tuulella myös ne kuuluisat aukkopaikat. Tänään olisi pakko päästä kuvaamaan jo siitäkin syystä, että Laitilan Sanomien kolumni ja Ursan blogin deadline alkavat ns. “paukkumaan” ja kunnon repolaisisten näkemisestä alkaa olemaan jo aikaa. Parista Kuuta esittävästä kuvasta ei pitkää juttua vaan irtoa ja valehtelematta melkein kuukauden jatkuneen pilvi-laminaatti-tuulisuuden ynnä muiden vastoinkäymisten jälkeen muutama tunteroinen ulkona hyvässä seurassa kuulosti oikeasti ihan hyvältä idealta. Ei muuta kuin reippaasti radalle, reissu ei ota jos ei annakaan. Sovimme yhteisesti kuvaamiselle ja havaintojen teolle takarajan joka oli klo 22 ja sen jälkeen kotiin (arvaatte varmaan miten kävi?)
Polkaisin Mitsuhitsinä tunnetun punaisen paholaisen käyntiin ja ajoimme täynnä jännitystä puoli kahdeksan maissa kytispellon pieleen. Hyvä, että ehdin edes autoa pysäyttämään, kun Riku jo katosi vauhdilla pellolle. Huomasi, että toisella osapuolella alkoi myös olemaan repolaisia ikävä. Pudotin auton avaimet taskun pohjalle ja seurasin aviomiestäni pimeyteen. Rikun otsalampun valokeila poukkoili edelläni pitkin aukeaa ja huudahdus “jää kantaa hei tosi hyvin” kuului kauempaa pimeydestä. Yhtäkkiä aukean laidalta kuului kovat “rousk-rousk-tömps” äänet joita Riku ei millään voi saada aikaiseksi. Pellolla oli siis joku kolmaskin. Kaikesta päätellen edellämme liikkui jotain todella isoa, veikkaus hirven suuntaan. Niiden jälkiä on ollut useasti hangella ja muutama on tullut nähtyä yöaikaan. Joka tapauksessa pimeässä särkyvän jään ja painavien askelien ääni oli ihan häkellyttävän kova. Odottelimme hetken paikoillamme, jäidensärkijä kulki onneksi poispäin, hyvä niin. Annoimme silmiemme tottua pimeyteen. Näytti hyvältä vaikka näytti pahalta, näes se osio, mitä taivasta näkyi, vihersi voimakkaasti aina etelän ilmansuuntaan asti. Pilviä tuli ja meni kaiken aikaa ja vallitsevat revontulet olivat lähinnä stabiilia, vihreää diffuusia mössöä, mutta sitä olikin sitten kaikkialla! Rakopaikat pilvissä olivat suurenemaan päin, niinpä vetäydyimme pois tuulesta autolle hetkeksi lämmittelemään. Ehdimme istua vain muutaman minuutin, kun tuli voimakas etiäinen, että kannattaa ehkä vilkaista taivasta. Astuin autosta ulos ja samassa näin lounaan puolella pilvi raossa ihan Steven näköisen kaverin. Vaalean pinkki ilmestys kurkisteli pilvien lomasta. Nappasin nopsaan kännykällä siitä kuvan ja heitin järkkärin jalustalle. Pahuksen pilvet, nyt ne häiritsivät todella. Steven näköinen tuo ilmestys joka tapauksessa oli, mutta kuten aiemminkin on tullut todettua, niin tunnistus on todella vaikeaa, koska kokonaisuutta ei näe. Ja jälleen humpsahti taivas tukkoon peittäen näkyvyyden. Pilvistymistä seurasi muutama tästä sensuroitu “piip ja “voihan piipin piippi”-sana.
Okei, eli tänään sopii odottaa taivaalle vaikka ja mitä muotoja. Tästä kehkeytyi ihan kunnollinen retki pitkästä aikaa! Mahtavaa! Pyörimme suurinpiirtein ympyrää tuosta hetkestä eteenpäin. Mitä tahansa voi tapahtua missä tahansa ilmansuunnassa, kunhan vaan olisi näkyvyyttä! Koska vihreä väri näkyi pilvien lävitse ja rakosista selvästi, seuraavaksi hulluttelimme hieman selfieiden kanssa,-tämä on muuten hyvä keino saada taivas avautumaan.
Muutaman ruudun jälkeen pohjoisen puolella alkoi pilven reuna laskemaan ja sen takana kurkkiva revontulikaari kirkastumaan. Myös idän ilmansuunnan puolella hengaavassa kaaressa tapahtui pientä aktivoitumista, muutama punertava säde syttyi vihreän revontulivyön yläpuolelle. Jostain syystä liikennettä oli kylätiellä aivan hirveästi ja autojen ajovalot häiritsivät kuvaamista. Tässä kohtaa lähdimme kävelemään vähän pidemmälle pellolle. Meinasin heittää kamerarepun selkääni, kun muistin sairaanhoitajan sanat “ei sitten reppua selkään, koska teipit”. Riku nappasi repun pyytämättäni kantoon, itse otin jalustan ja suoritimme rivakan siirtymisen keskelle peltoa. Vuosien saatossa olemme oppineet auttamaan toisiamme pyytämättä aina tiukan paikan tullessa ja sanaton viestintä toimi taas hienosti. Tuli heitettyä kävellessä napakat yläfemmat ja tuuletettua oikein kunnolla, tuntui uskomattoman hienolta päästä jahtaamaan yhdessä revontulia! Kun jalusta oli uudelleen pystyssä, pilvet antoivat yllättäen keskitaivaalla periksi ja revontulet alkoivat selkeästi virkoamaan. Kului muutama minuutti ja päidemme yläpuolella zeniittiin syttyi uskomattoman hieno revontulikorona.
Revontulivyö oli erikoisen näköinen, jännän sahalaitainen ja näytti paikoin, kuin se olisi liekehtinyt. Kaakon ilmansuunnalla diffuusi, toinen vihreä repokaari venyi venymistään ja kurkotti taivaankannen poikki kohti lounasta. Kaaren edellä lipui selkeästi sykkivä, vihreä läiskä. Lopulta vihreä kaari kulki halki taivaan ja sen kylkeen syttyi komea revontulikorona. Alkuun korona oli melko maltillisen kokoinen ja liikkui rauhallisesti kuten muutkin revontulet. Rauhallisuus ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä kun revontulet löivät sykintävaihteen silmään alkoi taivaalla vihreän koronan vauhti kiihtymään ja tässä vaiheessa varkain päidemme ylitse venyneet vierekkäiset revontulikaaret kävivät välkkymään!. Seuraavaksi välkehdintää olikin jo kaikkialla revontulissa ja kaaria hahmottui taivaalta parhaimmillaan neljä. Oli jännittävää seurata kirkkaimpien vöiden ja kaarien sykintää, näytti kuin joku olisi räpytellyt jossain yläkerrassa sähkökatkaisijaa “päälle-pois päältä”. Se oli sanalla sanoen ihan mykistävän näköistä ja kylläpä sitä tunsi ihminen itsensä nöyräksi jälleen.
Kun pilvet antoivat hieman enemmän periksi oli taivaalla jo ihan hurlumhei-meininki. Kierros kierrokselta koronan meno keskitaivaalla kävi villimmäksi, se kasvoi täyttäen taivaan sekä 15-millisen laajakulman laidasta laitaan ja näytti kuin taivaankannelle olisi viritelty jättiläismäisiä stroboja. Kuvaaminen olikin yhtäkkiä totista työtä, huomasin hikoilevani syvällä talvitakkini uumenissa ja miettiväni, että toivottavasti allergiayksikön teippien liimat olivat juuri niin järeät, mitä luvattiin. Seuraavana päivänä sitten selviäisi, ovatko Tyksin teipit koko illan revontuliretken kestäviä.
