Irtiotto
25.10.2024
Kulunut viikko oli ollut painajaismaisen huono, sisältäen epäonnistumisia erilaisissa asioissa kerta toisensa perään huonon sään lisäksi, niinpä teki mieli lähteä tuulettamaan ajatuksia ja nollaamaan syntynyt tilanne. Stalkkasin iltapäivällä keliolosuhteita keittiön ikkunasta ja sain kerrankin nähdä selkeän taivaan. Windyn sekä FMI:n arviolta tilanne jatkuisi aina klo 21 asti. Viideltä tein eväät valmiiksi ja keitin kahvin termokseen. Lähdin liikkeelle ajoissa, jo ennen kello kuutta Hitsin keula kääntyi Raumantielle. Viheltelin ajaessani kohti Siperiaa eräs kuva silmissäni. Samalla kieltämättä mietitytti alueen syrjäinen sijainti ja susien viime aikojen liikkuminen, niitä nimittäin on alueella melkoisen paljon. Nykyään on ennemminkin sääntö kuin poikkeus kuulla kuvausreissuilla suden ääniä. Tavallaan niihin on jo tottunut, tavallaan ei ja joka kerta lauman kuuleminen on aivan yhtä karmaisevaa. Kuulisinko nelijalkaiset tänään jäisi nähtäväksi ja jännitys tiivistyi.
Päästyäni kuvausalueelle vievälle metsätielle alkoivat arjen tapahtumat haalistumaan mielessäni eli reissu alkoi tekemään tehtävänsä. Ajoin tutun tien loppuun ja parkkeerasin auton ruokintapaikalla olevan metsästysmajan viereen. Olin juuri syömässä eväitä, kun kännykkäni kilahti. Ystäväni Raumalta kyseli, että missä mennään. Vastasin, että täällähän meikä on aloittelemassa Siperian syrjäseudulla tähtikuvaus illanviettoa ja komeetta jahtia. ”Mahtuuko mukaan” oli seuraava kysymys. Mietin hetken, koska oli tarkoitus nollata yksin, mutta kysyjä oli eräs parhaista ystävistäni Raumalta eli Tapio Nylund. Ajattelin sekunnin syrjäistä sijaintiani ja vastasin “mikä jottei”. Lähetin paikan koordinaatit viestillä. Vastaus tuli melkein heti “olen matkalla”.
Hitsi oli parkissa aivan liian leveästi, joten ajattelin kääntää auton siten, että alueelle mahtuisi myös toinen kulkupeli. Kääntäessä autoa ympäri rengas tuntui hetkeksi kadottavan pitoaan eli kalliota peittävä sammal oli todella liukasta. Tehtyäni tilaa toiselle ajoneuvolle kampesin itseni ulos auton ovesta nähdäkseni, että kallion päältä auton renkaan esille raapaisemassa sammaleen joukossa näkyi jotain valkoista, jotain joka pisti silmään hämärtyvässä maastossa. Kumarruin alemmas katsomaan löytöä otsalampun valossa. Onko valkoinen hirven hammas vai mikä? Otin palan käteeni ja meinasi silmät pudota päästä, kädessäni lepäsi valkoinen, paikoin läpikuultava kvartsikidesykerö. Jopas jotakin, ajattelin. Haravoin otsavalolla sammaleista kalliota. Ruokintapaikkaa ympäröivä alue on kauttaaltaan karkearakeista pegmatiittia joka tunnetaan kiviharrastajien parissa “mineraalien aarre-aittana”. Muinoin vuonna nakkimakkara ja kivikirves sulaan pegmatiittiin oli muodostunut kaasutaskuja, joiden sisäpuolelle taskua ympäröiviin seinämiin kiteytyi