Tarinoita taivasalta

Revontulimaraton

5.5.2025 klo 13.40, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Havaintokertomus , Kuu , Kuvausvinkit , Maisematähtikuvaus , Revontulet , Syvä taivas , Yleinen

15.-16.4.2025 Aurinko oli jälleen hyvin aktiivisella tuulella ja maata kohti oli tulossa nk. kannibaali-cme joka syntyy, kun kaksi peräkkäin lähtenyttä auringonpurkausta pääsee matkallaan yhdistymään. Odotukset illan ja yön suhteen olivat siis kovat. Vatsanpohjalla alkoi pyörimään iltapäivällä lauma perhosia, kun jännäsimme jaksaako aurinkotuuli tykittää vielä yöllä, illat kun ovat jo mahdottoman valoisia pitkälle yöhön asti. Ystävältäni tuli viestiä asian tiimoilta ja siinä luki ”jännittääkö yö”? En voinut vastata juuri muuta kuin että ”jep, keskimääräistä kovempi panikointi on edelleen käynnissä”. Niinpä lähdimme repokytikseen Rikun kanssa ennen kymmentä Laitilan Kaariaisiin eräälle lammelle. Ajomatkalla pulisimme niin maan vimmatusti toistemme suuhun illan odotuksista. Mitähän jännittävää taivaalla tänä yönä nähtaisiin vai jäisikö yö vain Linnunradan kuvaamisen asteelle?

Kuvauspaikalle parkkeeratessa huomasimme ajovaloissa silmiään siristelevät joutsenet, jotka ilmeisesti olivat entuudestaan tuttuja, lammella on pyörinyt vuodesta toiseen ilmeisen sama pariskunta. Äkkiä autosta valot pois, tarkoituksena ei suinkaan ollut sokeuttaa lintuja. Alkuun linnut hieman säikkyivät hämärässä alueelle pölähtämistämme, joten ajattelimme suoda niille hieman aikaa tottua ihmisen läsnäoloon ja samalla turvaisimme oman liikkumisemme lammen rannalla, urosjoutsen etenkin vaikutti alkuun hieman reviiritietoiselta ja herran täytyi antaa tottua meihin. Oli aika siis suorittaa joutsenkuiskausta. Juttelimme linnuilla matalalla äänellä hevostyyliin (ne jostain syystä puhuvat samaa kieltä kuin kaviokkaat) ”soojaah, ei mitään hätää ja jaaa, hieeeeno joutsen” ja kas, lammella uiskenteleva joutsenpari rauhoittui ihan silmissä ja uskaltautuivat tulemaan jopa hieman lähemmäksi tutkailemaan kahta pelottavaa otusta. Samassa taskussani rapisi ja päivällä kaukaa viisaana ostamani sokeriton suklaalevy ilmoitti olemassaolostaan. Jaoimme siinä odotellessamme suklaalevyn kristillisesti tasan. Energiaa tulisi palamaan aivan poskettomasti yöllä, mutta siitä asiasta olimme onnellisen tietämättömiä vielä toistaiseksi eli suklaatankkaus tuli tarpeeseen.

Odottaessamme joutsenten lopullista hyväksyntää alueelle liikkumiseen revontuliarvot hieman huononivat, mutta hämärtyvällä taivaalla oli silti nähtävillä terhakas tuplakaari. Lopulta linnut olivat hyväksyneet meidät ja uroksen selkäsulat laskeutuneet rauhoittumisen merkiksi. Samassa huonommista arvoista huolimatta revontulikaareen ilmaantui säteitä. Lännen puoli kaaresta näytti aktivoituvan ensimmäisenä, joten kokeilimme heti joutsenten pokkaa pinkomalla autolta ritirinnan niin kovaa vauhtia kuin uskalsimme möykkyisellä pellolla kohti lammen idän puolta, josta aukenee kaunis ja esteetön näkymä länteen. Siirtymä suuntaansa on aina 500 metriä ja lampea ympäröivä alue aika katala liikkua, on myyränkoloja, kynnöstä ja syviä traktorinjälkiä vieri vieressä, joten edestakaisin juoksentelu hämärässä ei kuulunut kummankaan suunnitelmiin eikä oikein bravuuriinkaan. Kynnöksellä liikuttaessa nilkat ovat helposti entiset lonkista tai selästä puhumattakaan. Tarkoitus oli siis selviytyä yöstä ilman ylimääräisiä muljahduksia (toivoa taas sopi..) ja saada jotain kuvasaalista teille lukijoille.

Pääsimme perille lammen toiselle puolella ehjin nilkoin hirveällä Konoset-spurtilla. Saimme juuri kuvaustarvikkeet hollille, kun ensimmäinen näytelmä starttasi-bz arvon ollessa positiivisella huimat 20 yksikköä ja näytelmän alkaessa kuitenkin idän puolelta kaarta, luonnollisesti! Muut repoarvot olivat kovat, aurinkotuuli kävi reilussa 600km/s, tiheys ropsahti reiluun 30 yksikköön ja muutkin arvot olivat punaisella kuin Petteri Punakuonon nenä, joten mietin jotakin sen suuntaista, että muiden arvojen on täytynyt korreloida tilannetta melko reippaalla kädellä, jotta reposet aktivoituivat niinkin huimaan tanssiin, mitä seuraavaksi nähtiin. Ja näinhän se lopulta sitten olikin. Bz-arvo ei siis aina olekaan ihan relevantti!

Ensimmäinen näytelmä sisälti huippukorkeita pilareita ja säteitä. Kun revontulivyö yläosineen aktivoitui, ei ihastuksen huudoista tahtonut tulla loppua, niin uskomattoman komealta reposet näyttivät heijastuessaan tyynen tumman lammen pintaan. Revontulien kirkkaus mahdollisti pienimuotoisen liikkumisen, tosin maaston kuoppia ei kunnolla nähnyt eli vaikutus oli sama kuin otsalampun punaisella valolla, syvyyseroja ei kertakaikkiaan hahmottanut ja muutaman kerran ilmoille kiiri ääneen lausuttu ”auh, siinä olikin kuoppa”. Ensimmäinen näytelmä loppui sykkiviin revontuliin ja kun näytelmä hyvin lyhyen palautumisvaiheen jälkeen alkoi uudestaan, se alkoi superkauniista omegavyöstä. Välillä pimeyttä leikkasi Rikun naurun höystämä sadattelu. Riku tuskaili yöperhosen kanssa, perhonen oli kovin tykästynyt laskeutumaan Rikun nenälle ja kulmakarvalle ja aivastelujen höystäessä muutenkin rikasta yön äänimaailmaa kuului vähän väliä perhoselle lausuttu kehoitus ”ihan kiva, että tykkäät minusta, mutta kutitat nenääni, huspois ja eääääh, mene nyt tiehesi” ja hetken kuluttua sama litania uudestaan perhosen imeydyttya parkkiin jompaan kumpaan kulmakarvaan. Väliin pimeästä kuului: ”Pike auta. Miten mä saan tämän perhosen häädettyä sillee luontoystävällisesti, koska nyt se kehveli mönkii silmälasien alla?!” Vastaukseni ”et mitenkään, se nyt vaan tykkää sinusta” ei ehkä mutinasta päätellen ollut toivottua kuultavaa. Kun yöperhonen tykästyy kuvaajan lämpimään hengitykseen ja vielä lämpimämpään takin kauluksen seutuun, on perhosesta lähestulkoon mahdoton päästä eroon, joten noita vekkuleita pikkukavereita (ja väliin isompiakin) pitää vaan opetella sietämään… Yleensä yöperhosmagneettina toimii allekirjoittanut. Joutsenet uivat välillä kuviin pysytellen silti visusti lammen toisella puolella. Mitenköhän ne saisi houkuteltua vähän lähemmäksi? Mikään hätä ei linnuilla tuntunut olevan eli ne sietivät hyvin liikkumisemme alueella. Muuttolinnuista koostuvaa lentoliikennettä lammen ylitse oli myös jonkin verran. Oli huumaavan kuuloista, kun suurempia joutsenauroja sekä kurkia suorittivat peräkkäin komean ylilennon lammen ylitse ja lammella olijat huutelivat auralle terveisiä. Isojen siipien havina tuntui tulevan kosketusetäisyydeltä. Välillä yksinäinen telkkä mennä päristeli ylitsemme, sen tunnistaa siitä, että siivet pitävät hauskaa ääntä. Myös lehtokurppia onnistuimme kuulemaan. Nyt koittaakin se aika, kun kurpat liimaantuvat kuvaajien läheisyyteen öisin, syynä ehkä houkuttamamme hyönteiset, joita linnut sitten pyydystävät. Onko asia näin, mene ja tiedä.

Kolmas revontulinäytelmä starttasi n.puolen tunnin odottelun jälkeen. Odottelun aikana taivaalla oli kauniita, sykkiviä revontulia joissa oli paljon pinkkiä eli revontulet eivät todellakaan häipyneet taivaalta palautumisvaiheessa kokonaan, kuten yleensä. Alemmas pudonnut revontulikaari nousi hetkessä ylemmäs ja kuvauslampi kävi sekunnissa hyvin ahtaaksi. Revontulien yläosaan kasvoi muutamassa sekunnissa jättiläismäisen punainen yläosa eli giant red top vieraili Laitilan taivaalla jälleen. Punainen osa näkyi silmälle ihan heittämällä ollen jumalaisen kaunis ja kookas, 15mm laajakulma pahus loppui! Tuli infernaalinen kiire ja jopa paniikki: mitä tässä kuuluu kuvata? Ja samassa pohdintamme katkaisi lännen puolen kaaren sivuun ilmestyneet läiskät, jotka alkoivat vaivihkaa venyä lounaan ilmansuuntaan kurkottaen samalla zeniittiin ja sinnehän muodostui tovin päästä itä-länsisuuntainen, etelän puolta taivaalla tervehtinyt Ragda! Kuinka hurjan kaunis se olikaan! Samaan syssyyn ilman hengenvetoa keskitaivaalle puolestaan kiipesi korona…pohjoisen puolella oli samaan aikaan aivan uskomattoman värikylläistä tykitystä, pinkkiä, lilaa, sinistä, oranssia, valkoista..päätä siinä sitten kuvaussuunta! Homma meni ihan pyörimiseksi ja yritin dokumentoida kaiken mahdollisen talteen kuvausmiljöön ollessa sanalla sanoen upea vesiheijastuksineen. Tämänkertainen Ragda oli kyllä maailman kaunein eteeni pölähtänyt revontuli-ilmestys joka syntyi muuten tällä kertaa eräänlaisista sykkivistä vihreistä suikaleista sekä läiskistä.

Taivaalla vieraili jälleen valkeiden/ vaalean pinkkien pilarien lisäksi oranssi jatkuva emissio jonka taustalla sammakoiden tuottama, lähes hypnoottinen kurnutus toimi kuin metrin halko eli taju meinasi lähteä, koska nähty ja kuultu oli vaan yksinkertaisesti niin älyttömän kaunista. Yön äänet olivat muutenkin upeat: lammen lähistöllä olevassa pienessä metsikössä äänteli kumeaääninen huuhkaja, joka sai vastauksen pellon toiselta puolelta olevalta sarvipöllöltä, jonka tuttu ”pulloon puhaltelu”-ääni sai puolestaan vastakaikua peltojen eteläpuolella Tähdenlennon tilalta päivystävältä lehtopöllöltä. Näiden maagisten äänien joukossa taivaalla tanssivat lisäksi kauniit ja värikkäät revontulet. Katsojat olivat hyvin onnellisia ja olotila oli jälleen pieni ja nöyrä, oli upeaa päästä todistamaan näytelmää. Kevät on tosiaan täällä ja yön äänimaailma oli sen mukainen, oli huhuilijaa, visertäjää ja Riku hihkumassa muun joukon jatkona. Taivaanvuohen valittava ja hieman aavemainen mäkättävä ääni kuului kauempaa lammen toiselta puolen pienestä männiköstä revontulien kiivetessä edelleen ylemmäs taivaankannella. Edessämme oli vielä mukava tuokio repolaisten ja myyränkolojen parissa.

Ilmeisesti Riku onnistui pimeydessä tallaamaan kuoppaan hieman pahemmin ja kostoksi vanha vamma eli murtunut L1 nikama päätti alkaa vihoittelemaan. Yöllä puoli kahden jälkeen koitti revontulissa jälleen palautumisvaihe ja heitin Rikun kotiin elpymään kipulääkkeiden pariin ja itse jatkoin vielä hirveällä draivilla nopeusrajoitusten sallimissa rajoissa Laustin peltoaukeille. Lammen rannalla suoritettu juoksentelu ja säntäily alkoi tosin tuntumaan loppuyön tunteina jaloissa- etenkin kun yön aikana olin Kaariaisissa kompastua kynnöksiin ja myyränkoloihin varmasti 58 kertaa ja allekirjoittaneella asiasta muistutteli polvi. Tähän väliin sellainen vinkki, että jos liikutte epätasaisessa hieman tuntemattomassa maastossa, laitelkaa se otsavalo päälle siirtyessänne vaikka pimeänäkö hetkeksi kärsii.

Kurvasin kuvausalueelle ladon edustalle Hitsillä ja otin kameran ja jalustan mukaani. Laustin pellolla vähän matkan päässä olevalle muinaishaudalle olisi jaksettava kävellä melkoisen pehmeässä maastossa, koska kookas kiviröykkiö sopisi kuviin kuin nänä päähän. Eteenpäin sanoi mummo lumessa ilman rollaattoria eli tepastelin itseäni ääneen tsempaten eteenpäin kenties hieman epävaakaasti, mutta hyvin sisukkaasti!
Hautaröykkiölle päästyäni oli vastassani jälleen korkea kaari, jonka sivussa oli…suikaleita ja vihreitä läiskiä? Ragdako? Muutaman kuvan jälkeen taivaalla näkyvä tapaus alkoi näyttämään tutulta. Kun sykkivät läiskät alkoivat kiipeämisen ylemmäs taivaalle jonossa, homma selkiintyi. Tuon on pakko olla IPA eli Isolated Proton Arc! Kuu nousi matalalle kaakkoon ja häiritsi hieman läiskäisen kaaren näkymistä, mutta onnistuin saamaan vihreän nauhamaisen, läiskäisen kaaren kuviin. Valitettavasti revontuli valokuvauksen saralla on vielä paljon opittavaa ja asetukset kamerassa olivat hieman väärät.

Lopulta revontulet muotoutuivat jälleen kauniiksi ja selväpiirteiseksi omegavyöksi jonka yläpuolelle kaareen ilmaantuivat huippukorkeat violetin siniset säteet pilareineen. Värit eivät vaan yötaivaalla ottaneet loppuakseen. Neljän aikaan aamuyöllä taivas kävi vaalenemaan idän puolelta ja täytyy sanoa, että kaikesta nähdystä ja koetusta huolimatta mieli oli virkeä (pää sanoi, että mennään mennään), mutta muuta kehoa väsytti (keho sanoi, että nyt ei kyllä enää pysty) Viimeiset ruudut oli tullut kuvattua silmät puolitangossa ilman sommittelun häivääkään ja autolle tuli käveltyä melkein unissaan. Takana oli reilun kuuden tunnin huhkinta joten aamulla olisin todennäköisesti jälleen mallia ”onnellinen panda” silmäpusseineni.

Seuraavana päivänä heräsin myöhään puolenpäivän aikaan ja keittiöön kömpiessäni silmäpussit muuten saavuttivat kahvinkeittimen ennen minua, mutta oli kyllä valvomisen arvoista taas kerran. Vessan saavutettuani peilistä minua tuijotti juuri se onnellinen panda hymy korvissa asti.

ps. Viimeisiä reposia viedään öiden valoistuessa kovaa vauhtia. Vielä ehtii kyttäilemään vähän, jonka jälkeen edessä on pitkä, toivottavasti kuuma ja myrskyisä yöpilvien täyttämä kesä. Entä uusiiko äitienpäivämyrsky eli Gannonin myteri tänä vuonna? Kaikkea jännää on muutenkin tapahtunut viimeisen kuukauden aikana, joten palaamme niihin vielä kesäkuun blogissa, jossa osallistutaan suurimmalle revontulikytikselle ikinä homman kantaessa komeaa nimeä ”Operaatio Solar Max ”.

Pistäkäähän Tarinoita taivasalta-blogi nyt viimeistään seurantaan! Muistakaa myös tallettaa yön parhaita kuvia tapahtumakertomuksineen Taivaanvahtiin. Meidän havaintomme on täällä.

-silmäpussieläin Pike

Yön kuvasaalista ja Rikun tekemä timelapsytin yöltä.

Kalusto: Canon EOS 6D Mark II ja Irix Blackstone 15mm. Yön asetukset kuvissa laidasta laitaan ISO 1250-3200, f2.4-3.5, 2,5-20s. Timelapse GoPro

---

Ei pöllömpi reissu

10.4.2025 klo 11.25, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Eläinratavalo , Havaintokertomus , Ilmahehku , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisemaplaneettakuvaus , Maisematähtikuvaus , Planeetat , Revontulet , Syvä taivas , Yleinen

Illalla 22.3.2025 tuli lausuttua Rikulle jälleen kuuluisat viimeiset sanat ”kulta, lähden käymään äkkiä Pyhärannassa kuvaamassa eläinratavalon”
…ja rapiat kuusi tuntia myöhemmin saavuin rättiväsyneenä kotiin uskomattoman hienon revontulinäytelmän nähneenä, 660 kuvatun ruudun ja aivan uskomattoman lintukohtaamisen muiston kanssa. Ja myös sen eläinratavalon vaikka tiukille meni, jälleen.

Takaisin tapahtumailtaan: koska Laitilan sää näytti hyvin pilviseltä, ajelin ennen iltakahdeksaa selkeämmälle alueelle passiin eli Laitilan pohjoiskolkkaan, lähelle Pyhärannan Siperiaa ajatuksena juoda kahvit ihan rauhassa, kuunnella hiljaisuutta, ihailla kiireettä tähtitaivasta, bongata eläinratavalo ja vain olla paikoillaan tekemässä vaikka pimeämeditaatiota hektisen viikon jäljiltä. Revontuliarvot olivat jonkinnäköiset, joten ehkäpä nekin saisi vangittua illan aikana kuviin. Itsekseni hymistellen lähdin matkaan, koska tiedossa olisi rauhaisaa ja palauttavaa menoa. Tai niinhän minä tässä kohtaa iltaa taas luulin.

Heti paikan päälle päästyäni ja ahterini parkkiin kaatuneen puun päälle saadessani silmäkulmassa idän puolella taivasta vilahti jotain punaista. Mitä ihm..? Sissos sentään. Metsän takaa vielä vaalealle yötaivaalle nousi tukku punaisia, hyvin näyttäviä revontulisäteitä. Kahvitermos kiinni, termos reppuun ja kamera jalustalle. Punainen väri näkyi paljaalle silmällekin, kiitos valosaasteettoman havaintoalueen.