Lännen ilmansuuntaan syttyi revontuliin punaista, joka näkyi varsin hyvin silmälle ja jonka Riku noteerasi hihkumalla “hihheitä” ääneen. Käänsin itsekseni hymyillen kameran kohti länttä ja jatkoin kuvaamista. Yksin on kivaa olla välillä reissussa, mutta porukalla bongaaminen on vielä mukavampaa, kun onnistumisen ilon voi jakaa heti paikan päällä ja ihmetellä ilmiöitä yhdessä isoon ääneen. Yksi neljästä revontulivyöstä alkoi olemaan todella kirkas ja oli vaikea saada sitä sekä taivaankannen poikki kulkevia sykkiviä repolaisia samaan kuvaan ilman, että kirkkaimmat kohdat palaisivat valotettaessa puhki, niinpä laskin valotusaikaa reippaasti. Ihan sama minne katsoi, niin tapahtumia piisasi ja valitettavasti myös pilviä ja utua. Kello 22 maagisen takarajan lähestyessä katsoimme hetken toisiamme silmiin, siitä takaisin taivaalle ja seuraavaksi Riku rikkoi hiljaisuuden. “eihän mennä vielä, koska tuo revontulikorona”. Meikäläistä ei enempää tarvinnut yllyttää ja yhteinen päätös lykätä kotiinlähtöä syntyi siltä seisomalta. Nyt on revontulien aika, vedetään lonkkaa sitten myöhemmin!
Yhdentoista aikaan alkoi saapumaan sumua ja lännestä meren suunnalta lisää pilviä. Päätimme luovuttaa ja lähteä valmistautumaan seuraavaan aamuun joten suunnistimme kotiin. Autossa kävi kauhea kilpa-pälpätys kaikesta illan aikana nähdystä. Kotipihalle saavuttuamme korona syttyi keskitaivaalla jälleen uuteen loistoon ja päätin kuvata vielä tovin sitä. Jostain kauempaa kantautui huuhkajan syvää baritoni-huhuilua ja lähipelloilla joutsenet ylistivät kilvan tulevaa kevättä. Yllättävää kyllä, taivas kirkastui klo 23.15 aivan täysin, joka sai hieman päästelemään ärräpäitä (ei sitten yhtään aikaisemmin olisi voinut…?) Kävin vielä puoli kahdentoista maissa ulkona haistelmassa kevätyötä, jäljellä oli enää matala revontulikaari sekä himmeitä, sykkiviä revontulia ja valtaisa, sankka sumu. Joutsenten jatkaessa oodia keväälle oli aika taputtaa itseään ja aviomiestä jälleen hartioille ja käydä hyvillä mielin nukkumaan.
ps. Ne teipit muuten pysyivät selässä, ei tapahtunut minkään sortin kuoriutumista tai irtoilua. Järeää kamaa, niin koetut reposet kuin allergiayksikön teipitkin.
Ps 2. n.klo 21 ja 23 on eteläisellä taivaalla näkynyt SAR. Parhaat mahdollisuudet sen havainnointiin on ollut aivan eteläisessä Suomessa. Mikäli sinulta löytyy kuvallinen havainto punaisesta Sar-kaaresta, talletathan havaintosi Taivaanvahtiin.
Illan aikana käytetyistä asetuksista sen verran, että pääosin aukko oli 2.8-3.5. Isot pyörivät 1600-4000 välillä. Korona kuvat ovat melkein kaikki kuvattu 4000 isoilla ja viiden sekunnin valotusajoilla, toiveena oli saada yksityiskohtia esiin koronoista ja se onnistui. Liian pitkä valotusaika nopeaa revontulikoronaa kuvatessa kostautuu ja hienot yksityiskohdat sulavat helposti mössöksi. Valotusajat muissa kuvissa olivat 5-10s.
Toivotaan maaliskuulle kirkkaita taivaita, se on revontulien sesonki menossa nyt. Pienilläkin arvoilla voi näkyä huimia näytelmiä näinkin etelässä. Hyviä ja antoisia kytistelyhetkiä 🙂
-Pike
Illan kuvallista saldoa:
Vastaa
Eläinratavaloa etsimässä
Tammikuu meni parannellessa piikitettyä lonkkaa ja neuvotellessa ortopedin kanssa tulevasta liikunnasta- jalan lävitse meno hangesta ei ole enää tästä eteenpäin suotavaa ja piste. Ortopedi suositteli hankkimaan lumikengät loppukauden hankitaaperruksiin, joten löysin itseni ja puolisoni Rikun 9.2.2024 niitä hankkimasta. Olen kokeillut lumikenkäilyä viimeksi nuorempana joten ihan uusi ei tämä juttu ollut, vaan täysin unohduksissa. Lumikengät piti tottakai koeajaa heti eikä hetken päästä ja kävimme Rikun kanssa päivällä Laustilla tasaisella pellolla harjoittelemassa kenkien kiinnittämistä ja liikkumista. Yritin muistella isän lumikenkäily neuvoja, vaapu kuin ankka jos muuten ei etene. Niin kaksi kappaletta ankkoja vaappui päivällä edestakaisin ja pitkin poikin avaraa peltoa. Oli siinä ohikulkijoilla ainakin hauskaa.
Iltasella oli tarkoitukseni ajella Pyhärannan suuntaan. Tällä kertaa heittäisin keikan ihan yksin, Rikulla oli muuta menoa. Ilmiön nimeltä Eläinratavalon aika on alkamassa ja Kuu loisti poissolollaan. Iltapäivällä lumikenkäilyn jälkeen aloin pakkaamaan tavaroita, tipautin akun laturiin ja tsekkasin, että kaikki tarvittava löytyy. Sitten oli aika käydä taas pihalla pälyilemässä, miltä taivas näyttää, juoda kahvit ja rentoutua hetki ennen jäisille teille lähtöä. Ihan kuin luontomutsi olisi tiennyt vuosipäiväni lähestymisestä ja yhdeksännen päivän ilta tummui todella selkeänä, ei pilvenhattaraakaan ja kaikki oli melko täydellistä paitsi….miinus se tosiseikka, että meillä oli ihan hirveä meteli joka kantautuu pihalle niinkin pitkältä kuin Kalannista. Seisoin kahvikuppineni pihalla ja kuuntelin riipivää ääntä, kaivinkoneen kauhan raapiessa jäistä kalliota pitkin tuli aavistuksen huono olo. (erityisherkälle ääni on silkkaa kidutusta,-sama efekti kuin kynsillä joku raapisi liitutaulua) Kalannin rapakivi kalliot saivat nyt purkutuomion valtaisan aurinkovoimalan vuoksi,-mikä on aavistuksen surullista ja jotenkin ironista. Että ollakseen ”vihreä” pitää luontoa hävittää, eikun siis mitä? Hupsista, sinne meni muutama miljardi vuotta maapallon historiaa murskeeksi. Alueen tuottamat äänet kantautuvat meille nykyään hyvin, koska välistä on kaadettu kymmeniä hehtaareja metsää, mikään este ei ole enää pysäyttämässä äänen etenemistä maastossa. Viiden maissa illalla en kestänyt enää liitutaulu-efektiä vaan pakkasin tavarat ja suunnistin Pyhärantaan, minnepä muuallekaan kuin louhokselle, paikassa jossa ilmiö nimeltään Eläinratavalo on aiemmin näkynyt.