otollisissa olosuhteissa milloin mitäkin mineraalia, joista kulutusta kestävä kvartsi on yleisin, mutta alueella on esiintynyt myös topaaseja. Ajan hampaan ja eroosion nakertaessa pegmatiittia osa onkaloista oli hajonnut jättäen jälkeensä vain kovimpia ja kulutusta kestäviä mineraaleja. Nyt löytynyt kidesykerö sinällään ei ollut ihme, mutta paikka, josta se löytyi oli alueelle uusi. Yleensä vastaavia kidelöytöjä kallioiden pinnoilta ja sammaleen joukosta tapahtuu Pohjois-Suomessa, kun taas meillä täällä läntisessä Suomessa moiset löydöt ovat yleensä harvinaisia, lukuunottamatta Siperian aluetta. Pyörittelin kidesykeröä kämmenelläni ja huomasin, ettei se ollut kärsinyt ulkoisesti juuri ollenkaan, vähäistä kulumaa ja pienehköä pyöristymistä oli havaittavissa, mutta jäljellä olevat kidepinnat olivat ehjät ja suorat. Parhaiten sykerössä säilynyt kide oli myös alueelle tyypillinen eli sen kideakseli oli varsin lyhyt. Sykerö ei voinut olla kulkeutunut kovin kaukaa, eli jossain lähellä täytyisi olla onkalo, josta se oli lähtöisin, mutta missä? Nautiskelin kahvia odotellessani seuraa ja mietin alueen muotoja, kidettä mahdollisesti liikutellutta jääkautta ja ylipäänsä alueella vallinneita olosuhteita samalla pyöritellen löytöä kämmenelläni. Kidesykerö oli lähes pakko olla kotoisin alle alle puolen kilometrin päästä ylempää kallioilta, ne kun harvemmin kipittävät itsekseen ylämäkeen. Näyte oli muutenkin jännä sisältäen nk. penetrate twins -tyypin kiteitä eli läpitunkeumakaksosia, joita näkee meidän alueidemme kvartseissa vähemmän. Ko. tyypissä kiteen lävitse on kasvanut toinen kide. Meilläpäin alueen jääkauden liikkeet ovat kirjallisuuden mukaan kaakosta lounaaseen joka laittoi pohtimaan läheistä suoaluetta, kide saattaisi olla sieltä kotoisin. Vähäinen syöpymä kidepinnoilla ja emokivessä maasälvässä kertoisi happamista olosuhteista eli soistuneesta ympäristöstä, joka voisi olla mahdollinen kidesykerön syntypaikka. Vastaavia kiteitä oli alueelta löytynyt aiemminkin, mutta sijainnillisesti hieman kauempaa. Samassa geologiset kivikuviot sekä mietintäni keskeytti lähestyvän auton ääni. Kuvausseurani saapui.
Vaihdoimme pikaiset kuulumiset, heitimme kamerareput selkään ja lähdimme kävellen taittamaan matkaa kallion päälle. Näytin kävellessä kidesykeröä — tälläinen löytyi. Ihmettelimme hieman löytöpaikkaa, mutta nyt meitä kutsuisivat tähdet. Sujautin kidesykerön taskuuni ja vedin vetoketjun tiukasti kiinni. Kidettä ehtisi pohtimaan myöhemmin, se ei ottaisi jalkoja enää alleen ainakaan toivottavasti. Mietimme matkaa ylös kallioille tehdessä, että mistä kuvaaminen kannattaisi aloittaa ja näkyisikö komeetta miten ylhäällä taivaankannella. Askeleemme veivät ylös kallioille, aina synkän metsän reunaan josta avautuu hieno näkymä etelän suuntaan. Tähtiä alkoi syttymään näkyville.
