Ilmiöruuhkassa
1.2.2025
Suunnittelimme porukalla jälleen yhteistä reissua Siperiaan. Ainut ongelma oli se, että viimeiset kolme päivää oli satanut putkeen sitä ihtiään eli silkkaa vettä joten ilmassa piisasi kosteutta, samoin maan päällä. Hieman masentavat ilmat olivat kytkeneet allekirjoittaneelle päälle lievän mörököllireleen. Kaivattu piristys oli kuitenkin tulossa. Vuorokausi ennen reissua ystäväni Tapion kanssa käymäni viestiketju oli jälkikäteen hupaisaa luettavaa. Perjantain viestiketju kuului osapuilleen seuraavasti:
Tapio:“lauantaina sit porukalla reissuun Siperiaan, olisi Kuun sirppiä, Venusta ja muitakin planeettoja tarjolla, Eläinratavalokin pitäisi näkyä”. Tapion innostus oli luettavissa rivien välistä ja se tarttui kuin tervapaperi allekirjoittaneeseen.
Pike: “joo, ehdottomasti, ollaan niin messissä, toivottavasti sade vaan loppuu! Onko sulla muuten kumivene ja perämoottori nimittäin tällä vesimäärällä siitä Siperian kallioalueesta tulee jälleen saari”
Vastauksena sain nauravan hymiön, ei kait tuohon skenaarioon ollut vastapuolella muuta lisättävää…
Lopulta koitti sateeton, mutta hyisen kylmä lauantai-iltapäivä ja pakkasimme Rikun kanssa innostuneina tavaroita. Taivas oli kuulaan selkeä ja Venus iski silmää kotipihan koivun yläpuolella Kuun sirpin vierestä. Näytti sille, että reissu tulisi onnistumaan mainiosti. Pääasiallinen havaintokohde olisi Kuun sirppi ja Venus, mutta myös muut planeetat olisivat näkyvillä. Mikäli muita ilmiöitä näkyisi, ne olisivat ilmestyessään silkkaa plussaa ja ne otettaisiin riemulla vastaan, jos niitä eteemme siroteltaisiin. Monsuunikauden päälle löi tihdin pakkasjakson, joten metsätie Siperiaan tulisi olemaan mielenkiintoisessa kunnossa. Arvoimme kivi-paperi-sakset tyyliin illan kuskin. Sakset voittivat paperin ja pesti meni tällä kertaa Rikulle.
Jo lähtiessä näkyi lännen puolella helmiäispilviä, jotka olivat kirkastumassa. Ajomatkalla ihailimme ”helmareita” kilvan, mutta Raumantiellä ei juuri pysähdyspaikkoja ollut eikä aukeiden hyinen viimakaan houkutellut jäämään kuvia ottamaan joten ajattelimme lasketella suoraan Siperiaan. Taivaalle jättäytyvä helmiäisrusko saataisiin ikuistettua kuviin. Alueelle menevän tien loppupuolen kunto hieman hirvitti, koska olimme joutuneet taannoin kääntämään Hitsin suosiolla ympäri tien ollessa kulkukelvottomassa kunnossa. Tietä ympäröiviltä kallioilta alas valuva vesi jäätyy paikoin paksuksi patjaksi, johon virtaava vesi tekee syviä railoja. Kaiken lisäksi railopaikka oli heti jäisen ja jyrkän mäen huipulla.
Siperiassa hieman ennen railoa Riku pysäytti Hitsin ja jalkauduimme katsomaan uskaltasko autolla jatkaa eteenpäin vai jatkaisimmeko jalkaisin matkaa. Yleensä helmikuussa kyseisen kohdan yli ei ollut mitään asiaa edes nelivedolla, jään terävät reunat saattaisivat puhkoa renkaan tai hajottaa eturenkaan ripustuksen ja voisi siihen jäädä jumiinkin eli sekin momentti oli olemassa. Hieman hurjalta tiessä oleva jääpatja railoineen otsavalolla tarkasteltuna kieltämättä näytti, muttei täysin ylittämättömältä. Riku päätti ajaa Hitsin perille saakka. Hantin puolella meikäläistä hirvitti, jos jäisimme kiinni olisi hinausauton soitto edessä keskelle ei mitään. Pistin silmät kiinni ja kädet silmien päälle eturenkaiden kiivetessä jään päälle. Nyt täytyy sanoa jälkikäteen, että on tuo Hitsi vaan loistava neliveto. Hiukkaakaan epäröimättä ja sutimatta pääsimme railojen yli vaikka jää murtui koko matkaltaan paukkuen auton alla ja välillä upposimme jään läpi,-silti ei tullut ongelmia. Henkäisin silti helpotuksesta, kun pahin kohta oli takana. Pitäisiköhän Hitsiin luottaa jatkossa vähän enemmän? Kun on ajanut monta vuotta maavarattomalla etuvedolla joka oli maastossa ihan hirveä lyllerö jääden jumiin uskomattoman helppoihin paikkoihin, niin luottamuksen rakentuminen uuteen nelipyöräiseen luonnollisesti vie aikaa.
Perillä helmiäisrusko värjäsi taivaanrantaa ja I- sekä II-tyypin (typpi- ja rikkihappoja sisältäviä) helmiäisiä näkyi lännen sekä etelän ilmansuunnilla puiden latvusten yläpuolella. Kuun 11 % sirppi ja Venus-planeetta olivat allekkain maalauksellisella iltataivaalla. Tähtiä alkoi syttymään yksi toisensa jälkeen, kun kasasimme autosta tavaroita mukaan otettavaksi. Tavaravuoren mukaan haalittuamme askeleemme kuljettivat meidät tutulle kalliolle ja samalla muinaiselle luodolle. Hieman yllättäen vesisade ei ollut tehnyt alustasta kovin liukasta, mutta nastakengät olivat silti ainut oikea jalkinevalinta. Kallioiden päältä aukenivat näkymät joka puolelle, mutta parhaat helmiäiset ehtivät himmenemään ja laskemaan horisontissa olevien puiden taakse joten ne kuvat jäivät tällä kertaa ottamatta. Onneksi Tapio kuvasi helmarit Rauman päässä ja sain kuvat nätisti kysymällä tänne blogiin mukaan. Pystytimme leirin ja Tapiota sekä illan hämärtymistä odotellessa joimme mukaan otetut kahvit. Mikään ei maistu niin hyvältä, kun luonnossa kiireettä nautittu kahvi. Taustalla kiristyvä pakkanen paukutteli märkiä puunrunkoja hämärtyvässä ja punertavanhohtoisessa illassa. Lehtopöllöt harjoittelivat äänen avausta läheisen suon laidalla. Oli varsin keväinen fiilis, vaikka elimme vasta helmikuun alkua. Revontulikaari alkoi pikkuhiljaa nousemaan pohjoisen ilmansuunnalle ja Kuun sirppi sekä Venus planeetta vaipumaan helmiäisruskon syliin. Hetki oli seesteinen ja kaunis, en olisi malttanut rikkoa sitä kuvaamalla, mutta mikäli blogiin mielii lisätä lukijoille kuvia kyseisestä kauniista hetkestä, niin seesteisyyttä oli hieman häirittävä. Niinpä seuraavaksi lompsin kameran kanssa kalliolla sommitellen mäntyjä kuviin etualalle. Kuun sirpillä on kaunis maatamo (eli Kuun yöpuolen pinnasta heijastuva, Maan pinnan kautta sinne heijastunut auringonvalo), joka sai katsojat huokailemaan uudestaan kerta toisensa jälkeen ja luonto tuntui antavan kulkijoille parastaan tyyliin ”mukavaa kun poikkesitte”. Koko ajan enemmän kirkastuva Venus-planeetta taivaalla näytti uskomattoman kirkkaalta valopallolta. Auringonlasku oli todella värikäs ja säiden kurittamat sitkeät käkkärämännyt kurkottelivat latvuksiaan liukuvärjääntyneelle voimakkaan pinkin ja oranssinpunaisen helmiäisruskon värittämälle taivaalle.
Lopulta pimeys laskeutui, Tapio heilahti paikanpäälle ja saimme alkaa kuvaamaan ihan toden teolla. Pieneksi pettymykseksi eläinratavalon puolelle etelälounaaseen saapui hieman pilviä, joka söi vielä himmeän eläinratavalon olemattomiin. Pilvien jälkeen kuitenkin saimme kirkasta taivasta, joten takaisku ei ollut kuin väliaikainen. Revontulikaari pohjoisessa näytti korkealta ja hieman erikoiselta, mikäli arvot olisivat jatkuneet parempana, meille olisi saattanut kehittyä dyynirevontulet. Aihio oli nimittäin valmiina eli kaaren yläosa oli varsin diffuusi ja omasi dyyneihin passaavaa poimuilua eli undulaatiota. Arvot kuitenkin lässähtivät lupaavan alun jälkeen. Bz-nimisen arvon kiivettyä kuvainnollisesti lällättämään plussalle eivät enää tiheydetkään oikein tukeneet mojovaa revontulinäytelmää meille etelään. Revontulikaari joka tapauksessa aktivoitui ja kaaren joukkoon nousi selkeitä punaisia säteitä sekä pilareita. Kaaren idän sekä lännen puolien sivut hohkasivat punaisina ja säteiden yläosat olivat selkeän punaisia, niinpä oonailin mahdollista Sar-kaaren näkymistä, silmin ei kylläkään näkynyt mitään ihmeellistä. Jälkikäteen kuvista löytyi jopa idän ilmansuunnalta hento Sar-kaari (Stable Aurora Red, joka ei kuulu revontuliin, mutta esiintyy niiden kanssa). Käänsin kameran tuolloin kohti länttä, nostin ISO arvoja 3200, valotus 20 sekuntiin ja aukko sai pysyä 2.8. Ja tadaa! Siellä luurasi ilmielävä Sar-kaari! Kun olin varma havainnostani, hihkaisin pojat koolle ja näytin kameran takanäytöllä selkeänä näkyvää hailakkaan punaista kaarta.
Sar-kaaren näkymisestä repesi hulvaton riemu ja kameroita suunnattiin länteen kilvan. Samassa huomasin kuvissani vielä jotain muuta, nimittäin myös ilmiö nimeltä eläinratavalo näkyi kameran pieneltä takanäytöltä! Olimme alkuun jopa vähän luovuttaneita tämän ilmiön näkymisen suhteen, koska ohutta pilviharsoa tuntui vaeltavan eläinratavalon puolelle taivaalle ja kello tikitti armottomasti eteenpäin. Tammi- tai helmikuun alun eläinratavalo ei nouse järin korkealle, eikä se ole järin kirkas tai näy kovin kauaa. Saimme sittenkin tänä iltana sommitella kuviin eläinratavalon mystistä, sinertävää kiilamaista valoa, Sar-kaarta, Kuun sirppiä ja Venusta ja muitakin planeettoja ja kuvaaminen oli jälleen silkkaa juhlaa. Eläinratavalo on odotettu, etenkin kevätiltojen taivasvieras, koska syksyisin usein ilmat eivät tue ilmiön havainnointia vaikka se taivaalla olisikin. Se on kiilamainen sinertävä kummajainen läntisellä taivaalla ja sen näkyminen on suoraan verrannollinen valosaasteen määrään. Ilmiö on etenkin tammikuussa ja helmikuun alussa sen verran hento, että pienikin ilman kosteus tai ylimääräinen valosaaste pilvistä puhumattakaan riittävät hävittämään sen kuvista ja paljain silmin sitä on todella vaikea nähdä ennen maaliskuuta. Eläinratavalo on nimensä mukaisesti eläinradan tasossa näkyvää valon hehkua. Sen aiheuttajina ovat lukemattomat planeettojen väliset pölyhiukkaset, jotka heijastavat ja sirottavat auringonvaloa, jolloin se erottuu taivaalta kiilamaisen valona. (Ilmiökuvaus teksti M. Helin) Opiskeltavaa aiheesta löytyy nettilehti Zeniitistä 1/2020.
Suurimmasta osasta joka kevättalvisia kuvausalueitani eläinratavalo on kenties lopullisesti menetetty valosaasteen nousun vuoksi. Asia harmittaa suoraan sanoen peijakkaasti, koska valosaaste olisi säädeltävissä. Se on onnistunut takavuosinakin, miksei siis nyt paljon puhutun energiakriisin aikaan? Tekosyy ylimääräisille juhlavaloille nimeltä Joulu meni jo (mitä ei kyllä uskoisi, kun katsoo ajellessa jouluvalojen määrää, jotka ovat muuttuneet omituisen siunauksen saaneiksi ja hymistellyiksi kausivaloiksi). Ledit etenkin ovat joka tapauksessa tähtitaivaan ja ilmiöiden surma. Jos ne valot on useammassa huushollissa sinne takapihalla olevaan näreikköön saatu ripustettua niin pitäisi ne saada sieltä poiskin. Turvallisuuden tunteen valon suhteen ymmärrän, mutten suoranaista energian tuhlausta. Tämän ajatuksen perään tulee väkisinkin aina tovi painokelvotonta mutinaa, aihe kun menee aikalailla ihon alle ja ihan syystä (keinovalon haitoista on muuten julkaistu todella loistava kirja nimeltä ”Maailma ilman pimeää”, jonka on kirjoittanut Johan Eklöf. Monipuolinen tietokirja kertoo luonnon pimeyden tarpeesta selkeästi perustellen ilman turhia korulauseita).
Siperia pitää kuitenkin onneksi pintansa edelleen pimeänä alueena, joten ei ollut kuvaamisen riemulla mitään rajaa! Me pimeyden lapset sinkoilimme innoissamme sinne ja tänne, ristiin rastiin aluetta. Ja kuin lahjana taivaalta putosi kaunis, ohut tulipallo, joka tuntui lentävän tähtien kirjomalla yötaivaalla eläinratavalon vieressä ikuisuuden, mutta todellisuudessa se näkyi muutaman sekunnin kadotakseen savuvanan jälkeensä jättäen helmiäisruskon rippeisiin. Kerrankin allekirjoittaneen kamera oli suunnattuna oikeaan suuntaan eikä tulipalloa tarvinnut etsiä männyn/kuusen/koivun/aina jonkun puun latvuksien seasta, kuten yleensä. Ruudulla oli loppujenlopuksi aikamoinen ilmiöruuhka: tulipallo, eläinratavalo, Sar-kaari, helmiäisruskon rippeet, Linnunrata, Kuu, Venus, tavalliset reposet, Neptunus, Saturnus…oma ennätys tuli rikottua siis hyvin roimasti, tähän ei taida hetkeen kyetä 😀
Nappasimme vielä muutaman kuvan Linnunradasta ja Sar-kaaresta. Revontulet hiipuivat näkymättömiin ja taivaalle jäi vain vihreä, matala kaari. Tapio hilpaisi kotiin ensimmäisenä, koska seuraavana aamuna olisi työpäivä. Me sinnittelimme tähtitarhassa vielä kotvasen. Pilvitutka näytti, että bileet olisivat ohi taas tältä erää, joten pakkasen edelleen kiristyessä ja pilvien tukittua pohjoisen taivaan mekin pakkasimme kamerat laukkuihin ja suunnistimme kohti autoa.
Kotiin päästyämme pilvilautta ruumiillistui kovaa vauhtia Laitilankin ylle, mutta allekirjoittaneella oli vielä sen verran virtaa vanttuissa, että päätin käydä vähän matkan päässä olevalla peltoaukealla ottamassa kuvat Sar-kaaresta. Siellä se edelleen lymysi aina pilvien saapumiseen asti.
Hyvin onnistunut ilta kaiken kaikkiaan ja varsin ilmiörikas, kun sitä nyt jälkikäteen tarkastelee. Ja mikä parasta, mörököllirele kuittaantui pois päältä.
Ei muuta kuin kevättä ja eläinratavaloa kohti!