Homma johti toiseen eskaloituen nopeasti eli alkuillalla sai siis heti säntäillä ympäriinsä reposien perässä. Eläinratavalon näkymistä odottaessani jännäsin sitä, ehtisikö jättimäiseksi paisuva revontulikaari peittämään eläinratavalon ennenkuin saan otetuksi yhtään kuvaa tuosta kevätiltojen kaverista. Hilkulle meni! Eläinratavalo ei näkynyt kuin muutaman minuutin, kun revontulet suoraan sanoen jyräsivät ilmiön.

Revontulikaari nousi nopeasti korkeammalle ollen vielä tuolloin jännän rauhallinen ellei oteta huomioon sitä tosiseikkaa, että kaari venyi kuin kuminauha kohti etelää. Undulaatio eli kaaren reunan venyminen oli huikean näköistä ja mieleni sopukoissa kävi mielessä, että tämähän näyttää ihan valtaisan suurelle dyynihyllylle, mutta missä kehvelissä ovat pääosan esittäjät dyynit? Ovatko ne unohtuneet matkan varrelle kahville? Noh, niin tai näin, niin koetampa kuvata ilmestyksen talteen, vaan jotain kivaa pitäisi keksiä ikuisen erämaan lisäksi etualalle. Pakkasin lähtiessäni mukaani onneksi meillä rekvisiittana toimivan lyhdyn. Niinpä sommittelin itseäni ja lyhtyä revontulikuviin. Lyhdyn kanssa liikkuminen tuottaa ihan uskomattoman metelin, kun metalliosat kolisevat vastakkain. Noh, ainakin kaikki alueen eläimet sudesta hömötiaisiin kuulivat äänekkään etenemiseni maastossa.

Ja enkös aadeehoodee-oravana säntäillessäni hukannut lyhdyn hetkeksi, kun unohdin ottaa sen mukaani siirtyessäni kalliolla toiseen kuvauspaikkaan morjenstamaan bonsaimäntyä. Eikun takaisin etsimään lyhtyä ja sen jälkeen mietin, että apropoo,-minne tulinkaan jättäneeksi kameran…onneksi kädessäni oli langaton laukaisin, jonka kantavuus on mallia aivan uskomaton ja hetken nappuloita kohmeisin sormin paineltuani näin kamerani takanäytön valon pimeässä ylempänä kalliolla ja tiesin suunnistaa sitä kohti lyhty visusti kainalossa.

Revontulien peittäessä yli puoli taivasta heittäydyin innolla kuvaamaan niitä ja sommittelemaan puustoa kuviin ja samassa perin diffuusi eli utuinen kaari aktivoitui, idän puolella nousi jälleen kimppu puna-valkeita säteitä, revontulikaari nousi sekunneissa komeaksi yli puoli taivasta kattavaksi vihreäksi ilmestykseksi ja sitten taivaalla mentiin toistamiseen. Idän puolelle kaaren etureunaan syntyi jännää silmukkamaista rakennetta, se näytti lähinnä koulun käsityötunneilla virkatuilta silmukoilta, jotka olivat muuten työn ja tuskan takana. Allekirjoittanut ei vaan taivu mihinkään hommaan, missä tarvitaan lankaa ja virkkuukoukkua vaan sekasotku oli yleensä valmis ennen kun käsitöiden opettaja ehti sanomaan sanat ”virkataampa lapset hetki”. Myöhemmin seuraavana päivänä haukankatseen omaava Taivaanvahdin moderaattori Veikko Mäkelä oli huomannut silmukkakuvassani lymyilevät dyynit, jotka tulivat usmauksella kuvasta esiin. Kiitos Veikko! Tämä on sitä kuuluisaa tiimityötä. Ei siis dyynihyllyä tälläkään kertaa ilman dyynejä! Silmälle dyynit eivät näkyneet ja kuvaushetkellä takanäyttöä ei tullut juuri tuijoteltua, koska oli kiire kopata uskomattoman hieno näytelmä talteen. Tuntui, että keskittyminen hipoi nyt täydellisyyttä ja allekirjoittaneella oli viimein viisi käsiparia käytössä ja ainakin kuusi jalkaa, sen verran vauhdikkaasti tuli kallioilla tepasteltua…Flow-tila kytkeytyi päälle, en nähnyt enkä kuullut tässä hetkessä kuin revontulet ja sommittelun. Pohjoisen puolelle taivaalle levittäytyi silminkin nähtävä pinkki, laaja alue ja mieleen tuli äitienpäivä myrskyn värit. Myös violettia väriä näkyi jopa silmälle, puhumattakaan kamerasta. Revontulisäteet olivat suurimmaksi osaksi pinkkejä, mutta jälleen taivaalla vieraili oranssi alue, eräänlainen emittoitunut barbababa. Noora Partamiehen luennon Artjärvellä revontulimiitissä kuultuani kysymyksessä saattaa barbababan kohdalla olla sellainen uusi revontulimuoto kuin ”jatkuva emissio / continuum emission”, joka voi esiintyä yötaivaalla erilaisina, erikoisina muotoina, harmaina haamuina mutta myös erikoisina väreinä. Opiskelempa aihetta siis lisää!

Revontulien liikehdintä taivaalla rauhoittui muutaman aktiivisen minuutin jälkeen, jonka aikana itse revontulikaari jatkoi venymistään edelleen kuin pullataikina kohti etelää ja sen etureunaan alkoi hahmottumaan erillinen vihreä nauhamainen alue, joka liikehti selvästi sijaiten välillä lähempänä revontulikaarta ja seuraavassa hetkessä venyi irti pääkaaresta kulkien aina idästä länteen sijaiten hetken irti niin sanotusta ovaalista. Hurjan näköistä. Silmä näki etupäässä vihreää, mutta paikoin, myös jotain punaista eli päättelin tuon nauhamaisen ilmestyksen oleva ehkä Ragda. Eipä ollut Ragda, vaan jokin muu, mikä, en tiedä. Ammattitaito loppuu väliin tuskaisasti kesken. Se saattoi olla kohti etelää venyvä Sar-kaari (Stable Aurora Red) jonka seurassa läiskät hengasivat sekoittaen pakkaa entisestään. Revontulinauhassa kulki väliin peräperää pieniä, vihreitä läiskiä, jotka sykkivät ja ne jos mitkä hämäsivät luulemaan kaaren olevan Ragda eli punainen kaari vihreällä udulla. (Ragda= Red Arc with Green Diffuse Aurora) Yötaivaalla tuntuu vaan riittävän uutta tutkittavaa.

Repolaiset olivat loppujen lopuksi alun räväkämmän esiintymisen jälkeen melko rauhalliset ja minäkin rauhoituin reilun tunnin erämaakaahaamisen jälkeen sommittelemaan maisemaa ihan rauhassa kuviin, mikään kiire ei nyt ollut, vaan setti oli hyvin rauhallista ja hidastempoista ja edelleen hyvin, hyvin värikylläistä. Kuljin ympäri Siperian metsissä olevaa kallioaluetta ja huokailin ihastuksesta revontulien täyttäessä taivaan. Aivan etelän suunnalla hyvin matalalla ei näkynyt värejä, joten sanoisin tämän näytelmän olleen melkein koko taivaan revontulet tosin ilman ”ihan kunnollista” revontulikoronaa. Välillä ajatukseni katkaisi suden valittava ja selkäpiitä karmiva ulvonta kauempaa, Rapijärven erämaan tienoilta. Tällä kertaa susi pysyi kauempana mikä oli ihan hyvä juttu, en välttämättä haluaisi kuulla lähestyviä ääniä, kun olen liikkeellä yksin. Homma menee äkkiä muuten pelkokertoimeksi. Myös ilves ja kettu olivat äänessä illan mittaan, erämaaympäristö oli jälleen valloittava ja hieman jännittäväkin. Olin muuten ensimmäistä kertaa yksin kuvaamassa alueella revontulia ja täytyy sanoa, että oli hieman jännittävää tämä touhu. Muutama vuosi sitten Linnunradan kuvaaminen oli pakko jättää kesken, susien ääniä kuului liian läheltä ja yksinäisen kuvaajan kantti sanalla sanoen sortui.

Pari tuntia ympäriinsä huhkittuani lähdin kohti leiriä ja samalla kuvausreppua. Kameraan oli pakko alkaa vaihtamaan akkua, takanäyttö kertoi vain yhden tolpan olevan jäljellä ja katsoessani takanäyttöä varoitusvalo alkoi vilkkua, joten sammutin kameran taapertaessani kohti leiriä. Perille päästyäni istuin puun rungolle ottaen esiin kaipaamani kahvitermoksen ja vaihdoin akun kameraan samalla sujauttaen sen lepäämään reppuun vielä hetkeksi. Oikein aktiivisesti kuvatessa kameran kenno ylikuumenee ja kuumeneminen näkyy kuvissa häiritsevänä kohinana. No eihän se kehveli ehtinyt jäähtymään kuin hetken. Meni pari minuuttia niin taivaalla mentiin taas. Ei muuta kuin termos takaisin reppuun, vieläkin syvempi huokaus kuin alkuillalla, kameraan virrat päälle ja syöksy kuvaamaan. Ihana kahvin täyteläinen maku jäi kielen päälle pyörimään, mutta tauosta ei tullut taaskaan mitään. Revontulet varmaan ajattelivat, että et ei tämä ole nyt mikään ikääntyvien kuvaajien lepokoti!

Huhkin jälleen kuin heinämies edestakaisin aluetta. Kului arviolta tunti, niin bz-niminen arvo läimähti kunnolla plussalle. Silti taivaalle jäi yli puoli taivasta kattanut revontulikaari säteineen ja hyvin punaisine yläosineen, muut arvot olivat edelleen punaisena. Ja tässä vaiheessa länteen kaaren diffuusiin, tyhjään osaan ilmaantuivat dyynit-jotka tosin löytyivät vasta seuraavana päivinä kuvista. Mietin jälkeenpäin, että olivatpa dyynit tällä kertaa hyvin ujoja. Miksi ne joskus näkyvät silmälle ja joskus kätkeytyvät? Harvemmin dyynit viihtyvät taivaalla samaan aikaan aktiivisien revontulien kanssa, mutta tänä yönä ne tekivät poikkeuksellisesti niin, mikä on outoa.

Lähes aina, kun taivaalla ovat järeämmät revontulet, tunnen ilon lisäksi myös suunnatonta ja lähes musertavaa ikävää. Isäni olisi mieluusti jakanut iloni näistäkin repolaisista. Jotenkin se tieto lohduttaa, että ollessani luonnossa revontuliretkellä tiedän kulkevani siinä maailmassa, jossa isäkin aikoinaan tykkäsi kulkea ja jonne me kaikki palaamme ennemmin tai myöhemmin, osaksi luonnon suurta kiertokulkua. Kiitos isä, että opetit minut löytämään iloa luonnosta!

Mitä tulee revontulien punaiseen yläosaan, se oli suorastaan huumaavan komea ilmestys. Tutkijat kutsuvat punaista yläosaa ”giant red topiksi” eli jättiläismäiseksi punaiseksi yläosaksi eikä syyttä. Kaaren punainen yläosa on majesteetillisen näköinen ilmestys etenkin, kun koko höskä näkyy paljaalle silmälle. Kaari punaisine yläosineen tuntui juuttuneen sillä hetkellä paikoilleen eivätkä revontulet tanssineet kuten yleensä eli taivaalla oli sillä hetkellä rauhallinen, aivan valtavan kokoinen rauhallinen viher-punainen revontulikaari, jonka idän puoli hehkui edelleen punavalkeaa sekä oranssia väriä. Otin muutaman kuvan peräjälkeen ja kaari näytti juuri sillä hetkellä niin stabiilille, että tässä kohtaa ajattelin pitää pienen tauon ja hivuttauduin hyvin varovasti, lähes hengittämättä kohti kahvitermosta. Istuin hetkeksi ja hieman yllättäen sain nauttia jo jäähtyneen kahvin viimeinkin melko rauhassa. Kylmä kahvi kuulemma kaunistaa kansanviisauden mukaan, mutta vatsa ei kestä niin paljoa kun pitäisi sitä juoda 😀 Kaivattu tauko kesti ehkä 15 minuuttia, kun revontulikaari aktivoitui jälleen säteiseksi, ja nyt se oli kaikkein säteisimmillään mitä koko iltana. Säteet ja pilarit kohosivat korkealle ja hetken näytti sille, että zeniittiin muodostuu illan ensimmäinen revontulikorona, mutta ei, kauheasta ähellyksestä huolimatta taivaalle ilmaantui vain revontuliverhon puolikas. Seuraavaksi sain silti kuvata suoraan ylöspäin ja nauttia Mark II kääntyvästä näytöstä, joka sanalla sanoen helli kyttääjän niskoja.

Kaiken revontulikaahotuksen ohessa ympärilläni pyöri koko illan jokin pieni pöllö. Onnistuin näkemään sen illan alun hämärissä ja habitus sekä puputus kertoi sen olevan helmipöllö tai ehkä varpuspöllö. Aina, kun vaihdoin kävellen illan aikana paikkaa, pöllö seurasi perässäni puputtaen ja laskeutuen aina näkymättömiin johonkin männyn oksien siimekseen. Kovasti sillä tuntui olevan minulle asiaa. Puputtelin takaisin, mitä mahdoin pöllökielellä sanoa, koska tuo sympaattinen lintu liimaantui koko illaksi seuraani. Kun vaihdoin paikkaa, pöllö lensi perässäni. Askelsin ylös kallioalueelle, josta oli parempi näkyvyys lännen suunnalle ja huomasin pöllön seuraavan perässä. Pöllö laskeutui puputtaen ääneen jälleen läheiseen mäntyyn. Seuraavaksi tapahtui jotain perin uskomatonta. Olin uppoutunut täysin kuvaamaan lätäkköä, johon revontulet heijastuivat, kun kuulin ja aistin kevyet siiveniskut ja samassa selässäni olleelle kamerarepulle laskeutui selkeästi painoa arviolta juuri tuon pienen pöllön verran. Ilmassa tuoksui linnulle ja kesti hetken, ennenkuin väsyneet aivoni tajusivat, mitä paraikaa tapahtui. Kuvausreppuni päällä selässäni istui ilmielävä helmipöllö! Samassa tunsin, miten se kosketti nokallaan takaraivoani, puskien päätään ja nokkaansa vasten pipoani kuin kissa. Pöllö ei ollut hiukkaakaan aggressiivisen oloinen vaan käyttäytyi lähinnä kuin kissa. Johan on! Jähmetyin paikoilleni enkä millään halunnut rikkoa hetken lumousta ja pöllön hellyydenosoitusta. Terävät kynnet rapisivat vasten repun kangasta pöllön etsiessä tasapainoa. Voi, kumpa tästä kohtaamisesta olisi saanut kuvan! Teki mieli rapsuttaa selässäni istuvaa söpöyttä, mutta epäilen, ettei käsivarteni olisi ihan venynyt moiseen suoritukseen ja villin eläimen tai tässä tapauksessa linnun koskettaminen ei ole koskaan ihan viisasta. Jonkinnäköinen hajurako täytyy yrittää pitää, se on kummankin etu. Mutta, mikäli mielii kuvata revontulinäytelmää oli pakko hieman liikkua ja yllättäen pöllö pysyi edelleen hyvin kyydissä aina siihen asti, kunnes oli pakko liikutella kameraa pystyasentoon. Oli lähes pakko kumartua alas, koska jalustan jalat olivat yön aikana jäätyneet kaikkein matalimpaan asentoon. Syvä kumarrukseni oli pöllölle liikaa ja se varmasti ajatteli, että pahus vie, istumaihmiseni kävi nyt liian epävakaaksi ja lehahti siivilleen lentäen revontulien täyttämälle yötaivaalle suunnistaen läheiseen mäntyyn jatkaen siellä puputtamistaan. Olipa symppis lintu ja hieno kohtaaminen! Ihan uskomatonta. Ihmettelin samassa etelätaivaan maitomaista seeingiä ja ei pahus vie- siellä velloi vihreä ilmahehku! Ja taas piti syöksyä hakemaan sitä kuuluisaa perspektiiviä.

Kello puoli kahden aikaan väsytti jo ihan armottomasti. Hyvästelin pöllöystäväni haikein mielin ja puputimme toisillemme hyvät yöt. Revontulinäytelmä osoitti hiipumisen merkkejä, valtaisa kaari putosi melko alas horisonttiin ollen silti edelleen aktiivinen. Ajomatkaa kotiin olisi vielä jäljellä eikä ratin takana parane nuokkua. Pakkasin tavarat hieman haikein mielin ja suunnistin autolle. Ajoin kotiin maaseudun kautta ja pysähdyin vielä Untamalan kylässä ottamassa parit kuvat, näes Untamalan katuvalot olivat sammutettu! Mielettömän hienoa ja kiitos Laitilan kaupunki! Tälläisiä ekotekoja tarvitaan valosaasteen täyttämään maailmaan 🙂 Kun kuvasin Untamalassa reposia, kuulin jälleen samaa ääntä, kuin Siperiassa ollessani. Laitoin äänen vielä Siperiassa kolmoishermopuolen korvan piikkiin. Hermon puoleinen korva oli tinnittänyt koko päivän ja ajattelin, että Siperiassa kuulemani äänet ovat sisäkorvan omaa tuotosta eli pään tai tässä tapauksessa korvan sisäisiä ääniä, jotka kuuluvat silloin tällöin olennaisena osana allekirjoittaneen kolmoishermosäryn oirekuvaan. Ajomatkalla kotia kohti kuitenkin huomasin, että korvani oli lopettanut suhinan ja poksunnan ja vallitsi ihana hiljaisuus, kunnes Untamalassa kuulin jälleen samoja ääniä korvan ollessa varmasti auki. Yöllä kuulemani äänet taisivat sittenkin olla revontulien tuottamaa eli inversiokerroksessa tapahtuvien sähköisten asioiden aiheuttamia ääniä, kuin taivaallisien aaveiden kuiskauksia ja niiden äänien sekaan eksyvää pientä poksahtelua.

Saavuin kotiin aamulla puoli kolme rättiväsyneenä, mutta onnellisena. Kotona ajattelin muistaa aivan ihanaa uutta mökkinaapuriamme Sannaa ja päätin ottaa heidän mökistään kuvan, kerrankin reposet olivat taustalla heilumassa. Taisin olla ihan hieman överiväsynyt lopettaessani kuvaamisen, koska kävelin päin naapurin pensasaitaa suunnistaessani takaisin kotipihalle..onneksi sekä puska että kuvaaja joustivat kohdatessa…Sanna tykkäsi luonnollisesti kuvasta, mikä on parasta eli sain ilahduttaa kanssaihmistä.