Päästyämme kuvauspaikkaan pystytimme jalustat, laitoimme kamerat valmiiksi ja aloimme odottamaan pimeää. Lopulta Linnunrata alkoi hahmottumaan vaalealle taustataivaalle ja saatoimme tehdä ensimmäiset sommittelut. Samassa Linnunradan puolella kiitävä tähdenlento sai huomiomme. Tähdenlento oli ohut ja kesti muutaman sekunnin, mutta se piirsi mennessään taivaalle ohuen savuvanan. Yritin ottaa kuvaa vanasta, mutta se hajosi nopeasti. Harmiksemme myös tuuli alkoi puuskissa jälleen yltymään ja se tietäisi kuviin epäselviä puita, joten ensimmäiset kuvat piti yrittää ottaa niin, ettei etualalla olisi mitään, mikä huojuisi sen enempää — kuvaajia lukuunottamatta. Erästä kaverikuvaa ottaessamme kysyin Tapiolta “mikä sulla on valotusaika” johon vastapuoli vastasi “voi hitsin pimpula, 25 sekuntia”. Repesin hiljaiseen nauruun ja sanoin ääneen “nyt tulee kuviin muuten heiluva ihminen”. Pimeässä paikallaan seisominen on aina haastavaa ja allekirjoittanut tuppaa helposti huojumaan, vaikka miten ottaisin kiinnekohdan taivaalta. Valotusaika toverikuvissa kannattaakin säätää kohtuulliseksi, oma kamera oli tuolloin kuvanottohetkellä 20 sekunnin asetuksissa. Niinpä kuvien valmistuttua palasimme kameroidemme luokse ja nostimme Isoja 4000 ja samalla ruuvasimme valotusaikoja hieman pönötysystävällisemmiksi eli 15s. Aukko saa olla valovoimasta riippuen se, jonka omasta objektiivistaan saa irti. Allekirjoittaneella aukko oli 2.8, jolloin kamera piirtää aavistuksen parempaa laatua, mutta Isoja täytyy vastaavasti nostaa. Kokeilemalla omaa kameraa käytännössä löytyy parhaat asetukset erilaisiin tilanteisiin.
Kun Linnunrata alkoi erottumaan kunnolla, se todellakin näkyi aivan uskomattoman hyvin. Kuvausalue oli todella pimeä myös etelän suuntaan, vain Pyhärannan valot kajastivat horisontissa. Kameran taustanäytöltä näkyi myös komeetta Linnunradan kupeessa. Linnunrata näkyi parhaiten mitä koko syksynä. Nyt se todellakin oli englanninkielisen nimensä veroinen eli Milky Way. Maitomainen, huikean kaunis kotigalaksimme kaartui huntuineen päivineen kuvauspaikan kallioiden yläpuolelle. Ei meinannut tulla superlatiiveista loppua, kun ihastelimme näkymää ääneen kerta toisensa jälkeen. Linnunradan alhaalla sijaiseva osa, Joutsenen sumu näkyi aivan selkeästi mikä kielii matalasta valosaasteesta. Tutut tähtikuviot valtasivat pikkuhiljaa idän puolen tummuvaa yötaivasta, Jupiter-planeetta ja Seulasten tähtijoukko nousivat metsän takaa. Ne saisivat nyt hieman odottaa, koska Linnunrata ja edelleen nätisti näkyvä komeetta C/2023 A3 Tsuchinshan-Atlas olivat illan päätähtiä. Ramppasimme välillä kuviin mukaan sekä pidimme taukojumppaa “hei nostetaankö kädet kohti taivasta kuvissa” ja kikkailimme etualoille puita aina tuulenpuuskien välissä. Kävin katsomassa kallioiden lounaispuolella erästä puuta, Linnunrataa sekä komeettaa, mutta komeetta alkoi sijaitsemaan niin alhaalla, että se hukkui kuvissa puiden latvuksiin. Alueen puusto on mallia matalia, tuulen kurittamia käkkärämäntyjä, mutta nekin olivat nyt liian korkeita. Kuljin siitä seikasta huolimatta kuin Liisa ihmemaassa tähtipaljouden keskellä olon ollessa riemuisa, reissu oli antanut paljon.