-Pike
Lisää illan ilmiökatrasta:
Vastaa
Megasetti
14.-15.9.2023
Nyt jos koska olisi kunnon kytistilaisuus, eli auringosta oli tulossa lähiöinä cme joka saattaisi nostaa illalla ennestään kovia aurinkotuulen lukemia pykälän ylemmäs, joten syy ulkoilla täyttyisi. Lopulta tuli lähdettyä liikenteeseen ajoissa reilusti ennen kymmentä. Aviomieheni myötävaikutti maastoon singahtamiseen aika tavalla. Riku tuli tohkeissaan puuverstaaltaan sisälle suurinpiirtein ovenkarmit kaulassa ja kauhealla rytinällä yhdeksän maissa illalla. Kuulin eteisestä asti huutoa, että ”Pikepikepike!!!” ja ajattelin ensin, että ny tulossa vähintään maailmanloppu tai että Riku on sahannut peukalonsa irti. No ei kumpaakaan onneksi, niiden sijaan revontuliarvoista kertovat mittarit väpättivät punaisella, niinpä nopeutin sitä, mitä olin tekemässä eli pakkaamassa illan kuvaustarvikkeita. Alun ajatus oli ulkoistaa itsensä ja tavarat pellon kulmalle vasta puoli yhdentoista maissa jolloin pilvien pitäisi tehdä reposille tilaa. Nyt kuitenkin näytti sille, että liikenteeseen olisi lähdettävä nopeutetulla aikataululla ja pikapikaa. Pakatessani Hitsiä Kanadan kaverini Donna Lach laittoi revontuli hälyä kännykkään. Vastasin lennossa, että jees menossa ollaan! I’m on my way!
Havainnointipaikalle päästyäni oli vastassa n.kp 3 korkeudella vielä vaalealla taivaalla kaari sekä myös pilviä,- ja juuri jälleen pohjoisen puolella taivasta. Lisäksi hieman kauempaa suon suunnalta nousi reippaasti kosteutta ja sumua. Taivaan kirkastumista ja sumun toivottavaa laskeutumista odotellessani käänsin kameran itään ja kas, keinovalopilarit leijailivat revontulikaaren kanssa samaan kuvaan. Ajattelinkin nähneeni jotain poikkeavaa sillä suunnalla. (Keinovalopilarit näkyvät yleensä hyvin paljaalle silmälle) No niin, oma kausi näiden ilmiöiden suhteen avattu ja seurasi ensimmäinen henkinen taputus olkapäälle. Hyvä koppi, kuten me ilmiökuvaajat aina sanomme toisillemme.
Se, etteivät reposet innostuneet heti illan alussa saattoi aiheutua bz-nimisestä arvosta, se näytti olleen plussalla. Nyt arvo oli ollut jonkin aikaa miinuksella eli hyvältä näytti, joten jäin odottamaan. Mesettelin odottaessa Matias Takalan kanssa, mitähän kaikkea kivaa tänään olisi vielä luvassa.
Seuraavaksi revontulikaareen ilmaantui säteitä ja se kirkastui joten hyvästelin Matiaksen sanoin ”ei hiisi, kaari heräsi, nyt mä meen”. Sinkoilin niitylle ja virittelin kameran tulille. Samassa silmä näki jotain ja lännen ilmansuuntaan alkoi ilmaantua jotain omituista. Revontulipilareiden vasemmalle puolella miltein lounaan ilmansuuntaan syntyi paraikaa vihreitä läiskiä, jotka näyttivät sykkivän. Seuraavaksi kuulin oudon, todella kovan äänen. Kello oli n. 22.20. Ääni oli kuin tykin laukaus, paitsi että se jatkui ja jatkui. Äänen jälkeen kului tovi ja läiskistä taivaalle alkoi venymään vihreä nauha. Siis harittaako allekirjoittaneen silmät (ja korvatkin!) vai mitä hiisinpimpulaa taivaalla tapahtuu? Liittyvätkö äänet reposiin vai olivatko ne silkkaa sattumaa ja ennenkaikkea, mistä ihmeestä ne kuuluivat?
Tässä kohtaa tuli järjetön kiire tallentaa tapahtumia, syntyykö taivaalle läiskistä seuraavaksi Ragda vai mikä tuo vihreä ilmestys on? Punaista kaarta joka olisi kertonut reposmuodon olevan Ragda ei kuitenkaan näkynyt silmälle. Sitten alkoi kuulumaan mielestäni taivaalta selkeää rätinää ja ritinää ja lähialueen eläimet suoraan sanoen sekosivat. Vähän matkan päässä olevalla maatilalla äänessä oli 4000 päinen mullikkalauma, takapelloilla syömässä olevat kauriit alkoivat öyhöttämään, jopa pöllöt huhuilivat. Kaukaa etelästä selkäni takaa nk. Alhetin metsän suunnalta kuului myös yksinäisen suden ulvontaa. Mikä ihme sekoitti alueella olevat eläimet? Hetken vallitsi sellainen äänimaailma ja karnevaalitunnelma ettei mitään järkeä. Ja yllättäin jälleen pohjoisen sekä idän taivaalle lipui pilviä. Lännen suunta sinnitteli vielä auki, joten ei ollut vaikeuksia päättää, minnepäin suuntaa kameran. Toisaalta, mikäli pilviä ei olisi ollut osin peittämässä reponäytelmää, olisinko huomannut alun hailukan vihreän nauhan tai läiskiä? Yritin nähdä tilanteessa jotain positiivista vaikka vähän kieltämättä pilviä vastaan tahiminen jälleen sapetti. Edelleen kuulin taivaalta sähköisiä ritinöitä, mutta pian tämän jälkeen äänet vaan yksinkertaisesti loppuivat. En ole löytänyt mitään järjellistä selitystä äänille, lämpötila oli maan pinnalla +4 ja tuskin yöllä missään louhoksella räjäytetään eikä meillä sen puoleen ole täällä tykistöäkään joka harjoittelisi kello puoli yksitoista yöllä. Sähkölinjoja alueella ei ole. Pään sisäistä äänimaailmaa ne eivät toivottavasti olleet, muuten luulisin kuulevani näitä ääniä muutenkin ja se saattaisi olla hivenen huolestuttavaa 😀
Käänsin kameran zeniitin kautta koko ajan kuvaten (ihan tyhjää täynnä tässä vaiheessa) takaisin lännen taivaalle. Lännessä syntyi edelleen vihreitä läiskiä ja matala vihreä nauha pysyi paikoillaan. Tähän asti eläimet olivat möykänneet taustalla. Seuraavaksi havahdun siihen, että ympäristössä tuli haudan hiljaista ja eläimet sekä linnut vaikenivat. Koko luonto tuntui odottavan, mutta mitä? Liityin siis odottajien seuraan. Katselin valppaana ympärilleni, vilkaisin ylöspäin ja samassa näin sen. Voi pyhä jysäys! Sydän jätti pari lyöntiä väliin.
Koko taivaanlaen eli zeniitin poikki kulki vaalean vihreä nauhamainen kaari, joka alkoi lännestä ja laskeutui kohti itää, jossa edelleen pötkötti pilviä.
Heräsin toimintaan. Säädin kameran asetuksia niin että pahaa teki, nyt ei välitetä laadusta, vaan kuvataan hyvässä lykyssä tutkijoille menevää materiaalia. Vuoden luontokuvat saa tässä kohtaa aina unohtaa, pääasia on kuvata erikoisempi ilmiö talteen. Nostin isot kameran rungosta 6 400, pudotin aukkoa pykälän alemmas f2.8-2.4 ja vähensin valotusaikaa aina muutamaan sekuntiin. Jälki kohisee varmasti, mutta käyttämällä ko.asetuksia saisin ehkä vihreän nauhan rakennetta esiin ja taltioitua samalla sykkivät läiskät. Lopulta taivaalla oli vain juuttaan korkea vihreä nauha, joka eli selvästi. Se ei pysynyt paikoillaan eli ei ollut niin sanotusti revontulikielellä järin stabiili. Jälkeenpäin tämä muoto paljastui IPAksi eli Isolated Proton Arc-muodoksi. Näitä vastaavia vihreitä nauhoja tai kaaria on näkynyt muutaman kerran viimeisten kolmen-neljän vuoden aikana joten ihan tavallinen taivasvieras ei tämäkään ole. Revontulikaareen muotoutui myös dyynihylly, mutta itse dyynirevontulet jäivät syntymättä.
Lopulta odottaminen palkittiin ja pohjoisen taivas (parempi myöhään kuin ei koko iltana!) avautui paljastaen melko lyhyen, mutta aktiivisen ja kauniin revontulinäytelmän. Kuvia jälkeenpäin katsoessani muutamassa ruudussa näyttäisi olevan Steven kaltainen punertava tyyppi. Jotta se voitiin Taivaanvahdissa tulkita Steveksi tarvittiin tovi salapoliisityötä ja vertailukuvia ympäri Suomea. Tässä on jälleen yksi syy lukijalle lisää, miksi revontulihavainnot kannattaa sulloa aina Taivaanvahtiin. Silloin löytyy vertailukelpoista kuvamateriaalia, kun sitä tarvitaan, muuten osa revontulimuodoista tai muista illan oikuista menee puhtaasti arvailun piikkiin ja arvailu ei ole varsinaisesti tieteen tekemistä. Tällä kertaa kävi tuuri ja kuviin jäi ilmielävä STEVE (Strong Thermal Emission Velocity Encantment) Ilmiö ei kunnolla hahmottunut silmälle paikan päällä vaan näkyi parhaiten jälkikäteen kuvista.
Silmin en nähnyt yöllä Ragdaa ( Red Arc with Green Diffuse Aurora) vaan silmälle näkyi vain vihreä nauha/ kaari poikki taivaan. Ragdan läsnäolo näkyi vasta jälkikäteen kehitetyissä kuvissa ja se ei esiintynyt kuvissa läsnä alkupuolen näytelmässä. Erotin illan aikana ehkä kaksi alimyrskyä eli käynnistymis vaihetta, mutta koko aikana (22-02) näytelmä ei ikäänkuin päässyt kunnolla starttaamaan ja/tai pilvet olivat edessä. Komeaa oli joka tapauksessa se vähä mikä näkyi. Kyllä oli ollut pitkästä aikaa kiireinen kuvausilta ja tunnelma oli aivan katossa!
Illan uusi, esiteltävä tapaus on maailmalla pitkän aikaa tunnettu IPA eli Isolated Proton Arc, jonka nimen muistaakseen voi kokeilla seuraavaa hauskaa muistisääntöä. Ystäväni Juha Ojanperä kysyi ilmiön nimen kuultuaan heti, että miltähän tämä maistuisi oluena? Ei muuta kuin Juhaa lainatakseni hölökyn kölökyn, kippis tai cheers seuraavan kerran kun tämä kaveri näyttäytyy jälleen 🙂
Steven erottaa taivaalta seuraavasti. ”Steve on aina selkeästi irti revontuliovaalista eli sen sekä tavallisien revontulien väliin kuuluu jäädä aina tyhjä kohta” Huomioi myös, että Steve ei ole revontuli itsessään, se vain hengailee repolaisien seurassa. Myös IPA sekä Ragda esiintyvät selkeästi erillään normaalista revontulikaaresta. Niiden ulkoinen habitus muistuttaa kaarta tai nauhaa ja ne molemmat luetaan revontulimuodoiksi.
Opiskeltavaa aiheista:
IPAn tieteelliseen paperiin pääset tästä
Ragdan paperi täällä
Steven paperi täällä
Opiskeluiloa!
-Pike
Illan kuvat Canon EOS 6D ja Irix Blackstone 15mm / ISOt 1600-6400, f2.4-2.8, valotusajat 3.2s-20s
2 kommenttia “Megasetti”
Vastaa
Syrjäseutujen seikkailijat
Iltapäivällä 1.1.2025 tärähtivät avaruussäätä valvovat mittarit tummanpunaiselle ja yllättäin illan sääbingo arpoi meille läntiseen Suomeen kohtalaista kuvaussäätä. Pohdimme aviomieheni Rikun kanssa kokonaista 1,5 sekuntia tulevaa kuvauspaikkaa. Laitilan pilvisyys näytti hieman huonommalta, joten kaikki menisi iltasella yhden kortin varaan ja suunta olisi puoli viiden maissa kohti tuttua erämaa-aluetta nimeltä Siperia. Meillä lunta ei ole vielä nimeksikään joten alueelle niin sanotusti vapaa pääsy — mitään talvikunnossapitoa metsätiellä ei ole. Riku ajoi joten matkan aikana tekstailin ystävämme Tapio Nylundin kanssa. Hänelläkin olivat illan suunnitelmat selvät, haussa olisi mukavaa seuraa ja jokin komea kuvauspaikka, niinpä lähetin Tapiolle kuvauspaikan koordinaatit ja kehotin pitämään kiirettä.
Päästyämme perille ennen kello viittä näkyi valoisalta tammikuiselta taivaalta punertava nauha (joka kulki poikki taivaan idästä länteen n. klo 17-18 välisenä aikana). Jätimme Hitsin parkkiin tien loppuun ja kerättyämme kuvaustavarat askelsimme ripeästi kohti tuttua muutaman sadan metrin päässä olevaa korkeampaa kallioaluetta. Täytyy sanoa, että loppumetrit suurinpiirtein juoksimme riti rinnan, kun punainen nauha alkoi kirkastumaan taivaankannella toimiessaan hyvänä kirittäjänä. Kahdet nastakengät ropisivat lumisella ja paikoin jäisellä pinnalla ja hengityksen huurut levisivät höyrynä talviseen purevan kylmään iltaan. Vielä pieni spurtti kalliolle vieviä tuttuja kivisiä luonnollisia askelmia ja lopulta entinen kallioinen merenranta käkkärämäntyineen levittyi eteemme koko kauneudessaan.
Ensin mielsin punaisen nauhamaisen ilmestyksen Sar-kaareksi (lyhenne sanoista Stable Aurora Red), joka ei ole siis revontuli itsessään, mutta tykkää esiintyä revontulien kanssa. Pidemmän päälle ilmiötä tarkkailtuani outo nauhamainen kaari ei kuitenkaan näyttänyt ihan täysin Sar-kaarelta, koska se oli etenkin idän puolelta paikoin säteinen, kun Sar on yleensä pelkkä nauha. Havaintoja oli aavistuksen vaikeaa tehdä, koska taustataivas oli vielä todella valoisa. Nauhamainen alue taivaalla alkoi katsellessa kirkastumaan kirkastumistaan, kunnes nauhan keskelle syttyi päidemme yläpuolelle eli zeniittiin niin infernaalisen värinen punainen revontulikorona, että oksat pois vanhasta joulukuusesta. Valkoinen hanki värjäytyi muutamassa hämmästyttävässä hetkessä punertavaksi. Punainen näkyi ihan varjeleen komeasti silmälle ehkä senkin vuoksi, että havaintopaikkamme oli todella pimeällä alueella, kaukana kaupunkien valosaasteesta. Punertava nauha näkyy muuten myös illan revontulikoronakuvissa ylimääräisenä punerruksena. Ehdimme kuvaamaan aktiivista revontulinäytelmää kahdestaan noin puoli tuntia kunnes metsätieltä alkoi kuulumaan auton ääniä ja Rauman ystävämme Tapio karautti rallivatasena paikalle.
Kannustimme ”hip huraa” -huudoin kalliota ylöspäin kilpaa revontulien kanssa säntäävää kuvaustoveria. Pikaiset tervehdykset ja kameroiden määrä alueella lisääntyi ja puheensorina alkoi vellomaan kilvan. Olimme niin innoissamme revontulista, että pulina oli valtaisaa ja kapelin noustessa samaa tahtia revontulien kanssa alueella esiintyvät nelijalkaiset todennäköisesti vaihtoivat majapaikkaa. Vartin kuluttua revontulinäytelmä hieman hiipui tuoden mukanaa lepohetken. Suunnitelmissa oli kuvata porukalla Venus-planeetta käkkärämäntyjen ja lyhdyn kanssa, mutta revontulien lävähtäminen uudestaan taivaalle ilman mitään etukäteisvaroitusta pisti suunnitelmat uusiksi, ja Venus kuvattiin lopulta ohimennen täysin lennossa. Koillisen puolelle taivasta muodostui klo 18 jälkeen vihreää jännää revontulimössöä, joka oli pääosin diffuusia eli liikkumatonta ja piirteetöntä revontulta, ja se alkoi pikku hiljaa kurottamaan kohti etelää. Jännän näköinen vihreä jättimäinen pötkylä levisi kulkemaan kaakosta luoteeseen ja sukelsi syvälle etelän ilmansuunnalle. Voimakas undulaatio eli poimuilu revontulen reunassa herätti ajatuksen revontulidyynien läsnäolosta, mutta ne ovat näkyneet tässä tapauksessa todella etelässä, eli ehkäpä jostain Arizonasta poukkaa myöhemmin dyynikuvia. Nämä revontulet näkyivät todella kaukana etelässä, koska arvot olivat niinkin hurjat kuin G2-G4.