Louhos ei ole toiminnassa tällä hetkellä, joten olemme sopineet omistajan kanssa, että kameran kanssa yöllä heiluminen olisi peräti ihan suotavaa naftavarkaiden sekä lisääntyvän ilkivallan vuoksi. Alue on nykyään ihanan hiljainen, vain ohi ajavat autot tuovat ääntä. Sen sijaan siellä kuulee pöllöjä, ilveksiä, eri riistan ääntelyä ja joskus susia. (Laitilassa ei tahdo kuulla kuin kaivinkoneita ja traktoreita, pitänee opetella erottamaan Bronco John Deerestä.) Varhokylän vuosiin on mahtunut myös jännittäviä tapahtumia. Yksi pahempi “läheltä piti”- tilanne kävi muutama vuosi sitten ihmisten kanssa, kun todistin alueella vierailevia naftavarkaita. Kannattaa lukaista koko juttu Taivaantulien tytön blogista.
Tänä iltana häiriötekijät toivottavasti pysyttelisivät poissa ja taivas olisi auki Kosken flikalle, ja tuulet niin sanotusti suotuisat eli ei tuullut sitten hiukkaakaan. Paikanpäällä ähelsin autoon nojaten uutuuden jäykät lumikenkien remmit kiinni, heitin kamerarepun selkään ja otin jalustan käteeni, ja näiden liikkeiden jälkeen pimeys sai nielaista yhden kappaleen ilmiökuvaajia. Kello oli varttia vaille kuusi kun saavuin kuvausalueelle lumikengillä keinuen. Olin hieman aikaisessa Eläinratavaloa ajatellen, joten odottelin tovin tuijottaen tähtiä. Vähän jännitti, että miten paljon hento ilmiö on kärsinyt valosaasteen lisääntymisestä. Vaasan Eläinratavalo-jengin terveiset olivat huolestuttavia, valosaastetta alkaa olemaan liikaa. Odotellessani ilmiötä näkyvksi seisoskelin kädet taskuissa ja ihastelin hiljaisuutta ja tähtimäärää. Pieni tähdenlento vilahti miltein keskellä taivasta.
Kääntyessäni kohti länttä näkyi silmäkulmassa korkeahko valokiila. Terve kaveri, pitkästä aikaa! Eläinratavalo näkyi pelostani huolimatta! Ilmiö on palannut kevätiltojen seuraksi. Tein riemunloikan lumikengillä, hip huraa! Tästä kausi taas alkaa ja kohti kevättä mennään. Hetken täytti suunnaton riemu ja rakkaus tätä koko harrastusta kohtaan. Kameran saadessa ruudun valmiiksi ilmiö näkyi kameran takanäytöllä selvästi. Kokeilin kuvata ilmiön aukolla 2.4 sekä 2.8. ISOt olivat pääosin 3200 ja valotusaika 20s. Mahtavuutta, valosaasteelle allerginen ilmiö näkyy meillä edelleen!! Eläinratavalo on todella hento ilmiö, kiilamainen, kuin jättiläismäinen viistossa lymyävä valopilari ja se näkyy lännen suunnilla tunti-puolitoista auringonlaskun jälkeen. Eläinratavalon kärki hipoo helmikuussa Jupiteria ja myöhemmin myös Plejadeja. Andromedan galaksi näkyy hyvin pystyruuduissa, joten ruudulla on jopa ruuhkaa. Havaintosäistä ja valosaasteesta riippuen ilmiö on aika pitkäkestoinen näkyen tammi,-helmi, -maalis ja jopa huhtikuun alkupuolelle saakka. Nyt ilmiö kuitenkin näkyi silmällekin ihan hyvin. Tuleva maaliskuu on Eläinratavalon ja Linnunradan suurinta sesonkia.
Seuraavaksi pitäisi sommitella tälle mystisen kauniille ilmiölle joku kiva etuala. Päätin kiivetä tietä ylöspäin louhoksien keskellä olevalle pienelle kalliotasanteelle. Tai no, tietä ja tietä. Kohtuu puutonta ja tasaista alustaa ehkä ennemmin. Lunta oli paikoin vielä puoli metriä joten näin koko paikan normaalia korkeammasta perspektiivistä. Hangen päällä olin normaalia korkeammalla ja pääni hipoi alueen matalia mäntyjen latvuksia. Huimaa! Tältä tuntuisi olla vähän pidempi! Ponnistelin tomerasti pienen mäen ylös ja suuntasin kalliolle ja kapealle luiskalle louhoksien väliin. Pysähdyin ja laskin kamerarepun alas, jonka jälkeen suoristin selkäni. Siis wau. Tänne tuleminen oli kaiken vaivan arvoista, jälleen kerran. Kallion päältä avautui upea, 360° näkymä ja uskomattoman kirkas tähtitaivas!
Linnunrata alkaa pahus vie köllimään Rauman sataman valosaastassa, joten se oli hieman haastava tallennettava, mutta onnistui silti sinnepäin. Olin nyt alueella, jonne ei päässyt viime talvena, koska kuvauspaikkani ihan kirjaimellisesti räjähti, alueella ammuttiin pätkä kalliota murskeeksi. Räjäytykset ovat ihan siistejä, mutta peruuttamattomia tekoja ja luontoihmisen pitää vähän järkeillä asioita hyväksyäkseen tämän kaiken. Fakta on se, että ihmiskunta tarvitsee mineraaleja, ja ne on pakko ottaa kalliosta. Yhtään rakennusta ei rakenneta ilman louhoksia. Ihmiskunta ei edes söisi sivistyneesti lautasilta ilman kivitavaran hyödyntämistä. Ja meidän perheen yhteinen kakkosharrastus on kivien ja mineraalien etsiminen, hommassa on siis jälleen kaksi piippua. Louhoksissa on siis puolensa, niin hyvässä kuin pahassakin.
Räjäytetty alue toi kuviin uuden etualan. En tajunnut aiemmin, miten avonaiseksi entinen hieman sumppuinen ja ahdas paikka olikaan tullut, nyt kun jäljellä olevalle kalliolle viimein pääsi jalkaisin. Aloin miettimään maaliskuun revontulia, tässähän on ihan uskomaton näkymä, ainut miinus,-hyvin pitkä sellainen on Rauman suunta ja telakan valot. G2-G3 revontulimyrskun kuvaaminen on jatkossa mahdollista näkyvyyden suhteen.
Täytyy sanoa, että kannatti kiipeillä tähtipaljouden keskelle, vaikka pakkasherra hengitti -20 niskaan ja silmäripset kävivät jäätymään. Kuvien välillä täytyi tanssahdella puhdasta ilon tanssia, oli upeaa olla vihdoinkin reissussa pidemmän kaavan mukaan! Kylmyys hohkasi kallioista lumen lävitse, joten vipinää kinttuun oli ehkäpä ainut tapa pysyä lämpimänä. Välillä unohdin, että allani olivat lumikengät-niin helppo ne jalassa oli tallustella. Täytyy sanoa, ettei Eläinratavaloa kyllä tarvinnut hirveästi meillä tänä iltana etsiskellä, mutta kauden alun ei ennätyksiä täältä päin Suomea enää rikota, siitä pitää huolen Pyhärannan ja Uudenkaupungin lisääntyvä valosaaste. Oli hieman surullinen tai haikea olo, kun ymmärsin, että olen vuosien aikana saanut todistaa optimaalisen pimeyden kehdon muuttumista valosaastepyhäköksi. Jäänee nähtäväksi kauanko pidän hallussa Eläinratavalon näkemisen ennätystä (15.1.2020) tämän jälkeen, kun ledeistä tuli uusi musta ja Rauman sataman valot syö pienimmät näkyvät tähdet pois. Miksi varjeleessa täytyy valaisto koko maailma?! Nillitä, sinä ihmisparka, kun muuten et kykene vaikuttamaan.