Kun komeetta oli laskenut puuston taakse, päätin käydä katsomassa, miten saisin näkymän idän suuntaan auki ja se vaati taapertamista pitkänomaisen kallion toiselle laidalle, reilun parin sadan metrin päähän. Kuvasin idän ilmansuuntaan, kun kuulin hihkaisun kauempaa pimeydestä, lännen ilmansuunta oli menossa umpeen. Kääntyessäni ympäri kohti länttä näin päälle vyöryvät pilvimassat, mitään ei olisi tehtävissä. Päätin äkkiä ottaa vielä pari kuvaa. Olin vahingossa ajautunut melko suojaiseen ja tuulettomaan kohtaan kalliolla, joten seuraavaksi kuulin hyytävät äänet täysin selvästi, lailla sumusireenin alkoi pitkä, valittava ulvonta kuulumaan kaakon suunnalta ja siihen yhtyi toinen, kolmas ja vielä neljäskin ääni. Samalla kaikki ihokarvat ja tukka nousivat pystyyn. Äänistä ei voinut erehtyä. Susia.
Nostin pipon pois korviltani ja jähmetyin pimeässä paikalleni. Huikkasin ylös kalliolle “Tapio! Susia!”. Susien ulvonta on joka kerta hyvin kuumottavaa kuultavaa, eikä se tehnyt poikkeusta nytkään. Konsertti jatkui ja äänet alkoivat liikkumaan kohti kuvauspaikkaamme. Susien reitti näes kulkee samojen kallioiden ohitse, jossa me olimme tavaroidemme kanssa ja joskus, harvoin kylläkin niiden jälkiä löytyy myös kallioiden päältä. Älykelloni keskeytti älykkäästi ajatukseni kysymällä kauniisti ”aloitetaanko harjoitus” eli keho reagoi tapahtuneeseen melko ärhäkästi nostamalla sykkeet heti rasituksen tasolle. Vilkaisin kelloani, pulssi oli paikallani seistessä 135. Otin suosiolla suunnan kohti Tapiota ja pysähdyin välillä kuuntelemaan, mutta nousevat tuulenpuuskat vaikeuttivat aavistuksen äänien kuulemista, samoin toppavarusteiden kankaan luoma kahina. Olin silti kuullut tarpeekseni, ympäröivä pimeys alkoi olemaan liikaa ja kiirehdin askeleitani niin paljon kuin otsavalon kanssa uskalsin. Susien kuuleminen tekee joka kerta hyvin syvän vaikutuksen. Niiden tuottama äänimaailma on jotenkin niin alkukantaista, kunnioitusta herättävää, aavistuksen pelottavaa, karmivan kaunista ja nämä kaikki samassa paketissa. Joka kerta äänet aiheuttavat tunteiden sekamelskan ja jatkuessaan lopulta kuvaajan tai kuvaajien poistumisen paikalta, kun itsesuojeluvaisto puuttuu asiaan. Sitä tuntee itsensä tuolloin hyvin, hyvin pieneksi ja nöyräksi ja perspektiivi asioihin muuttuu väkisinkin. Se vaan nyt on niin, että me kuvaajat olemme pelkkiä vieraita erämaassa ja sen isännät, jotka juuri kuulimme, asuvat siellä.
Kun vihdoin ja viimein saavutin Tapion olinpaikan kallioiden päällä, ulvonta kuului edelleen selvästi tuulenpuuskista huolimatta. Kuuntelimme hetken villin erämaan meille suomaa tervehdystä jokainen aisti hereillä ja välillä toisillemme kuiskaten “on tämä vaan aika hienon kuuloista”. Lopulta Tapio tuumasi, että hänen olisi pakko lähteä, aamulla kutsuisi työmaa. Allekirjoittaneen piti jäädä alkuperäisen suunnitelman mukaan ottamaan muutama kuva alueelle, mutta jostain syystä ajatus yksin jäämisestä pimeään ei tuntunut enää ollenkaan hyvälle idealle. Toisaalta pilviä alkoi olemaan riittävästi, joten päädyimme pakkaamaan tavarat ja lähdimme suunnistamaan takaisin autoille. Sen verran kumpikin oli reagoinut ulvontaan, että mukana olevista valoista otettiin kaikki irti ja autoille päästyämme henkäisimme helpotuksesta. Reissu oli antoisa, mutta aavistuksen liian jännittävä.