Klo 19 aikoihin ajattelimme hieman vetää henkeä, koska reposille koitti palautumisvaihe, jonka aikana revontulikaari putosi alemmas horisontissa ja taivaalle jääneet repolaiset olivat himmeitä ja pääosin piirteettömiä. Ajatuksena oli nauttia mukaan varaamaamme kahvia ja pitää muutenkin pieni tauko, koska kamerat sekä kuvaajat alkoivat vetää jäähän. Lämpöpussit piti vaihtaa objektiiveihin, koska edelliset olivat jäähtyneet tiukassa pakkasessa. Sujautin uuden kamerahankintani eli Canonin 6 D Mark II lepäämään kuvausreppuun toviksi.
Ehdimme pitämään taukoa peräti muutaman minuutin, kun taivaalle syttyi jotain outoa, ja taas kamera kiskottiin repusta jalustalle. Länsilounaaseen taivaalle näes lävähti samantien mitään kyselemättä Steven tapainen tyyppi, jonka muoto oli outo ja kolmivärinen sisältäen punaista, valkoista ja vihreää ja lisäksi se kiemurteli taivaalla. Hämmästyneitä huudahduksia pääsi ilmoille. Mikä ihme tuo on, jos se ei ole Steve? (Steve on lyhenne nimestä Strong Thermal Emission Velocity Enhancement, ja se ei ole myöskään revontuli.)
Leirissämme seurasi hirveä sinkoilu joka ilmansuuntaan, ja kameroita ja asetuksia räplättiin nyt urakalla. Ilmiö oli myös oudon säteinen, korkkiruuviksi Tapio sitä kutsui ja se oli melkoisen kuvaava nimi ilmestykselle. Tämä kaveri oli selkeästi kolmivärinen, kun taas Steve on kaksivärinen. Kierteellä kulkeva nauhamainen erikoisen näköinen muoto kirkastui niin paljon, että sen luomassa valossa näkyi hyvin kulkea, hangen värjääntyessä punertavan vihreäksi. Kameran kanssa sai sinkoilla ja vaihtaa kuvakulmaa lännestä aina zeniitin eli pään yläpuolen lisäksi myös itään lennossa. Oli vaikeuksia miettiä, mihin suuntaan kuvaisi, joten päädyin pyörimään tutusti ympyrää. Nauhamainen korkkiruuvia imitoinut muoto oli lopussa silmiinpistävän kirkas. Etualat jäivät aavistuksen huonoiksi, mutta tässä kohtaa ilmiön tallentaminen kuviin on tärkeämpää kuin maiseman sommittelu.
Olen useasti neuvonut aikaisemmissa blogeissani hentojen ilmiöiden kohdalla nostamaan kamerasta ISO-lukemaa ja ottamaan kaiken objektiivin tarjoaman valovoiman käyttöön. Ei… se ei toiminut tällä kerralla, koska tämä ilmiö ei ollut hentoa nähnytkään. Unohtakaa aiemmat ohjeet ja toimikaa aina vallitsevan tilanteen ja ilmiön kirkkauden mukaan.
Lopuksi korkkiruuvimaiseen nauhaan ilmaantui zeniittiin todella kirkas ja hyvin teräväpiirteinen korona, jollaisen olemme edellisen kerran nähneet Utsjoella, eli tämä setti veti vertoja pohjoisen kamalle mennen tullen. Ilmankos kollegani Emma Bruus totesi hirtehiseen tyyliinsä kuvat nähtyään, että ’kappas vaan! Teittekö te pikamatkan Leville?’ En voi kuin yhtyä Emman sanoihin, ilta oli suorastaan epänormaali näin etelän mittakaavassa. Revontulikoronassa kameran asetukset olivat jopa aukko f4 ja 1,5 sekuntia, ISO 1250 ja silti se kehveli paloi puhki. Jopa kännykällä sai siitä käsivaralla aivan hyvän vertailukelpoisen kuvan, niin kirkas nähty korona oli. Kameran säätäminen vähän väliä oli tuskaa, koska pakkasta oli noin -6 °C sään ollessa silti kostea.
Oli hyvä olla liikkeellä suuremmalla porukalla. Valvovia silmäpareja todella tarvittiin, sillä joka ilmansuunnassa tapahtui ja isosti. 15 mm oli aivan liian ahdas illan taltiointiin, koska revontulien kuviot olivat todella suuria ja sijaitsivat laajoilla alueilla taivasta. Ja muuten illalla näkyi muitakin outouksia! Jälleen oranssi barbababa eli oranssi, outo utupulla tai oikeastaan utupullia monikossa seikkaili revontulien seassa alkuillalla sekä myöhemmin n. klo 23 jälkeen. Alueet sykkivät ja vaihtoivat paikkaa taivaalla. Parhaat kuvat utupullista otti Tapio ja nätisti ruikkaamalla sain kuvia lainaan tähän blogiin. Kiitokset Tapio!
Kuva: Tapio Nylund
Ryhmäkokomme paisui illan aikana, kun Raumalta saapuivat vielä vahvistukseksi Sanna Kinnunen tyttärineen ja vävyineen. Nuoriso ei ollut koskaan aiemmin nähnyt Linnunrataa tai revontulia, joten tämä ilta oli siis oivallinen aloittaa tutustumismatka taivasilmiöiden ja kotigalaksimme pariin. Lopussa kävi ihan hirveä puheen pulina reposia katsoessa ja erämaa kaikui “iiih miten hienoa, katsokaa noita värejä, voihan nenä, voiko tälläistä olla edes olemassa jne” -huudoista. Nuorien kännykät ikuistivat kilvan tanssivia repolaisia ja uudet taivaantarkkailijat olivat yhtä suurta hymyä, mutta niin olivat loputkin meistä vanhemmista harrastajista. Fiilis oli aivan kirjaimellisesti katossa tai oikeastaan jo läpi siitä. Taustalla kettu huuteli tervehdyksiään talvi-iltaan ja lehtopöllö aloitti konserttiaan, eli tervetuloa tammikuu ja sitä myötä myös tuleva kevättalvi sitten jossain vaiheessa.
Kuva: Tapio Nylund
Illan aikana olisi pitänyt omistaa 16 kättä ja kolme kameraa per kuvaaja, siis vähintään. Reposet olivat väliin niin liukkaita liikkeissään, että harvemmin näin etelässä joutuu riehumaan kameran kanssa kuin heikkopäinen. Tuli jopa tuskanhiki pyöriessä ympyrää ja kameran asetuksia plärätessä. Nämä reposet olivat myös vaikeat kuvata, koska niiden kirkkaudessa esiintyi laajoja vaihteluita hyvin nopeassa tempossa. Asetus, mikä toimi äsken kamerassa, ei toiminut enää hetken päästä. Täytyy sanoa, että allekirjoittaneen uusi kamera Mark II sai aikamoisen tulikasteen. Canonin runko eli tuttavallisemmin “Karkki Makkonen” selviytyi hyvin illasta, vähempikin tykitys olisi toki riittänyt, mutta tällä mentiin 😉
Valitettavasti Siperia lipui lopulta pilvien peittoon, kytistely-kuusikkomme hajosi aavistuksen haikein mielin ja me ajoimme Rikun kanssa tässä välissä kotiin Laitilaan. Pilveilyä kesti pari tuntia, kunnes n. klo 23 taivas hieman avautui, allekirjoittanut sinkosi kotosalla pihalle uudestaan ja juoksi naapuriin muinaispellolle kirmaten siellä lailla peurain. Taivaalla oli jäljellä edelleen hentoja pilareita ja sykkiviä hitaita, oransseja läiskiä sekä diffuusia vihreää revontulta. Illan taikuus ei ottanut loppuakseen. Parhaiten oranssit läiskät näkyivat suurimman revontuli aktiviteetin lopahdettua n. klo 23. Ja ei, noilla alueilla ei ole horisontissa valosaastetta, suurin osa oranssista läiskämäisestä kamasta esiintyi lännen ilmansuunnalla, jossa ei ole vastassa kuin pimeä meri. Muutamia tulipalloja tuli nähtyä illan aikana ja yksi erehtyi allekirjoittaneella jopa kuviin saakka, valitettavasti näyttävä lento tallentui vasta tulipallon vajotessa alemmas puiden latvusten sekaan.
Uskomattoman komea alku vuodelle! Olemme suunnitelleet vastaavaa reissua ja nähneet päiväunia porukalla, että saisimme yhdessä bongata hienot revontulet jossain komeassa paikassa ja nyt se viimein toteutui. Illalla ihmiset olivat yhtä leveää hymyä, naurua ja lapsenomaista ihmettelyä yhdessä, mitä arkimaailmassa tarvitaan. Sisäisen lapsen pitää välillä muistaa leikkiä ja pysyä aktiivisena, koska silloin ihminen voi kaikin puolin hyvin. Revontulireissuilla lapsen saa vapauttaa huoletta leikkimään taivasalle muiden samanhenkisten kanssa. Nykypäivän uusi musta eli suuren suosion saanut ryppyotsailu on taas vahingollista terveydelle ja muutenkin varsin tylsämielistä touhua, niinpä päätimme porukalla tehdä uudenvuodenlupauksen ja olla rullaamatta otsanahkaa mitättömistä asioista. Alueena Siperia muuten oli paras mahdollinen paikka bongata nämä reposet, jo pelkästään syrjäisyyden, hiljaisuuden (tästä toki voidaan olla jälkikäteen montaa mieltä :D) ja tietenkin valosaasteen vähäisyyden vuoksi. Nyt revontulien värit hahmottuivat silmälle hienosti, kiitos pimeälle taivaalle. Illan parasta antia oli kuitenkin saada havainnoida ja harrastaa yhdessä.
Loppuun pieni, kaino pyyntö kanssakuvaajille.
”Olitko kuvaamassa 1.1.2025 revontulia? Illalla näkyi jotain hieman normaalista poikkeavaa.
Mikäli löydät kuvistasi aikavälillä klo 19.04-19.20 länteen, zeniittiin tai itään kuvattuja kuvia, ilmoitathan havaintosi kuvineen Taivaanvahtiin. Kyseessä saattaa olla uusi revontulimuoto / tai muuta kiintoisaa ja lataamalla kuvasi Vahtiin autat revontulitutkimusta, koska mitä enemmän kuvia tuolta ajalta kertyy, sitä helpompaa esimerkiksi ko.revontulen korkeuden laskeminen on. Lisäsin kuvateksteihin sanan #etsintäkuulutus mitä revontulimuotoa nyt peräänkuulutetaan.
Ohessa on suora linkki lomakkeelle, jonka kautta saat lähetettyä havaintosi. Ei tarvitse osata täyttää kaikkia kohtia, koska Taivaanvahdin asiantuntijat ovat apunasi. Kiitoksia havainnoista jo etukäteen!” https://www.taivaanvahti.fi/observations/report/cat/revontuli
-Iloisin terveisin Pike
Speksejä:
Piken kamera: Canon EOS 6D Mark II & Irix Blackstone 2.4 15mm. Asetukset illan aikana aika laajat, f2.8-f4, ISOt 1250-3200, 1,5-8s
Rikun timelapse Go pro 10
Tapion kuvat Nikon D750 & Samyang 2.8 14mm
Kuvia ja videokatrasta runsaudensarvi- näytelmästä
Porin Karhunvartijat video illasta: https://www.youtube.com/watch?v=xalW_ZiiCwk&list=PLxfEw6TSLc8HzNvpwscGgQcCQZexc2gjR&index=1
Porin Karhunvartijat lännen puolen kummajainen: https://www.youtube.com/watch?v=kVltV3FUU_c&list=PLxfEw6TSLc8HzNvpwscGgQcCQZexc2gjR&index=2
Rikun timelapse: https://youtu.be/4Z8WP-_bKp0
Vastaa
Hämärän laskeuduttua
8.11.2024 oli luvassa revontulia. Olimme Rikun kanssa kuvauspaikalla jo aikaisin ennen povatun näytelmän alkua ja se palkitsi, koska heti hämärän saapuessa matalalla horsontissa pötkötti vihreä revontulikaari jonka yläosa oli erikoisen punainen. Otin sommitteluja matalasta revontulikaaresta sekä Rikusta ja lyhdystä. Yht’äkkiä ilman mitään varoitusta revontulikaari alkoi kirkastumaan silmissä. Jo tuli liikettä katsojiinkin ja lyhty suurinpiirtein lensi kaaressa syrjään, kun Riku säntäsi hakemaan jalustaa autosta. Revontulien startatessa ei ehtinyt sanomaan edes sanaa ’repolaiset’ loppuun saakka. Näytelmän alkamista seurasi totaalinen varpusparvi-efekti ja levisimme joka ilmansuuntaan kameroidemme kanssa lähes yhtä aikaa. Allekirjoittanut säntäsi sommittelemaan vesiheijastusta kalliolla olevasta lätäköstä. Idän ilmansuunnalta nousevat punaiset säteet kiipesivät sekunnissa yli Otavan tähtikuvion. Vaikutti sille, että osa revontulista olisi ollut normaaleita sykkiviä revontulia, mutta nyt ne esiintyivät eräänlaisissa pötköissä heti näytelmän alussa eikä loppuvaiheessa kuten yleensä. Revontulien yläosa koostui punaisista, korkeista säteistä sekä pilareista jotka olivat taivaankannella sikin sokin. Tutkijat kutsuvat nähtyä punaista muotoa ’jättimäiseksi punaiseksi yläosaksi’ (engl. giant red top) eikä ihan syyttä. Punainen oli hallitseva sävy ja peitti yli puoli taivasta riehakkaaksi yltyvissä reposissa.
Koko illan ajan sai pitää kiinni piposta sekä kamerasta, koska tuulenpuuskat yltyivät navakoiksi samalla, kun revontuli näytelmä kirjaimellisesti räjähti väreihin. Punainen yläreuna oli ihan uskomattoman upea ja näkyi hyvin silmälle. Revontulivyö oli erikoinen monikerroksinen sekä ohuista pötköistä koostunut. Oli kuin alaosa revontulista olisi ollut sykkiviä kuvioita ja vöitä sikinsokin ja yläosa punaista, korkeaa sädettä ja pilaria sekaisin. Lännen puolelle syntyi kaareen jälleen (!) oranssinpunainen, emittoitunut läiskä joka muuttui seuratessa säteiseksi ja josta lopulta irtosi vihreä, erillinen sykkivä läiskä. Tässä kohdassa kuvasimme jo Rikun kanssa vierekkäin ja kysyimme toisiltamme, että ’siis näetkö sinä saman kuin minä’?
Sitten seurasi outoakin oudompi tapahtumasarja. Lännen sunnalla näes hahmottui taivaalle revontulidyynejä. Dyynien raidat näyttivät sykkivän samassa tahdissa, kuin pikkuruinen barbababa eli vastikään syntynyt vihreä läiskä. Joko kyseessä oli näköharha, koska muutkin revontulet sykkivät selvästi tai sitten ne todellakin sykkivät. Muistin, että vastaavaa oli tapahtunut aiemminkin ja ystäväni Marko Haapala joskus asian mainitsikin nähtyään ja kuvattuaan ”sykkivät revontulidyynit”. Täytyy kyllä sanoa, että sykkivät dyynit olivat kertakaikkisesti hyvin omalaatuinen näky. Lisäksi oranssipunainen ’utupulla’ seikkaili pitkin taivasta revontulien seassa näkyen muissakin kuvissa kuin lännen suuntaan kuvatuissa. Näytelmä oli kerrassaan hämmentävää seurattavaa eikä se oikein noudattanut normaalin revontulinäytelmän kaavaa tai muotoja. Ja ei, oranssi utu ei ollut valosaastetta, koska se liikkui ja vaihtoi paikkaa.