Illan kuvalliseen saldoon sopi olla todella tyytyväinen. Lopuksi laitoin kädet taskuihini ja vaan pyörin ympäri ihaillen tähtipaljoutta. Hengittelin kylmää, tähtipölyistä ilmaa ja annoin ajatuksen tyhjentyä kaikesta lähiaikojen sälästä. Tää on niin mun juttu. Kuka kaipaa tuhansien hajuvesien marinoimia meditaatio rinkejä, kun voi tulla tyhjentämään päänsä hiljaiseen paikkaan ihan itsekseen samalla saaden jotain näkyvää aikaiseksi? Lännen taivaalla Eläinratavalo nikkasi silmää,-kevät on täällä ihan pian ja ilmiön varsinainen kuvaussesonki alkaa, tulee kevätpäiväntasaus revontulineen ja Eläinratavalo löytyy jokaisena selkeänä, kuuttomana iltana seuralaiseksi ainakin maaliskuun lopulle saakka. Mahtavaa.
Paluumatkalla rusakko aiheutti hieman harmaita hiuksia syöksyessään Untamalan raitilla Mitsun keulan eteen. Napsakasti sain ajovaloihin jähmettyneen pupun väistettyä. Untamalassa pysähdyin vielä hetkeksi ja kuvasin planeetta Jupiterin Mitsun kanssa. Hieno reissu, pitkästä aikaa. Tää on mun juttu, kai mainitsin sen?
Kiinnostuitko Eläinratavalosta ilmiönä? Tästä Zeniitin juttuun.
Tähtikirkkaita taivaita!
-Pike
Vastaa
Operaatio Kesäterässä
Ursan blogiin asettamani ”oma” deadline lähestyy ja pitänee hyväksyä tosiasiat, nyt en saa teille lukijoille tuoretta kertomusta aikaseksi en sitten millään, kuvausolosuhteet ovat olleet meillä täällä lännessä huonoakin huonommat. Joko on kirkasta, mutta tuulee niin, että kolmoishermo-potilaan pää irtoaa tai sitten vallitsee pilvisyys. Extrajännärinä joka puolella on nyt lisäksi myös tappoliukasta, vaikka olisi alla nastaa nastan perään. Nimittäin se fiilis ja se tunne, kun kääntyessäsi kotipihalle hokaat, että etupää kääntyy, mutta takaosa vikuroi ja seuraavaksi totean ääneen ”kah, mielenkiintoinen tilanne, Mitsun takapää ohitti juuri etupään”. Tiesin, että on liukasta, mutta että näin liukasta, ettei kääntyminen kotipihalle lievään alamäkeen luonaa edes kävelyvauhdista? Seurauksena oli sitten kuviokelluntaa ja sata kättä ratissa tuossa naftin postimerkin kokoisella rintamamies-talon pihamaalla ja nätti loppuparkki-piruetti siihen päälle josta Vatanen olisi antanut tyylipisteinä ainakin toivottavasti ysin. Eli lyhyesti tuli suoritettua autolla varsin hillitty loppuliuku pihamaalle ja täydellinen telemark-parkki kaksi senttiä työhuoneen seinästä, eli varaa jäi vielä… Taittuuko jatkossa varmasti? Taittuu taittuu. Ei muuten taitu tällä kertaa, nyt aukeaa suosiolla tarinalipaston alin laatikko ja on aika käynnistää jälleen aikakone. Varpaat jonnekin lämpöiseen ja kädet kohti kattoa, nyt mennään! Tervetuloa mukaan ikimuistoiseen yöpilvien täyttämään kesäyöhön vuodelle 2021!
Operaatio Kesäterässä
3-4.8.2021 facebookin messenger kilahti alkuyöllä Peussan Mikon toimesta. Viesti kuului: “Hälytys, yöpilviä koillisessa!” Kaikki arvaavat, että lauseesta alkoi vimmattu säpinä meillä kotona. Sallinette teinimeininki -huudahdukseni tähän väliin, oikeasti tämä yö oli ihan sikamakea, mutta sitä ei ihan uskonut näytelmän alkumetreillä. Vielä puolenyön aikaan valaisevat yöpilvet pötköttivät melko alhaalla pohjoisen horisontissa hyvin pienellä alueella. Ne olivat silti huomiota herättävän kirkkaat ja omasivat terävät, aaltomaiset muodot eli kokemuksesta tiesin, nyt kannattaa lähteä niin sanotusti radalle, näytelmä voi laajentua ja kirkastua. Yökköskausi alkoi tuolloin lähestymään loppuaan ja syksy häämötti vääjäämättä edessä. Sen verran alhaalla näytelmä kuitenkin havaintohetkellä lillui, että päätimme puolisoni Rikun kanssa jättää Varhokylän alkuperäisen havaintopaikan miehittämättä, alueella pohjoisen puolella oleva metsän reuna on hieman liian korkealla ja peittää loppukesän alimmat yökköset helposti.
Ja hyvä näin, nimittäin saavuttuamme naapurikyläämme Untamalaan Varhokylän suunnilta nousi pahaenteisen tumma, korkealle kurkoittava savupatsas. Ajoimme auton parkkiin Untamalaa halkovalle tielle ja Riku avasi Tilannehuoneen sivut. Ei kai taas maastopalo? Pari vuotta aiemmin Pyhärannassa Santtiolla raivonnut maastopalo oli edelleen kummankin mielessä. Viime viikon oli ollut ratisevan kuivaa, jäkälä alueella ei kummoistakaan kipinää tarvitse roihahtaakseen liekkiin. Tilannehuone kertoi Pyhärantaan menevän tien olevan nyt suljettu liikenteeltä ja kohteessa oli palokunta paikalla (ajoneuvo oli syttynyt tuleen kesken kaiken, ei henkilövahinkoja onneksi). Noh, Untamalan alue on melko suuri ja pinta-alaltaan suurin osa siitä on peltoja kilometri toisensa perään, paikkoja kuvaukseen löytyisi.
Seuraavaksi hälytysajoja meni kasitietä pitkin Uudenkaupungin suuntaan sammuttamaan keskisuuren palon natsoja saanutta rakennuspaloa. Oli hieman jännittynyt olo, pysyisivätkö palot hallinnassa. Ilmassa tuoksui myös etäisesti savu. Samassa ilmaantui uusi uhka kuvauksen jatkamiselle, läheisen suon laidalta lähti nousemaan sumua ja ei kestänyt kuin hetken, kun kylätie oli mennyt tukkoon. Tässä kohtaa lähdimme vaihtamaan kuvauspaikkaa. Ja voi mahdotonta, ajaessa yöpilvet kävivät vieläkin kirkkaammiksi! Nämä on saatava talteen vaikka mikä olisi. Ajoimme kilometrin verran eteenpäin ja sumu hellitti. Allekirjoittaneella kävi pieni köpä autosta ulos tullessa, siinä kiiressä en yhtään huomannut, että hantin puolella on heti melko syvä oja. Tulin ottaneeksi leijonanloikan yökkösten kuvat silmissäni ja humps, yllättäin maa katosi jalkojen alta. No onneksi on ollut pitkään kuivaa, koska putosin innoissani just siihen ojan syvimpään kohtaan ja hetken aikaa kului hukkaan, kun räpiköin tietäni mesiangervopensaikosta ylös. Riku kysyi, ”miks sää konttaat siellä pensaikossa, sattuiko?” No ei sattunut, mutta nauratti ihan hirveästi. Otimme siis Untamalan kylätien hyvin tyylikkäästi haltuun- jälleen kerran. No mitään ei sattunut, aikani kompuroituani (:D) oli jalusta kameroineen ja ihmisineen pystyssä ja edelleen nauratti. Mahdankohan oppia ikinä olemaan ihmisiksi näillä yökuvausreissuilla? (Vastaus: en vielä tähän päivään mennessä.)