Kuvauskalustona vanha tuttu Canon EOS 6D ja Irix Blackstone 15mm. ISO-arvot illan aikana 2500-4000, f2.8 ja 15-20s
-Pike
Vastaa
Operaatio pyrstötähti
Operaatio pyrstötähti eli komeetta C/2023 A3 Tsuchinshan-Atlas
15.10 ja 17.10.2024
Läntiselle taivaalle ilmaantunutta komeettaa mainostettiin “kerran elämässä” kokemukseksi ja sehän luonnollisesti kiinnosti ihan hirveästi. Komeetan monimutkainen nimi muodostuu kirjain-sekä numero-yhdistelmistä eli C /2023 tarkoittaa ei-periodista komeettaa, eli tämä ei enää palaa uudestaan nähtäväksi ja 2023 on vuosi, jolloin komeetta on löydetty. A3 ei ole paperikoko vaan merkitsee sitä, että komeetta on tarkemmin löydetty 1.-15.1. Tsuchinshan-ATLAS nimi tulee komeetan löytäneistä observatoriosta eli kyseiset tahot onnistuivat löytämään tämän komeetan samaan aikaan.
Komeettaa koetettiin ensin taivaalta suuremmalla porukalla 12.10, mutta illan pilvisyys kääntyi tukalaksi ja kuvauspaikkamme Raumalla meni tukkoon juuri ennen h-hetkeä. Jouduimme siis odottamaan komeetan kuvaamista vielä muutaman tuskastuttavan illan. Lopulta 15.10 sää näytti suotuisalta.
Pakkasimme Rikun kanssa tavarat ja suunnistimme Laitilan Särkijärvelle, missä länsitaivas on pimeämpi, kuin kotikylässä Salonkylässä, kohteen pitäisi näkyä valosaasteettomalta taivaalta paremmin. Ajatuksena oli saada kuvaan komeetta vesiheijastuksen kanssa, mutta aiemmin kiinteän laiturin vaihtuminen ponttoonilaituriksi oli lievä yllätys eikä se ollut hyvä asia. Alusta nimittäin oli kiikkerä eikä se näin ollen toimisi pitkissä valotuksissa. Lisäksi tuuli niin paljon, että järvi oli kareilla. Emme antaneet näiden seikkojen masentaa kuin hetkellisesti ja päätimme jäädä kytikseen, laiturin päässä oli hiekkarannalle jatkuva tukeva puinen kävelytie (paljastui kylläkin jälkikäteen, että sekin notkui jos toinen bongari yhtään liikahti eli osa kuvista epäonnistui). Tätä seikkaa emme huomanneet pimeässä eikä sitä tullut edes ajatelleeksi, koska alusta tuntui todella tukevalta. Näistä asioista oppii jatkoa ajatellen hurjasti. Lisäksi allekirjoittaneen Canon 100-400 lintuputki ei ole ihan valovoimaltaan (f5-5,5) suunnattu taivas ilmiöiden bongaamiseen, mutta niillä varusteilla mennään mitä on saatavilla ja kukin tekee aina parhaansa, näin minulle opetti monta vuotta sitten Juha Ojanperä. Stella Arcti-palkintorahoista nelisen vuotta sitten ostetut kiikarit saisivat tulikasteensa samalla, sillä nyt niitä todellakin tarvittaisiin. Vanhat kiikarini ovat niin kuluneet ja naarmuiset, että ne ovat kotona lähinnä koristeena ja eräänlaisena muistoesineenä.