Dyynit näkyivät hetkittäin silmälle, mutta pää ei ymmärtänyt ollenkaan näkemäänsä. Silmät väittivät dyynejä viimeiseen saakka ilmahehkuksi, ehkä osin siksi, että sitäkin oli näkyvillä pohjoisen puolella heti revontulien yläpuolella sekä lounaan puolella taivasta. Dyynimuodot olivat selkeästi jälleen erillään muusta kaaresta. Välillä sommittelut jäivät torsoiksi, koska kuvauspaikka on kohtalaisen uusi tuttavuus ja melko haastava ympäristö liikkua pimeässä. Alueella on varmasti kolmisenkymmentä erikokoista ja syvyistä lätäkköä joihin uppoaa sillee ihan näppärästi, jos ei muista niiden sijainteja. Kohtalaisen suuri ja pitkänomainen kallioalue nimensä mukaisesti (Isomäki) sijaitsee mäen päällä joten perspektiivit ovat aavistuksen hankalia. Pitkästä aikaa kuvaaminen meni ihan hulluksi pyörimiseksi, joka puolella tuntui tapahtuvan jotain. Väliin oli pakko sytyttää sen verran otsavaloa, että näki hieman liikkua kalliolla plumpsahtelematta lammikoihin, joista suurin on muuten puolitoista metriä syvä eli kyllä alueella voi hyvin onnistua myös uimisessa revontulibongauksen ohessa. Tyyli onneksi on vapaa muttei suositeltava näin talvella.
Riku tuumi illan alussa, että joskus tuntuu vähän hassulta olla passissa pimeässä, mutta viimeistään silloin, kun toiminta taivaalla käynnistyy on onnellinen, että on tullut ylipäänsä kytikseen eikä siinä hetkessä olisi niin mieluusti missään muualla, kuin ulkona vaimon kanssa viettämässä laatuaikaa ja revontulien tanssia katsomassa. Erittäin nätisti sanottu ja kuulosti todella kivalle. Ja onneksi windyn pilvikartta muuten oli illan ennusteiden suhteen tunnin myöhässä, ehdimme näkemään reposien parhaan näytelmän. Kerran näinkin päin! Näytelmän lopussa saimme ihastella discoreposia eli lepattavia ja sykkiviä revontulia. Lopulta taivas meni pilveen ja tuuli nousi niin kovaksi, että luovutimme. Vajaa viikko aikaisemmin ollut hirmumyrsky lukemissa pauhannut tuuli oli aiheuttanut Isomäkeen päättyvän tien varrelle konkeloita ja mietimme, että olisi pieni riski olisi päästä alueelta pois ilman palokuntaa ja sahaa, mikäli muutama puu päättää kaatua.
Loppuun geologinen pläjäys alueesta. Kiinnitin alkuillalla huomiota siihen, että jostain syystä alueella esiintyy irtokivinä valtavasti kvartsiittia sekä hiekkakiveä. Oli lähes pakko lähteä käymään paikan päällä valoisalla. Vajaata vuorokautta repolaisien jälkeen suuntasin alueelle retkelle ja löysin elämäni ensimmäisen pienen aallonmerkkikiven. Ai mikä on aallonmerkkikivi? Miljoonia vuosia sitten aallot ovat tehneet hiekkaan kuvioita, ja hiekka on muuttunut maankuoressa kivilajiksi nimeltä kvartsiitti ja koko hässäkkä on sitten kiteytynyt säilöen pintaansa merien aallokon ja kareet ja jäänyt näin ollen kertomaan meille tarinaa muinaisista meristä. Todennäköisesti kiven on mäen päälle kuljettanut jääkausi, ehkä kivi on tipahtanut tänne meille jopa jäävuoren kyydistä. Aallonmerkki kiviä löytyy pääsääntöisesti Raumalta saaristosta sekä Harjavallasta. Isomäestä Laitilasta puolestaan löytyy komeat jääkauden aiheuttamat arvet kalliosta ja näköjään myös aallomerkkikiveä. Alue on todella mielenkiintoinen ja geologiset historian siivet suorastaan kahisevat paikassa. Kalliot ovat muodostuneet pääasiassa graniittisista kivilajeista ja niitä onkin joka lähtöön. Graniiteista löytyy pienempää raekokoa ja suurempaa, karkearakeista kaveria. Ihan pallograniitti esiintymää kallioista ei saa väännettyä, mutta hyvin lähellä määritettä mennään. Alueen gneisseissä esiintyy pienissä määrin todella puhdasta, kyyhkysen verenpunaista almandiinigranaattia joka on noin puhtaana esiintyessään korukivi. Ja eipä ole korundienkaan mahdollisuus täysin poissuljettu. Kirjomaasälpää löytyy myös pieniä alueita ja vaaleanpunaista pegmatiittia juonina ja sitä rapakiveä, tietenkin koska rapakivialueella tässä ollaan. Suuri ja kaunis irtokivi kallion päällä koostuu osittain rapakivestä, gneissistä sekä vaaleanpunertavasta pegmatiitista. Valaisimme kiven auton parkkivaloilla yöllä, jotta saimme revontulet samaan kuvaan komean järkäleen kanssa. Rapakivigraniitissa on nähtävillä suurempia plagioklaasikehän ympäröimiä kalimaasälpärakeita ja suuria kalimaasälpä kiteitä, paikoin jopa breksiaa. Tiedän siis mitä teen ensi kesänä, -tutkin aluetta ajan kanssa. Yritin merkitä jälleen kuviin dyynejä sekä utupullia ja ilmahehkua, yrittäkää ottaa selvää niistä….Muistakaa myös lisätä omat havaintonne illalta Taivaanvahtiin tutkijoiden iloksi!
Hyvää joulun odotusta lukijoille ja olkaahan kilttejä toisillenne, koska tontut tarkkailevat!
-Pike
Kamera illan riennoissa tuttu Canon EOS 6D, linssinä keulalla Irix Blackstone 15mm. Kuvat pääosin asetuksilla ISO 2000-2500, f2.8-3,5 ja 5-10s. Dyynirepolaiset kopattu osin kovemmilla asetuksilla eli ISO 3200-4000, f2.8 ja 15-20s.
1 kommenttia “Hämärän laskeuduttua”
-
Eero Kesänen sanoo:
Hei
Oli hyvä ja mielenkiintoinen artikkeli ja kuvasarja.
Antaa syvyyttä luonnossa liikkumiselle.
Kiitos!
Vastaa
Valonkantaja
7.11.2024 illalla oli suunnitelmissa käydä aviomieheni Rikun kanssa Siperiassa ottamassa muutamat maisematähtikuvat ja mahdollisesti kytätä hieman revontulia sekä viettää vähiin jäänyttä yhteistä aikaa alla tähtien. Illaksi sekä yöksi oli luvattu selkeää, mutta lämpimän ja sateisen päivän päätteeksi alkoi muodostumaan joka puolelle sumua. Lähtiessämme Rikun kanssa Laitilasta kohti Pyhärantaa lepäsi etenkin peltojen yläpuolella raskas harmaa peitto. Matkalla alkoi hieman alkoi myös arveluttamaan miten illan näkyvyyden mahtaisi käydä? Pyhärannan saavutettuamme sää näytti epätoivoisen tukkoiselta. Tähtiä oli kuitenkin selvästi näkyvissä joten päätimme silti ajaa perille kuvauspaikkaan katsomaan miltä metsän keskellä tilanne näyttäisi. Sumu toivottavasti jäisi alavammille peltoaukeille.
Siperian kuvauspaikkaan päästyämme taivas oli kirkas, mutta sumua työntyi kuvauspaikkaa sitä ympäröiviltä avonaisilta suoalueilta kiitettävään tahtiin. Näkyvyys oli silti vielä melkoisen komea. Kovin kauaa aikaa ei olisi kuvia kuitenkaan toteuttaa ja kävelimme ripeästi aloittamaan kuvaussessiota kallioiden päälle. Kuvat piti ottaa melkoisen rapsakkaan tahtiin ja yritin muistella sommittelu suunnitelmia, joita olin kotona miettinyt valmiiksi. Lopulta kuitenkin loikimme kallioilla iloissamme tähtimäärästä huumaantuneina sinne sun tänne fiiliksien mukaan. Oli varsin mukava juttu, että Riku pääsi osallistumaan pitkästä aikaa kuvausreissulle. Ja haa,-nyt villiä tuuletusta! Sain vihdoin ja viimein eräästä alueen suuremmista, puolikkaasta kivikehästä hieman erilaisen maisematähtikuvan. Kuka tai mikä nuo mystiset kivikehät onkaan rakentanut on jäänyt hieman epäselväksi ja niistä on olemassa muutama teoria. Joko ne ovat isovihan aikaisia rakennelmia tai sitten jäätikön vetäytyminen on onnistunut sirottelemaan suuriakin pääosin rapakivisiä murkuloita melkoisen säännöllisiin ympyröihin. Jäätikön matkasta kertovia sirppimurroksia löytyy myös paikoin kallioista. Alue on joka tapauksessa historiallista muinaista meren rantaa ja ollut saari vielä 1800-luvulla joten kumpikin teoria on mahdollinen. Joka tapauksessa niin tai näin, lohkareet ovat mukavia elementtejä kuviin.
Alueen petomäärän huomioiden kahdestaan alueella pimeässä liikkuminen oli huomattavasti mukavampaa. Riku ei ole aiemmin vieraillut alueella alkutalvella, joten nähty tähtimäärä kuulemma yllätti. Siperia sijaitsee valosaastekartoilla kapealla vihreän sinertävällä alueella ”pimeyden kainalossa” jonka molemmin puolin keltaiset eli valosaasteiset alueet valitettavasti leviävät vuosi vuodelta, mutta vielä toistaiseksi tähtijahtilaisille löytyy pimeä kuvausalue. Linnunrata näkyi uskomattoman hienosti huolimatta siitä, että ilma oli melkoisen täynnä kosteutta. Rikulla oli taskunpohjalla tukku huiman hyviä poseeraus ideoita, joita toteutetimme kuviin. Ihan kaikkea emme ehtineet toteuttamaan, mutta ehdin ottamaan muutaman nätin kuvan joissa poseerattiin lyhdyn kanssa yhdessä ja erikseen. Revontulikaari oli läsnä pohjoisen puolella taivasta koko ajan. Viimeisiä maisematähtikuvia ottaessa hintelä revontulikaari ryhdistäytyi ja hetken aikaa taivaalla näkyi tuplakaaren retale.
Viimeistä ruutua ottaessa oli selvää, että myös Siperia lipui pikku hiljaa tuhtiin sumuun sekä tähdet katosivat taivaalta yksi toisensa jälkeen ja mahdolliset revontulikuvauksien jatkot olisivat suunnitelmista poiketen Laitilassa. Myös alapilviä alkoi kertymään meren puolelle läntiselle taivaalle. Odotimme hetken pakittaisiko sumu pois kuten yleensä käy, mutta tällä kertaa sumu päätti ottaa vallan ja kiipesi äänekkäistä vastalauseista huolimatta kallioiden päälle. Tienoon mentyä tukkoon ajoin kotimme kautta ja tiputin Rikun matkasta, hänellä olisi seuraavana aamuna sovittua menoa joten valonkantajani lähti suosiolla nukkumaan. Itse en ajatellut luovuttaa ihan vielä vaikka maisema näytti todella pahaenteiselle, koska yllättäen näes revontuliarvot paranivat huimasti. Päätin yrittää saalistaa blogiin lukijoiden riemuksi edes vähän reposia muuten kivasti onnistuneen illan loppuun. Mietin lävitse kaikki mahdolliset ja mahdottomat kuvauspaikat ja ajattelin kokeilla onneani n.40 m korkean mäennyppylän huipulla. Uusi kuvausalue nimeltä Isomäki pitää pintansa sumua vastaan yleensä melkoisen hyvin. Niinpä ajoin alueelle vievän kuoppaisen tien jännittyneenä loppuun. Hiukan yllättäen mäen päältä aukeni tähtikirkas taivas ja näkyvissä oli muhkea revontulikaari. ”Aivan mahtavaa”- hihkaisu karkasi ilmoille ja suloinen, pieni jännitys valtasi vatsanpohjan. Sulloin Hitsin parkkiin ja otin kuvaustarvikkeet ulos. Pyhärannassa objektiiviin teippaamani kädenlämmitin oli jäähtynyt, joten vaihdoin sen tilalle uuden lämmittimen pitämään linssiä kirkkaana. Kieputin teippiä muutaman kierroksen objektiivin ympäri, että viritelmä varmasti pysyisi paikoillaan. Pienoismalleihin tarkoitettu teippi on muuten loistava näissä hommissa, se pitää lämmittimen hyvin paikoillaan objektiivissa ja toisista teipeistä poiketen liimajälkiä ei tarvitse pelätä ollenkaan, tämä kun on suunniteltu niin ettei liima jää kiinni alustaan vaan pysyy teipissä. Suosittelen, mikäli budjetti ei salli lämmityspantaa!
Odottaessani revontulien aktivoitumista kuljin pitkin kallioista aluetta ja sommittelin lätäköitä ja matalia mäntyjä etualoille. Kymmenen maissa revontulikaaressa hahmottui lännen puolelle kaarta dyynimuotoja, jotka olivat selkeästi irti itse pääkaaresta, mutta ne eivät siis sijainneet kaaren diffuusissa vihreässä osassa kuten normaalit dyynirevontulet vaan olivat selkeästi siitä erillään.
Ihan selkeää dyynihyllyä ei tällä kertaa muodostunut ja dyynihyllymäinen osio hahmottui lähinnä idän puolelle revontulikaarta n.klo 22.24 aikoihin eli selkeästi dyynien näkymisen jälkeen, mikä on aavistuksen takaperoista. Tulkitsin dyyneiltä näyttävät raidat osin vielä seuraavanakin päivänä ilmahehkuksi, koska en ole aikaisemmin koskaan nähnyt niitä noin paljon irti pääkaaresta. Dyynejä ne nyt kuitenkin olivat! Tämän näytelmän nähtyäni on varmaa, että jostain syystä viime aikoina nähdyt dyynimuodot reposissa ovat olleet selkeästi erilaisia mitä on totuttu näkemään. Voikohan auringon maksimi muuttaa ennestään olevia ja tuttuja revontulimuotoja hieman erilaisiksi tai mahdollisesti synnyttää kokonaan uusia revontulimuotoja? (viisaampien vastaus kuului, että hyvin mahdollista) Revontulet ovat siitä niin metkoja, että jatkuvasti tulee eteen jotain uutta eikä koskaan kuvaamaan lähtiessään voi tietää, mitä kaikkea taivaalla tulee lopulta näkymään ja mitä kuviin lopulta tallentuu, koska kamera pieksee ihmissilmän sata-nolla.
Bt niminen arvo oli positiivisella sekä olematon nopeus (alle 400) olivat ilmeisesti osin syypäitä revontulien rauhallisuuteen. Tiheys sen sijaan oli hyvä, päälle 10 ja bz oli tymäkästi miinuksella. Itse näytelmä alkoi vasta klo 23 aikoihin, dyynirevontulien näkymisen jälkeen. Revontulinäytelmä oli hetkittäin yllättävän kirkas ja omasi silmälle hyvin näkynyttä punaista väriä, mutta kirkkain väri-ilottelu taivaalla ei kestänyt kuin noin vartin. Revontulinäytelmä ei koko illan aikana ikäänkuin startannut kunnolla, joten voin vain kuvitella mitä taivaalla olisi näkynyt mikäli kaikki olisi natsannut niin sanotusti kohdalleen. Sumu oli koko ajan läsnä enemmän tai vähemmän ja lopulta myös Isomäen huippu verhoutui tihtiin harmaaseen peittoon. Kotiin ajaessa näkyvyyttä eteenpäin oli muhkea kymmenisen metriä eikä tuttuja maamerkkejä näkynyt enää ollenkaan. Pitkät ajovalot sai suosiolla sammuttaa, jotta kotiin navigoiminen ylipäänsä tiellä pysyen oli mahdollista. Marraskuu on tilastollisesti yksi pahimmista kuukausista pilvisyyden suhteen ja länsirannikolla esiintyvä sumu on eräs eniten kuvauksia pilaava elementti. Kulunut kuukausi on kaikesta huolimatta tuottanut mukavasti revontulinäytelmiä sekä ihmeen monia tähtikirkkaita retkiä ja unohtumattomia hetkiä. Kerran näinkin päin, koska takavuosina on ollut jopa 3kk jaksoja, jolloin kameraa ei ole tullut kaivettua esille käytännössä ollenkaan. Kuvallisesti oli siis mainio ilta, harvemmin näihin aikoihin saa vastaavaa saalista joten nyt saa olla oikein tyytyväinen 🙂 Ei vaan pidä luovuttaa heti ensi kättelyssä, vaikka ilma vähän huonommalle vaikuttaisi sillä joskus tapahtuu pieniä arjen ihmeitä.