Yöpilvi näytelmä oli vielä aika pienellä alueella, joten ajattelin vaihtaa 15mm laajakulman Canonin 24-105 millin yleislinssiin. Siinä linssin vaihtoa ajatellessa liki zeniittiä välähti ja samassa luontomutsi löi vielä lisäkorttia pöytään joten saimme seurata majesteetillisen, hitaan tulipallon putoamista alas taivaalta. Seisoin suu auki öisellä kylätiellä Canonin kittilinssi toisessa kädessä ja kamera toisessa. Voi varjele mikä tulipallo, tämän kun olisi saanut kuviin. Lentonsa lopulla tulipallo hajosi kahdeksi palaksi, jotka hiipuivat pikkuhiljalleen pois ja paloista jäivät pitkät savuvanat taivaalle. Siis todellakin wau-kokemus. Oli kyllä näkemisen arvoinen tapahtuma.
Mutta missä pihkurassa ovat samettiset elokuun yöt, nimittäin oli kylmää, vain +8°C. Olimme pukeutuneet lämpimästi, mutta kosteus ja kylmyys tunkeutuivat pikkuhiljaa luihin ja ytimiin. Yöpilvinäytelmä alkoi putoamaan alemmas horisonttiin. Samassa taivaalla välähti jälleen, mutta kuviin jäänyt viiru on todennäköisesti satelliitti. Okei, tämä yökkönäytelmä taisi olla lupaavan alun jälkeen tässä. Lopulta olimme niin kohmettuneita, että oli pakko pakata kimpsut ja kampsut ja käynnistää auto. Päätimme hivuttautua kodin suuntaan ja vaihdoimme kuskia. Ajoimme Untamalan maalaisidyllin halki ja käännyin vasemmalle, kohti kotia vievälle tielle. Hidastin vauhdin mateluksi. Onko näytelmä sittenkin heräämässä uudestaan? Hämärän aikaa oli vielä jäljellä eikä meillä ollut mikään kiire.
Samassa taustapeili kävi hohtamaan. Mitä pahusta? Seisautin auton ja astuimme ulos kylätielle. Se näky, mikä oli meitä vastassa oli niin sanoinkuvaamaton, että auto jäi kylätielle siihen paikkaan. Loikkasimme ulos kuvaamaan, olihan varpaat ehtineet lämpenemään ainakin pari minuuttia… Siinä me sitten seisoimme jälleen hoomoilasina suut auki yössä, kun valaisevien yöpilvien näytelmä starttasi ehkä viimeisiä kertoja loppukesän yötaivaalle leviten samalla itään ja länteen. Taivaalla näkyi kirkkaita pyörteitä, vöitä ja laineita. Suoraan sanoen maagista.
Sumu nousi pelloilta verhoten läheisen saarekkeen, hivuttautuen siitä kohti kuvauspaikkaamme. Valaisevien yöpilvien hohde yhdistettynä joka puolelta nousevaan sumuun oli epätodellisen näköistä. Ja ne tuoksut, kypsyvä vilja sekoittuu aavistuksen saunavihdan tuoksuun ja se heinäsirkkojen hypnoottinen siritys. Näkymä oli maalauksellinen ja jopa paikoin yliluonnollinen. Nämä yökköset olivat todella kirkkaat ja loppujenlopuksi näkyivät huomattavalla alueella kattaen 3/8 taivaasta. Aika hyvä suoritus loppukesän kapeassa aikaikkunassa! Kontrasti yöpilvien ja taustaivaan värien kanssa oli huumaava.
Erityisen komeaa oli laskevan Kuun sirppi, sen maatamo sekä valaisevat, kirkkaat ja hohtavat yöpilvet, joissa oli kaunis, punainen yläreuna. Onko se muuten auringonvalo, joka jää jotenkin leikkimään yöpilvien yläosaan värjäten niitä punaisen eri sävyihin? Taustalla hehkui horisontissa punertavan oranssi, hento auringonkajo sumun noustessa pelloilta ja kietoessa tutut maamerkit vaippaansa. Seisoimme viljapellolla kastelujäljissä ja hihkuimme kilvan, tämän öinen valaisevien yöpilvien näytelmä oli komeaa seurattavaa ja parhaimmillaan niin kirkas, että yöpilvien valo yhdistettynä laskevan Kuun valoon riitti luomaan maahan keveitä varjoja. Näytelmä hiipui vasta kahden aikaan jolloin pakkasimme tavarat enemmän kuin tyytyväisinä ja suunnistimme kotiin nukkumaan hyvin autuaat yöunet. Lämpötila oli hyytävä, mittarin näyttäessä kotiutuessamme kolmea plusastetta! Kelpasi kyllä ryömiä lämpimän peiton alle tuhisemaan. Komea yö.
Nämä yököt eivät olleet mitenkään helpot kuvata, oli todellinen työ miettiä aukkoja ja valotusaikoja, jotta yöpilvet, Kuun sirppi ja maisema toimivat yhden kuvan taktiikalla, en vielä(kään) osaa kuvien yhdistämistä. Ja kittilinssillä tähdet tuppaavat venymään, mikäli tarkennus on yhtään sivussa. Loppukesän valaisevat yöpilvet eivät ole muutenkaan helppo kohde, koska öiden pimentyessä etuala kuvassa jää helpolla mustaksi ja valotuksen pidennys kostautuu kuvan kohinalla, f-luvun säätö saa taas halpisputken vinjetoimaan kulmiin niin, että pahaa tekee katsoessa ja silmät menevät kieroon eikä edes kuvankehityksen ylijumala-ohjelma Lightroom sitä korjaa. Isoja taas kun ruuvailee kameran rungosta tarpeeksi edes takaisin niin kuvan laatu näyttää kehitettynä puurolta vaikka kohinan säädöt olisivat kuvan kehitysvaiheessa tapissa ja maskit kaakossa. Pitkillä valotuksilla kirkkaat yöpilvet palavat taas puhki, kohinan kasvaessa hallitsemattomasti ja harmaata saa sillä tavoin nutturaan taatusti pahemman kerran. Toisaalta sinnehän ne harmaat hiukset sopii valkoisten ja rusehtavien viereen että tervetuloa vaan….Oikein kirkkaissa yöpilvinäytelmissä kannattaa ruuvata kameran rungosta kontrastia alemmas, se auttaa, etteivät kirkkaimmat kohdat yököissä pala tyystin puhki. Oheisissa kuvissa aukko on kaikissa f7.1, ISOt vaihtelevat 160-200 hujakoilla. Tähdet ovat päässeet valotuksissa hieman venymään valotusaikojen ollessa 5s-15s. Illan kuvat taltioi runkona Canon EOS 6D ja kuvat yhtä lukuunottamatta (Irix Blackstone 2.8 15mm) on kuvattu Canonin kittilinssillä (f3.5 24-105mm )
Toivottavasti ensi kesänä näkyisi hyviä yöpilvinäytelmiä, viime kesä oli hieman plassu, koska nyt Auringon ollessa todella aktiivinen yöpilvinäytelmien kirkkaus ja laajuus tuntuu olevan hävöksissä. Viime kesänä julkaistu Space Weather -artikkeli näes kertoi, että yöpilviä aiheuttavat jääkiteet ovat päässet osittain sulamaan Auringon suuren aktiivisuuden vuoksi eli tuolla ylhäällä on ollut yökkösiä ajatellen ehkä liian lämmintä.