Riku oli myös kätevänä ja osaavana tehnyt kaukoputkeen tarkoitettuun etsimeen kameran salamakenkään kiinni tulevan pään. Näin komeetan löytäminen kuviin olisi helpompaa. Kummallakaan ei tullut mieleen, että komeetan pyrstö oli huikaisevan pitkä eli 100-400mm olisi jopa ahdas ja lintuputken valovoimattomalla linssillä tarkennuksen vaikeus. Lisäksi luulimme lähtevämme bongaamaan jonkunsortin utupullaa, mutta komeetan näkyminen selkeästi iltataivaalla ilman kiikareita hämmensi pakkaa niin sanotusti ihan vietävästi ja lopulta rannalla oli kaksi paria hämmästyneitä ja hyvin, hyvin suuria silmiä.
Odotimme Särkijärvellä komeetan näkymistä, aika kului haravoidessa taivasta ja kertomalla taas luokattoman huonoja vitsejä. Taivas pysytteli vaaleana melko kauan-tai siltä se odottaessa tuntui! Ehdimme odottaessa näkemään nätit, vaaleanpunertavat hämäränsäteet. Ja sitten taas odotimme. Ja odotimme vähän lisää. Välillä täytyi käydä kävelyllä, että veri kiertäisi jaloissa, oli nimittäin ihan pahuksen kylmä ja pureva tuuli pahensi entisestään asioita. Yleensä Riku bongaa meillä himmeämmät kohteet ensin taivaalta, mutta nyt sen teki allekirjoittanut. Riku oli käymässä autolla ja haravoin taivasta vahtivuoroni ajan, kunnes yhtäkkiä taivaalta hahmottui utumainen ilmestys-,tuon oli pakko olla komeetta!
Samassa iski ajatuksiin kovan luokan muistoa, 13-vuotiaana olin säästänyt lapsilisistä kokonaisen vuoden rahaa kiikareihin, koska Halleyn komeetta oli tuolloin tulossa näkyville vuoden ollessa 1986. Sekunnissa palasin Särkijärveltä lapsuuteeni ja muistin elävästi tilanteen kaukaa vuosien takaa. Edessä oli silloinkin jännittävä ilta ja tuttu kolmikkomme oli lähdössä komeettajahtiin silloisessa asuinpaikassani eli Harjavallan Pirkkalassa. Bongausporukkaan kuuluivat allekirjoittaneen lisäksi tuolloin Kari Laihia ja edesmennyt isäni Rainer Koski. Käsissäni oli tuolloin itse ostamani tuliterät kiikarit ja niiden avulla pääsin näkemään ohitse kiitävän upean komeetan kookkainen pyrstöineen. Muistan aina hetken, kun komeetta tuli kiikarien avulla kunnolla näkyville. Tuijotin ilmestystä kädet jännittyneesti täristen. Koko pieni joukkiomme taputti ja hihkui. Nostin kiikarit uudestaan silmilleni ja ihailin komeettaa, se teki nuoreen tyttöön syvällisen vaikutuksen. Se näytti olevan ensin niin kovin kaukana ja seuraavaksi kiikarien avulla taas niin lähellä, että olisin voinut ojentamalla käteni koskea komeetan pyrstöön. Muisto oli niin elävä, että silmäkulma kostui. Ikävä iski täydellä voimalla ja tunsin miten itku alkoi olemaan lähellä. Voi isä, kumpa olisit täällä ja saisit jakaa tämän hetken kanssamme. Palasin viimein takaisin todellisuuteen, kun sormenpääni alkoivat nipistellä viimasta. Kädet väsyivät nytkin kiikareiden painoon ja niitä oli pakko lepuuttaa. Samalla huikkasin niin, että Särkijärvi kaikui Rikulle “komeetta näkyvissä!”