-Pike
Kalustona Canon EOS 6D ja Irix Blackstone 15mm. Linnunrata kuvat Siperiasta ISO 3200, f2.8 ja 20s. Revontulikuvat Isomäestä ISO 1600-2500, f2.8-3.5, 5-10s.
Illan kuvallista saalista:
Vastaa
Taivasvieraat
3.- 4.11.2024
Revontuliarvot olivat iltasella yllättävän hyvät ja tarkkailin sivusilmällä Porin Karhunvartijoiden Karhukameraa. Alle viidessä minuutissa tarkkailun aloittamisesta pohjoisen taivaalle muodostui varsin mallikelpoinen revontulikaari. Tässä kohtaa suoritin pukeutumisen ja ajattelin ottaa pikataipaleen lähipellolle. Pikataipale tosin jäi vähemmän pikaiseksi pintojen jäätymisen vuoksi ja rengasvalinnan ollessa tuolloin aavistuksen poskellaan eli alla oli kesärenkaat ja tulossa ensimmäinen pakkasyö. Jopa hiekkatien pinta oli aavistuksen jäässä, niinpä ajoin varovasti läheisen pellon kulmaan, yhtään kauemmas ei ollut asiaa.
Päästyäni kuvauspaikalle oli selvää, että pilvien kanssa tulee olemaan vääntöä ja kuvaajan kärsivällisyys olisi enemmän kuin koetuksella. Ensimmäiseksi pystytin jalustan. Laittaessani kameraa valmiiksi huomasin, että akku oli edelleen laturissa kotona. Onneksi kuvausrepussa on aina vara-akkuja. Toinen huomio oli se, että muistikortti oli edellisen komeetta-session jälkeen tyhjentämättä. Jälkeenpäin miettien oli ihme, että muistin ylipäänsä ottaa itseni mukaan. Liian pitkä kuvaustauko tuppaa kostautumaan sählingillä, kun pitää äkkiä lähteä jonnekin, joten muistakaa bongarit pitää kuvaustarvikkeet aina lähtökunnossa 🙂 Onneksi revontulet odottivat säätäjä-tätiä eikä setti alkanut ihan välittömästi. Ei ollut helppo keikka tällä kertaa, koska vähän väliä taivas tukkeutui ja satoi lumirakeita tai vettä niinpä kuvaaminen meni edestakaisin juoksenteluksi välillä peltoaukea-toinen peltoaukea-auto. Noh, tulipahan liikuntaa päivällä tehdyn lenkin lisäksi.
Kello 22.18 taivaalla näkyi melkoisen selkeä revontulikaari, jonka diffuusiin eli rauhalliseen vihreään osaan odotin dyynejä, koska kaari alkoi muistuttamaan ulkoiselta habitukseltaan etenkin idän puolelta nk. dyynihyllyä. Tässä kohtaa teippasin pikaisesti kädenlämmittimen objektiiviin kiinni, nyt jos koskaan ei kaivata huurtunutta linssiä. (Tosin teippiä piti etsiä pieni tovi, olin laittanut sen edellisellä kuvauskerralla kuvausrepussa väärään taskuun eli sähläys jatkui) Revontulikaari ei ollut kuitenkaan yläreunastaan venynyt kuten yleensä hieman ennen dyynirevontulia vaan kaari oli yleisilmeeltään tasainen, melko vahva ja kohtuu normaalin näköinen jäpittäen rauhallisena taivaalla-poikkeuksena tosiaan idän ilmansuunnalla ollut dyynihyllymäinen puoli. Ajattelin kävellä tässä välissä toiselle pellolle, jotta saisin kuvien etualan hieman muuttumaan. Kävellessä rauhallinen kaari muuttui vähemmän rauhalliseksi ja piti ottaa spurtti suunniteltuun kuvauspaikkaan. Kahta suurta peltoaukeaa halkoo muutamia ojia joista yksi (onneksi matalin) tuli ylitettyä revontulien kirkastuessa ”lailla peurain” ja rynnistin taaimmaiselle pellolle sommittelemaan kuviin puita ja nopeasti kirkastuvaa revontulikaarta. Päästyäni pinkoen virenmäisessä takakenossa niin paljon kuin jaloista lähti kuvauspaikkaan huomasin, että hansikkaat olivat jääneet autoon. Onneksi talvitakin hihat olivat hieman liian pitkät ja suojasivat käsiä jäätävältä säältä. Kaikki sujui taivaalla oikein mallikelpoisesti, kunnes kello 22.22 lupaavan näköinen dyynihylly hajosi lupaavan alun jälkeen ja sen tilalle ilmaantui kaaren joukkoon vaaleanpunertavan-oranssin hehkuinen “utu” josta muodostui muutaman minuutin päästä kaareen selkeä säteinen alue, joka puolestaan liikkui pitkin tavallista kaarta ja se tavallaan näytti pyyhkivän dyynien alut kaaren diffuusista osasta pois. Punertavan oranssit säteet kuitenkin jumittuivat puoleen väliin revontulikaarta eivätkä jatkaneet matkaansa länteen kuten olisi odottanut. Tässä kohtaa piti tarkistaa onko kuvaaja varmasti hereillä, sen verran oudolta meno taivaalla näytti. Nipistys sormesta kertoi sen, että kuvaaja on kuin onkin hereillä ja sormet ovat kohta kuin lauma jäätyneitä nakkeja. Seuraavaksi saapuivat pilvet ja jouduin odottamaan kirkasta taivasta tovin. Kävelin pitkin peltoa pysyäkseni lämpimänä ja vilkuilin kännykästäni Porin Karhukameraa hermostuneena. Vaikutti, että pilvisessä välissä revontulikaarelle tapahtui jotain, revontulien aktiviteetti jotenkin lässähti ja kaari putosi taivaskameroissa hetkeksi alemmas horisonttiin.
Olin ajatuksissani onnistunut taapertamaan melko kauas varusteista. Klo 22.35 taivas taas selkeni ja revontulikaari alkoi nousemaan uudestaan. Siinä kohtaa kuvaajaa vietiin ja lujaa pitkin peltoa takaisin jalustan ja kameran luo. Kaareen muodostui melkein heti uudestaan dyynihylly klo 22.39 jälleen idän puolelle. Tässä kohtaa olin valmiina laukomaan sarjaa, mutta klo 22.41 dyynihylly hajosi ja tilalle ilmaantui tuttua punertavan oranssia utua, josta muodostui säteitä ja jälleen toistui sama liike, säteet kulkivat pitkin kaarta jumittuen kaaren puoleenväliin ja ikäänkuin ”pyyhkivät” dyynit pois. Mitä kehveliä taivaalla tapahtui? Havainnoiminen paikanpäällä kuitenkin keskeytyi jälleen meren puolelta taivaalle lyllertäneisiin alapilviin. Talsin tässä välissä janoisena takaisin autolle huomatakseni, että juomapullo sisältöinen jäi kotiin eteisen pöydälle. Allekirjoittaneella on välillä niin huono muisti, että unohtaisin varmaan pääni kotiin jos se ei olisi kiinni hartioissa 😉 Ei siinä auttanut muu, kuin seisoa janoisena ja tuijottaa hypnoosissa taivasta. Tässä kohtaa muistin muuten ottaa autosta hansikkaat käteen eli sinällään asioihin tuli edistystä.
Kului vartti ja toinenkin vartti, kunnes pilviin alkoi tulemaan jälleen rakoa. Kello 23.20 sitten lopulta tärppäsi ja taivas avautui hetkeksi. Vastassa oli oikein mallikelpoinen dyynihylly johon muodostui jälleen idän puolelle selkeä dyynirakenne muutamaksi minuutiksi, kunnes…taivas meni taas tukkoon ja siirryin jälleen Karhukameran välittämän kuvan varaan. Dyynit näkyivät Karhukamerassa hieman huonosti ja olivat venyneemmät ja ennemmin upoksissa kaaren sisällä eikä niiden rakenne ollut kovin selvä. Dyynien aiheuttajat mesosfäärin boret eli vuoksiaallot eivät jostain syystä olleet suosiollisella tuulella.
Kello 23.33 pilviin tuli kuin taivaan lahjana lännen puolelle taivasta rako ja siellä puolella alkoikin heti tapahtumaan. Taivaalle nousi punaisia säteitä sekä punainen alue joka näkyi kameran takanäytöllä todella hyvin. Punainen alue alkoi kuvatessa venymään ylöspäin. Sen hetkinen kuvakulma oli kuitenkin hieman huono, horisontissa oli liikaa puustoa ja koko hässäkkä oli aavistuksen ahdas. Nyt juosten äkkiä keskemmälle peltoa, koska länteen on ehkä muodostumassa Sar-kaari (Stable Aurora Red) Taas tuli otettua jalat alle ja jalusta kainalossa sinkoilin keskemmälle peltoa. Panin merkille siinä kiitäessäni, että alusta alkoi käymään pakkasesta huolimatta veteläksi. Pilviä tuli ja meni jälleen, mutta muutaman minuutin jälkeen taivaalle nousi lounaan puolelle selkeä Sar-kaari. Alkuun se näkyi vain kameran kuvissa, mutta taivaan selkiinnyttyä hetkeksi jopa silmä näki kaaren vaaleanpunertavana alueena ja heikosti, mutta näki kuitenkin. Ilman kameran takanäytön tarjoamaa apua Sar-kaaren löytäminen taivaalta ei olisi ollut helppoa. Auttoi myös se, kun muisti katsoa reilusti ilmiön ohitse. Sar-kaaren huuma kesti kymmenisen minuuttia ja innoissani kaaren bongaamisesta ja sommitteluun keskittyneenä liikehdin pimeässä ilman otsavaloa ja tulin uponneeksi peltoon. Pellon pinta oli vain hieman jäässä ja se ei kantanut painoa. Kävi vanhanaikaiset ja kenkä jäi hetkeksi kiinni savikkoon…Onneksi kädessä oli langaton laukaisin, niin pystyin kuvaamaan samalla, kun yritin päästä vetisestä kohdasta kunnialla pois. Kiskottuani itseni kuivalle maalle taivas meni jälleen tukkoon ja alkoi ripsimään alijäähtynyttä vettä. Pakkasin kameran reppuun ja otin jalustasta kiinni lähteäkseni autolle, mutta sepä ei irronnutkaan maasta. Se kehveli oli jäätynyt jaloistaan alustaan kiinni. Hetki meni irroittaessa jalustan jalkoja varoen yksi kerrallaan, pelto piti saaliistaan kiinni yllättävän kovin.
Päästyäni auton luokse seisahduin hetkeksi. Muutama tunti oli kulunut kuin siivillä veuhtoessani ympäriinsä aluetta. Tihkusade loppui ja jäin hetkeksi hiljaisuuteen seisomaan toviksi. Pilvet ehkä antaisivat jossain vaiheessa periksi, mutta muutaman tunnin sinkoilu raittiissa ulkoilmassa kävi väsyttämään todenteolla. Seuraavaksi oli aika liukastella takaisin kotiin uudestaan alkaneessa alijäähtyneessä vesisateessa etsimään unijukkaa. Reissu oli oikein hyvä ja pieni piristys arkeen sisältäen jälleen aitoa sähellystä. Onneksi mitään ei sen enempää sattunut, mutta tuppasi hieman jälkikäteen naurattamaan. Luulin vastaavan sohlaamisen jo jääneen kauaksi taa, mutta kissinvillat, osaan näköjään edelleenkin upota peltoon tyylikkäästi ja unohtaa kuvaustarvikkeita matkasta. Onneksi kukaan ulkopuolinen ei ollut todistamassa tapahtumaa. Ainakaan tiettävästi?
ps. Illan kuvista löytyi jälkikäteen pieni yllätys lännen puolelta taivasta, meillä oli mahdollisesti taivaalla myös Ragda ennen Sar-kaarta. Kuvia ei kuitenkaan täältä päin löydy enempää, koska pilvisyys esti kuvaamisen tuossa kohtaa. Nyt olisi todella tärkeää, että tänä yönä otetut kuvat ympäri Suomea saataisiin Taivaanvahtiin. Oma havaintoni: https://www.taivaanvahti.fi/observations/show/129072
Kuvat Canon EOS 6D, Irix Blackstone 15mm. ISO 1600-2500, f2.8, 10-15s (SAR-kaaren kuvat ISO 3200, f2.8, 25s)
-Pike
Vastaa
Irtiotto
25.10.2024
Kulunut viikko oli ollut painajaismaisen huono, sisältäen epäonnistumisia erilaisissa asioissa kerta toisensa perään huonon sään lisäksi, niinpä teki mieli lähteä tuulettamaan ajatuksia ja nollaamaan syntynyt tilanne. Stalkkasin iltapäivällä keliolosuhteita keittiön ikkunasta ja sain kerrankin nähdä selkeän taivaan. Windyn sekä FMI:n arviolta tilanne jatkuisi aina klo 21 asti. Viideltä tein eväät valmiiksi ja keitin kahvin termokseen. Lähdin liikkeelle ajoissa, jo ennen kello kuutta Hitsin keula kääntyi Raumantielle. Viheltelin ajaessani kohti Siperiaa eräs kuva silmissäni. Samalla kieltämättä mietitytti alueen syrjäinen sijainti ja susien viime aikojen liikkuminen, niitä nimittäin on alueella melkoisen paljon. Nykyään on ennemminkin sääntö kuin poikkeus kuulla kuvausreissuilla suden ääniä. Tavallaan niihin on jo tottunut, tavallaan ei ja joka kerta lauman kuuleminen on aivan yhtä karmaisevaa. Kuulisinko nelijalkaiset tänään jäisi nähtäväksi ja jännitys tiivistyi.
Päästyäni kuvausalueelle vievälle metsätielle alkoivat arjen tapahtumat haalistumaan mielessäni eli reissu alkoi tekemään tehtävänsä. Ajoin tutun tien loppuun ja parkkeerasin auton ruokintapaikalla olevan metsästysmajan viereen. Olin juuri syömässä eväitä, kun kännykkäni kilahti. Ystäväni Raumalta kyseli, että missä mennään. Vastasin, että täällähän meikä on aloittelemassa Siperian syrjäseudulla tähtikuvaus illanviettoa ja komeetta jahtia. ”Mahtuuko mukaan” oli seuraava kysymys. Mietin hetken, koska oli tarkoitus nollata yksin, mutta kysyjä oli eräs parhaista ystävistäni Raumalta eli Tapio Nylund. Ajattelin sekunnin syrjäistä sijaintiani ja vastasin “mikä jottei”. Lähetin paikan koordinaatit viestillä. Vastaus tuli melkein heti “olen matkalla”.