-Pike
*) Mitä valaisevat yöpilvet sitten ovat? Valaisevat yöpilvet eli kutsumanimillä yököt tai VYPit ovat olemukseltaan sinertäviä tai valkeita pilviä, jotka näyttävät kesäyössä hohtavan omaa valoaan. Todellisuudessa ne kuitenkin vain heijastavat Auringon valoa. Valaisevissa yöpilvissä havaitaan usein yöpilville ominaisia rakenteita, kuten vöitä, laineita tai pyörteitä. Valaisevat yöpilvet esiintyvät yläilmakehässä mesopaussin tuntumassa noin 80-85 kilometrin korkeudessa. Kesäyön valaisevat kummajaiset koostuvat hyvin pienistä jääkiteistä. Vallitsevan teorian mukaan valaisevien yöpilvien jääkiteiden pääasiallisena tiivistymisytiminä toimii meteoripöly. (lähde: Ursa)
Vastaa
Ruuduksi muuttunut unelma
Tammikuun toisen päivän ilta koitti selkeänä, mutta edelleen hyvin tiukkana pakkasen suhteen, eiliseen Ragda-iltaan verrattuna miinuksia oli nyt hurjat -21°c eli asteen enemmän. Vajaa vuosi sitten ostamani maasturi on pelannut pakkasilla kuin kello ja sen kanssa ajaminen on nostanut itseluottamusta etuvedon jälkeen, lumessa tai liukkaalla ajoa ei tarvinnut enää arastella. Maastoon lähtee ihan mielellään, etenkin kun maavaraa on vähän enemmän kuin aiemmassa autossani. Onneksi pakkasennuste (-30) ei toteutunut, mutta kylmä oli silti. Metsään astuminen myöhemmin tietäisi todellista kuuran kosketusta. Koska ilma oli todella komea ja näkyvyys talveksi mallia loistava, päätin käydä illalla pienen lenkin takapihan tähtitarhassa.
Ajoin edellisillasta tuttuun paikkaan ja jätin auton tien poskessa olevaan pieneen levennykseen. Kamerareppu selkään, jalusta kainaloon ja maastoon ensimmäiselle kierrokselle. Suuntasin kohti Särkijärven pohjukkaa. Kulkeminen oli lähinnä kömpimistä hangessa. Ihailin tykkylumisia puita, tätä iloa ei näillä tuulenpuuskilla enää kauaa olisi, joten nyt pitää ehdottomasti nauttia sään suomasta valokuvauksellisesta puolesta niin kauan kuin voi. Kävelin syvässä lumessa pitkin polkua melko totaalisen hiljaisuuden ympäröidessä minua. Ainut ääni oli puunrunkojen pauke, kun ne lähtivät jäätymään. Laskin jalustan kulkiessani välillä maahan, sommittelin ruudun tai kaksi ja jatkoin matkaani. Yllättävän tiukassa oli lumi puissa, mutta siinä metsässä kömpiessä alkoi korkeista männyistä ropisemaan alas paikka paikoin hyvin kylmää tavaraa eli tuuli oli heräämässä. Vedin takin hupun pipon päälle, kylmä lumi ei ole suosikki, etenkään niskaan pudotessaan. Mielestäni pidin kulkiessa ja kuvatessa ihan hirveää meteliä, mutta ilmeisesti hanki narisee myös eläinten liikkuessa niin, etteivät nekään kuule ihan kaikkea. Jälkeenpäin funtsin, että olin komeasti tuulen alapuolella, joten ilmassa olivat myös ehdan draaman ainekset. Näes yhtäkkiä treffasin hirven pimeässä, silmästä silmään.
Olin palannut ensimmäiseltä kuvauskierrokselta autolle pannakseni webaston päälle, kun otsavaloa sytyttäessä edessäni kimmelsi jotain muutakin kuin puustossa olevat lumikiteet-kaksi juutaksen suurta silmää. Voi apua oli ensimmäinen ajatus. Hirvi oli tien vierustalla kasvavan pensaikon takana ja eläimen hengitys pöllysi kidepilvenä pakkasilmaan. Tiedättekö muuten, mitä hirvi sanoo lumisessa metsässä, kun se lähtee liikkeelle? No en tiedä minäkään, ei nimittäin kuulunut just mitään, mikä oli aika yllättävää. Ainut mikä kavalsi eläimen olleen pensaan toisella puolen, oli sorkan raapaisu jäiseen maahan ja outo “ggrrbufff”- ääni, unohtamatta tuorettakin tuoreempia isoja sorkan jälkiä. Kylläpä säikäytti, oli melko kuumottava tilanne! Pyytelin hetken aikaa sydäntäni palaamaan takaisin rintaan, säikähdin nimittäin varmasti enemmän kuin hirvi. Metsänvaltias teki tilaa pienelle ihmiselle ja näin me kaksi jaoimme tähtimäärän sulassa sovussa. Hirvi oli todennäköisesti poistunut syvemmälle metsään, mutta ehkäpä me silti katselimme samoja tähtikuvioita tahoillamme.
Huh, mitähän seuraavaksi? Jatkoin kävellen aukean toiselle puolelle ihastelemaan tähtipaljoutta. Kahlasin hangessa hirven jäljissä ja sommittelin maastoa mukaan kuviin. Hanki kimmelsi joka puolella ja askeleeni vaimenivat tömähdyksiksi. Taianomainen ympäristö antoi virikettä toisensa perään sommitteluun. Yhtäkkiä kuulin kaukaa valittavaa, järeämmän kaliiberin ulvontaa ja se kantautui kirkkaassa pakkassäässä varmasti Uudenkaupungintien toiselta länsipuolelta. Kyseinen ääni vaatii kantajaltaan suuret keuhkot. Susia.
Vanha metsästäjien sanonta “Niin kauan, kun kuulet ne, ovat asiat hyvällä tolalla, mutta kun hiljaisuus laskeutuu, ne ovat ehkä saapuneet ja sitten tiedät katsella ympärillesi” Kun ulvonta kuoli pois, hiljaisuus palasi. Mielikuvitus ottaa tässä kohtaa helposti ohjat. Miten hiljaa sudet osaavat lipua puiden katveessa, kulkien metsässä runkojen väleissä kuin äänettömät henget? Miten läheltä ne voivat kulkea ilman, että edes huomaan niitä? Kevyt hangen rasahdus kuulosti tilanteessa laukaukselta. Sinällään hukat eivät aiheuttaneet normaalia enempää sydämentykytyksiä, mutta se tosiasia, että olen yksin reissulla, melko kaukana asutuksesta, niin ulvonta on aina hieman jännää kuultavaa ja säätää mielen kummallisen nöyräksi. (samalla se pakottaa nostamaan pipoa pois korvilta..)
Lopulta lähdin kahlaamaan paikoin polveen asti olevassa lumessa kohti lämmintä autoa. En halua enää koskaan luopua webastosta tai nelivedosta,-se nyt vaan on niin, että auto pitää olla harrastusta ja samalla tätä tekemääni työtä myöten. Siinä karsiutuu oikeasti iso osa ylimääräistä stressiä pois. Ja kuluneet vanhat nivelet kiittää! Auton kanssa kotiin sompaillessa kohti tulin ajatelleeksi erään tien sijaintia Linnunrataan nähden. Tien reunoilla oleva puusto voisi toimia kuvissa kauniisti luonnollisena kehyksenä, joten tuumasta toimeen ja hetken kuluttua löysin itseni kääntämässä Mitsua kyseiselle tielle. Kotvan kuluttua taapersin pitkin lumista tietä sommitellen puustoa tien laidoilla kuviin. Huurteisten, lumikuorrutteisten puiden reunustama tie vei suoraan Linnunrataan ja näytti reitiltä taikametsään. Edestakaisin tiellä kulkiessa tuli väkisin kuuma, hiki jäätyi kasvoille ja silmät vuosivat kylmyydestä, mutta siinä yksi tavoite lepäsi kuvana viimein-tie Linnunrataan, reitti taikametsään, polku tyyneyden galaksiin.. Miten kukakin kuvan näkee.