Komeetta sijaitsi korkeammalla taivaalla mitä odotin ja yritin hahmottaa, missä kohtaa se sitten taivaalla on, että löytäisin sen uudestaan kameralla. Riku tuli puolijuoksua autolta ja ojensin kiikarit hänelle, samalla yritin suunnata täpöille zoomattua objektiivia kohti komeettaa. Ei onnistunut, kompastuskivenä on ollut aina seikka nimeltä “huono avaruudellinen hahmotuskyky” joka tuli jälleen kivuliaasti eteeni. Vähän jo kieltämättä lannistuin, enkö saisi yhtään kuvaa kohutusta komeetasta? Vaimonsa hermostuneen ja edelleen hieman itkuisen fiiliksen aisti myös Riku, joka otti samassa päättäväisesti ohjat siirtyen kameran taakse ja minä jatkoin komeetan pälyilyä kiikareilla kädet edelleen tunnehyökyaallon jäljiltä täristen ja kyyneleitä nieleskellen. Yhteispelillä olemme hoitaneet aiemmatkin vaikeammat ilmiöt “kotiin” ja niin kävi nytkin. Riku sai etsimen avulla komeetan nätisti keskelle kuva-alaa, ja seuraavaksi sain alkaa säätämään kameran asetuksia. Kun takanäytöllä lepäsi ensimmäinen sielläpäin oleva kuva komeetasta seurasi juhlallinen hetki ja hymyilimme sekä hihkuimme kilvan, olotilan vaihtuessa tyytyväisyyteen ja nauruun. Seuraavaksi paiskattiin yläfemmat, kuten teemme aina hankalan kohteen ikuistamisen onnistuessa. Hyvä meidän dynaaminen, pieni kahden hengen joukkueemme! Ottipa Riku lopulta kännykälläkin kuvan taivasvieraasta- ja kaiken lisäksi käsivaralta!
Mitä pimeämpää tuli, sitä paremmin komeetta näkyi. Tämä komeetta oli jopa aavistuksen vaikuttavampi kuin Halley aikoinaan. Ja se näkyi todella yllättävän hyvin, kiikareilla komeetta oli suorastaan jumalattoman kaunis. Komeetan eteen ilmaantui vastapyrstö joka jäi jopa kuviin vaikka objektiivini on varsin valovoimaton! Komeetan vastapyrstö näkyy komeetan ollessa nk.ratatasossa ja se koostuu raskaammista pölyhiukkasista, jotka lilluvat komeetan radalla. Suuri hämmästys oli se, että miten hyvin silmä hahmotti taivaalta etenkin komeetan jättimäisen pölypyrstön, joka oli majesteetillisen näköinen. Ihailimme ja kuvasimme komeettaa reilun tunnin, kunnes oli niin kylmä, että ajatus lämpimästä autosta sai kannatuksen.
Paluumatkalla pysähdyimme ja otin vielä muutamat matkamuisto-kuvat omasta kotikylästä, missä komeetta näkyi paremmin kuin odotimme, valosaaste olikin yllättäen hieman vähäisempää kuin yleensä. Harkitsin hetken toisen objektiivin vaihtoa kameraan, mutta sormet olivat lähinnä nippu jäätyneitä makkaroita eikä mitään holttia objektiivin hiplaamiseen löytynyt, joten annoin asian olla, jos tuuri käy niin ehtisin ehkä saamaan myöhemmin kuvat komeetasta myös Canonin kittilinssillä ja Irixillä-ihan vertailun vuoksi. Hyvillä mielin palasimme kotiin takan lämpöön ja sormetkin sulivat kun oli hetken niitä sisätiloissa lämmitellyt. Seuraavan kerran kohdetta yritettiin 17.10. Miten paljon komeetta muuttuisi tässä ajassa ja miten täysikuu tulisi komeetan kirkkautta verottamaan? Se jäisi nähtäväksi.
17.10. Ilta saapui kirkkaana ja Kuu loisti täydellä kirkkaudellaan valaisten niin maiseman kuin komeetankin. Tällä kertaa komeetan bongasi ensimmäisenä Riku. Kohde löytyi kiikareilla hyvin, tarttui kuviinkin, mutta oli varjo aiemmin nähdystä. Ero oli todella iso. Ilmankosteus oli melkoinen ja tähdet tuikkivat levottomasti, näkyvyys ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin 15.pvä vaikka sää oli pilvetön.