ETSINTÄKUULUTUS ja muuta tärkeää asiaa

• Noora Partamiehen mielenkiintoinen luento jatkuvasta emissiosta täällä. Tallenne on Artjärven revontulimiitistä 6.-8.4.2025. Mukana on muitakin hyviä luentoja eli linkin takana on aika tiivis paketti revontulista sekä niiden kuvaamisesta. Kannattaa katsoa.
• Mikäli olit liikkeellä 22.-23.3.2025 kuvaamassa revontulia, lataa ihmeessä kuvasi Taivaanvahtiin. Tältäkin yöltä kaivataan materiaalia vertailuun!
• Mikäli olit kuvaamassa 1.-4. 4.2025 välisinä öinä, kannattaa ladata revontuliaiheiset kuvat myös Taivaanvahtiin. Tuolloin oli menossa kansainvälinen projekti nimeltä SolarMaX, johon allekirjoittanut sai kunnian liittyä mukaan ja josta kerron myöhemmin täällä blogissa lisää. Havaintoihin näiltä öiltä 1.-4. 4. 2025 pitää kirjoittaa Taivaanvahdin tekstikenttään #solarmaxmission. Tagilla (#) varustettu teksti toimii hakuna tutkijoille, joten se on erittäin tärkeä liittää havaintoon.

ps. koska nykypäivän kukkahattu-otukset pahoittavat mielensä uskomattoman monista seikoista, mainittakoon, että ”aadeehoodee-orava”-vertaus sopii allekirjoittaneelle kuin nenä päähän, koska olen saanut vasta varttuneella iällä diagnoosin ko. aiheesta. Ei tämäkään ole niin vakavaa, kuten ei elämäkään ole. Elämän tarkoitus on ikävän karkoitus Eppu Normaalia siteeraten.

–Terveisin elävä istumapuu ja ikuinen pensaikoissa hiihtäjä Pike

-Kalusto : Canon EOS 6D Mark II & Irix Blackstone 15mm 2.4

-Asetukset: ISO 1600-4000 (ilmahehkussa kamat kaakkoon) f2.5-3,5 ja valotusajat 5-20s

Kuvagalleria hurjaakin hurjemmalta yöltä:

---

Matkalla äärettömään

5.3.2025 klo 11.46, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Eläinratavalo , Havaintokertomus , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisemaplaneettakuvaus , Maisematähtikuvaus , Planeetat , Revontulet , Syvä taivas , Yleinen

18.-19.2.2025 Koitti ilta, kun sää tuntui suosivan meitä rannikon porukoita erityisesti etenkin alkuillalla. Niinpä sovimme jälleen “mangustilauman” kanssa tärskyt Siperian metsiin. Mangustilauma on antamani lempinimi meidän dynaamiselle ja tosi, noh, mangustimaiselle pienelle ryhmälle, jotka poukkivat kilvan ympäri kuvausaluetta ja välillä myös kuviin. Tällä kertaa aviomieheni Riku joutui skippaamaan retken, mutta päädyin radalle porukan kanssa, joka käsitti hyviksi ystäviksi muodostuneet Nylundin Tapion sekä Kinnusen Sannan. Hauskuuksia siinsi siis horisontissa!

Ajoin Siperiaan ensimmäisenä ja jätin Hitsin suosiolla parkkiin pienelle levennykselle alueelle vievän metsätien loppupuolelle ennen jääkenttää ja tiessä lymyävää railoa. Ennätin juoda kahvit ja viimeisiä pisaroita nauttiessani Tapion auton valot leikkasivat hämärtyvää maisemaa ja hetken kuluttua iloisesti häliseviä ihmisiä purkaantui autosta ulos. Vaihdoimme kuulumiset ja lähdimme taapertamaan metsätietä kohti kuvauspaikan kalliota. Perille vievä tie oli todella petollisessa kunnossa ja vasta satanut lumipeite lepäsi jäisen tienpinnan päällä. Piti kävellä varovasti, mutta silti muutama luisteluliike tuli suoritettua. Kuljimme lopulta peräkanaa keskellä tietä ja tällä kertaa ryhmän vetäjänä toimi kapteeni-väliin-edelleen-vailla-suuntavaistoa eli meikäläinen. Lohduttelin viimeisenä tallustelevaa Tapiota, että yleensä ryhmän viimeinen syödään ensimmäisenä. Takanani askellus kiihtyi. Pitihän sitä tunnelmaa ja jännitystä jotenkin nostaa…

Kallliolle päästyämme emme ottaneet suuntaa normaaliin kuvauspaikkaan vaan askeleemme veivät meidät kallioiden länsipuolelle, jossa on hyvin kaunis yksityiskohta. Siellä näes kasvaa bonsaipuuta muistuttava pieni mänty. Paloin halusta ikuistaa se, Venus ja Eläinratavalo samaan kuvaan. Kesti hetken, että löysimme männyn hämärässä, koska lännen puoleinen kallioalue ei ole vielä niin tuttu. Lopulta pikkuinen, tuulien tuivertama mänty näkyi otsavalon keilassa eli olimme saapuneet päämääräämme. Taivas oli vielä valoisa lännen puolelta, mutta pimeys otti varkain sijaa taivaalla ja ilta tummui pikkuhiljaa. Tähdet hiipivät taivaankannelle ja lopulta porvarillinen hämärä hämäränkaarineen alkoi vaihettumaan nauttiseksi eli merenkulkijan hämäräksi liukuen siitä astronomiseksi eli tähtitieteelliseksi hämäräksi. Ja lopulta koitti valokuvaajan aika eli pimeys laskeutui.

Viritimme kamerat jalustoille ja odotimme vielä tovin. Lopulta eläinratavalo alkoi piirtymään lännen puolen taivaalle, aivan Venus planeetan läheisyyteen. Eläinratavalon sinertävä valokiila nousi ylemmäs taivaankannella ja valo vahvistui pikku hiljaa ja lopulta se näkyi jopa silmälle, kun osasi katsoa ilmiön ohi. Neuvoimme Tapion kanssa Sannaa löytämään tuon vekkulin valokiilan taivaalta. Tuttu pulina valtasi kuvausporukan ja sisäiset lapset päätettiin jälleen irti. Oli mukavaa olla liikenteessä taas porukalla.

Linnunrata huntuineen kaartui pienen erämaalämpäreen yläpuolelle. Kolmen ihmisen voimin ihastelimme ja huokailimme tähtipaljoutta ja ennen kaikkea sitä, miten vähäistä valosaaste oli, vaikkakin kevättalvinen Linnunrata sijainnillisesti liiraa todella lähelle Rauman valoja sijaiten miltein luoteessa tähän aikaan illasta. Ilmaan oli hiipinyt varkain mereltä kevyttä pakkasusvaa, joka teki valosaasteesta pahemman näköisen, kuin se todellisuudessa on. Myös vastasatanut lumi heijastaa valoa tehokkaasti. Mutta huolimatta pienestä määrästä valosaastetta nautimme tästä hetkestä juuri nyt. Siperian ikiaikaisten kallioiden yllä puiden siluetit piirsivät ohuen rajan taivaan ja maan väliin. Tuo raja näytti olevan niin lähellä taivasta, että lähemmäs emme enää maallisesti sitä pääsisi. Muinaisen kallioisen luodon yllä äärettömyyksiin avautuvaa, huumaavan tähtikirkasta taivasta ihaillessamme me ihmisrievut ymmärsimme katsovamme silmästä silmään omaa pienuuttamme ja mitättömyyttämme maailmankaikkeudessa. Ihminen on lopulta vain rikkahippunen äärettömyydessä täällä maailman laidalla ja tekee uskomattoman hyvää myöntää asia ääneen. Luonto auttaa ihmistä nöyrtymään hyvällä ja terveellisellä tavalla, ei väkisin pakottamalla. Pitää muistaa, että eteenpäin tässä maailmassa pitää aina kulkea sinnikkyydellä, suurella sydämellä ja hyvällä huumorilla. Kaakossa Orion näkyi sumuineen loistavasti ja eläinratavalo sinnitteli viimeiseen asti lännen puolella, toki sen näkyvyys heikkeni, mitä enemmän usvaa levisi taivaalle. (Eläinratavaloa koskevia artikkeleja on Suomessa todella vähän, itseasiassa koko ilmiön näkyvyyteen ei uskottu vielä kymmenisen vuotta sitten. Ulkomailta löytyy tiedonjanoisille hakusanalla ”zodiacal light” ihan mukavasti kuvia ja tekstiä.) Ehdimme kuitenkin ottamaan monet ratkiriemukkaat kuvat ja tuli taas naurettua porukalla muutamia hieman koomisia ruutuja, kun sommittelut eivät ihan onnistuneet kuten piti…Meistä tulikin Sannan kanssa ihan virallisia ”valopäitä” reissullamme.

Tapion ja Sannan lähdettyä kohti kotia ja iltavuoroa jäin vielä hetkeksi kuvaamaan, koska näin hienoja öitä tulee harvoin ja olisi synti ja häpeä haaskata aikaa vanumalla sisätiloissa jos on mahdollisuus jatkaa kulkua. Niinpä askelsin pitkin kalliota ja pysähdyin välillä sommittelemaan Linnunrataa ja Venusta kuviin. Tulkkasin kulkiessani lumessa erottuvia jälkiä. Tuossa on kulkenut pitkällä askeleella metsän valtias, hirvi. Tässä taas näyttäisi olevan kulkenut niinikään pitkällä askeleella meidän Tapio. Kas, pupun jäljet erottuivat lumesta myös. Seuraavat jäljet olivat ilmiselvästi Sannan. Tuppasi hymyilyttämään ja nostin katseeni välillä tähtiin. Oli todella helppo hengittää ja tuntui, että pitkästä aikaa sommittelu sujui kitkatta, ideoita pulppusi ja niitä syntyi lisää seuraavia kertoja odottamaan. Kaikki pieni viime aikojen stressi, joka nyt vaan kuuluu olennaisena osana hommaan nimeltä “elämä” valui harteiltani erämään hiljaiseen yöhön jäätyneiden sammaleiden joukkoon, jotka ritisivät jokaisella askeleella jalan alla. Taannoinen lumen sataminen ja sään muuttuminen kylmäksi ilmeisesti vaiensi pöllöjen ääntelyn, mutta pikkuhiljaa kuljemme kohti kevättä ja valoa. Hiljaisuus on välillä hälinäpainotteisessa maailmassa ihan tervetullut elementti.

Saatuani kuvat valmiiksi kiskoin kamerarepun selkään ja taapersin metsätietä autolle. Mielessäni oli vielä muutama idea, vaikka pakkasusva ja kevyt yläpilvisyys alkoivat hieman verottamaan näkyvyyttä. Paluumatkalla pysähdyin metsätielle ihmettelemään tähtiä ja toteuttamaan muutaman kauan mielessä hautuneen ruudun. Kuvaamisen jälkeen nojailin Hitsin ihanan lämpöiseen konepeltiin, kuuntelin hiljaisuutta ja katselin ympärilleni. Oli ihmeen hyvä olla tässä ja nyt, jäädä sijoilleen hetkeen. Auton moottori naksahteli hissuksiin taustalla jäähtyessään. Kuvausretki oli jo tässä kohtaa tehnyt tehtävänsä, mieli oli kevyt. Hyvillä mielin katsoin revontuli mittarit ja voihan nenä, nyt saisikin painaa kaasua ja palata Laitilaan nopeutetulla aikataululla, mittarit näet olivat siinä haaveillessani ja pimeässä meditoinnin aikaan menneet punaisille. Suoritin hypähdyksen kuskin penkille ja ampaisin matkaan. Ajaessa pysähdyin välillä katsomaan avaruussää sivustoja ja kovin kiire helpotti, koska bz-arvo oli heilahtanut positiiviselle, eli se jarrutti revontulien syntymistä ja etenkin näkymistä etelässä. Mahtaakohan näytelmää tulla ollenkaan, mietin ajaessani. Vatsan pohjan kutina kuitenkin oli sellainen, että kyllä tänään jotain tapahtuisi. Ajoin kotimme kautta ja söin hieman, kävely Siperiassa pakkasessa herätti raivoisan nälän. Syötyäni huikkasin Rikulle, että nyt pitää käydä hieman päivystämässä vielä repolaisia, bz oli alkanut vajoamaan negatiiviselle eli miinukselle. 

Ajoin vähän matkan päähän peltoaukeille ja vastassani oli makean näköinen tuplakaari eli näytelmä oli sittenkin käynnistymässä. Pystytin kameran jalustoineen ja ei kulunut kuin muutama hetki, niin revontulikaareen ilmestyi idän puolelle säteitä, jotka kielivät näytelmän alkamisesta aivan näillä näppäimillä. Eikä tästä vaiheesta kulunut kuin muutama minuutti, kun voimakas revontulikaari tanssi jo taivaalla nousten ylemmäs. Kameran säädöt vielä kohdalleen, lämmityspanta ja langaton laukaisin kiinni ja kuvaaminen sai taas alkaa! Hetken lämmittely kotona oli ollut hyvä asia ja sen voimin jaksoin jatkaa iltaa. Pakkanen senkun kiristyi, mereltä pukkasi kosteaa ilmaa ja sää kävi kireäksi. Kovin kauaa en enää uskaltaisi “migreenisäässä” ulkoilla, sarjoittainen päänsärky ei tykkää säätilasta, joka tuntuu kuin -17 astetta. 

Samassa revontulikaari aktivoitui ihan kunnolla ja revontulivyöhön lännen puolelle ilmaantui jänniä, lyhyitä kirkkaita hukkapätkiä peräkkäin. Olen kutsunut tätä muotoa kampaviineriksi, koska se näyttää ihan viineriltä. Oikea nimitys tosin on “säteinen revontulivyö”. Se oli lievästi sanoen jännän näköinen,-näitä ei pääse etelässä kovinkaan usein näkemään eli kyseessä on meille etelässä asuville kyttääjille ehkä hieman harvemmin näkyvä muoto. Mutta siinä se nyt oli edessäni taivaalla! Näytelmä oli mukavan intensiivistä seurattavaa, mutta värejä ei kovin paljoa näkynyt silmälle, tosin kun punaista näkyi taivaalla hetkittäin silmä bongasi sen helposti. Reposien temmellystä katsoessa kului muutama tunti, mitään sen ihmeempää raritettia ei taivaalle poukkaisut, mutta mukava pieni näytelmä silti. Revontulissa näkyi kuitenkin pienen ohikiitävän hetken hieman harvinaisempia värejä eli oranssinkeltaista. Yhden aikaan yöllä oli pakko luovuttaa, mereltä pukkasi hartiavoimin sumulauttaa ja pilviä, joita ei pitänyt tulla, mutta sinne ne nyt joka tapauksessa kiipesivät möllöttämään pahukset pohjoisen taivaalle. Puoli kolmen aikaan yöllä oli lähtenyt hillitöntä settiä repolaisissa, mutta tällä kertaa ne tuli missattua, enpä tosin tiedä olisiko meillä edes taivas seljennyt. Seurani Porin Karhunvartijoiden Karhukamera koppasi onneksi nätin revontulinäytelmän talteen ja ruikkasin Veskulta eli Vesa Puistovaaralta,-meidän armoitetulta kameratirehtööriltä luvan liittää se illan kertomukseen. Vesku on tehnyt vuosien varrella uskomattoman upeaa työtä Ulvilan tähtitornin kameroiden kanssa.

Seuraavana aamuna kännykkä ja mese olivat melkein tukossa viesteistä ja kuvista, joissa kyseltiin, että mikä ihmeen revontulimuoto yöllä oli ollut taivaalla. Meikäläisellä kestää aamukäynnistyminen aina jonkin aikaa, etenkin jos yöllä on venähtänyt hieman pitkäksi, kuten nyt pääsi käymään. Vastasin ensimmäiselle kyselijälle silmät sikkarassa juuri sängystä noustuani, joka oli virhe. Nimittäin, kun avasin viestin uudelleen aamukahvin juotuani ja silmälasit päässä eikä keittiön pöydällä, huomasin olleeni jälleen ihanan Pikemäisen epäselvä. Viestissä näes luki suurinpiirtein ” ggggbllltzzähkö snädää gulp”. Voihan elämän karut kävyt sentään. Onneksi viesti oli mennyt eräälle hyvälle ystävälleni, joka vastasi hirtehisellä huumorilla ”sä es vissiin ollut vielä ihan hereillä ja olikohan aamusumppi juomatta ja silmälasit taas jossain muualla, kuin päässä”? Noh, näinhän se aika pitkälti meni, kautta ikänäköni, tuon vekkulin kummajaisen joka on saapunut elämääni lähes huomaamatta 😀 Pitänee jatkossa pidättäytyä vastaamasta viesteihin, ennenkuin pää ja sormet toimivat synkassa ja silmälasit ovat löytäneet tiensä nenän päälle keikkumaan…Se on kuulkaa sillä viisiin, että onnellinen ja tasapainoinen elämä on tehty pienistä luonnossa vietetyistä hetkistä, hyvistä ystävistä, vielä paremmasta huumorista ja kyvystä nauraa itselleen. Niiden voimalla jaksaa selviytyä taas arjessa. Ei tämä taivaan tulien harrastaminen ole niin kovin vakava laji,- kautta snädään ja gulpin! Kyttäilyiloa porukalle! Viestitellään ja ihmetellään lisää yhdessä taas myöhemmin! Muistakaa tallentaa revontulihaviksenne Taivaanvahtiin.