Seuraavaksi silmäripset kävivät jäätymään, mikä on inhottavaa. Sitten sormet alkoivat muistuttaa jäisiä nakkeja eivätkä ne oikein enää toimineet. Takapenkin lapsi eli tunnoton peukalovarvas tiedusteli kengän uumenista, koska lähdetään kotiin ja onko sinne pitkä matka. Kylmyys ja kosteus tuntui pureutuvan vaatteista läpi tuulen nostaessa päätään. Aamuyöksi olisi tiedossa meille satava alue, mutta sää lähti perinteiseen tyyliin muuttumaan jo nyt, alkuyöllä. Merkit olivat olleet ilmoilla jo tovin puuskien kasvaessa illan aikana. Pakkasin kameran kiltisti pois ja suljin auton oven huokaisten onnellisena. Takana oli jälleen yksi upea ilta ja toteutunut haave, viimein ruuduksi muuttuneena. Ihmisen onni on joskus hyvin pienestä kiinni! Jäin kuitenkin katselemaan vielä hetkeksi tähtiä. Samassa tuuli iski takaoikealta osuen kosteaan silmäkulmaan. Auts. Nyt ei hyvä heilu.
Ajoin kotiin ja kävelin suoraan lämpimään suihkuun. Aviomies näki tilanteen oviaukolta, nyt oli vaimolla mennyt reissu niin sanotusti ”liian pitkäksi” ja tuulen kanssa oli tullut otettua lähikontaktia. Ainut vaihtoehto kylmää saadessa oli päästä lämpimään ja nopeasti. Näköjään silmäkulmaan (himputti!!! se on ainut kohta mikä kasvoista ulkoillessa näkyy!) osunut puuska teki pienen “tuulivahingon” keskimmäiseen kolmoishermon haaraan ja se kuittaantui seuraavana päivänä alueelle tuikkivana kipuna. Onneksi koneella oli varsin mukavat muistot illasta ja kyllä, lähtisin uudestaan, ei tästä kammoa jää! (tosin ensin pitää palautua tästä reissusta, uno momento-vaan!)
Hyvää taittuvaa tammikuuta!
-Pike
Illan muita ruutuja
Vastaa
Ilmiövuoden avaus
Tykkylumi puustossa on ollut meillä tuttu näky jo pari kuukautta, mutta säät eivät ole olleet parhaat niiden tallentamiseen ja etenkin pimeän aikaan pilvet ovat peittäneet taivasta luvattoman usein. Takana oli siis ihan eeppinen pilviputki. Vuoden ensimmäinen päivä valkeni kuulaana ja selkeänä, mutta melko kylmänä (-20°) ja hyvin lumen täyteisenä. Lumityöt olivat olleet viime päivien hyötyliikuntaa ja työvälineitä oli arvottu puolisoni Rikun kanssa Kummelin tv-sarjan tapaan urakalla. Illalla jatkui selkeä sää, joka sai meikäisen innostumaan ihan täysillä, tästähän tulisi täydellinen kuvausilta! (Ainut mikä illassa pelotti oli kasvojen alueen kolmoishermon reagointi kylmään viimaan. Ja sitä tottavie piisasi.) Vallitseva sää ja maisemat olivat kuitenkin sen mukaisia, että nyt tuulesta viis ja liikkeelle. Kaukaa viisaana pakkasin matkaan mukaan kaksi kasvomaskia, villaisen ratsastajille suunnitellun sekä goren tuulenpitävän maskin. Puimme lämmintä ylle kerroksittain ja sitten seurasi sukellus ovesta ulos hyytävään keliin.
Päätimme ensiksi lähteä käymään vakio kuvauspaikalla eli Pyhärannan louhoksella. Revontulet tuntuivat antavan odotuttaa itseään, niinpä olisi aikaa tehdä jotain todella hyödyllistä eli lapioida autolle parkkipaikka louhoksen liittymään. Pääteiden aurauksen jälkeen alueen liittymässä on pahimmillaan puoli metriä-metrin korkea lumivalli ja jos ja kun se jäätyy, niin parkkipaikan tekoon myöhemmin tarvittaisiin rautalapio tai panssarivaunu, joista vain rautalapio löytyy nurkista. Mahdollisen tulevan vallin eliminoimiseksi allekirjoittaneen menopeli Mitsu sai takapaksiin illan varustukseen kameralaukun- ja jalustan lisäksi kaksi lumilapiota. Bonuksena oli intoa piukassa olevat ihmiset niitä käyttämään. Kotona oli lumityöt hoidettu niinpä parkkipaikan teko paikanpäällä Varhokylässä herätti kuplivaa naurua. Miltäköhän meidän toimintamme mahtaa ulkopuoliselle näyttää? Nämä kaksi eivät vaan saa lapioimisesta tarpeekseen? Ei parane miettiä, antaa lapion heilua ja annetaan ihmisille ihmeteltävää. Hulluilla on halvat huvit, hyvin hulluilla puoli-ilmaiset vai miten se meni, mutta me tähtiharrastajat olemme ihan oma lajinsa.
Lunta oli satanut muutaman vuorokauden aikana parisenkymmentä senttiä- se ei normaalisti haittaisi, mutta kertynyt lumi oli ultrakevyttä isokiteistä pakkaslunta, just sitä joka tukkii renkaan kuvion, jonka johdosta neliveto jää kauhomaan maastossa. Tiedän sen, koska kokeilin sellaista semi-juuttumista menneellä viikolla. Juu, ei maastoon näillä renkailla. Kahdelta ihmiseltä ei homma kauaa vienyt ja hetken huhkittuamme oli varsin kelvollinen parkkipaikka valmis. Lapiointi-urakan päätteeksi vilkaisin revontuli arvoja. Porin Karhukamerassa oli edelleen matala revontulikaari ja mittarit olivat melko punaisena. Koillisen puolen tuuli oli viriämässä eikä aavalla louhoksella oleskelu tuntunut enää hyvältä idealta, ei sitä oikein tohdi ottaa itseään kipeäksi ilmiön vuoksi. Mietimme hetken, mitä tehdä. Paikanpäällä Varhokylässä pohjoisen suuntaan kuvattaessa myös Rauman jouluvalot (toivottavasti niistä osa ei jää kausivaloiksi) aiheuttivat jälleen sen, että taivaanranta paloi kuvissa puhki ja nouseva revontulikaari hävisi valaistuksen alle. Hyi olkoon, miten olis ilmastotalkoot jeesimään meitä luonnonilmiökuvaajia tai se tosiasian ymmärrys, että joulu meni jo?
Päätimme kiltisti palata häntä koipien välissä Laitilan suuntaan ja käydä eräässä uudessa kuvaus paikassa, jonka maisemat olivat todella näyttäviä ja ennen kaikkea alueelle pääsi perille autolla, tie oli tänään aurattu. Sen lisäksi Laitilan alueen valosaaste oli matalampi eikä metsän keskellä tuulisi ihan niin paljoa? Ei muuta, kuin ottamaan selvää, auto ympäri ja taas matkaan. Ajoimme takaisin Laitilaan ja suunnistimme Särkijärven etelärannan maastoon. Kun saavuimme alueelle vievälle metsätielle, piti hidastaa auton vauhti kävelytahtiin, koska alueella liikkuu paljon hirviä. Tällä kertaa metsän kuninkaita ei kuitenkaan näkynyt, vain tuoreet jäljet kertoivat hirvilauman olleen läsnä hieman ennen meidän paikan päälle saapumistamme.