Hitsi oli parkissa aivan liian leveästi, joten ajattelin kääntää auton siten, että alueelle mahtuisi myös toinen kulkupeli. Kääntäessä autoa ympäri rengas tuntui hetkeksi kadottavan pitoaan eli kalliota peittävä sammal oli todella liukasta. Tehtyäni tilaa toiselle ajoneuvolle kampesin itseni ulos auton ovesta nähdäkseni, että kallion päältä auton renkaan esille raapaisemassa sammaleen joukossa näkyi jotain valkoista, jotain joka pisti silmään hämärtyvässä maastossa. Kumarruin alemmas katsomaan löytöä otsalampun valossa. Onko valkoinen hirven hammas vai mikä? Otin palan käteeni ja meinasi silmät pudota päästä, kädessäni lepäsi valkoinen, paikoin läpikuultava kvartsikidesykerö. Jopas jotakin, ajattelin. Haravoin otsavalolla sammaleista kalliota. Ruokintapaikkaa ympäröivä alue on kauttaaltaan karkearakeista pegmatiittia joka tunnetaan kiviharrastajien parissa “mineraalien aarre-aittana”. Muinoin vuonna nakkimakkara ja kivikirves sulaan pegmatiittiin oli muodostunut kaasutaskuja, joiden sisäpuolelle taskua ympäröiviin seinämiin kiteytyi otollisissa olosuhteissa milloin mitäkin mineraalia, joista kulutusta kestävä kvartsi on yleisin, mutta alueella on esiintynyt myös topaaseja. Ajan hampaan ja eroosion nakertaessa pegmatiittia osa onkaloista oli hajonnut jättäen jälkeensä vain kovimpia ja kulutusta kestäviä mineraaleja. Nyt löytynyt kidesykerö sinällään ei ollut ihme, mutta paikka, josta se löytyi oli alueelle uusi. Yleensä vastaavia kidelöytöjä kallioiden pinnoilta ja sammaleen joukosta tapahtuu Pohjois-Suomessa, kun taas meillä täällä läntisessä Suomessa moiset löydöt ovat yleensä harvinaisia, lukuunottamatta Siperian aluetta. Pyörittelin kidesykeröä kämmenelläni ja huomasin, ettei se ollut kärsinyt ulkoisesti juuri ollenkaan, vähäistä kulumaa ja pienehköä pyöristymistä oli havaittavissa, mutta jäljellä olevat kidepinnat olivat ehjät ja suorat. Parhaiten sykerössä säilynyt kide oli myös alueelle tyypillinen eli sen kideakseli oli varsin lyhyt. Sykerö ei voinut olla kulkeutunut kovin kaukaa, eli jossain lähellä täytyisi olla onkalo, josta se oli lähtöisin, mutta missä? Nautiskelin kahvia odotellessani seuraa ja mietin alueen muotoja, kidettä mahdollisesti liikutellutta jääkautta ja ylipäänsä alueella vallinneita olosuhteita samalla pyöritellen löytöä kämmenelläni. Kidesykerö oli lähes pakko olla kotoisin alle alle puolen kilometrin päästä ylempää kallioilta, ne kun harvemmin kipittävät itsekseen ylämäkeen. Näyte oli muutenkin jännä sisältäen nk. penetrate twins -tyypin kiteitä eli läpitunkeumakaksosia, joita näkee meidän alueidemme kvartseissa vähemmän. Ko. tyypissä kiteen lävitse on kasvanut toinen kide. Meilläpäin alueen jääkauden liikkeet ovat kirjallisuuden mukaan kaakosta lounaaseen joka laittoi pohtimaan läheistä suoaluetta, kide saattaisi olla sieltä kotoisin. Vähäinen syöpymä kidepinnoilla ja emokivessä maasälvässä kertoisi happamista olosuhteista eli soistuneesta ympäristöstä, joka voisi olla mahdollinen kidesykerön syntypaikka. Vastaavia kiteitä oli alueelta löytynyt aiemminkin, mutta sijainnillisesti hieman kauempaa. Samassa geologiset kivikuviot sekä mietintäni keskeytti lähestyvän auton ääni. Kuvausseurani saapui.
Vaihdoimme pikaiset kuulumiset, heitimme kamerareput selkään ja lähdimme kävellen taittamaan matkaa kallion päälle. Näytin kävellessä kidesykeröä — tälläinen löytyi. Ihmettelimme hieman löytöpaikkaa, mutta nyt meitä kutsuisivat tähdet. Sujautin kidesykerön taskuuni ja vedin vetoketjun tiukasti kiinni. Kidettä ehtisi pohtimaan myöhemmin, se ei ottaisi jalkoja enää alleen ainakaan toivottavasti. Mietimme matkaa ylös kallioille tehdessä, että mistä kuvaaminen kannattaisi aloittaa ja näkyisikö komeetta miten ylhäällä taivaankannella. Askeleemme veivät ylös kallioille, aina synkän metsän reunaan josta avautuu hieno näkymä etelän suuntaan. Tähtiä alkoi syttymään näkyville.
Päästyämme kuvauspaikkaan pystytimme jalustat, laitoimme kamerat valmiiksi ja aloimme odottamaan pimeää. Lopulta Linnunrata alkoi hahmottumaan vaalealle taustataivaalle ja saatoimme tehdä ensimmäiset sommittelut. Samassa Linnunradan puolella kiitävä tähdenlento sai huomiomme. Tähdenlento oli ohut ja kesti muutaman sekunnin, mutta se piirsi mennessään taivaalle ohuen savuvanan. Yritin ottaa kuvaa vanasta, mutta se hajosi nopeasti. Harmiksemme myös tuuli alkoi puuskissa jälleen yltymään ja se tietäisi kuviin epäselviä puita, joten ensimmäiset kuvat piti yrittää ottaa niin, ettei etualalla olisi mitään, mikä huojuisi sen enempää — kuvaajia lukuunottamatta. Erästä kaverikuvaa ottaessamme kysyin Tapiolta “mikä sulla on valotusaika” johon vastapuoli vastasi “voi hitsin pimpula, 25 sekuntia”. Repesin hiljaiseen nauruun ja sanoin ääneen “nyt tulee kuviin muuten heiluva ihminen”. Pimeässä paikallaan seisominen on aina haastavaa ja allekirjoittanut tuppaa helposti huojumaan, vaikka miten ottaisin kiinnekohdan taivaalta. Valotusaika toverikuvissa kannattaakin säätää kohtuulliseksi, oma kamera oli tuolloin kuvanottohetkellä 20 sekunnin asetuksissa. Niinpä kuvien valmistuttua palasimme kameroidemme luokse ja nostimme Isoja 4000 ja samalla ruuvasimme valotusaikoja hieman pönötysystävällisemmiksi eli 15s. Aukko saa olla valovoimasta riippuen se, jonka omasta objektiivistaan saa irti. Allekirjoittaneella aukko oli 2.8, jolloin kamera piirtää aavistuksen parempaa laatua, mutta Isoja täytyy vastaavasti nostaa. Kokeilemalla omaa kameraa käytännössä löytyy parhaat asetukset erilaisiin tilanteisiin.
Kun Linnunrata alkoi erottumaan kunnolla, se todellakin näkyi aivan uskomattoman hyvin. Kuvausalue oli todella pimeä myös etelän suuntaan, vain Pyhärannan valot kajastivat horisontissa. Kameran taustanäytöltä näkyi myös komeetta Linnunradan kupeessa. Linnunrata näkyi parhaiten mitä koko syksynä. Nyt se todellakin oli englanninkielisen nimensä veroinen eli Milky Way. Maitomainen, huikean kaunis kotigalaksimme kaartui huntuineen päivineen kuvauspaikan kallioiden yläpuolelle. Ei meinannut tulla superlatiiveista loppua, kun ihastelimme näkymää ääneen kerta toisensa jälkeen. Linnunradan alhaalla sijaiseva osa, Joutsenen sumu näkyi aivan selkeästi mikä kielii matalasta valosaasteesta. Tutut tähtikuviot valtasivat pikkuhiljaa idän puolen tummuvaa yötaivasta, Jupiter-planeetta ja Seulasten tähtijoukko nousivat metsän takaa. Ne saisivat nyt hieman odottaa, koska Linnunrata ja edelleen nätisti näkyvä komeetta C/2023 A3 Tsuchinshan-Atlas olivat illan päätähtiä. Ramppasimme välillä kuviin mukaan sekä pidimme taukojumppaa “hei nostetaankö kädet kohti taivasta kuvissa” ja kikkailimme etualoille puita aina tuulenpuuskien välissä. Kävin katsomassa kallioiden lounaispuolella erästä puuta, Linnunrataa sekä komeettaa, mutta komeetta alkoi sijaitsemaan niin alhaalla, että se hukkui kuvissa puiden latvuksiin. Alueen puusto on mallia matalia, tuulen kurittamia käkkärämäntyjä, mutta nekin olivat nyt liian korkeita. Kuljin siitä seikasta huolimatta kuin Liisa ihmemaassa tähtipaljouden keskellä olon ollessa riemuisa, reissu oli antanut paljon.
Kun komeetta oli laskenut puuston taakse, päätin käydä katsomassa, miten saisin näkymän idän suuntaan auki ja se vaati taapertamista pitkänomaisen kallion toiselle laidalle, reilun parin sadan metrin päähän. Kuvasin idän ilmansuuntaan, kun kuulin hihkaisun kauempaa pimeydestä, lännen ilmansuunta oli menossa umpeen. Kääntyessäni ympäri kohti länttä näin päälle vyöryvät pilvimassat, mitään ei olisi tehtävissä. Päätin äkkiä ottaa vielä pari kuvaa. Olin vahingossa ajautunut melko suojaiseen ja tuulettomaan kohtaan kalliolla, joten seuraavaksi kuulin hyytävät äänet täysin selvästi, lailla sumusireenin alkoi pitkä, valittava ulvonta kuulumaan kaakon suunnalta ja siihen yhtyi toinen, kolmas ja vielä neljäskin ääni. Samalla kaikki ihokarvat ja tukka nousivat pystyyn. Äänistä ei voinut erehtyä. Susia.
Nostin pipon pois korviltani ja jähmetyin pimeässä paikalleni. Huikkasin ylös kalliolle “Tapio! Susia!”. Susien ulvonta on joka kerta hyvin kuumottavaa kuultavaa, eikä se tehnyt poikkeusta nytkään. Konsertti jatkui ja äänet alkoivat liikkumaan kohti kuvauspaikkaamme. Susien reitti näes kulkee samojen kallioiden ohitse, jossa me olimme tavaroidemme kanssa ja joskus, harvoin kylläkin niiden jälkiä löytyy myös kallioiden päältä. Älykelloni keskeytti älykkäästi ajatukseni kysymällä kauniisti ”aloitetaanko harjoitus” eli keho reagoi tapahtuneeseen melko ärhäkästi nostamalla sykkeet heti rasituksen tasolle. Vilkaisin kelloani, pulssi oli paikallani seistessä 135. Otin suosiolla suunnan kohti Tapiota ja pysähdyin välillä kuuntelemaan, mutta nousevat tuulenpuuskat vaikeuttivat aavistuksen äänien kuulemista, samoin toppavarusteiden kankaan luoma kahina. Olin silti kuullut tarpeekseni, ympäröivä pimeys alkoi olemaan liikaa ja kiirehdin askeleitani niin paljon kuin otsavalon kanssa uskalsin. Susien kuuleminen tekee joka kerta hyvin syvän vaikutuksen. Niiden tuottama äänimaailma on jotenkin niin alkukantaista, kunnioitusta herättävää, aavistuksen pelottavaa, karmivan kaunista ja nämä kaikki samassa paketissa. Joka kerta äänet aiheuttavat tunteiden sekamelskan ja jatkuessaan lopulta kuvaajan tai kuvaajien poistumisen paikalta, kun itsesuojeluvaisto puuttuu asiaan. Sitä tuntee itsensä tuolloin hyvin, hyvin pieneksi ja nöyräksi ja perspektiivi asioihin muuttuu väkisinkin. Se vaan nyt on niin, että me kuvaajat olemme pelkkiä vieraita erämaassa ja sen isännät, jotka juuri kuulimme, asuvat siellä.
Kun vihdoin ja viimein saavutin Tapion olinpaikan kallioiden päällä, ulvonta kuului edelleen selvästi tuulenpuuskista huolimatta. Kuuntelimme hetken villin erämaan meille suomaa tervehdystä jokainen aisti hereillä ja välillä toisillemme kuiskaten “on tämä vaan aika hienon kuuloista”. Lopulta Tapio tuumasi, että hänen olisi pakko lähteä, aamulla kutsuisi työmaa. Allekirjoittaneen piti jäädä alkuperäisen suunnitelman mukaan ottamaan muutama kuva alueelle, mutta jostain syystä ajatus yksin jäämisestä pimeään ei tuntunut enää ollenkaan hyvälle idealle. Toisaalta pilviä alkoi olemaan riittävästi, joten päädyimme pakkaamaan tavarat ja lähdimme suunnistamaan takaisin autoille. Sen verran kumpikin oli reagoinut ulvontaan, että mukana olevista valoista otettiin kaikki irti ja autoille päästyämme henkäisimme helpotuksesta. Reissu oli antoisa, mutta aavistuksen liian jännittävä.
Kuvauskalustona vanha tuttu Canon EOS 6D ja Irix Blackstone 15mm. ISO-arvot illan aikana 2500-4000, f2.8 ja 15-20s
-Pike
Vastaa
Operaatio pyrstötähti
Operaatio pyrstötähti eli komeetta C/2023 A3 Tsuchinshan-Atlas
15.10 ja 17.10.2024
Läntiselle taivaalle ilmaantunutta komeettaa mainostettiin “kerran elämässä” kokemukseksi ja sehän luonnollisesti kiinnosti ihan hirveästi. Komeetan monimutkainen nimi muodostuu kirjain-sekä numero-yhdistelmistä eli C /2023 tarkoittaa ei-periodista komeettaa, eli tämä ei enää palaa uudestaan nähtäväksi ja 2023 on vuosi, jolloin komeetta on löydetty. A3 ei ole paperikoko vaan merkitsee sitä, että komeetta on tarkemmin löydetty 1.-15.1. Tsuchinshan-ATLAS nimi tulee komeetan löytäneistä observatoriosta eli kyseiset tahot onnistuivat löytämään tämän komeetan samaan aikaan.
Komeettaa koetettiin ensin taivaalta suuremmalla porukalla 12.10, mutta illan pilvisyys kääntyi tukalaksi ja kuvauspaikkamme Raumalla meni tukkoon juuri ennen h-hetkeä. Jouduimme siis odottamaan komeetan kuvaamista vielä muutaman tuskastuttavan illan. Lopulta 15.10 sää näytti suotuisalta.
Pakkasimme Rikun kanssa tavarat ja suunnistimme Laitilan Särkijärvelle, missä länsitaivas on pimeämpi, kuin kotikylässä Salonkylässä, kohteen pitäisi näkyä valosaasteettomalta taivaalta paremmin. Ajatuksena oli saada kuvaan komeetta vesiheijastuksen kanssa, mutta aiemmin kiinteän laiturin vaihtuminen ponttoonilaituriksi oli lievä yllätys eikä se ollut hyvä asia. Alusta nimittäin oli kiikkerä eikä se näin ollen toimisi pitkissä valotuksissa. Lisäksi tuuli niin paljon, että järvi oli kareilla. Emme antaneet näiden seikkojen masentaa kuin hetkellisesti ja päätimme jäädä kytikseen, laiturin päässä oli hiekkarannalle jatkuva tukeva puinen kävelytie (paljastui kylläkin jälkikäteen, että sekin notkui jos toinen bongari yhtään liikahti eli osa kuvista epäonnistui). Tätä seikkaa emme huomanneet pimeässä eikä sitä tullut edes ajatelleeksi, koska alusta tuntui todella tukevalta. Näistä asioista oppii jatkoa ajatellen hurjasti. Lisäksi allekirjoittaneen Canon 100-400 lintuputki ei ole ihan valovoimaltaan (f5-5,5) suunnattu taivas ilmiöiden bongaamiseen, mutta niillä varusteilla mennään mitä on saatavilla ja kukin tekee aina parhaansa, näin minulle opetti monta vuotta sitten Juha Ojanperä. Stella Arcti-palkintorahoista nelisen vuotta sitten ostetut kiikarit saisivat tulikasteensa samalla, sillä nyt niitä todellakin tarvittaisiin. Vanhat kiikarini ovat niin kuluneet ja naarmuiset, että ne ovat kotona lähinnä koristeena ja eräänlaisena muistoesineenä.