-Pike, se pieni rikkahippunen äärettömässä, joka ei osaa heti herättyään kommunikoida järin selkeästi tai ymmärrettävästi 🙂

Porin Karhunvartijoiden muikean upeaan vidoon aamuyön hetkiltä pääset tästä

Kuvia reissulta:

---

Ilmiöruuhkassa

13.2.2025 klo 14.56, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Eläinratavalo , Havaintokertomus , Helmiäispilvet , Kuu , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisemaplaneettakuvaus , Maisematähtikuvaus , Planeetat , Revontulet , Syvä taivas , Tähdenlennot , Yleinen

1.2.2025

Suunnittelimme porukalla jälleen yhteistä reissua Siperiaan. Ainut ongelma oli se, että viimeiset kolme päivää oli satanut putkeen sitä ihtiään eli silkkaa vettä joten ilmassa piisasi kosteutta, samoin maan päällä. Hieman masentavat ilmat olivat kytkeneet allekirjoittaneelle päälle lievän mörököllireleen. Kaivattu piristys oli kuitenkin tulossa. Vuorokausi ennen reissua ystäväni Tapion kanssa käymäni viestiketju oli jälkikäteen hupaisaa luettavaa. Perjantain viestiketju kuului osapuilleen seuraavasti:
Tapio:“lauantaina sit porukalla reissuun Siperiaan, olisi Kuun sirppiä, Venusta ja muitakin planeettoja tarjolla, Eläinratavalokin pitäisi näkyä”. Tapion innostus oli luettavissa rivien välistä ja se tarttui kuin tervapaperi allekirjoittaneeseen.
Pike: “joo, ehdottomasti, ollaan niin messissä, toivottavasti sade vaan loppuu! Onko sulla muuten kumivene ja perämoottori nimittäin tällä vesimäärällä siitä Siperian kallioalueesta tulee jälleen saari”
Vastauksena sain nauravan hymiön, ei kait tuohon skenaarioon ollut vastapuolella muuta lisättävää…

Lopulta koitti sateeton, mutta hyisen kylmä lauantai-iltapäivä ja pakkasimme Rikun kanssa innostuneina tavaroita. Taivas oli kuulaan selkeä ja Venus iski silmää kotipihan koivun yläpuolella Kuun sirpin vierestä. Näytti sille, että reissu tulisi onnistumaan mainiosti. Pääasiallinen havaintokohde olisi Kuun sirppi ja Venus, mutta myös muut planeetat olisivat näkyvillä. Mikäli muita ilmiöitä näkyisi, ne olisivat ilmestyessään silkkaa plussaa ja ne otettaisiin riemulla vastaan, jos niitä eteemme siroteltaisiin. Monsuunikauden päälle löi tihdin pakkasjakson, joten metsätie Siperiaan tulisi olemaan mielenkiintoisessa kunnossa. Arvoimme kivi-paperi-sakset tyyliin illan kuskin. Sakset voittivat paperin ja pesti meni tällä kertaa Rikulle.

Jo lähtiessä näkyi lännen puolella helmiäispilviä, jotka olivat kirkastumassa. Ajomatkalla ihailimme ”helmareita” kilvan, mutta Raumantiellä ei juuri pysähdyspaikkoja ollut eikä aukeiden hyinen viimakaan houkutellut jäämään kuvia ottamaan joten ajattelimme lasketella suoraan Siperiaan. Taivaalle jättäytyvä helmiäisrusko saataisiin ikuistettua kuviin. Alueelle menevän tien loppupuolen kunto hieman hirvitti, koska olimme joutuneet taannoin kääntämään Hitsin suosiolla ympäri tien ollessa kulkukelvottomassa kunnossa. Tietä ympäröiviltä kallioilta alas valuva vesi jäätyy paikoin paksuksi patjaksi, johon virtaava vesi tekee syviä railoja. Kaiken lisäksi railopaikka oli heti jäisen ja jyrkän mäen huipulla.

Siperiassa hieman ennen railoa Riku pysäytti Hitsin ja jalkauduimme katsomaan uskaltasko autolla jatkaa eteenpäin vai jatkaisimmeko jalkaisin matkaa. Yleensä helmikuussa kyseisen kohdan yli ei ollut mitään asiaa edes nelivedolla, jään terävät reunat saattaisivat puhkoa renkaan tai hajottaa eturenkaan ripustuksen ja voisi siihen jäädä jumiinkin eli sekin momentti oli olemassa. Hieman hurjalta tiessä oleva jääpatja railoineen otsavalolla tarkasteltuna kieltämättä näytti, muttei täysin ylittämättömältä. Riku päätti ajaa Hitsin perille saakka. Hantin puolella meikäläistä hirvitti, jos jäisimme kiinni olisi hinausauton soitto edessä keskelle ei mitään. Pistin silmät kiinni ja kädet silmien päälle eturenkaiden kiivetessä jään päälle. Nyt täytyy sanoa jälkikäteen, että on tuo Hitsi vaan loistava neliveto. Hiukkaakaan epäröimättä ja sutimatta pääsimme railojen yli vaikka jää murtui koko matkaltaan paukkuen auton alla ja välillä upposimme jään läpi,-silti ei tullut ongelmia. Henkäisin silti helpotuksesta, kun pahin kohta oli takana. Pitäisiköhän Hitsiin luottaa jatkossa vähän enemmän? Kun on ajanut monta vuotta maavarattomalla etuvedolla joka oli maastossa ihan hirveä lyllerö jääden jumiin uskomattoman helppoihin paikkoihin, niin luottamuksen rakentuminen uuteen nelipyöräiseen luonnollisesti vie aikaa.

Perillä helmiäisrusko värjäsi taivaanrantaa ja I- sekä II-tyypin (typpi- ja rikkihappoja sisältäviä) helmiäisiä näkyi lännen sekä etelän ilmansuunnilla puiden latvusten yläpuolella. Kuun 11 % sirppi ja Venus-planeetta olivat allekkain maalauksellisella iltataivaalla. Tähtiä alkoi syttymään yksi toisensa jälkeen, kun kasasimme autosta tavaroita mukaan otettavaksi. Tavaravuoren mukaan haalittuamme askeleemme kuljettivat meidät tutulle kalliolle ja samalla muinaiselle luodolle. Hieman yllättäen vesisade ei ollut tehnyt alustasta kovin liukasta, mutta nastakengät olivat silti ainut oikea jalkinevalinta. Kallioiden päältä aukenivat näkymät joka puolelle, mutta parhaat helmiäiset ehtivät himmenemään ja laskemaan horisontissa olevien puiden taakse joten ne kuvat jäivät tällä kertaa ottamatta. Onneksi Tapio kuvasi helmarit Rauman päässä ja sain kuvat nätisti kysymällä tänne blogiin mukaan. Pystytimme leirin ja Tapiota sekä illan hämärtymistä odotellessa joimme mukaan otetut kahvit. Mikään ei maistu niin hyvältä, kun luonnossa kiireettä nautittu kahvi. Taustalla kiristyvä pakkanen paukutteli märkiä puunrunkoja hämärtyvässä ja punertavanhohtoisessa illassa. Lehtopöllöt harjoittelivat äänen avausta läheisen suon laidalla. Oli varsin keväinen fiilis, vaikka elimme vasta helmikuun alkua. Revontulikaari alkoi pikkuhiljaa nousemaan pohjoisen ilmansuunnalle ja Kuun sirppi sekä Venus planeetta vaipumaan helmiäisruskon syliin. Hetki oli seesteinen ja kaunis, en olisi malttanut rikkoa sitä kuvaamalla, mutta mikäli blogiin mielii lisätä lukijoille kuvia kyseisestä kauniista hetkestä, niin seesteisyyttä oli hieman häirittävä. Niinpä seuraavaksi lompsin kameran kanssa kalliolla sommitellen mäntyjä kuviin etualalle. Kuun sirpillä on kaunis maatamo (eli Kuun yöpuolen pinnasta heijastuva, Maan pinnan kautta sinne heijastunut auringonvalo), joka sai katsojat huokailemaan uudestaan kerta toisensa jälkeen ja luonto tuntui antavan kulkijoille parastaan tyyliin ”mukavaa kun poikkesitte”. Koko ajan enemmän kirkastuva Venus-planeetta taivaalla näytti uskomattoman kirkkaalta valopallolta. Auringonlasku oli todella värikäs ja säiden kurittamat sitkeät käkkärämännyt kurkottelivat latvuksiaan liukuvärjääntyneelle voimakkaan pinkin ja oranssinpunaisen helmiäisruskon värittämälle taivaalle.

Lopulta pimeys laskeutui, Tapio heilahti paikanpäälle ja saimme alkaa kuvaamaan ihan toden teolla. Pieneksi pettymykseksi eläinratavalon puolelle etelälounaaseen saapui hieman pilviä, joka söi vielä himmeän eläinratavalon olemattomiin. Pilvien jälkeen kuitenkin saimme kirkasta taivasta, joten takaisku ei ollut kuin väliaikainen. Revontulikaari pohjoisessa näytti korkealta ja hieman erikoiselta, mikäli arvot olisivat jatkuneet parempana, meille olisi saattanut kehittyä dyynirevontulet. Aihio oli nimittäin valmiina eli kaaren yläosa oli varsin diffuusi ja omasi dyyneihin passaavaa poimuilua eli undulaatiota. Arvot kuitenkin lässähtivät lupaavan alun jälkeen. Bz-nimisen arvon kiivettyä kuvainnollisesti lällättämään plussalle eivät enää tiheydetkään oikein tukeneet mojovaa revontulinäytelmää meille etelään. Revontulikaari joka tapauksessa aktivoitui ja kaaren joukkoon nousi selkeitä punaisia säteitä sekä pilareita. Kaaren idän sekä lännen puolien sivut hohkasivat punaisina ja säteiden yläosat olivat selkeän punaisia, niinpä oonailin mahdollista Sar-kaaren näkymistä, silmin ei kylläkään näkynyt mitään ihmeellistä. Jälkikäteen kuvista löytyi jopa idän ilmansuunnalta hento Sar-kaari (Stable Aurora Red, joka ei kuulu revontuliin, mutta esiintyy niiden kanssa). Käänsin kameran tuolloin kohti länttä, nostin ISO arvoja 3200, valotus 20 sekuntiin ja aukko sai pysyä 2.8. Ja tadaa! Siellä luurasi ilmielävä Sar-kaari! Kun olin varma havainnostani, hihkaisin pojat koolle ja näytin kameran takanäytöllä selkeänä näkyvää hailakkaan punaista kaarta.

Sar-kaaren näkymisestä repesi hulvaton riemu ja kameroita suunnattiin länteen kilvan. Samassa huomasin kuvissani vielä jotain muuta, nimittäin myös ilmiö nimeltä eläinratavalo näkyi kameran pieneltä takanäytöltä! Olimme alkuun jopa vähän luovuttaneita tämän ilmiön näkymisen suhteen, koska ohutta pilviharsoa tuntui vaeltavan eläinratavalon puolelle taivaalle ja kello tikitti armottomasti eteenpäin. Tammi- tai helmikuun alun eläinratavalo ei nouse järin korkealle, eikä se ole järin kirkas tai näy kovin kauaa. Saimme sittenkin tänä iltana sommitella kuviin eläinratavalon mystistä, sinertävää kiilamaista valoa, Sar-kaarta, Kuun sirppiä ja Venusta ja muitakin planeettoja ja kuvaaminen oli jälleen silkkaa juhlaa. Eläinratavalo on odotettu, etenkin kevätiltojen taivasvieras, koska syksyisin usein ilmat eivät tue ilmiön havainnointia vaikka se taivaalla olisikin. Se on kiilamainen sinertävä kummajainen läntisellä taivaalla ja sen näkyminen on suoraan verrannollinen valosaasteen määrään. Ilmiö on etenkin tammikuussa ja helmikuun alussa sen verran hento, että pienikin ilman kosteus tai ylimääräinen valosaaste pilvistä puhumattakaan riittävät hävittämään sen kuvista ja paljain silmin sitä on todella vaikea nähdä ennen maaliskuuta. Eläinratavalo on nimensä mukaisesti eläinradan tasossa näkyvää valon hehkua. Sen aiheuttajina ovat lukemattomat planeettojen väliset pölyhiukkaset, jotka heijastavat ja sirottavat auringonvaloa, jolloin se erottuu taivaalta kiilamaisen valona. (Ilmiökuvaus teksti M. Helin) Opiskeltavaa aiheesta löytyy nettilehti Zeniitistä 1/2020.

Suurimmasta osasta joka kevättalvisia kuvausalueitani eläinratavalo on kenties lopullisesti menetetty valosaasteen nousun vuoksi. Asia harmittaa suoraan sanoen peijakkaasti, koska valosaaste olisi säädeltävissä. Se on onnistunut takavuosinakin, miksei siis nyt paljon puhutun energiakriisin aikaan? Tekosyy ylimääräisille juhlavaloille nimeltä Joulu meni jo (mitä ei kyllä uskoisi, kun katsoo ajellessa jouluvalojen määrää, jotka ovat muuttuneet omituisen siunauksen saaneiksi ja hymistellyiksi kausivaloiksi). Ledit etenkin ovat joka tapauksessa tähtitaivaan ja ilmiöiden surma. Jos ne valot on useammassa huushollissa sinne takapihalla olevaan näreikköön saatu ripustettua niin pitäisi ne saada sieltä poiskin. Turvallisuuden tunteen valon suhteen ymmärrän, mutten suoranaista energian tuhlausta. Tämän ajatuksen perään tulee väkisinkin aina tovi painokelvotonta mutinaa, aihe kun menee aikalailla ihon alle ja ihan syystä (keinovalon haitoista on muuten julkaistu todella loistava kirja nimeltä ”Maailma ilman pimeää”, jonka on kirjoittanut Johan Eklöf. Monipuolinen tietokirja kertoo luonnon pimeyden tarpeesta selkeästi perustellen ilman turhia korulauseita).

Siperia pitää kuitenkin onneksi pintansa edelleen pimeänä alueena, joten ei ollut kuvaamisen riemulla mitään rajaa! Me pimeyden lapset sinkoilimme innoissamme sinne ja tänne, ristiin rastiin aluetta. Ja kuin lahjana taivaalta putosi kaunis, ohut tulipallo, joka tuntui lentävän tähtien kirjomalla yötaivaalla eläinratavalon vieressä ikuisuuden, mutta todellisuudessa se näkyi muutaman sekunnin kadotakseen savuvanan jälkeensä jättäen helmiäisruskon rippeisiin. Kerrankin allekirjoittaneen kamera oli suunnattuna oikeaan suuntaan eikä tulipalloa tarvinnut etsiä männyn/kuusen/koivun/aina jonkun puun latvuksien seasta, kuten yleensä. Ruudulla oli loppujenlopuksi aikamoinen ilmiöruuhka: tulipallo, eläinratavalo, Sar-kaari, helmiäisruskon rippeet, Linnunrata, Kuu, Venus, tavalliset reposet, Neptunus, Saturnus…oma ennätys tuli rikottua siis hyvin roimasti, tähän ei taida hetkeen kyetä 😀

Nappasimme vielä muutaman kuvan Linnunradasta ja Sar-kaaresta. Revontulet hiipuivat näkymättömiin ja taivaalle jäi vain vihreä, matala kaari. Tapio hilpaisi kotiin ensimmäisenä, koska seuraavana aamuna olisi työpäivä. Me sinnittelimme tähtitarhassa vielä kotvasen. Pilvitutka näytti, että bileet olisivat ohi taas tältä erää, joten pakkasen edelleen kiristyessä ja pilvien tukittua pohjoisen taivaan mekin pakkasimme kamerat laukkuihin ja suunnistimme kohti autoa.

Kotiin päästyämme pilvilautta ruumiillistui kovaa vauhtia Laitilankin ylle, mutta allekirjoittaneella oli vielä sen verran virtaa vanttuissa, että päätin käydä vähän matkan päässä olevalla peltoaukealla ottamassa kuvat Sar-kaaresta. Siellä se edelleen lymysi aina pilvien saapumiseen asti.
Hyvin onnistunut ilta kaiken kaikkiaan ja varsin ilmiörikas, kun sitä nyt jälkikäteen tarkastelee. Ja mikä parasta, mörököllirele kuittaantui pois päältä.

Ei muuta kuin kevättä ja eläinratavaloa kohti!

-Pike

Lisää illan ilmiökatrasta:

---

Megasetti

22.1.2025 klo 11.19, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Havaintokertomus , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisematähtikuvaus , Revontulet , Syvä taivas , Yleinen

14.-15.9.2023

Nyt jos koska olisi kunnon kytistilaisuus, eli auringosta oli tulossa lähiöinä cme joka saattaisi nostaa illalla ennestään kovia aurinkotuulen lukemia pykälän ylemmäs, joten syy ulkoilla täyttyisi. Lopulta tuli lähdettyä liikenteeseen ajoissa reilusti ennen kymmentä. Aviomieheni myötävaikutti maastoon singahtamiseen aika tavalla. Riku tuli tohkeissaan puuverstaaltaan sisälle suurinpiirtein ovenkarmit kaulassa ja kauhealla rytinällä yhdeksän maissa illalla. Kuulin eteisestä asti huutoa, että ”Pikepikepike!!!” ja ajattelin ensin, että ny tulossa vähintään maailmanloppu tai että Riku on sahannut peukalonsa irti. No ei kumpaakaan onneksi, niiden sijaan revontuliarvoista kertovat mittarit väpättivät punaisella, niinpä nopeutin sitä, mitä olin tekemässä eli pakkaamassa illan kuvaustarvikkeita. Alun ajatus oli ulkoistaa itsensä ja tavarat pellon kulmalle vasta puoli yhdentoista maissa jolloin pilvien pitäisi tehdä reposille tilaa. Nyt kuitenkin näytti sille, että liikenteeseen olisi lähdettävä nopeutetulla aikataululla ja pikapikaa. Pakatessani Hitsiä Kanadan kaverini Donna Lach laittoi revontuli hälyä kännykkään. Vastasin lennossa, että jees menossa ollaan! I’m on my way!

Havainnointipaikalle päästyäni oli vastassa n.kp 3 korkeudella vielä vaalealla taivaalla kaari sekä myös pilviä,- ja juuri jälleen pohjoisen puolella taivasta. Lisäksi hieman kauempaa suon suunnalta nousi reippaasti kosteutta ja sumua. Taivaan kirkastumista ja sumun toivottavaa laskeutumista odotellessani käänsin kameran itään ja kas, keinovalopilarit leijailivat revontulikaaren kanssa samaan kuvaan. Ajattelinkin nähneeni jotain poikkeavaa sillä suunnalla. (Keinovalopilarit näkyvät yleensä hyvin paljaalle silmälle) No niin, oma kausi näiden ilmiöiden suhteen avattu ja seurasi ensimmäinen henkinen taputus olkapäälle. Hyvä koppi, kuten me ilmiökuvaajat aina sanomme toisillemme.

Se, etteivät reposet innostuneet heti illan alussa saattoi aiheutua bz-nimisestä arvosta, se näytti olleen plussalla. Nyt arvo oli ollut jonkin aikaa miinuksella eli hyvältä näytti, joten jäin odottamaan. Mesettelin odottaessa Matias Takalan kanssa, mitähän kaikkea kivaa tänään olisi vielä luvassa.