Riku käänsi Mitsun metsätiellä ympäri ja allekirjoittanut loikkasi autosta ulos lumiseen maastoon ketterästi kuin kirjahylly. Vaatetusta oli monta kerrosta ja toppahousut lämpökerrastoineen tekevät pienestä ihmisestä mallin “michelin-ukko”. Hyvin pyörii hei! Otin kameran ja jalustan ja lyllersin riemuissani edessäni levittäytyvään maastoon tykkypuiden ja tähtien alle. Oli kaunista ja hyvin hiljaista, vain sulkimen raksahtelu rikkoi alkuyön rauhaa ja tuulen sai vältettyä kävelemällä metsässä olevan aukean laidalle, mutta suojasin kävellessäni pään alueen silti tuplamaskilla.
Samassa silmä hahmotti lännen puolen taivaalta kaaren tapaisen, joka näkyi harmaan-punaisena omaan silmään. Mietin paikanpäällä, että onko kuvassa näkynyt punainen alue revontulien punaista yläosaa aina siihen saakka, kunnes kahlasin keskelle aukeaa ja sain vaakakuvan repolaisista. Olipa kaari sitten mikä tahansa niin nyt se jäi niin sanotusti kennolle! Myönnetään, tuli taas päästeltyä ilon tanssia sen mitä hangessa ja kylmyydessä liikettä enää irtosi 🙂
Mutta kumpi harvinaisimmista ilmiöistä on kyseessä? RAGDA vai SAR? Missä ovat miltein turkoosit, vihreät läiskät joita RAGDA tarvitsee seuralaisekseen? Sain vastauksen kysymykseeni seuraavan sommittelun valotuksen valmistuttua, samalla kun revontulikaaren päälle hahmottui irtonaiselta näyttänyt pitkänomainen, turkoosinvihreä diffuusi alue, kuin kaarella olisi “hattu” joka liikkui hitaasti kaaren yläosaa mukaillen idästä länteen. Jess, eli tämän täytyy olla RAGDA. Näitä hassuja, diffuuseja läiskiä revontulimuotoja harrastajat kutsuvat lempinimellä `blob`, joka kuvaa puolestaan todella hyvin näiden läiskien ilmaantumista taivaankannelle. Ne vaan ikäänkuin plopsahtavat paikalle. RAGDA, kuten SAR– ja STEVE-kaaret erottaa etenkin siitä, että ne ovat irrallaan muusta revontuli tapahtumasta, eli niistä näkee, että ne ovat selkeästi erillisiä ilmiötä. Tämäniltainen meidän kuvaamamme kaari oli lopulta RAGDA. (myös SAR-kaari on näkynyt hieman pohjoisemmassa samana yönä) Tässä kohtaa blogia pitää kertoa tästä puna-vihreästä yötaivaan kurkkijasta eli Ragdasta hieman lisää. Okei, mikä ihme siis on RAGDA?
Siinä missä tavanomaiset revontulet syntyvät aurinkotuulen elektroneista, nyt löytynyt ilmiö saa alkunsa paljon raskaammista hiukkasista, protoneista. Uusi ilmiö syntyy ketjureaktiossa, jossa ilmakehän atomiin törmännyt protoni irrottaa siitä elektronin. Elektroni puolestaan törmää ilmakehän molekyyliin, ja sen saama lisäenergia vapautuu revontulivalona jonka nykyään tunnemme nimellä ‘RAGDA’(* Koko häkellyttävän pitkä, mutta ilmiötä hyvin kuvaava nimi on ‘Red Arc with Green Diffuse Aurora’ eli suomeksi ‘punainen kaari vihreällä udulla’. Juu, yrittäkääpä muistaa koko litania ulkomuistista lunttamatta kertaakaan. Ragda todennettiin vuonna 2022 ja ilmiön taustalta löytyy muun muassa etenkin Suomalaisille tähtiharrastajille tuttu ihminen eli Emma Bruus, joka mielestäni on oikeutetusti tämän ilmiön äiti. Tiimityötä se tämänkin ilmiön todentaminen oli, eli harrastajia oli mukana valtavasti.
RAGDA pysyi paikoillaan maastossa seurattuna vajaan kymmenen minuuttia. Sinällään meidän ajastuksemme toimi ihan täydellisesti! Olimme paikanpäällä juuri, kun taivaalla oli tutkimuksellisesti jotain tärkeää. Syntynyt tilanne repolaisine ja tykkylumi puineen hymyilytti väkisinkin, tätä asetelmaa olin toivonut jo monta vuotta, mutta aina suunnitelma oli jotenkin vesittynyt, joko tuuleen, joka on ravistellut puut puhtaaksi kuorrutteesta tai sitten vanhanaikaisiin floppeihin eli vesisateeseen, pilviin, aurinkotuulen pettämiseen, kuvaajan sairastumiseen tai kaikkea edellä mainittua yhtäaikaa.
Onnistumisen ilo jaettiin heti paikanpäällä ja tuli paiskattua nasevat yläfemmat! Toppahanskat tömähtivät yhteen tähtitaivaan alla aukion laidalla, revontulien loisteessa Ragdan kurkkiessa lännen suunnalta meitä retkeilijöitä. Otin vielä muutamia kuvia, mutta lopulta kylmyys oli sen verran kovaa luokkaa, että ajattelin luovuttaa repostelun tältä erää. Kun kameran suljin alkoi kuulostamaan bajamajan ovelta, pakkasin tavarat. Me lähtisimme nyt onnellisina kotiin päin. Mitsu starttasi iloisesti liikkeelle, kuin palmun alta. (seuraavana päivänä muuten Mitsun akku kuoli, onneksi kotipihalla, että se siitä ‘palmuilusta’ sitten)
Paluumatkalla tuli juteltua miten piristävää ja innostavaa vaihtelua ilta toi tullessaan vaikka tapahtumia oli vähäisesti. Liikuntaa tuli lapioidessa parkkipaikkaa ja mönkiessä pitkin lumista metsää. Kotiin päästyä Riku jäi lämmittämään takkaa lisää joten kävin itsekseni vielä poikkeamassa naapurikylässä, josta on hyvä näkyvyys pohjoiseen. Ajomatkan aikana kamera oli sulanut, suljin pelasi taas moitteetta ja ilman bajamajan ovi-ääniefektiä. Jälleen kaaren yläpuolella vaelsi ‘blob’-revontuli eli outo diffuusi läiskä liikkuen lännestä itään. Revontulikaari alkoi olemaan matalalla, häviten melkein horisontin matalan puuston taakse. Havainnoin vielä muutaman minuutin, jonka jälkeen koillisesta seurakseni ilmaantuneet voimakkaat kylmät puuskat pakottivat luovuttamaan ja jätin matalat reposet telmimään koillistuulen kainaloon. Kannatti lähteä käymään ulkona joka tapauksessa!
Uusi vuosi on virallisesti avattu revontulilla ja kotigalaksilla eli Linnunradalla! Mitä kaikkea tässä onkaan vielä edessä ja paljonko tulee nähtävää, kuvattavaa ja opiskeltavaa? Sen näkee myöhemmin, toivotaan kirkkaita taivaita! ps. lapiointi-urakka ei ollut yhtään turha, mutta palataan siihen myöhemmin!
-Pike
*) revontulien teoria-osuus Ursa
Yksi kommentti “Ilmiövuoden avaus”
-
Maarit sanoo:
Kiitos, paljon tietoa ja hyviä kuvia. Hieno blogi
Oon itekin joskus hilautunu järkyissä menkkakrampeissa pihalle kattomaan revontulia, jotenkin osaan elää tän tarinan läpi, linnunäänineen kaikkineen 😀 Ja just tuo kiireellä kameran ropaaminen, kun se vihreä juova jo venkoilee ja hehkuu pitkin ja poikin.