Riku oli myös kätevänä ja osaavana tehnyt kaukoputkeen tarkoitettuun etsimeen kameran salamakenkään kiinni tulevan pään. Näin komeetan löytäminen kuviin olisi helpompaa. Kummallakaan ei tullut mieleen, että komeetan pyrstö oli huikaisevan pitkä eli 100-400mm olisi jopa ahdas ja lintuputken valovoimattomalla linssillä tarkennuksen vaikeus. Lisäksi luulimme lähtevämme bongaamaan jonkunsortin utupullaa, mutta komeetan näkyminen selkeästi iltataivaalla ilman kiikareita hämmensi pakkaa niin sanotusti ihan vietävästi ja lopulta rannalla oli kaksi paria hämmästyneitä ja hyvin, hyvin suuria silmiä.
Odotimme Särkijärvellä komeetan näkymistä, aika kului haravoidessa taivasta ja kertomalla taas luokattoman huonoja vitsejä. Taivas pysytteli vaaleana melko kauan-tai siltä se odottaessa tuntui! Ehdimme odottaessa näkemään nätit, vaaleanpunertavat hämäränsäteet. Ja sitten taas odotimme. Ja odotimme vähän lisää. Välillä täytyi käydä kävelyllä, että veri kiertäisi jaloissa, oli nimittäin ihan pahuksen kylmä ja pureva tuuli pahensi entisestään asioita. Yleensä Riku bongaa meillä himmeämmät kohteet ensin taivaalta, mutta nyt sen teki allekirjoittanut. Riku oli käymässä autolla ja haravoin taivasta vahtivuoroni ajan, kunnes yhtäkkiä taivaalta hahmottui utumainen ilmestys-,tuon oli pakko olla komeetta!
Samassa iski ajatuksiin kovan luokan muistoa, 13-vuotiaana olin säästänyt lapsilisistä kokonaisen vuoden rahaa kiikareihin, koska Halleyn komeetta oli tuolloin tulossa näkyville vuoden ollessa 1986. Sekunnissa palasin Särkijärveltä lapsuuteeni ja muistin elävästi tilanteen kaukaa vuosien takaa. Edessä oli silloinkin jännittävä ilta ja tuttu kolmikkomme oli lähdössä komeettajahtiin silloisessa asuinpaikassani eli Harjavallan Pirkkalassa. Bongausporukkaan kuuluivat allekirjoittaneen lisäksi tuolloin Kari Laihia ja edesmennyt isäni Rainer Koski. Käsissäni oli tuolloin itse ostamani tuliterät kiikarit ja niiden avulla pääsin näkemään ohitse kiitävän upean komeetan kookkainen pyrstöineen. Muistan aina hetken, kun komeetta tuli kiikarien avulla kunnolla näkyville. Tuijotin ilmestystä kädet jännittyneesti täristen. Koko pieni joukkiomme taputti ja hihkui. Nostin kiikarit uudestaan silmilleni ja ihailin komeettaa, se teki nuoreen tyttöön syvällisen vaikutuksen. Se näytti olevan ensin niin kovin kaukana ja seuraavaksi kiikarien avulla taas niin lähellä, että olisin voinut ojentamalla käteni koskea komeetan pyrstöön. Muisto oli niin elävä, että silmäkulma kostui. Ikävä iski täydellä voimalla ja tunsin miten itku alkoi olemaan lähellä. Voi isä, kumpa olisit täällä ja saisit jakaa tämän hetken kanssamme. Palasin viimein takaisin todellisuuteen, kun sormenpääni alkoivat nipistellä viimasta. Kädet väsyivät nytkin kiikareiden painoon ja niitä oli pakko lepuuttaa. Samalla huikkasin niin, että Särkijärvi kaikui Rikulle “komeetta näkyvissä!”
Komeetta sijaitsi korkeammalla taivaalla mitä odotin ja yritin hahmottaa, missä kohtaa se sitten taivaalla on, että löytäisin sen uudestaan kameralla. Riku tuli puolijuoksua autolta ja ojensin kiikarit hänelle, samalla yritin suunnata täpöille zoomattua objektiivia kohti komeettaa. Ei onnistunut, kompastuskivenä on ollut aina seikka nimeltä “huono avaruudellinen hahmotuskyky” joka tuli jälleen kivuliaasti eteeni. Vähän jo kieltämättä lannistuin, enkö saisi yhtään kuvaa kohutusta komeetasta? Vaimonsa hermostuneen ja edelleen hieman itkuisen fiiliksen aisti myös Riku, joka otti samassa päättäväisesti ohjat siirtyen kameran taakse ja minä jatkoin komeetan pälyilyä kiikareilla kädet edelleen tunnehyökyaallon jäljiltä täristen ja kyyneleitä nieleskellen. Yhteispelillä olemme hoitaneet aiemmatkin vaikeammat ilmiöt “kotiin” ja niin kävi nytkin. Riku sai etsimen avulla komeetan nätisti keskelle kuva-alaa, ja seuraavaksi sain alkaa säätämään kameran asetuksia. Kun takanäytöllä lepäsi ensimmäinen sielläpäin oleva kuva komeetasta seurasi juhlallinen hetki ja hymyilimme sekä hihkuimme kilvan, olotilan vaihtuessa tyytyväisyyteen ja nauruun. Seuraavaksi paiskattiin yläfemmat, kuten teemme aina hankalan kohteen ikuistamisen onnistuessa. Hyvä meidän dynaaminen, pieni kahden hengen joukkueemme! Ottipa Riku lopulta kännykälläkin kuvan taivasvieraasta- ja kaiken lisäksi käsivaralta!
Mitä pimeämpää tuli, sitä paremmin komeetta näkyi. Tämä komeetta oli jopa aavistuksen vaikuttavampi kuin Halley aikoinaan. Ja se näkyi todella yllättävän hyvin, kiikareilla komeetta oli suorastaan jumalattoman kaunis. Komeetan eteen ilmaantui vastapyrstö joka jäi jopa kuviin vaikka objektiivini on varsin valovoimaton! Komeetan vastapyrstö näkyy komeetan ollessa nk.ratatasossa ja se koostuu raskaammista pölyhiukkasista, jotka lilluvat komeetan radalla. Suuri hämmästys oli se, että miten hyvin silmä hahmotti taivaalta etenkin komeetan jättimäisen pölypyrstön, joka oli majesteetillisen näköinen. Ihailimme ja kuvasimme komeettaa reilun tunnin, kunnes oli niin kylmä, että ajatus lämpimästä autosta sai kannatuksen.
Paluumatkalla pysähdyimme ja otin vielä muutamat matkamuisto-kuvat omasta kotikylästä, missä komeetta näkyi paremmin kuin odotimme, valosaaste olikin yllättäen hieman vähäisempää kuin yleensä. Harkitsin hetken toisen objektiivin vaihtoa kameraan, mutta sormet olivat lähinnä nippu jäätyneitä makkaroita eikä mitään holttia objektiivin hiplaamiseen löytynyt, joten annoin asian olla, jos tuuri käy niin ehtisin ehkä saamaan myöhemmin kuvat komeetasta myös Canonin kittilinssillä ja Irixillä-ihan vertailun vuoksi. Hyvillä mielin palasimme kotiin takan lämpöön ja sormetkin sulivat kun oli hetken niitä sisätiloissa lämmitellyt. Seuraavan kerran kohdetta yritettiin 17.10. Miten paljon komeetta muuttuisi tässä ajassa ja miten täysikuu tulisi komeetan kirkkautta verottamaan? Se jäisi nähtäväksi.
17.10. Ilta saapui kirkkaana ja Kuu loisti täydellä kirkkaudellaan valaisten niin maiseman kuin komeetankin. Tällä kertaa komeetan bongasi ensimmäisenä Riku. Kohde löytyi kiikareilla hyvin, tarttui kuviinkin, mutta oli varjo aiemmin nähdystä. Ero oli todella iso. Ilmankosteus oli melkoinen ja tähdet tuikkivat levottomasti, näkyvyys ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin 15.pvä vaikka sää oli pilvetön.
Hauska ja erilainen kuvauskohde komeetta silti oli ja muutama tunti kului lähes huomaamatta. Ruska oli edelleen nätti kuin possu pienenä ja sain haluamani kuvat, joten on syytä olla tyytyväinen! Muutama nätti sommittelu meni sen sijaan poskelleen, koska tuuli heilutteli etualan vaahteran sekä todella myöhään kukkivan ruusun epäselviksi yhtä kuvaa lukuunottamatta. Pelkäsin hieman myös korkeiden isojen tuottamaa kohinaa, mutta sitä oli kuvissa vähän. Korkeammat isot olivat käytössä sen vuoksi, että valovoimaa ei näillä objektiiveilla ole ja halusin etualan ruskan (ja ylipäänsä maiseman) näkyvän. Kun komeetta painui iltayhdeksän maissa alemmas, sen pyrstökin hävisi utuun ja kuutamon kovaan valotehoon. Täytyy sanoa, että kannatti ehdottomasti olla liikkeellä 15.pvä, 17.pvä komeetta oli paljon, paljon himmeämpi eikä läheskään niin vaikuttava ilmestys, mutta olihan tuo hauska ja erilainen ilta siitä huolimatta, kohde oli kerrankin jokin muu kuin Linnunrata tai revontulet 😉
Komeettoihin liittyvät asiat eivät ole vielä järin tuttuja, joten lopuksi kiitokset Matias Takalalle tekstin oikoluvusta ja korjauksista!
-Pike
Kuvia komeettajahdeista, ensimmäiset neljä kuvaa Canon 6D ja Canon 100-400mm
Canon EOS 6D, Canon 24-105mm 17.10.2024
Laajakulmalla (Irix Blackstone 15mm) 17.pvän illan komeetta jäi aavistuksen liian pieneksi
Vastaa
Kirkkaita taivaita
26.-27.9.2024
Yö alkoi tuulisissa ja ”yllättävästi” jälleen pilvisissä tunnelmissa. Yöllä meille Länteen oli kuitenkin povattu selkenevää. Olin hieman epäilevällä kannalla asian suhteen, tilanne taivaalla näytti melko lohduttomalle. Revontuliarvot alkoivat paranemaan pimeää kohti, joten aikaa tappaakseni lojuin sohvalla kirjaa lukien ja väliin vilkaisin kännykästä revontuliarvoja. Seuraamani sivuston eli Virmalisedin kaavio oli kellan-oranssi eli todennäköinen kuvausreissu olisi edessä, kylläkin tuulen tuiverruksessa. Tuskailin tuulta aviomiehelleni Rikulle. Riku totesi siihen ykskantaan, että entäs ladon edusta vakiokuvauspaikassa? Tosiaan! Kun mietin alueen sijoittumista tuulen nähden, se voisi olla hyvä, suojaisa paikka. Etelästä ja väliin kaakosta puhaltanut navakka puhuri jäisi näin ollen ehkäpä metsäisen, mäkisen kumpareen sekä vanhan ladon taakse.Yhdeksän maissa illalla oli aika ottaa pa-indeksi eli piha-alueindeksi, joka kertoi tähtiä näkyvän, mutta pilviä seilasi taivaalla edelleen liikaa revontulien näkemistä tai kuvaamista ajatellen. Juuri tuossa tilanteessa tuuli oli hyvä juttu, koska pilvet liikkuivat taivaalla aika kyytiä, joten luonnollisesti mahdollisuus aukkopaikalle kasvoi. Revontuliarvot olivat tässä kohtaa ihan kohtalaiset ja Virmalisedin kaaviot alkoivat mennä punertaviksi, joten pakkasin kimpsut ja kampsut Hitsiin ja huhuilin Rikulle lähteväni. Riku kailotti perääni “kirkkaita taivaita” joka on revontulia kuvaavien normaali tsemppilause kanssakuvaajille, kun tohina taivaalla on mahdollisesti käynnistymässä.
Ladolle vievä tie on aika huonossa kunnossa, joten autoa säästääkseni en ajanut sinne heti, vaan kävin aukealla pellon laidalla olevassa liittymässä tähyämässä, onko ylipäänsä mitään järkeä jäädä tuiverrukseen kytikselle. Päästyäni perille kuvauspaikan läheisyyteen oli taivas käytännössä edelleen tukossa, mutta tähtiä pilkotti rakopaikoista jotka olivat suurenemaan päin ja samalla myös revontulikaari iski silmää pilvien välistä. Kameran ja revontulien välissä näytti olevan vain leegio yläpilviä. Katsoin autossa istuessani kännykältä Ulvilassa sijaitsevaa Porin Karhunvartijoiden Karhukameran välittämää kuvaa ja totesin, että mukavan kokoinen kaari olisi näkyvissä, mikäli pilvet suostuisivat meillä väistymään. Ensimmäinen revontulinäytelmä jäi suureksi pettymyksekseni kuitenkin pilvien taakse. Päätin tässä välissä vaihtaa paikkaa, koska tuuli oli todella kova puuskissa, jopa vaarallinen jalustan pystyssä pysymistä ajatellen ja perspektiivit olivat liian tuttuja. Eikä moinen puhuri tehnyt minullekaan hyvää vaan kylmyys puski vaatteiden sisälle, kolmoishermon alueelle ja niskaan kaikesta vaatetuksesta huolimatta. Ajoin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti vajaan puolen kilometrin päässä sijaitsevalle ladolle ja jätin navakan puhurin onnistuneesti metsäisen mäen taakse. Paikkavalinta oli kunnossa, nyt tarvittaisiin enää sitä kuuluisaa kirkasta taivasta! Niinpä jäin odottamaan pienimuotoista ihmettä.
Kannatti jäädä kytikseen. Yhdentoista maissa yöllä odottaminen palkittiin, pilvet väistyivät ja näkyviin tuli ensimmäisenä etelän ja lännen puoli taivasta ja ihana tähtipaljous. Suureksi yllätykseksi siinä taivaan puhdistumista odotellessa länsilounaan puolelle alkoi syttymään revontulisäteen tapainen, mutta se sijaitsi hieman orpona erillään revontuliovaalista pysyen paikoillaan. Pohjoisen ja idän puolella oli vieläkin pilviä, joten pystyin keskittymään tähän erikoiseen, yksittäiseen pilariin. Asetukset kamerassa muuttuivat lennossa normaalista revontuli kuvauksen asetuksista astetta rankempaan suuntaan eli otin kaiken irti rungosta ja objektiivista. En tiennyt onko kyseessä pelkkä revontulisäde vai hieman spessumpi ilmiö, joten kameran säädöt saivat nyt vaihtua, -ainakin hetkeksi. Himmeitä ilmiöitä kuvattaessa valovoima on ylivoimaa. Kohinaa tulisi kuvissa olemaan f2.4, Iso 6400 ja 20-25s asetuksilla. Ne ovat kuitenkin suositellut arvot heikompien ilmiöiden tallentamiseen. Revontulisäde pysyi paikoillaan uskomattomat 45 minuuttia muuttumattomana (kirkastuen välillä) ja edelleen pohjoisen puolella revontulikaaren edessä oli pilviä. Yritin puhkua ja puhaltaa niitä pois häiritsemästä, samoin muut Fb: ssä toimivan Etelä-Suomen revontuli-ja ilmiö kyttääjien ryhmän ihmiset, kunnes kymmenen minuutin joukko-hyperventiloinnin jälkeen taivas avautui…hyvin onnistuneesti puhalleltu ja puhkuttu!