Seuraavaksi revontulikaareen ilmaantui säteitä ja se kirkastui joten hyvästelin Matiaksen sanoin ”ei hiisi, kaari heräsi, nyt mä meen”. Sinkoilin niitylle ja virittelin kameran tulille. Samassa silmä näki jotain ja lännen ilmansuuntaan alkoi ilmaantua jotain omituista. Revontulipilareiden vasemmalle puolella miltein lounaan ilmansuuntaan syntyi paraikaa vihreitä läiskiä, jotka näyttivät sykkivän. Seuraavaksi kuulin oudon, todella kovan äänen. Kello oli n. 22.20. Ääni oli kuin tykin laukaus, paitsi että se jatkui ja jatkui. Äänen jälkeen kului tovi ja läiskistä taivaalle alkoi venymään vihreä nauha. Siis harittaako allekirjoittaneen silmät (ja korvatkin!) vai mitä hiisinpimpulaa taivaalla tapahtuu? Liittyvätkö äänet reposiin vai olivatko ne silkkaa sattumaa ja ennenkaikkea, mistä ihmeestä ne kuuluivat?

Tässä kohtaa tuli järjetön kiire tallentaa tapahtumia, syntyykö taivaalle läiskistä seuraavaksi Ragda vai mikä tuo vihreä ilmestys on? Punaista kaarta joka olisi kertonut reposmuodon olevan Ragda ei kuitenkaan näkynyt silmälle. Sitten alkoi kuulumaan mielestäni taivaalta selkeää rätinää ja ritinää ja lähialueen eläimet suoraan sanoen sekosivat. Vähän matkan päässä olevalla maatilalla äänessä oli 4000 päinen mullikkalauma, takapelloilla syömässä olevat kauriit alkoivat öyhöttämään, jopa pöllöt huhuilivat. Kaukaa etelästä selkäni takaa nk. Alhetin metsän suunnalta kuului myös yksinäisen suden ulvontaa. Mikä ihme sekoitti alueella olevat eläimet? Hetken vallitsi sellainen äänimaailma ja karnevaalitunnelma ettei mitään järkeä. Ja yllättäin jälleen pohjoisen sekä idän taivaalle lipui pilviä. Lännen suunta sinnitteli vielä auki, joten ei ollut vaikeuksia päättää, minnepäin suuntaa kameran. Toisaalta, mikäli pilviä ei olisi ollut osin peittämässä reponäytelmää, olisinko huomannut alun hailukan vihreän nauhan tai läiskiä? Yritin nähdä tilanteessa jotain positiivista vaikka vähän kieltämättä pilviä vastaan tahiminen jälleen sapetti. Edelleen kuulin taivaalta sähköisiä ritinöitä, mutta pian tämän jälkeen äänet vaan yksinkertaisesti loppuivat. En ole löytänyt mitään järjellistä selitystä äänille, lämpötila oli maan pinnalla +4 ja tuskin yöllä missään louhoksella räjäytetään eikä meillä sen puoleen ole täällä tykistöäkään joka harjoittelisi kello puoli yksitoista yöllä. Sähkölinjoja alueella ei ole. Pään sisäistä äänimaailmaa ne eivät toivottavasti olleet, muuten luulisin kuulevani näitä ääniä muutenkin ja se saattaisi olla hivenen huolestuttavaa 😀

Käänsin kameran zeniitin kautta koko ajan kuvaten (ihan tyhjää täynnä tässä vaiheessa) takaisin lännen taivaalle. Lännessä syntyi edelleen vihreitä läiskiä ja matala vihreä nauha pysyi paikoillaan. Tähän asti eläimet olivat möykänneet taustalla. Seuraavaksi havahdun siihen, että ympäristössä tuli haudan hiljaista ja eläimet sekä linnut vaikenivat. Koko luonto tuntui odottavan, mutta mitä? Liityin siis odottajien seuraan. Katselin valppaana ympärilleni, vilkaisin ylöspäin ja samassa näin sen. Voi pyhä jysäys! Sydän jätti pari lyöntiä väliin.
Koko taivaanlaen eli zeniitin poikki kulki vaalean vihreä nauhamainen kaari, joka alkoi lännestä ja laskeutui kohti itää, jossa edelleen pötkötti pilviä.

Heräsin toimintaan. Säädin kameran asetuksia niin että pahaa teki, nyt ei välitetä laadusta, vaan kuvataan hyvässä lykyssä tutkijoille menevää materiaalia. Vuoden luontokuvat saa tässä kohtaa aina unohtaa, pääasia on kuvata erikoisempi ilmiö talteen. Nostin isot kameran rungosta 6 400, pudotin aukkoa pykälän alemmas f2.8-2.4 ja vähensin valotusaikaa aina muutamaan sekuntiin. Jälki kohisee varmasti, mutta käyttämällä ko.asetuksia saisin ehkä vihreän nauhan rakennetta esiin ja taltioitua samalla sykkivät läiskät. Lopulta taivaalla oli vain juuttaan korkea vihreä nauha, joka eli selvästi. Se ei pysynyt paikoillaan eli ei ollut niin sanotusti revontulikielellä järin stabiili. Jälkeenpäin tämä muoto paljastui IPAksi eli Isolated Proton Arc-muodoksi. Näitä vastaavia vihreitä nauhoja tai kaaria on näkynyt muutaman kerran viimeisten kolmen-neljän vuoden aikana joten ihan tavallinen taivasvieras ei tämäkään ole. Revontulikaareen muotoutui myös dyynihylly, mutta itse dyynirevontulet jäivät syntymättä.

Lopulta odottaminen palkittiin ja pohjoisen taivas (parempi myöhään kuin ei koko iltana!) avautui paljastaen melko lyhyen, mutta aktiivisen ja kauniin revontulinäytelmän. Kuvia jälkeenpäin katsoessani muutamassa ruudussa näyttäisi olevan Steven kaltainen punertava tyyppi. Jotta se voitiin Taivaanvahdissa tulkita Steveksi tarvittiin tovi salapoliisityötä ja vertailukuvia ympäri Suomea. Tässä on jälleen yksi syy lukijalle lisää, miksi revontulihavainnot kannattaa sulloa aina Taivaanvahtiin. Silloin löytyy vertailukelpoista kuvamateriaalia, kun sitä tarvitaan, muuten osa revontulimuodoista tai muista illan oikuista menee puhtaasti arvailun piikkiin ja arvailu ei ole varsinaisesti tieteen tekemistä. Tällä kertaa kävi tuuri ja kuviin jäi ilmielävä STEVE (Strong Thermal Emission Velocity Encantment) Ilmiö ei kunnolla hahmottunut silmälle paikan päällä vaan näkyi parhaiten jälkikäteen kuvista.

Silmin en nähnyt yöllä Ragdaa ( Red Arc with Green Diffuse Aurora) vaan silmälle näkyi vain vihreä nauha/ kaari poikki taivaan. Ragdan läsnäolo näkyi vasta jälkikäteen kehitetyissä kuvissa ja se ei esiintynyt kuvissa läsnä alkupuolen näytelmässä. Erotin illan aikana ehkä kaksi alimyrskyä eli käynnistymis vaihetta, mutta koko aikana (22-02) näytelmä ei ikäänkuin päässyt kunnolla starttaamaan ja/tai pilvet olivat edessä. Komeaa oli joka tapauksessa se vähä mikä näkyi. Kyllä oli ollut pitkästä aikaa kiireinen kuvausilta ja tunnelma oli aivan katossa!

Illan uusi, esiteltävä tapaus on maailmalla pitkän aikaa tunnettu IPA eli Isolated Proton Arc, jonka nimen muistaakseen voi kokeilla seuraavaa hauskaa muistisääntöä. Ystäväni Juha Ojanperä kysyi ilmiön nimen kuultuaan heti, että miltähän tämä maistuisi oluena? Ei muuta kuin Juhaa lainatakseni hölökyn kölökyn, kippis tai cheers seuraavan kerran kun tämä kaveri näyttäytyy jälleen 🙂

Steven erottaa taivaalta seuraavasti. ”Steve on aina selkeästi irti revontuliovaalista eli sen sekä tavallisien revontulien väliin kuuluu jäädä aina tyhjä kohta” Huomioi myös, että Steve ei ole revontuli itsessään, se vain hengailee repolaisien seurassa. Myös IPA sekä Ragda esiintyvät selkeästi erillään normaalista revontulikaaresta. Niiden ulkoinen habitus muistuttaa kaarta tai nauhaa ja ne molemmat luetaan revontulimuodoiksi.

Opiskeltavaa aiheista:

IPAn tieteelliseen paperiin pääset tästä

Ragdan paperi täällä

Steven paperi täällä

Opiskeluiloa!

-Pike

Illan kuvat Canon EOS 6D ja Irix Blackstone 15mm / ISOt 1600-6400, f2.4-2.8, valotusajat 3.2s-20s

---

Syrjäseutujen seikkailijat

10.1.2025 klo 10.48, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Havaintokertomus , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisemaplaneettakuvaus , Maisematähtikuvaus , Planeetat , Revontulet , Syvä taivas , Tähdenlennot , Yleinen

Iltapäivällä 1.1.2025 tärähtivät avaruussäätä valvovat mittarit tummanpunaiselle ja yllättäin illan sääbingo arpoi meille läntiseen Suomeen kohtalaista kuvaussäätä. Pohdimme aviomieheni Rikun kanssa kokonaista 1,5 sekuntia tulevaa kuvauspaikkaa. Laitilan pilvisyys näytti hieman huonommalta, joten kaikki menisi iltasella yhden kortin varaan ja suunta olisi puoli viiden maissa kohti tuttua erämaa-aluetta nimeltä Siperia. Meillä lunta ei ole vielä nimeksikään joten alueelle niin sanotusti vapaa pääsy — mitään talvikunnossapitoa metsätiellä ei ole. Riku ajoi joten matkan aikana tekstailin ystävämme Tapio Nylundin kanssa. Hänelläkin olivat illan suunnitelmat selvät, haussa olisi mukavaa seuraa ja jokin komea kuvauspaikka, niinpä lähetin Tapiolle kuvauspaikan koordinaatit ja kehotin pitämään kiirettä.

Päästyämme perille ennen kello viittä näkyi valoisalta tammikuiselta taivaalta punertava nauha (joka kulki poikki taivaan idästä länteen n. klo 17-18 välisenä aikana). Jätimme Hitsin parkkiin tien loppuun ja kerättyämme kuvaustavarat askelsimme ripeästi kohti tuttua muutaman sadan metrin päässä olevaa korkeampaa kallioaluetta. Täytyy sanoa, että loppumetrit suurinpiirtein juoksimme riti rinnan, kun punainen nauha alkoi kirkastumaan taivaankannella toimiessaan hyvänä kirittäjänä. Kahdet nastakengät ropisivat lumisella ja paikoin jäisellä pinnalla ja hengityksen huurut levisivät höyrynä talviseen purevan kylmään iltaan. Vielä pieni spurtti kalliolle vieviä tuttuja kivisiä luonnollisia askelmia ja lopulta entinen kallioinen merenranta käkkärämäntyineen levittyi eteemme koko kauneudessaan.

Ensin mielsin punaisen nauhamaisen ilmestyksen Sar-kaareksi (lyhenne sanoista Stable Aurora Red), joka ei ole siis revontuli itsessään, mutta tykkää esiintyä revontulien kanssa. Pidemmän päälle ilmiötä tarkkailtuani outo nauhamainen kaari ei kuitenkaan näyttänyt ihan täysin Sar-kaarelta, koska se oli etenkin idän puolelta paikoin säteinen, kun Sar on yleensä pelkkä nauha. Havaintoja oli aavistuksen vaikeaa tehdä, koska taustataivas oli vielä todella valoisa. Nauhamainen alue taivaalla alkoi katsellessa kirkastumaan kirkastumistaan, kunnes nauhan keskelle syttyi päidemme yläpuolelle eli zeniittiin niin infernaalisen värinen punainen revontulikorona, että oksat pois vanhasta joulukuusesta. Valkoinen hanki värjäytyi muutamassa hämmästyttävässä hetkessä punertavaksi. Punainen näkyi ihan varjeleen komeasti silmälle ehkä senkin vuoksi, että havaintopaikkamme oli todella pimeällä alueella, kaukana kaupunkien valosaasteesta. Punertava nauha näkyy muuten myös illan revontulikoronakuvissa ylimääräisenä punerruksena. Ehdimme kuvaamaan aktiivista revontulinäytelmää kahdestaan noin puoli tuntia kunnes metsätieltä alkoi kuulumaan auton ääniä ja Rauman ystävämme Tapio karautti rallivatasena paikalle.

Kannustimme ”hip huraa” -huudoin kalliota ylöspäin kilpaa revontulien kanssa säntäävää kuvaustoveria. Pikaiset tervehdykset ja kameroiden määrä alueella lisääntyi ja puheensorina alkoi vellomaan kilvan. Olimme niin innoissamme revontulista, että pulina oli valtaisaa ja kapelin noustessa samaa tahtia revontulien kanssa alueella esiintyvät nelijalkaiset todennäköisesti vaihtoivat majapaikkaa. Vartin kuluttua revontulinäytelmä hieman hiipui tuoden mukanaa lepohetken. Suunnitelmissa oli kuvata porukalla Venus-planeetta käkkärämäntyjen ja lyhdyn kanssa, mutta revontulien lävähtäminen uudestaan taivaalle ilman mitään etukäteisvaroitusta pisti suunnitelmat uusiksi, ja Venus kuvattiin lopulta ohimennen täysin lennossa. Koillisen puolelle taivasta muodostui klo 18 jälkeen vihreää jännää revontulimössöä, joka oli pääosin diffuusia eli liikkumatonta ja piirteetöntä revontulta, ja se alkoi pikku hiljaa kurottamaan kohti etelää. Jännän näköinen vihreä jättimäinen pötkylä levisi kulkemaan kaakosta luoteeseen ja sukelsi syvälle etelän ilmansuunnalle. Voimakas undulaatio eli poimuilu revontulen reunassa herätti ajatuksen revontulidyynien läsnäolosta, mutta ne ovat näkyneet tässä tapauksessa todella etelässä, eli ehkäpä jostain Arizonasta poukkaa myöhemmin dyynikuvia. Nämä revontulet näkyivät todella kaukana etelässä, koska arvot olivat niinkin hurjat kuin G2-G4.

Klo 19 aikoihin ajattelimme hieman vetää henkeä, koska reposille koitti palautumisvaihe, jonka aikana revontulikaari putosi alemmas horisontissa ja taivaalle jääneet repolaiset olivat himmeitä ja pääosin piirteettömiä. Ajatuksena oli nauttia mukaan varaamaamme kahvia ja pitää muutenkin pieni tauko, koska kamerat sekä kuvaajat alkoivat vetää jäähän. Lämpöpussit piti vaihtaa objektiiveihin, koska edelliset olivat jäähtyneet tiukassa pakkasessa. Sujautin uuden kamerahankintani eli Canonin 6 D Mark II lepäämään kuvausreppuun toviksi.

Ehdimme pitämään taukoa peräti muutaman minuutin, kun taivaalle syttyi jotain outoa, ja taas kamera kiskottiin repusta jalustalle. Länsilounaaseen taivaalle näes lävähti samantien mitään kyselemättä Steven tapainen tyyppi, jonka muoto oli outo ja kolmivärinen sisältäen punaista, valkoista ja vihreää ja lisäksi se kiemurteli taivaalla. Hämmästyneitä huudahduksia pääsi ilmoille. Mikä ihme tuo on, jos se ei ole Steve? (Steve on lyhenne nimestä Strong Thermal Emission Velocity Enhancement, ja se ei ole myöskään revontuli.)

Leirissämme seurasi hirveä sinkoilu joka ilmansuuntaan, ja kameroita ja asetuksia räplättiin nyt urakalla. Ilmiö oli myös oudon säteinen, korkkiruuviksi Tapio sitä kutsui ja se oli melkoisen kuvaava nimi ilmestykselle. Tämä kaveri oli selkeästi kolmivärinen, kun taas Steve on kaksivärinen. Kierteellä kulkeva nauhamainen erikoisen näköinen muoto kirkastui niin paljon, että sen luomassa valossa näkyi hyvin kulkea, hangen värjääntyessä punertavan vihreäksi. Kameran kanssa sai sinkoilla ja vaihtaa kuvakulmaa lännestä aina zeniitin eli pään yläpuolen lisäksi myös itään lennossa. Oli vaikeuksia miettiä, mihin suuntaan kuvaisi, joten päädyin pyörimään tutusti ympyrää. Nauhamainen korkkiruuvia imitoinut muoto oli lopussa silmiinpistävän kirkas. Etualat jäivät aavistuksen huonoiksi, mutta tässä kohtaa ilmiön tallentaminen kuviin on tärkeämpää kuin maiseman sommittelu.

Olen useasti neuvonut aikaisemmissa blogeissani hentojen ilmiöiden kohdalla nostamaan kamerasta ISO-lukemaa ja ottamaan kaiken objektiivin tarjoaman valovoiman käyttöön. Ei… se ei toiminut tällä kerralla, koska tämä ilmiö ei ollut hentoa nähnytkään. Unohtakaa aiemmat ohjeet ja toimikaa aina vallitsevan tilanteen ja ilmiön kirkkauden mukaan.

Lopuksi korkkiruuvimaiseen nauhaan ilmaantui zeniittiin todella kirkas ja hyvin teräväpiirteinen korona, jollaisen olemme edellisen kerran nähneet Utsjoella, eli tämä setti veti vertoja pohjoisen kamalle mennen tullen. Ilmankos kollegani Emma Bruus totesi hirtehiseen tyyliinsä kuvat nähtyään, että ’kappas vaan! Teittekö te pikamatkan Leville?’ En voi kuin yhtyä Emman sanoihin, ilta oli suorastaan epänormaali näin etelän mittakaavassa. Revontulikoronassa kameran asetukset olivat jopa aukko f4 ja 1,5 sekuntia, ISO 1250 ja silti se kehveli paloi puhki. Jopa kännykällä sai siitä käsivaralla aivan hyvän vertailukelpoisen kuvan, niin kirkas nähty korona oli. Kameran säätäminen vähän väliä oli tuskaa, koska pakkasta oli noin -6 °C sään ollessa silti kostea.

Oli hyvä olla liikkeellä suuremmalla porukalla. Valvovia silmäpareja todella tarvittiin, sillä joka ilmansuunnassa tapahtui ja isosti. 15 mm oli aivan liian ahdas illan taltiointiin, koska revontulien kuviot olivat todella suuria ja sijaitsivat laajoilla alueilla taivasta. Ja muuten illalla näkyi muitakin outouksia! Jälleen oranssi barbababa eli oranssi, outo utupulla tai oikeastaan utupullia monikossa seikkaili revontulien seassa alkuillalla sekä myöhemmin n. klo 23 jälkeen. Alueet sykkivät ja vaihtoivat paikkaa taivaalla. Parhaat kuvat utupullista otti Tapio ja nätisti ruikkaamalla sain kuvia lainaan tähän blogiin. Kiitokset Tapio!

Ryhmäkokomme paisui illan aikana, kun Raumalta saapuivat vielä vahvistukseksi Sanna Kinnunen tyttärineen ja vävyineen. Nuoriso ei ollut koskaan aiemmin nähnyt Linnunrataa tai revontulia, joten tämä ilta oli siis oivallinen aloittaa tutustumismatka taivasilmiöiden ja kotigalaksimme pariin. Lopussa kävi ihan hirveä puheen pulina reposia katsoessa ja erämaa kaikui “iiih miten hienoa, katsokaa noita värejä, voihan nenä, voiko tälläistä olla edes olemassa jne” -huudoista. Nuorien kännykät ikuistivat kilvan tanssivia repolaisia ja uudet taivaantarkkailijat olivat yhtä suurta hymyä, mutta niin olivat loputkin meistä vanhemmista harrastajista. Fiilis oli aivan kirjaimellisesti katossa tai oikeastaan jo läpi siitä. Taustalla kettu huuteli tervehdyksiään talvi-iltaan ja lehtopöllö aloitti konserttiaan, eli tervetuloa tammikuu ja sitä myötä myös tuleva kevättalvi sitten jossain vaiheessa.

Illan aikana olisi pitänyt omistaa 16 kättä ja kolme kameraa per kuvaaja, siis vähintään. Reposet olivat väliin niin liukkaita liikkeissään, että harvemmin näin etelässä joutuu riehumaan kameran kanssa kuin heikkopäinen. Tuli jopa tuskanhiki pyöriessä ympyrää ja kameran asetuksia plärätessä. Nämä reposet olivat myös vaikeat kuvata, koska niiden kirkkaudessa esiintyi laajoja vaihteluita hyvin nopeassa tempossa. Asetus, mikä toimi äsken kamerassa, ei toiminut enää hetken päästä. Täytyy sanoa, että allekirjoittaneen uusi kamera Mark II sai aikamoisen tulikasteen. Canonin runko eli tuttavallisemmin “Karkki Makkonen” selviytyi hyvin illasta, vähempikin tykitys olisi toki riittänyt, mutta tällä mentiin 😉

Valitettavasti Siperia lipui lopulta pilvien peittoon, kytistely-kuusikkomme hajosi aavistuksen haikein mielin ja me ajoimme Rikun kanssa tässä välissä kotiin Laitilaan. Pilveilyä kesti pari tuntia, kunnes n. klo 23 taivas hieman avautui, allekirjoittanut sinkosi kotosalla pihalle uudestaan ja juoksi naapuriin muinaispellolle kirmaten siellä lailla peurain. Taivaalla oli jäljellä edelleen hentoja pilareita ja sykkiviä hitaita, oransseja läiskiä sekä diffuusia vihreää revontulta. Illan taikuus ei ottanut loppuakseen. Parhaiten oranssit läiskät näkyivat suurimman revontuli aktiviteetin lopahdettua n. klo 23. Ja ei, noilla alueilla ei ole horisontissa valosaastetta, suurin osa oranssista läiskämäisestä kamasta esiintyi lännen ilmansuunnalla, jossa ei ole vastassa kuin pimeä meri. Muutamia tulipalloja tuli nähtyä illan aikana ja yksi erehtyi allekirjoittaneella jopa kuviin saakka, valitettavasti näyttävä lento tallentui vasta tulipallon vajotessa alemmas puiden latvusten sekaan.

Uskomattoman komea alku vuodelle! Olemme suunnitelleet vastaavaa reissua ja nähneet päiväunia porukalla, että saisimme yhdessä bongata hienot revontulet jossain komeassa paikassa ja nyt se viimein toteutui. Illalla ihmiset olivat yhtä leveää hymyä, naurua ja lapsenomaista ihmettelyä yhdessä, mitä arkimaailmassa tarvitaan. Sisäisen lapsen pitää välillä muistaa leikkiä ja pysyä aktiivisena, koska silloin ihminen voi kaikin puolin hyvin. Revontulireissuilla lapsen saa vapauttaa huoletta leikkimään taivasalle muiden samanhenkisten kanssa. Nykypäivän uusi musta eli suuren suosion saanut ryppyotsailu on taas vahingollista terveydelle ja muutenkin varsin tylsämielistä touhua, niinpä päätimme porukalla tehdä uudenvuodenlupauksen ja olla rullaamatta otsanahkaa mitättömistä asioista. Alueena Siperia muuten oli paras mahdollinen paikka bongata nämä reposet, jo pelkästään syrjäisyyden, hiljaisuuden (tästä toki voidaan olla jälkikäteen montaa mieltä :D) ja tietenkin valosaasteen vähäisyyden vuoksi. Nyt revontulien värit hahmottuivat silmälle hienosti, kiitos pimeälle taivaalle. Illan parasta antia oli kuitenkin saada havainnoida ja harrastaa yhdessä.

Loppuun pieni, kaino pyyntö kanssakuvaajille.

”Olitko kuvaamassa 1.1.2025 revontulia? Illalla näkyi jotain hieman normaalista poikkeavaa.
Mikäli löydät kuvistasi aikavälillä klo 19.04-19.20 länteen, zeniittiin tai itään kuvattuja kuvia, ilmoitathan havaintosi kuvineen Taivaanvahtiin. Kyseessä saattaa olla uusi revontulimuoto / tai muuta kiintoisaa ja lataamalla kuvasi Vahtiin autat revontulitutkimusta, koska mitä enemmän kuvia tuolta ajalta kertyy, sitä helpompaa esimerkiksi ko.revontulen korkeuden laskeminen on. Lisäsin kuvateksteihin sanan #etsintäkuulutus mitä revontulimuotoa nyt peräänkuulutetaan.
Ohessa on suora linkki lomakkeelle, jonka kautta saat lähetettyä havaintosi. Ei tarvitse osata täyttää kaikkia kohtia, koska Taivaanvahdin asiantuntijat ovat apunasi. Kiitoksia havainnoista jo etukäteen!” https://www.taivaanvahti.fi/observations/report/cat/revontuli

-Iloisin terveisin Pike

Speksejä:
Piken kamera: Canon EOS 6D Mark II & Irix Blackstone 2.4 15mm. Asetukset illan aikana aika laajat, f2.8-f4, ISOt 1250-3200, 1,5-8s
Rikun timelapse Go pro 10
Tapion kuvat Nikon D750 & Samyang 2.8 14mm

Kuvia ja videokatrasta runsaudensarvi- näytelmästä

Porin Karhunvartijat video illasta: https://www.youtube.com/watch?v=xalW_ZiiCwk&list=PLxfEw6TSLc8HzNvpwscGgQcCQZexc2gjR&index=1

Porin Karhunvartijat lännen puolen kummajainen: https://www.youtube.com/watch?v=kVltV3FUU_c&list=PLxfEw6TSLc8HzNvpwscGgQcCQZexc2gjR&index=2

Rikun timelapse: https://youtu.be/4Z8WP-_bKp0

---

Hämärän laskeuduttua

9.12.2024 klo 15.37, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Havaintokertomus , Ilmahehku , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisematähtikuvaus , Revontulet , Syvä taivas , Yleinen

8.11.2024 oli luvassa revontulia. Olimme Rikun kanssa kuvauspaikalla jo aikaisin ennen povatun näytelmän alkua ja se palkitsi, koska heti hämärän saapuessa matalalla horsontissa pötkötti vihreä revontulikaari jonka yläosa oli erikoisen punainen. Otin sommitteluja matalasta revontulikaaresta sekä Rikusta ja lyhdystä. Yht’äkkiä ilman mitään varoitusta revontulikaari alkoi kirkastumaan silmissä. Jo tuli liikettä katsojiinkin ja lyhty suurinpiirtein lensi kaaressa syrjään, kun Riku säntäsi hakemaan jalustaa autosta. Revontulien startatessa ei ehtinyt sanomaan edes sanaa ’repolaiset’ loppuun saakka. Näytelmän alkamista seurasi totaalinen varpusparvi-efekti ja levisimme joka ilmansuuntaan kameroidemme kanssa lähes yhtä aikaa. Allekirjoittanut säntäsi sommittelemaan vesiheijastusta kalliolla olevasta lätäköstä. Idän ilmansuunnalta nousevat punaiset säteet kiipesivät sekunnissa yli Otavan tähtikuvion. Vaikutti sille, että osa revontulista olisi ollut normaaleita sykkiviä revontulia, mutta nyt ne esiintyivät eräänlaisissa pötköissä heti näytelmän alussa eikä loppuvaiheessa kuten yleensä. Revontulien yläosa koostui punaisista, korkeista säteistä sekä pilareista jotka olivat taivaankannella sikin sokin. Tutkijat kutsuvat nähtyä punaista muotoa ’jättimäiseksi punaiseksi yläosaksi’ (engl. giant red top) eikä ihan syyttä. Punainen oli hallitseva sävy ja peitti yli puoli taivasta riehakkaaksi yltyvissä reposissa.

Koko illan ajan sai pitää kiinni piposta sekä kamerasta, koska tuulenpuuskat yltyivät navakoiksi samalla, kun revontuli näytelmä kirjaimellisesti räjähti väreihin. Punainen yläreuna oli ihan uskomattoman upea ja näkyi hyvin silmälle. Revontulivyö oli erikoinen monikerroksinen sekä ohuista pötköistä koostunut. Oli kuin alaosa revontulista olisi ollut sykkiviä kuvioita ja vöitä sikinsokin ja yläosa punaista, korkeaa sädettä ja pilaria sekaisin. Lännen puolelle syntyi kaareen jälleen (!) oranssinpunainen, emittoitunut läiskä joka muuttui seuratessa säteiseksi ja josta lopulta irtosi vihreä, erillinen sykkivä läiskä. Tässä kohdassa kuvasimme jo Rikun kanssa vierekkäin ja kysyimme toisiltamme, että ’siis näetkö sinä saman kuin minä’?

Sitten seurasi outoakin oudompi tapahtumasarja. Lännen sunnalla näes hahmottui taivaalle revontulidyynejä. Dyynien raidat näyttivät sykkivän samassa tahdissa, kuin pikkuruinen barbababa eli vastikään syntynyt vihreä läiskä. Joko kyseessä oli näköharha, koska muutkin revontulet sykkivät selvästi tai sitten ne todellakin sykkivät. Muistin, että vastaavaa oli tapahtunut aiemminkin ja ystäväni Marko Haapala joskus asian mainitsikin nähtyään ja kuvattuaan ”sykkivät revontulidyynit”. Täytyy kyllä sanoa, että sykkivät dyynit olivat kertakaikkisesti hyvin omalaatuinen näky. Lisäksi oranssipunainen ’utupulla’ seikkaili pitkin taivasta revontulien seassa näkyen muissakin kuvissa kuin lännen suuntaan kuvatuissa. Näytelmä oli kerrassaan hämmentävää seurattavaa eikä se oikein noudattanut normaalin revontulinäytelmän kaavaa tai muotoja. Ja ei, oranssi utu ei ollut valosaastetta, koska se liikkui ja vaihtoi paikkaa.

Dyynit näkyivät hetkittäin silmälle, mutta pää ei ymmärtänyt ollenkaan näkemäänsä. Silmät väittivät dyynejä viimeiseen saakka ilmahehkuksi, ehkä osin siksi, että sitäkin oli näkyvillä pohjoisen puolella heti revontulien yläpuolella sekä lounaan puolella taivasta. Dyynimuodot olivat selkeästi jälleen erillään muusta kaaresta. Välillä sommittelut jäivät torsoiksi, koska kuvauspaikka on kohtalaisen uusi tuttavuus ja melko haastava ympäristö liikkua pimeässä. Alueella on varmasti kolmisenkymmentä erikokoista ja syvyistä lätäkköä joihin uppoaa sillee ihan näppärästi, jos ei muista niiden sijainteja. Kohtalaisen suuri ja pitkänomainen kallioalue nimensä mukaisesti (Isomäki) sijaitsee mäen päällä joten perspektiivit ovat aavistuksen hankalia. Pitkästä aikaa kuvaaminen meni ihan hulluksi pyörimiseksi, joka puolella tuntui tapahtuvan jotain. Väliin oli pakko sytyttää sen verran otsavaloa, että näki hieman liikkua kalliolla plumpsahtelematta lammikoihin, joista suurin on muuten puolitoista metriä syvä eli kyllä alueella voi hyvin onnistua myös uimisessa revontulibongauksen ohessa. Tyyli onneksi on vapaa muttei suositeltava näin talvella.

Riku tuumi illan alussa, että joskus tuntuu vähän hassulta olla passissa pimeässä, mutta viimeistään silloin, kun toiminta taivaalla käynnistyy on onnellinen, että on tullut ylipäänsä kytikseen eikä siinä hetkessä olisi niin mieluusti missään muualla, kuin ulkona vaimon kanssa viettämässä laatuaikaa ja revontulien tanssia katsomassa. Erittäin nätisti sanottu ja kuulosti todella kivalle. Ja onneksi windyn pilvikartta muuten oli illan ennusteiden suhteen tunnin myöhässä, ehdimme näkemään reposien parhaan näytelmän. Kerran näinkin päin! Näytelmän lopussa saimme ihastella discoreposia eli lepattavia ja sykkiviä revontulia. Lopulta taivas meni pilveen ja tuuli nousi niin kovaksi, että luovutimme. Vajaa viikko aikaisemmin ollut hirmumyrsky lukemissa pauhannut tuuli oli aiheuttanut Isomäkeen päättyvän tien varrelle konkeloita ja mietimme, että olisi pieni riski olisi päästä alueelta pois ilman palokuntaa ja sahaa, mikäli muutama puu päättää kaatua.

Loppuun geologinen pläjäys alueesta. Kiinnitin alkuillalla huomiota siihen, että jostain syystä alueella esiintyy irtokivinä valtavasti kvartsiittia sekä hiekkakiveä. Oli lähes pakko lähteä käymään paikan päällä valoisalla. Vajaata vuorokautta repolaisien jälkeen suuntasin alueelle retkelle ja löysin elämäni ensimmäisen pienen aallonmerkkikiven. Ai mikä on aallonmerkkikivi? Miljoonia vuosia sitten aallot ovat tehneet hiekkaan kuvioita, ja hiekka on muuttunut maankuoressa kivilajiksi nimeltä kvartsiitti ja koko hässäkkä on sitten kiteytynyt säilöen pintaansa merien aallokon ja kareet ja jäänyt näin ollen kertomaan meille tarinaa muinaisista meristä. Todennäköisesti kiven on mäen päälle kuljettanut jääkausi, ehkä kivi on tipahtanut tänne meille jopa jäävuoren kyydistä. Aallonmerkki kiviä löytyy pääsääntöisesti Raumalta saaristosta sekä Harjavallasta. Isomäestä Laitilasta puolestaan löytyy komeat jääkauden aiheuttamat arvet kalliosta ja näköjään myös aallomerkkikiveä. Alue on todella mielenkiintoinen ja geologiset historian siivet suorastaan kahisevat paikassa. Kalliot ovat muodostuneet pääasiassa graniittisista kivilajeista ja niitä onkin joka lähtöön. Graniiteista löytyy pienempää raekokoa ja suurempaa, karkearakeista kaveria. Ihan pallograniitti esiintymää kallioista ei saa väännettyä, mutta hyvin lähellä määritettä mennään. Alueen gneisseissä esiintyy pienissä määrin todella puhdasta, kyyhkysen verenpunaista almandiinigranaattia joka on noin puhtaana esiintyessään korukivi. Ja eipä ole korundienkaan mahdollisuus täysin poissuljettu. Kirjomaasälpää löytyy myös pieniä alueita ja vaaleanpunaista pegmatiittia juonina ja sitä rapakiveä, tietenkin koska rapakivialueella tässä ollaan. Suuri ja kaunis irtokivi kallion päällä koostuu osittain rapakivestä, gneissistä sekä vaaleanpunertavasta pegmatiitista. Valaisimme kiven auton parkkivaloilla yöllä, jotta saimme revontulet samaan kuvaan komean järkäleen kanssa. Rapakivigraniitissa on nähtävillä suurempia plagioklaasikehän ympäröimiä kalimaasälpärakeita ja suuria kalimaasälpä kiteitä, paikoin jopa breksiaa. Tiedän siis mitä teen ensi kesänä, -tutkin aluetta ajan kanssa. Yritin merkitä jälleen kuviin dyynejä sekä utupullia ja ilmahehkua, yrittäkää ottaa selvää niistä….Muistakaa myös lisätä omat havaintonne illalta Taivaanvahtiin tutkijoiden iloksi!

Hyvää joulun odotusta lukijoille ja olkaahan kilttejä toisillenne, koska tontut tarkkailevat!

-Pike

Kamera illan riennoissa tuttu Canon EOS 6D, linssinä keulalla Irix Blackstone 15mm. Kuvat pääosin asetuksilla ISO 2000-2500, f2.8-3,5 ja 5-10s. Dyynirepolaiset kopattu osin kovemmilla asetuksilla eli ISO 3200-4000, f2.8 ja 15-20s.

---

Valonkantaja

2.12.2024 klo 12.26, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Havaintokertomus , Ilmahehku , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisemaplaneettakuvaus , Maisematähtikuvaus , Planeetat , Revontulet , Syvä taivas , Yleinen

7.11.2024 illalla oli suunnitelmissa käydä aviomieheni Rikun kanssa Siperiassa ottamassa muutamat maisematähtikuvat ja mahdollisesti kytätä hieman revontulia sekä viettää vähiin jäänyttä yhteistä aikaa alla tähtien. Illaksi sekä yöksi oli luvattu selkeää, mutta lämpimän ja sateisen päivän päätteeksi alkoi muodostumaan joka puolelle sumua. Lähtiessämme Rikun kanssa Laitilasta kohti Pyhärantaa lepäsi etenkin peltojen yläpuolella raskas harmaa peitto. Matkalla alkoi hieman alkoi myös arveluttamaan miten illan näkyvyyden mahtaisi käydä? Pyhärannan saavutettuamme sää näytti epätoivoisen tukkoiselta. Tähtiä oli kuitenkin selvästi näkyvissä joten päätimme silti ajaa perille kuvauspaikkaan katsomaan miltä metsän keskellä tilanne näyttäisi. Sumu toivottavasti jäisi alavammille peltoaukeille.