Puolenyön jälkeen pohjoisen taivas viimein avautui paljastaen todella erikoisen näköisen kaaren, taivaalle oli syntymässä omegavyön tapainen ilmestys seuranaan sykkiviä, suuria revontuliläiskiä. Yhdessä vaiheessa näytti, kuin revontulikaaren yläosaan olisi hahmottunut heprean kielen aakkosia. Kaaria oli parhaimmillaan kahdesta kolmeen kappaletta ja sykkivät läiskät mukailivat kaaren yläpuolta syttyen ja sammuen. Edelleen korkea säde/ pilari sijaitsi lounaan puolella. Olipas vekkuli ja varsin sitkeä tapaus. Pyörin ympyrää pellolla ja otin kuvia. Idän puolella alkoi Kuu nousemaan ja samassa revontulikaari syttyi alalaidastaan kirkastuen nopeasti. Nyt se kehveli näytti puolestaan siltä, että joku olisi pureskellut kaaren alareunasta paloja pois. (Konsultoin muuten jälkikäteen Mad Aurora Ladies– messengerketjun ihmisiä ja etenkin ketjun naispoppoosta tuttua Kanadan kollegaani ja ystävääni Donna Lachia. Kyseessä oli ilmeisesti ”Harangen sektorin” revontuli-ilmiö, mutta koska olen luvannut pitää blogin suunnattuna normaalille taatelin tallaajaalle, en lähde tätä asiaa sen kummemmin avaamaan ja siksi toiseksi nämä hienommat jutut menävät itselläkin hilseen yli niin, että heilahtaa eli ei näistä sen enempää. Pidetään blogi nyt ja jatkossa simppelinä lukea ja ymmärtää). Vyön ”pureskeltu” alalaita eli sen verran nopeaan, että ISOt täytyi nostaa 6400, aukko pudottaa 2.5 ja ottaa sarja nopeita valotuksia, alkaen 2,5-5s, jotta revontulikaaren ”järsitty” osa jäisi terävänä kuviin talteen eikä venyisi tai suttaantuisi vihreäksi muhjuksi. Nostin myös kameran rungosta pykälän-pari kontrastia.
Joka tapauksessa tuolloin päätin uhmata tuulta hieman paremman maiseman vuoksi ja sain etualalle navakassa tuulessa kumartelevan viljapellon kastelu-urineen, joka sopi kuviin mainiosti. Revontulikaari nousi ylemmäs, alareuna kirkastui huimaa tahtia, mutta mikään ei valmistellut minua kirkkaaseen väriräjähdykseen, joka hetken kuluttua seurasi. Tiesin, että pian taivaalla mentäisiin eikä meinattu joten vaihdoin asetuksia kamerasta ja silti ensimmäinen ruutu kirkastuneista reposista ylivalottui täysin. Kontrasti mustaan, tummaan maahan oli huimaava ja hain asetuksia kohdalleen täydessä paniikissa revontulien kirkastuessa edelleen. Revontulien yläreuna hohkasi tummanpunaisena alaosan vihreiden värien vaihdellessa ja revontulivyön kiemurtaessa pimeällä, tähtikirkkaalla taivaalla. Näytelmä oli uskomattoman kaunista kuvattavaa sekä seurattavaa ja omasi kieltämättä varsin vinkeän näköisiä muotoja.
Hetken riehuttuaan reposet olivat käyttäneet tältä erää kaiken energian ja näytelmä rauhoittui hienoiksi, lepattaviksi revontuliksi, jotka käyttäytyivät kuin kynttilän liekit sananmukaisesti lepattaen ja pyrkien nousemaan ylemmäs kohti zeniittiä eli taivaan lakea. Tätä kohtaa en valitettavasti kuvannut, vaan siirryin jalan takaisin tuulensuojaan. Lopulta alkoi taivaalla nk. discovalo-vaihe eli revontulien laajamittainen sykintä, se on joka kerta ihan henkeä salpaavan upeaa seurattavaa ja eräs allekirjoittaneen lempimuodoista. Tuolloin suuria, vihreän-vaaleanpunertavia läiskäryhmiä syttyy ja sammuu aiemmin taivaalla sijainneen revontulikaaren alueille. Seurasin taivaallista discoilua tanssahdellen tulien tahtiin vielä hetken, mutta lopulta oli pakko pakata edelleen tanssien tavarat ja suunnistaa kotiin, seuraavana aamuna olisi velvollisuuksia hoidettavana ja kello soimassa.
Ajoin tyytyväisenä kotiin, kerrankin ajoitus pilviaukolla ja revontulilla täsmäsi. Näytelmä oli kaunista seurattavaa ja tällä kertaa paikoin hieman erikoisia yksityiskohtia täynnä, mieleen jäi parhaiten alareunastaan pureskeltu kaari-oli se sitten omegavyö tai jotain muuta.
Kamera ja linssi: Canon EOS 6D, Irix Blackstone 15mm. Normirevontuli kuvat asetukset ISO 1250-2500, f2.8-3.5, 5-10s, ”Omegavyö sahalaitoineen” ISO 6400, f2.8, 2,5-5s ja hauska, illan alun yksittäinen pilari ISO 6400, f2.5, 25s
Toivelistalle kirkkaita taivaita jatkossa!
-Pike
Kuvia illalta:
1 kommenttia “Kirkkaita taivaita ”
-
Seppo Suomalainen sanoo:
heippa , juu . . . reipasta toimintaa yötaivaan ihailu : )
satunnaisesti käyn Ursan saitilla – infoa , kun minäkin tykkään
silloin tällöin käydä kuuta ja tähtiä ihailemassa . . .
olen kyllä elämäni varrella nähnyt revon tuliakin –
kotikaupunki oli kouluaikaan Rovaniemi – olin partiossa , lippukunta
Napapiirin Pojat – käytiin kerran talviretkellä Luosto – tunturilla ( -60 luv. )
oli kyllä hienoja revontulia * * *
nyt asun Lahdessa . . . mietin vain että missä päin suomea
olet nämä hienot kuvat ottanut . . .
vai että sellainenkin on – Mad Aurora Ladies – hienoa että on
kansainvälisiä yhteyksiä . . . on niin paljon erilaisia asioita joita
ihmiset harrastavat . . . mun nuorempi veli 60 + , on harrastanut
tähtiasioita – hänelle on tullut se alan upea lehti , oliko nimenä
Tähdet ja avaruus – juu ,oli googlasin . . .
t . Sepe
Vastaa
Sähköisiä tunnelmia
[Tässä tekstissä kerrotaan kokeneen myrskyilmiöiden havaitsijan kuvausreissusta. Jos myrskybongaus kiinnostaa, mutta olet aloittelija, kannattaa muistaa, että myrskyjen havaitseminen läheltä on oikeasti vaarallista, ja on tiedettävä, mitä on tekemässä. Ensi alkuun kannattaa tutustua Ursan myrskybongareiden harrastusryhmän turvallisuusohjeisiin täällä sekä lukea Ilmatieteen laitoksen ohjeet ukkospuuskien varalle täällä.]
10.-11.8.2024 iltapäivä meni hermostuneesti jännittäen, syntyisikö meillepäin paljon povattua yösalamointia. Jännitys osoittautui melko turhaksi, koska Länsi-sekä Etelä-Suomi saivat niin järeän salamaryöpytyksen, etten muista ihan vastaavaa kokeneeni hetkeen. Pitkästä aikaa tuleva ukkosjahti jopa vähän arvelutti, nimittäin vain muutama vuorokausi ennen yön näytelmää sain päiväsaikaan muistutuksen siitä, miten vaarallista äkillisesti syntyvä salamointi voi olla. Lukijalle huomautus, että minulla ei ollut mukani kameraa tai jalustaa, joka voisi selittää helpommin sen, mitä seuraavaksi tapahtui. Aina edes se, että tiedät, mitä olet tekemässä, ei riitä. Vahinkoja voi sattua.
Kylätiemme on tuhdisti puuston ympäröimää ja lähin aukkopaikka puustossa sijaitsee noin sata metriä talostamme ja siksi olin lähdössä kävellen katsomaan miltä taivas tuona päivänä näyttää. Rankemmin satavia alueita oli kartalla kaksi, toinen Pyhärannan edustalla ulottuen meren yläpuolelle ja toinen pidempi nauhamainen alue Laitilan itäpuolella. Pyhärannassa syntyi satavaan alueeseen täysin yllättäen ukkostava alue joka salamoi melkein välittömästi. Pyhärannan edustalla lyönyt salama kulkeutui aina Laitilan Salonkylään asti, osuen portinpielessämme kasvavaan koivuun ja hypäten siitä allekirjoittaneen takaraivoon. Näin vain kirkkaan väläyksen ja samassa hahmotin miten koivun latvus heilahti ja yht’äkkiä ilma oli rätinää ja otsonin käryä täynnä. Hiukset nousivat kirjaimellisesti pystyyn ja seuraava asia, mitä tunsin oli takaraivossa tuntunut hetkellinen kunnon nipistys, eli sain kovan ja kivuliaan sähköiskun- jopa viidentoista metrin päässä oleva sähkömuuntaja räsähti. Tämä kaikki tapahtui muutaman sekunnin sisällä. Polvet menivät tapahtumassa veteliksi ja pysyin hädintuskin pystyssä. Kun havahtuin kylätieltä kyyryasennossa, niin ensimmäinen ajatus oli ”siis mitä ihmettä äsken tapahtui”?
Saamani terävä ja tuima, hiukan kivulias sähköisku oli salaman tuottama nk. sivuisku joka tuntui lähinnä siltä, kun takaraivoni olisi osunut sähköiseen paimenpoikaan. Mikäli isku olisi ollut suora, niin en kirjoittelisi tätä Tarinoita taivasalta blogia. Jonkin aikaa olotila oli myös vähän normaalia huterampi. Onneksi neurologisia oireita ei ilmaantunut jälkikäteen lisää,-salama vaan tyytyi tönäisemään allekirjoittanutta kuin muistuttaakseen miten tappava voima sillä halutessaan voi olla. Sähköiskun jälkeen suussani maistui joka tapauksessa viisi vuorokautta metalli ja takaraivo tykytteli. Suoranaista pelkoa ukkosiin tai salamointiin ei lähikontaktissa muodostunut, vaan tilalla oli uudenlainen kunnioitus. Tapahtunut oli aivan puhdas sattuma. Muistakaa aina olla varovaisia ukkosella ulkona liikkuessanne.
Mutta nyt takaisin itse myskyisän ja salamarikkaan illan tapahtumiin. Iltamme käynnistyi tuolloin joka tapauksessa hermoillen, sillä kutsumattomia vieraita eli alapilviä vaelsi taivaalla aivan liikaa. Taannoin tapahtunut sähköisku muistui myös mieleen vähän liiankin elävästi ja täytyy sanoa, että tuleva ukkoskytis jopa vähän hermostutti. Jännitysmomenttina ylimääräisien pilvien kanssa oli se, että näkisimmekö mitään muuta kuin mahdollista välkettä? Kävimme katsomassa Rikun kanssa myös kuvauspaikan sekä tulevan parkkipaikan maan kantavuuden valmiiksi, koska olimme lähdössä liikkeelle Rikun todella painavalla etuvetoisella pakettiautolla. Edellinen uppoaminen peltoliittymään 700kg kevyemmällä autolla joskus vuonna nakki oli aivan liian hyvin hyvin molempien muistissa. Nyt koeponnistimme vuoronperään jalkaisin tulevan parkkipaikan eli pellolle vievän liittymän. Se oli päivän sateista huolimatta kuin kivikovaa betonia ja pysyisi myös sellaisena, mikäli ei yöllä sataisi yhtään enempää. Sormet ristiin sen asian vuoksi, ajatus yöllä peltoon uppoamisesta uusintana ei ole kiva skenaario! Seuraavaksi kävimme vielä kotona syömässä, vaikka tuleva yö jännitti niin paljon, etten tahtonut saada palaakaan voileivistä nieltyä ja kaiken lisäksi herkullinen kinkkuvoileipä maistui edelleen hieman metalliselle…Syötyä oli aika vilkaista ukkostutkaa ja sitten vaan ristiä sormet, hengittää syvään, hypätä uudestaan autoon ja suunnistaa rohkeasti tulevaan kytispaikkaan. Rohkeudesta voidaan olla tässä kohtaa pariakin eri mieltä, mutta kentälle oli päästävä, rannikon yöukkonen on aina näkemisen ja kuvaamisen arvoista.
Emme ehtineet olemaan kauaakaan asemissa, kun etelän puolella merellä näkyneet alasinpilvet kävivät välkkymään, -mitään ääntä ei siis kuulunut, eli näkemämme välkehdintä oli kalevantulia sekä elosalamoita, ukkostavat alueet olivat todella kaukana. Lopulta kauan odotettu hämärä laskeutui ja etelän puolella olevat ukkospilvet välkkyivät jo parinkymmenen sekunnin välein, tahti vain kiihtyi mitä enemmän yötä kohden kuljettiin. Se ei kuitenkaan ollut vielä mitään verrattuna tulevaan.
Olin kuvaamassa etelän suuntaan ja Riku oli seuraamassa pohjoisen puolen taivasta toisella puolella tietä. Selkäni takaa kuului ”hei, täällä taitaa tapahtua kohta enemmän kuin etelän puolella, tutka väittää, että etelä on hyytymässä, mutta Porin puoli taitaa aktivoitua”. Ja toden totta näin kävi. Siirryin itsekin kytikseen kuvaamaan kohti pohjoista. Hieman myöhemmin Porin suunta pohjoisessa sekä Eurajoen suunta koillisessa alkoivat vilkkumaan kilvan. Elosalamoita, kalevantulia ja tavallisia salamoita välkytellyt pitkä pilvinauha ulottui Porista pitkälti Pyhäjärven eteläpuolelle ja yllättäen koko hässäkkä aktivoitui salamoimaan. Salamointi oli tiuhaa ja parhaimmillaan taivas valaistui peräti kymmenen sekunnin välein, väliin ukkonen murahteli ja jyrisi ollen lähimmillään viiden kilometrin päässä. Parasta illassa oli se, ettemme saaneet kuin kaksi vaivaista tippaa sadetta eli kuvauspaikan valinta meni kerrankin oikein! Puolen yön jälkeen tähdet tulivat näkyville, kun taivaalla sinnitelleet yläpilvet antoivat hetkellisesti periksi. Tähtitaivas ja kauas näkyvät vähän väliä valaistuvat korkeat pilvihuiput sekä alasinpilvet olivat uskomattoman komea näky elokuisessa tummuvassa yössä. Oli lähes taianomaista seurata non-stop salamointia, tähtiä ja samalla katsella Perseidien tähdenlentoja, joita vilahteli tummuneella yötaivaalla ihan kohtalaisesti tähdenlentojen maksimin eli pääyön lähestyessä.
Yön saldo oli lopulta yli 200 nähtyä salamaa, kalevantulta tai elosalamaa. Salamointi kesti yhteensä hulppeat viisi ja puoli tuntia ja kotiuduimme aamulla neljältä. Yöllä otetutut kuvat näyttivät jälkikäteen katsottuina melkoisen apokalyptisiltä. Öinen luontomutsin järkkäämä disco oli eräs parhaista yöukkosista, joita on elämäni ajalle mahtunut. Alkuyön kuviin oli tarrannut myös kaukaista salamointia, joka näkyy kuvissa pilvien valottumisena, kun lopulta sain värisäädöt kohdalleen. Tässä muuten yksi opetus-yrittäkääpä saada jo kuvaustilanteessa värilämpötila oikeaksi eli täsmäämään kuvattuun maisemaan! Ei tarvitse sitten jälkikäteen säätää kuvien lämpötilaa tietokoneella niin hirveästi…ja kun kehitin kuvia, niin yllätyin. Kuvista paljastui kehittäessä hyytävän näköinen ja todella pelottavan näköinen vyörypilvi, jota ei pimeässä mitenkään hahmottanut taivaalta. Onneksi näin tuon pilvihirviön vasta seuraavana päivänä. Aikamoinen yö kaiken kaikkiaan ja kuvasaldoon saa olla todella tyytyväinen.
Ja vastaisuudessa samankaltaisessa tilanteessa käyn katsomassa tilanteen kylätiellä autolla, en jalkaisin.
Illan kuvissa kamerana Canon EOS 6D ja linssinä Canon 24-105mm. Asetukset ISO 400-1600, f.3.5-7 5-15 sekuntia
-Pike
Kuvia hurjaakin hurjemmalta illalta sekä yöltä:
1 kommenttia “Sähköisiä tunnelmia ”
-
Rita Dekite sanoo:
Hienot on hetket ja uskallusta tarvitaan. Upeat kuvat.
Tosi kiinnostava ja hieno selostus upeine ja selkrine kuvineen. Loistavaa, Pike <3
Kiitoksia, Tuikku!