Siperian kuvauspaikkaan päästyämme taivas oli kirkas, mutta sumua työntyi kuvauspaikkaa sitä ympäröiviltä avonaisilta suoalueilta kiitettävään tahtiin. Näkyvyys oli silti vielä melkoisen komea. Kovin kauaa aikaa ei olisi kuvia kuitenkaan toteuttaa ja kävelimme ripeästi aloittamaan kuvaussessiota kallioiden päälle. Kuvat piti ottaa melkoisen rapsakkaan tahtiin ja yritin muistella sommittelu suunnitelmia, joita olin kotona miettinyt valmiiksi. Lopulta kuitenkin loikimme kallioilla iloissamme tähtimäärästä huumaantuneina sinne sun tänne fiiliksien mukaan. Oli varsin mukava juttu, että Riku pääsi osallistumaan pitkästä aikaa kuvausreissulle. Ja haa,-nyt villiä tuuletusta! Sain vihdoin ja viimein eräästä alueen suuremmista, puolikkaasta kivikehästä hieman erilaisen maisematähtikuvan. Kuka tai mikä nuo mystiset kivikehät onkaan rakentanut on jäänyt hieman epäselväksi ja niistä on olemassa muutama teoria. Joko ne ovat isovihan aikaisia rakennelmia tai sitten jäätikön vetäytyminen on onnistunut sirottelemaan suuriakin pääosin rapakivisiä murkuloita melkoisen säännöllisiin ympyröihin. Jäätikön matkasta kertovia sirppimurroksia löytyy myös paikoin kallioista. Alue on joka tapauksessa historiallista muinaista meren rantaa ja ollut saari vielä 1800-luvulla joten kumpikin teoria on mahdollinen. Joka tapauksessa niin tai näin, lohkareet ovat mukavia elementtejä kuviin.

Alueen petomäärän huomioiden kahdestaan alueella pimeässä liikkuminen oli huomattavasti mukavampaa. Riku ei ole aiemmin vieraillut alueella alkutalvella, joten nähty tähtimäärä kuulemma yllätti. Siperia sijaitsee valosaastekartoilla kapealla vihreän sinertävällä alueella ”pimeyden kainalossa” jonka molemmin puolin keltaiset eli valosaasteiset alueet valitettavasti leviävät vuosi vuodelta, mutta vielä toistaiseksi tähtijahtilaisille löytyy pimeä kuvausalue. Linnunrata näkyi uskomattoman hienosti huolimatta siitä, että ilma oli melkoisen täynnä kosteutta. Rikulla oli taskunpohjalla tukku huiman hyviä poseeraus ideoita, joita toteutetimme kuviin. Ihan kaikkea emme ehtineet toteuttamaan, mutta ehdin ottamaan muutaman nätin kuvan joissa poseerattiin lyhdyn kanssa yhdessä ja erikseen. Revontulikaari oli läsnä pohjoisen puolella taivasta koko ajan. Viimeisiä maisematähtikuvia ottaessa hintelä revontulikaari ryhdistäytyi ja hetken aikaa taivaalla näkyi tuplakaaren retale.

Viimeistä ruutua ottaessa oli selvää, että myös Siperia lipui pikku hiljaa tuhtiin sumuun sekä tähdet katosivat taivaalta yksi toisensa jälkeen ja mahdolliset revontulikuvauksien jatkot olisivat suunnitelmista poiketen Laitilassa. Myös alapilviä alkoi kertymään meren puolelle läntiselle taivaalle. Odotimme hetken pakittaisiko sumu pois kuten yleensä käy, mutta tällä kertaa sumu päätti ottaa vallan ja kiipesi äänekkäistä vastalauseista huolimatta kallioiden päälle. Tienoon mentyä tukkoon ajoin kotimme kautta ja tiputin Rikun matkasta, hänellä olisi seuraavana aamuna sovittua menoa joten valonkantajani lähti suosiolla nukkumaan. Itse en ajatellut luovuttaa ihan vielä vaikka maisema näytti todella pahaenteiselle, koska yllättäen näes revontuliarvot paranivat huimasti. Päätin yrittää saalistaa blogiin lukijoiden riemuksi edes vähän reposia muuten kivasti onnistuneen illan loppuun. Mietin lävitse kaikki mahdolliset ja mahdottomat kuvauspaikat ja ajattelin kokeilla onneani n.40 m korkean mäennyppylän huipulla. Uusi kuvausalue nimeltä Isomäki pitää pintansa sumua vastaan yleensä melkoisen hyvin. Niinpä ajoin alueelle vievän kuoppaisen tien jännittyneenä loppuun. Hiukan yllättäen mäen päältä aukeni tähtikirkas taivas ja näkyvissä oli muhkea revontulikaari. ”Aivan mahtavaa”- hihkaisu karkasi ilmoille ja suloinen, pieni jännitys valtasi vatsanpohjan. Sulloin Hitsin parkkiin ja otin kuvaustarvikkeet ulos. Pyhärannassa objektiiviin teippaamani kädenlämmitin oli jäähtynyt, joten vaihdoin sen tilalle uuden lämmittimen pitämään linssiä kirkkaana. Kieputin teippiä muutaman kierroksen objektiivin ympäri, että viritelmä varmasti pysyisi paikoillaan. Pienoismalleihin tarkoitettu teippi on muuten loistava näissä hommissa, se pitää lämmittimen hyvin paikoillaan objektiivissa ja toisista teipeistä poiketen liimajälkiä ei tarvitse pelätä ollenkaan, tämä kun on suunniteltu niin ettei liima jää kiinni alustaan vaan pysyy teipissä. Suosittelen, mikäli budjetti ei salli lämmityspantaa!

Odottaessani revontulien aktivoitumista kuljin pitkin kallioista aluetta ja sommittelin lätäköitä ja matalia mäntyjä etualoille. Kymmenen maissa revontulikaaressa hahmottui lännen puolelle kaarta dyynimuotoja, jotka olivat selkeästi irti itse pääkaaresta, mutta ne eivät siis sijainneet kaaren diffuusissa vihreässä osassa kuten normaalit dyynirevontulet vaan olivat selkeästi siitä erillään.

Ihan selkeää dyynihyllyä ei tällä kertaa muodostunut ja dyynihyllymäinen osio hahmottui lähinnä idän puolelle revontulikaarta n.klo 22.24 aikoihin eli selkeästi dyynien näkymisen jälkeen, mikä on aavistuksen takaperoista. Tulkitsin dyyneiltä näyttävät raidat osin vielä seuraavanakin päivänä ilmahehkuksi, koska en ole aikaisemmin koskaan nähnyt niitä noin paljon irti pääkaaresta. Dyynejä ne nyt kuitenkin olivat! Tämän näytelmän nähtyäni on varmaa, että jostain syystä viime aikoina nähdyt dyynimuodot reposissa ovat olleet selkeästi erilaisia mitä on totuttu näkemään. Voikohan auringon maksimi muuttaa ennestään olevia ja tuttuja revontulimuotoja hieman erilaisiksi tai mahdollisesti synnyttää kokonaan uusia revontulimuotoja? (viisaampien vastaus kuului, että hyvin mahdollista) Revontulet ovat siitä niin metkoja, että jatkuvasti tulee eteen jotain uutta eikä koskaan kuvaamaan lähtiessään voi tietää, mitä kaikkea taivaalla tulee lopulta näkymään ja mitä kuviin lopulta tallentuu, koska kamera pieksee ihmissilmän sata-nolla.

Bt niminen arvo oli positiivisella sekä olematon nopeus (alle 400) olivat ilmeisesti osin syypäitä revontulien rauhallisuuteen. Tiheys sen sijaan oli hyvä, päälle 10 ja bz oli tymäkästi miinuksella. Itse näytelmä alkoi vasta klo 23 aikoihin, dyynirevontulien näkymisen jälkeen. Revontulinäytelmä oli hetkittäin yllättävän kirkas ja omasi silmälle hyvin näkynyttä punaista väriä, mutta kirkkain väri-ilottelu taivaalla ei kestänyt kuin noin vartin. Revontulinäytelmä ei koko illan aikana ikäänkuin startannut kunnolla, joten voin vain kuvitella mitä taivaalla olisi näkynyt mikäli kaikki olisi natsannut niin sanotusti kohdalleen. Sumu oli koko ajan läsnä enemmän tai vähemmän ja lopulta myös Isomäen huippu verhoutui tihtiin harmaaseen peittoon. Kotiin ajaessa näkyvyyttä eteenpäin oli muhkea kymmenisen metriä eikä tuttuja maamerkkejä näkynyt enää ollenkaan. Pitkät ajovalot sai suosiolla sammuttaa, jotta kotiin navigoiminen ylipäänsä tiellä pysyen oli mahdollista. Marraskuu on tilastollisesti yksi pahimmista kuukausista pilvisyyden suhteen ja länsirannikolla esiintyvä sumu on eräs eniten kuvauksia pilaava elementti. Kulunut kuukausi on kaikesta huolimatta tuottanut mukavasti revontulinäytelmiä sekä ihmeen monia tähtikirkkaita retkiä ja unohtumattomia hetkiä. Kerran näinkin päin, koska takavuosina on ollut jopa 3kk jaksoja, jolloin kameraa ei ole tullut kaivettua esille käytännössä ollenkaan. Kuvallisesti oli siis mainio ilta, harvemmin näihin aikoihin saa vastaavaa saalista joten nyt saa olla oikein tyytyväinen 🙂 Ei vaan pidä luovuttaa heti ensi kättelyssä, vaikka ilma vähän huonommalle vaikuttaisi sillä joskus tapahtuu pieniä arjen ihmeitä.

-Pike

Kalustona Canon EOS 6D ja Irix Blackstone 15mm. Linnunrata kuvat Siperiasta ISO 3200, f2.8 ja 20s. Revontulikuvat Isomäestä ISO 1600-2500, f2.8-3.5, 5-10s.

Illan kuvallista saalista:

---

Taivasvieraat

21.11.2024 klo 15.21, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Havaintokertomus , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisematähtikuvaus , Revontulet , Syvä taivas , Yleinen

3.- 4.11.2024
Revontuliarvot olivat iltasella yllättävän hyvät ja tarkkailin sivusilmällä Porin Karhunvartijoiden Karhukameraa. Alle viidessä minuutissa tarkkailun aloittamisesta pohjoisen taivaalle muodostui varsin mallikelpoinen revontulikaari. Tässä kohtaa suoritin pukeutumisen ja ajattelin ottaa pikataipaleen lähipellolle. Pikataipale tosin jäi vähemmän pikaiseksi pintojen jäätymisen vuoksi ja rengasvalinnan ollessa tuolloin aavistuksen poskellaan eli alla oli kesärenkaat ja tulossa ensimmäinen pakkasyö. Jopa hiekkatien pinta oli aavistuksen jäässä, niinpä ajoin varovasti läheisen pellon kulmaan, yhtään kauemmas ei ollut asiaa.

Päästyäni kuvauspaikalle oli selvää, että pilvien kanssa tulee olemaan vääntöä ja kuvaajan kärsivällisyys olisi enemmän kuin koetuksella. Ensimmäiseksi pystytin jalustan. Laittaessani kameraa valmiiksi huomasin, että akku oli edelleen laturissa kotona. Onneksi kuvausrepussa on aina vara-akkuja. Toinen huomio oli se, että muistikortti oli edellisen komeetta-session jälkeen tyhjentämättä. Jälkeenpäin miettien oli ihme, että muistin ylipäänsä ottaa itseni mukaan. Liian pitkä kuvaustauko tuppaa kostautumaan sählingillä, kun pitää äkkiä lähteä jonnekin, joten muistakaa bongarit pitää kuvaustarvikkeet aina lähtökunnossa 🙂 Onneksi revontulet odottivat säätäjä-tätiä eikä setti alkanut ihan välittömästi. Ei ollut helppo keikka tällä kertaa, koska vähän väliä taivas tukkeutui ja satoi lumirakeita tai vettä niinpä kuvaaminen meni edestakaisin juoksenteluksi välillä peltoaukea-toinen peltoaukea-auto. Noh, tulipahan liikuntaa päivällä tehdyn lenkin lisäksi.

Kello 22.18 taivaalla näkyi melkoisen selkeä revontulikaari, jonka diffuusiin eli rauhalliseen vihreään osaan odotin dyynejä, koska kaari alkoi muistuttamaan ulkoiselta habitukseltaan etenkin idän puolelta nk. dyynihyllyä. Tässä kohtaa teippasin pikaisesti kädenlämmittimen objektiiviin kiinni, nyt jos koskaan ei kaivata huurtunutta linssiä. (Tosin teippiä piti etsiä pieni tovi, olin laittanut sen edellisellä kuvauskerralla kuvausrepussa väärään taskuun eli sähläys jatkui) Revontulikaari ei ollut kuitenkaan yläreunastaan venynyt kuten yleensä hieman ennen dyynirevontulia vaan kaari oli yleisilmeeltään tasainen, melko vahva ja kohtuu normaalin näköinen jäpittäen rauhallisena taivaalla-poikkeuksena tosiaan idän ilmansuunnalla ollut dyynihyllymäinen puoli. Ajattelin kävellä tässä välissä toiselle pellolle, jotta saisin kuvien etualan hieman muuttumaan. Kävellessä rauhallinen kaari muuttui vähemmän rauhalliseksi ja piti ottaa spurtti suunniteltuun kuvauspaikkaan. Kahta suurta peltoaukeaa halkoo muutamia ojia joista yksi (onneksi matalin) tuli ylitettyä revontulien kirkastuessa ”lailla peurain” ja rynnistin taaimmaiselle pellolle sommittelemaan kuviin puita ja nopeasti kirkastuvaa revontulikaarta. Päästyäni pinkoen virenmäisessä takakenossa niin paljon kuin jaloista lähti kuvauspaikkaan huomasin, että hansikkaat olivat jääneet autoon. Onneksi talvitakin hihat olivat hieman liian pitkät ja suojasivat käsiä jäätävältä säältä. Kaikki sujui taivaalla oikein mallikelpoisesti, kunnes kello 22.22 lupaavan näköinen dyynihylly hajosi lupaavan alun jälkeen ja sen tilalle ilmaantui kaaren joukkoon vaaleanpunertavan-oranssin hehkuinen “utu” josta muodostui muutaman minuutin päästä kaareen selkeä säteinen alue, joka puolestaan liikkui pitkin tavallista kaarta ja se tavallaan näytti pyyhkivän dyynien alut kaaren diffuusista osasta pois. Punertavan oranssit säteet kuitenkin jumittuivat puoleen väliin revontulikaarta eivätkä jatkaneet matkaansa länteen kuten olisi odottanut. Tässä kohtaa piti tarkistaa onko kuvaaja varmasti hereillä, sen verran oudolta meno taivaalla näytti. Nipistys sormesta kertoi sen, että kuvaaja on kuin onkin hereillä ja sormet ovat kohta kuin lauma jäätyneitä nakkeja. Seuraavaksi saapuivat pilvet ja jouduin odottamaan kirkasta taivasta tovin. Kävelin pitkin peltoa pysyäkseni lämpimänä ja vilkuilin kännykästäni Porin Karhukameraa hermostuneena. Vaikutti, että pilvisessä välissä revontulikaarelle tapahtui jotain, revontulien aktiviteetti jotenkin lässähti ja kaari putosi taivaskameroissa hetkeksi alemmas horisonttiin.

Olin ajatuksissani onnistunut taapertamaan melko kauas varusteista. Klo 22.35 taivas taas selkeni ja revontulikaari alkoi nousemaan uudestaan. Siinä kohtaa kuvaajaa vietiin ja lujaa pitkin peltoa takaisin jalustan ja kameran luo. Kaareen muodostui melkein heti uudestaan dyynihylly klo 22.39 jälleen idän puolelle. Tässä kohtaa olin valmiina laukomaan sarjaa, mutta klo 22.41 dyynihylly hajosi ja tilalle ilmaantui tuttua punertavan oranssia utua, josta muodostui säteitä ja jälleen toistui sama liike, säteet kulkivat pitkin kaarta jumittuen kaaren puoleenväliin ja ikäänkuin ”pyyhkivät” dyynit pois. Mitä kehveliä taivaalla tapahtui? Havainnoiminen paikanpäällä kuitenkin keskeytyi jälleen meren puolelta taivaalle lyllertäneisiin alapilviin. Talsin tässä välissä janoisena takaisin autolle huomatakseni, että juomapullo sisältöinen jäi kotiin eteisen pöydälle. Allekirjoittaneella on välillä niin huono muisti, että unohtaisin varmaan pääni kotiin jos se ei olisi kiinni hartioissa 😉 Ei siinä auttanut muu, kuin seisoa janoisena ja tuijottaa hypnoosissa taivasta. Tässä kohtaa muistin muuten ottaa autosta hansikkaat käteen eli sinällään asioihin tuli edistystä.

Kului vartti ja toinenkin vartti, kunnes pilviin alkoi tulemaan jälleen rakoa. Kello 23.20 sitten lopulta tärppäsi ja taivas avautui hetkeksi. Vastassa oli oikein mallikelpoinen dyynihylly johon muodostui jälleen idän puolelle selkeä dyynirakenne muutamaksi minuutiksi, kunnes…taivas meni taas tukkoon ja siirryin jälleen Karhukameran välittämän kuvan varaan. Dyynit näkyivät Karhukamerassa hieman huonosti ja olivat venyneemmät ja ennemmin upoksissa kaaren sisällä eikä niiden rakenne ollut kovin selvä. Dyynien aiheuttajat mesosfäärin boret eli vuoksiaallot eivät jostain syystä olleet suosiollisella tuulella.

Kello 23.33 pilviin tuli kuin taivaan lahjana lännen puolelle taivasta rako ja siellä puolella alkoikin heti tapahtumaan. Taivaalle nousi punaisia säteitä sekä punainen alue joka näkyi kameran takanäytöllä todella hyvin. Punainen alue alkoi kuvatessa venymään ylöspäin. Sen hetkinen kuvakulma oli kuitenkin hieman huono, horisontissa oli liikaa puustoa ja koko hässäkkä oli aavistuksen ahdas. Nyt juosten äkkiä keskemmälle peltoa, koska länteen on ehkä muodostumassa Sar-kaari (Stable Aurora Red) Taas tuli otettua jalat alle ja jalusta kainalossa sinkoilin keskemmälle peltoa. Panin merkille siinä kiitäessäni, että alusta alkoi käymään pakkasesta huolimatta veteläksi. Pilviä tuli ja meni jälleen, mutta muutaman minuutin jälkeen taivaalle nousi lounaan puolelle selkeä Sar-kaari. Alkuun se näkyi vain kameran kuvissa, mutta taivaan selkiinnyttyä hetkeksi jopa silmä näki kaaren vaaleanpunertavana alueena ja heikosti, mutta näki kuitenkin. Ilman kameran takanäytön tarjoamaa apua Sar-kaaren löytäminen taivaalta ei olisi ollut helppoa. Auttoi myös se, kun muisti katsoa reilusti ilmiön ohitse. Sar-kaaren huuma kesti kymmenisen minuuttia ja innoissani kaaren bongaamisesta ja sommitteluun keskittyneenä liikehdin pimeässä ilman otsavaloa ja tulin uponneeksi peltoon. Pellon pinta oli vain hieman jäässä ja se ei kantanut painoa. Kävi vanhanaikaiset ja kenkä jäi hetkeksi kiinni savikkoon…Onneksi kädessä oli langaton laukaisin, niin pystyin kuvaamaan samalla, kun yritin päästä vetisestä kohdasta kunnialla pois. Kiskottuani itseni kuivalle maalle taivas meni jälleen tukkoon ja alkoi ripsimään alijäähtynyttä vettä. Pakkasin kameran reppuun ja otin jalustasta kiinni lähteäkseni autolle, mutta sepä ei irronnutkaan maasta. Se kehveli oli jäätynyt jaloistaan alustaan kiinni. Hetki meni irroittaessa jalustan jalkoja varoen yksi kerrallaan, pelto piti saaliistaan kiinni yllättävän kovin.

Päästyäni auton luokse seisahduin hetkeksi. Muutama tunti oli kulunut kuin siivillä veuhtoessani ympäriinsä aluetta. Tihkusade loppui ja jäin hetkeksi hiljaisuuteen seisomaan toviksi. Pilvet ehkä antaisivat jossain vaiheessa periksi, mutta muutaman tunnin sinkoilu raittiissa ulkoilmassa kävi väsyttämään todenteolla. Seuraavaksi oli aika liukastella takaisin kotiin uudestaan alkaneessa alijäähtyneessä vesisateessa etsimään unijukkaa. Reissu oli oikein hyvä ja pieni piristys arkeen sisältäen jälleen aitoa sähellystä. Onneksi mitään ei sen enempää sattunut, mutta tuppasi hieman jälkikäteen naurattamaan. Luulin vastaavan sohlaamisen jo jääneen kauaksi taa, mutta kissinvillat, osaan näköjään edelleenkin upota peltoon tyylikkäästi ja unohtaa kuvaustarvikkeita matkasta. Onneksi kukaan ulkopuolinen ei ollut todistamassa tapahtumaa. Ainakaan tiettävästi?

ps. Illan kuvista löytyi jälkikäteen pieni yllätys lännen puolelta taivasta, meillä oli mahdollisesti taivaalla myös Ragda ennen Sar-kaarta. Kuvia ei kuitenkaan täältä päin löydy enempää, koska pilvisyys esti kuvaamisen tuossa kohtaa. Nyt olisi todella tärkeää, että tänä yönä otetut kuvat ympäri Suomea saataisiin Taivaanvahtiin. Oma havaintoni: https://www.taivaanvahti.fi/observations/show/129072

Kuvat Canon EOS 6D, Irix Blackstone 15mm. ISO 1600-2500, f2.8, 10-15s (SAR-kaaren kuvat ISO 3200, f2.8, 25s)

-Pike

---

Irtiotto

5.11.2024 klo 11.13, kirjoittaja Pirjo Koski
Kategoriat: Havaintokertomus , Komeetta , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisematähtikuvaus , Planeetat , Syvä taivas , Tähdenlennot , Yleinen

25.10.2024

Kulunut viikko oli ollut painajaismaisen huono, sisältäen epäonnistumisia erilaisissa asioissa kerta toisensa perään huonon sään lisäksi, niinpä teki mieli lähteä tuulettamaan ajatuksia ja nollaamaan syntynyt tilanne. Stalkkasin iltapäivällä keliolosuhteita keittiön ikkunasta ja sain kerrankin nähdä selkeän taivaan. Windyn sekä FMI:n arviolta tilanne jatkuisi aina klo 21 asti. Viideltä tein eväät valmiiksi ja keitin kahvin termokseen. Lähdin liikkeelle ajoissa, jo ennen kello kuutta Hitsin keula kääntyi Raumantielle. Viheltelin ajaessani kohti Siperiaa eräs kuva silmissäni. Samalla kieltämättä mietitytti alueen syrjäinen sijainti ja susien viime aikojen liikkuminen, niitä nimittäin on alueella melkoisen paljon. Nykyään on ennemminkin sääntö kuin poikkeus kuulla kuvausreissuilla suden ääniä. Tavallaan niihin on jo tottunut, tavallaan ei ja joka kerta lauman kuuleminen on aivan yhtä karmaisevaa. Kuulisinko nelijalkaiset tänään jäisi nähtäväksi ja jännitys tiivistyi.

Päästyäni kuvausalueelle vievälle metsätielle alkoivat arjen tapahtumat haalistumaan mielessäni eli reissu alkoi tekemään tehtävänsä. Ajoin tutun tien loppuun ja parkkeerasin auton ruokintapaikalla olevan metsästysmajan viereen. Olin juuri syömässä eväitä, kun kännykkäni kilahti. Ystäväni Raumalta kyseli, että missä mennään. Vastasin, että täällähän meikä on aloittelemassa Siperian syrjäseudulla tähtikuvaus illanviettoa ja komeetta jahtia. ”Mahtuuko mukaan” oli seuraava kysymys. Mietin hetken, koska oli tarkoitus nollata yksin, mutta kysyjä oli eräs parhaista ystävistäni Raumalta eli Tapio Nylund. Ajattelin sekunnin syrjäistä sijaintiani ja vastasin “mikä jottei”. Lähetin paikan koordinaatit viestillä. Vastaus tuli melkein heti “olen matkalla”. 

Hitsi oli parkissa aivan liian leveästi, joten ajattelin kääntää auton siten, että alueelle mahtuisi myös toinen kulkupeli. Kääntäessä autoa ympäri rengas tuntui hetkeksi kadottavan pitoaan eli kalliota peittävä sammal oli todella liukasta. Tehtyäni tilaa toiselle ajoneuvolle kampesin itseni ulos auton ovesta nähdäkseni, että kallion päältä auton renkaan esille raapaisemassa sammaleen joukossa näkyi jotain valkoista, jotain joka pisti silmään hämärtyvässä maastossa. Kumarruin alemmas katsomaan löytöä otsalampun valossa. Onko valkoinen hirven hammas vai mikä? Otin palan käteeni ja meinasi silmät pudota päästä, kädessäni lepäsi valkoinen, paikoin läpikuultava kvartsikidesykerö. Jopas jotakin, ajattelin. Haravoin otsavalolla sammaleista kalliota. Ruokintapaikkaa ympäröivä alue on kauttaaltaan karkearakeista pegmatiittia joka tunnetaan kiviharrastajien parissa “mineraalien aarre-aittana”. Muinoin vuonna nakkimakkara ja kivikirves sulaan pegmatiittiin oli muodostunut kaasutaskuja, joiden sisäpuolelle taskua ympäröiviin seinämiin kiteytyi otollisissa olosuhteissa milloin mitäkin mineraalia, joista kulutusta kestävä kvartsi on yleisin, mutta alueella on esiintynyt myös topaaseja. Ajan hampaan ja eroosion nakertaessa pegmatiittia osa onkaloista oli hajonnut jättäen jälkeensä vain kovimpia ja kulutusta kestäviä mineraaleja. Nyt löytynyt kidesykerö sinällään ei ollut ihme, mutta paikka, josta se löytyi oli alueelle uusi. Yleensä vastaavia kidelöytöjä kallioiden pinnoilta ja sammaleen joukosta tapahtuu Pohjois-Suomessa, kun taas meillä täällä läntisessä Suomessa moiset löydöt ovat yleensä harvinaisia, lukuunottamatta Siperian aluetta. Pyörittelin kidesykeröä kämmenelläni ja huomasin, ettei se ollut kärsinyt ulkoisesti juuri ollenkaan, vähäistä kulumaa ja pienehköä pyöristymistä oli havaittavissa, mutta jäljellä olevat kidepinnat olivat ehjät ja suorat. Parhaiten sykerössä säilynyt kide oli myös alueelle tyypillinen eli sen kideakseli oli varsin lyhyt. Sykerö ei voinut olla kulkeutunut kovin kaukaa, eli jossain lähellä täytyisi olla onkalo, josta se oli lähtöisin, mutta missä? Nautiskelin kahvia odotellessani seuraa ja mietin alueen muotoja, kidettä mahdollisesti liikutellutta jääkautta ja ylipäänsä alueella vallinneita olosuhteita samalla pyöritellen löytöä kämmenelläni. Kidesykerö oli lähes pakko olla kotoisin alle alle puolen kilometrin päästä ylempää kallioilta, ne kun harvemmin kipittävät itsekseen ylämäkeen. Näyte oli muutenkin jännä sisältäen nk. penetrate twins -tyypin kiteitä eli läpitunkeumakaksosia, joita näkee meidän alueidemme kvartseissa vähemmän. Ko. tyypissä kiteen lävitse on kasvanut toinen kide. Meilläpäin alueen jääkauden liikkeet ovat kirjallisuuden mukaan kaakosta lounaaseen joka laittoi pohtimaan läheistä suoaluetta, kide saattaisi olla sieltä kotoisin. Vähäinen syöpymä kidepinnoilla ja emokivessä maasälvässä kertoisi happamista olosuhteista eli soistuneesta ympäristöstä, joka voisi olla mahdollinen kidesykerön syntypaikka. Vastaavia kiteitä oli alueelta löytynyt aiemminkin, mutta sijainnillisesti hieman kauempaa. Samassa geologiset kivikuviot sekä mietintäni keskeytti lähestyvän auton ääni. Kuvausseurani saapui. 

Vaihdoimme pikaiset kuulumiset, heitimme kamerareput selkään ja lähdimme kävellen taittamaan matkaa kallion päälle. Näytin kävellessä kidesykeröä — tälläinen löytyi. Ihmettelimme hieman löytöpaikkaa, mutta nyt meitä kutsuisivat tähdet. Sujautin kidesykerön taskuuni ja vedin vetoketjun tiukasti kiinni. Kidettä ehtisi pohtimaan myöhemmin, se ei ottaisi jalkoja enää alleen ainakaan toivottavasti. Mietimme matkaa ylös kallioille tehdessä, että mistä kuvaaminen kannattaisi aloittaa ja näkyisikö komeetta miten ylhäällä taivaankannella. Askeleemme veivät ylös kallioille, aina synkän metsän reunaan josta avautuu hieno näkymä etelän suuntaan. Tähtiä alkoi syttymään näkyville.

Päästyämme kuvauspaikkaan pystytimme jalustat, laitoimme kamerat valmiiksi ja aloimme odottamaan pimeää. Lopulta Linnunrata alkoi hahmottumaan vaalealle taustataivaalle ja saatoimme tehdä ensimmäiset sommittelut. Samassa Linnunradan puolella kiitävä tähdenlento sai huomiomme. Tähdenlento oli ohut ja kesti muutaman sekunnin, mutta se piirsi mennessään taivaalle ohuen savuvanan. Yritin ottaa kuvaa vanasta, mutta se hajosi nopeasti. Harmiksemme myös tuuli alkoi puuskissa jälleen yltymään ja se tietäisi kuviin epäselviä puita, joten ensimmäiset kuvat piti yrittää ottaa niin, ettei etualalla olisi mitään, mikä huojuisi sen enempää — kuvaajia lukuunottamatta. Erästä kaverikuvaa ottaessamme kysyin Tapiolta “mikä sulla on valotusaika” johon vastapuoli vastasi “voi hitsin pimpula, 25 sekuntia”. Repesin hiljaiseen nauruun ja sanoin ääneen “nyt tulee kuviin muuten heiluva ihminen”. Pimeässä paikallaan seisominen on aina haastavaa ja allekirjoittanut tuppaa helposti huojumaan, vaikka miten ottaisin kiinnekohdan taivaalta. Valotusaika toverikuvissa kannattaakin säätää kohtuulliseksi, oma kamera oli tuolloin kuvanottohetkellä 20 sekunnin asetuksissa. Niinpä kuvien valmistuttua palasimme kameroidemme luokse ja nostimme Isoja 4000 ja samalla ruuvasimme valotusaikoja hieman pönötysystävällisemmiksi eli 15s. Aukko saa olla valovoimasta riippuen se, jonka omasta objektiivistaan saa irti. Allekirjoittaneella aukko oli 2.8, jolloin kamera piirtää aavistuksen parempaa laatua, mutta Isoja täytyy vastaavasti nostaa. Kokeilemalla omaa kameraa käytännössä löytyy parhaat asetukset erilaisiin tilanteisiin.

Kun Linnunrata alkoi erottumaan kunnolla, se todellakin näkyi aivan uskomattoman hyvin. Kuvausalue oli todella pimeä myös etelän suuntaan, vain Pyhärannan valot kajastivat horisontissa. Kameran taustanäytöltä näkyi myös komeetta Linnunradan kupeessa. Linnunrata näkyi parhaiten mitä koko syksynä. Nyt se todellakin oli englanninkielisen nimensä veroinen eli Milky Way. Maitomainen, huikean kaunis kotigalaksimme kaartui huntuineen päivineen kuvauspaikan kallioiden yläpuolelle. Ei meinannut tulla superlatiiveista loppua, kun ihastelimme näkymää ääneen kerta toisensa jälkeen. Linnunradan alhaalla sijaiseva osa, Joutsenen sumu näkyi aivan selkeästi mikä kielii matalasta valosaasteesta. Tutut tähtikuviot valtasivat pikkuhiljaa idän puolen tummuvaa yötaivasta, Jupiter-planeetta ja Seulasten tähtijoukko nousivat metsän takaa. Ne saisivat nyt hieman odottaa, koska Linnunrata ja edelleen nätisti näkyvä komeetta C/2023 A3 Tsuchinshan-Atlas olivat illan päätähtiä. Ramppasimme välillä kuviin mukaan sekä pidimme taukojumppaa “hei nostetaankö kädet kohti taivasta kuvissa” ja kikkailimme etualoille puita aina tuulenpuuskien välissä. Kävin katsomassa kallioiden lounaispuolella erästä puuta, Linnunrataa sekä komeettaa, mutta komeetta alkoi sijaitsemaan niin alhaalla, että se hukkui kuvissa puiden latvuksiin. Alueen puusto on mallia matalia, tuulen kurittamia käkkärämäntyjä, mutta nekin olivat nyt liian korkeita. Kuljin siitä seikasta huolimatta kuin Liisa ihmemaassa tähtipaljouden keskellä olon ollessa riemuisa, reissu oli antanut paljon.

Kun komeetta oli laskenut puuston taakse, päätin käydä katsomassa, miten saisin näkymän idän suuntaan auki ja se vaati taapertamista pitkänomaisen kallion toiselle laidalle, reilun parin sadan metrin päähän. Kuvasin idän ilmansuuntaan, kun kuulin hihkaisun kauempaa pimeydestä, lännen ilmansuunta oli menossa umpeen. Kääntyessäni ympäri kohti länttä näin päälle vyöryvät pilvimassat, mitään ei olisi tehtävissä. Päätin äkkiä ottaa vielä pari kuvaa. Olin vahingossa ajautunut melko suojaiseen ja tuulettomaan kohtaan kalliolla, joten seuraavaksi kuulin hyytävät äänet täysin selvästi, lailla sumusireenin alkoi pitkä, valittava ulvonta kuulumaan kaakon suunnalta ja siihen yhtyi toinen, kolmas ja vielä neljäskin ääni. Samalla kaikki ihokarvat ja tukka nousivat pystyyn. Äänistä ei voinut erehtyä. Susia. 

Nostin pipon pois korviltani ja jähmetyin pimeässä paikalleni. Huikkasin ylös kalliolle “Tapio! Susia!”. Susien ulvonta on joka kerta hyvin kuumottavaa kuultavaa, eikä se tehnyt poikkeusta nytkään. Konsertti jatkui ja äänet alkoivat liikkumaan kohti kuvauspaikkaamme. Susien reitti näes kulkee samojen kallioiden ohitse, jossa me olimme tavaroidemme kanssa ja joskus, harvoin kylläkin niiden jälkiä löytyy myös kallioiden päältä. Älykelloni keskeytti älykkäästi ajatukseni kysymällä kauniisti ”aloitetaanko harjoitus” eli keho reagoi tapahtuneeseen melko ärhäkästi nostamalla sykkeet heti rasituksen tasolle. Vilkaisin kelloani, pulssi oli paikallani seistessä 135. Otin suosiolla suunnan kohti Tapiota ja pysähdyin välillä kuuntelemaan, mutta nousevat tuulenpuuskat vaikeuttivat aavistuksen äänien kuulemista, samoin toppavarusteiden kankaan luoma kahina. Olin silti kuullut tarpeekseni, ympäröivä pimeys alkoi olemaan liikaa ja kiirehdin askeleitani niin paljon kuin otsavalon kanssa uskalsin. Susien kuuleminen tekee joka kerta hyvin syvän vaikutuksen. Niiden tuottama äänimaailma on jotenkin niin alkukantaista, kunnioitusta herättävää, aavistuksen pelottavaa, karmivan kaunista ja nämä kaikki samassa paketissa. Joka kerta äänet aiheuttavat tunteiden sekamelskan ja jatkuessaan lopulta kuvaajan tai kuvaajien poistumisen paikalta, kun itsesuojeluvaisto puuttuu asiaan. Sitä tuntee itsensä tuolloin hyvin, hyvin pieneksi ja nöyräksi ja perspektiivi asioihin muuttuu väkisinkin. Se vaan nyt on niin, että me kuvaajat olemme pelkkiä vieraita erämaassa ja sen isännät, jotka juuri kuulimme, asuvat siellä.

Kun vihdoin ja viimein saavutin Tapion olinpaikan kallioiden päällä, ulvonta kuului edelleen selvästi tuulenpuuskista huolimatta. Kuuntelimme hetken villin erämaan meille suomaa tervehdystä jokainen aisti hereillä ja välillä toisillemme kuiskaten “on tämä vaan aika hienon kuuloista”. Lopulta Tapio tuumasi, että hänen olisi pakko lähteä, aamulla kutsuisi työmaa. Allekirjoittaneen piti jäädä alkuperäisen suunnitelman mukaan ottamaan muutama kuva alueelle, mutta jostain syystä ajatus yksin jäämisestä pimeään ei tuntunut enää ollenkaan hyvälle idealle. Toisaalta pilviä alkoi olemaan riittävästi, joten päädyimme pakkaamaan tavarat ja lähdimme suunnistamaan takaisin autoille. Sen verran kumpikin oli reagoinut ulvontaan, että mukana olevista valoista otettiin kaikki irti ja autoille päästyämme henkäisimme helpotuksesta. Reissu oli antoisa, mutta aavistuksen liian jännittävä.

Kuvauskalustona vanha tuttu Canon EOS 6D ja Irix Blackstone 15mm. ISO-arvot illan aikana 2500-4000, f2.8 ja 15-20s

-Pike