Hauska ja erilainen kuvauskohde komeetta silti oli ja muutama tunti kului lähes huomaamatta. Ruska oli edelleen nätti kuin possu pienenä ja sain haluamani kuvat, joten on syytä olla tyytyväinen! Muutama nätti sommittelu meni sen sijaan poskelleen, koska tuuli heilutteli etualan vaahteran sekä todella myöhään kukkivan ruusun epäselviksi yhtä kuvaa lukuunottamatta. Pelkäsin hieman myös korkeiden isojen tuottamaa kohinaa, mutta sitä oli kuvissa vähän. Korkeammat isot olivat käytössä sen vuoksi, että valovoimaa ei näillä objektiiveilla ole ja halusin etualan ruskan (ja ylipäänsä maiseman) näkyvän. Kun komeetta painui iltayhdeksän maissa alemmas, sen pyrstökin hävisi utuun ja kuutamon kovaan valotehoon. Täytyy sanoa, että kannatti ehdottomasti olla liikkeellä 15.pvä, 17.pvä komeetta oli paljon, paljon himmeämpi eikä läheskään niin vaikuttava ilmestys, mutta olihan tuo hauska ja erilainen ilta siitä huolimatta, kohde oli kerrankin jokin muu kuin Linnunrata tai revontulet 😉
Komeettoihin liittyvät asiat eivät ole vielä järin tuttuja, joten lopuksi kiitokset Matias Takalalle tekstin oikoluvusta ja korjauksista!
-Pike
Kuvia komeettajahdeista, ensimmäiset neljä kuvaa Canon 6D ja Canon 100-400mm
Canon EOS 6D, Canon 24-105mm 17.10.2024
Laajakulmalla (Irix Blackstone 15mm) 17.pvän illan komeetta jäi aavistuksen liian pieneksi
Vastaa
Kirkkaita taivaita
26.-27.9.2024
Yö alkoi tuulisissa ja ”yllättävästi” jälleen pilvisissä tunnelmissa. Yöllä meille Länteen oli kuitenkin povattu selkenevää. Olin hieman epäilevällä kannalla asian suhteen, tilanne taivaalla näytti melko lohduttomalle. Revontuliarvot alkoivat paranemaan pimeää kohti, joten aikaa tappaakseni lojuin sohvalla kirjaa lukien ja väliin vilkaisin kännykästä revontuliarvoja. Seuraamani sivuston eli Virmalisedin kaavio oli kellan-oranssi eli todennäköinen kuvausreissu olisi edessä, kylläkin tuulen tuiverruksessa. Tuskailin tuulta aviomiehelleni Rikulle. Riku totesi siihen ykskantaan, että entäs ladon edusta vakiokuvauspaikassa? Tosiaan! Kun mietin alueen sijoittumista tuulen nähden, se voisi olla hyvä, suojaisa paikka. Etelästä ja väliin kaakosta puhaltanut navakka puhuri jäisi näin ollen ehkäpä metsäisen, mäkisen kumpareen sekä vanhan ladon taakse.Yhdeksän maissa illalla oli aika ottaa pa-indeksi eli piha-alueindeksi, joka kertoi tähtiä näkyvän, mutta pilviä seilasi taivaalla edelleen liikaa revontulien näkemistä tai kuvaamista ajatellen. Juuri tuossa tilanteessa tuuli oli hyvä juttu, koska pilvet liikkuivat taivaalla aika kyytiä, joten luonnollisesti mahdollisuus aukkopaikalle kasvoi. Revontuliarvot olivat tässä kohtaa ihan kohtalaiset ja Virmalisedin kaaviot alkoivat mennä punertaviksi, joten pakkasin kimpsut ja kampsut Hitsiin ja huhuilin Rikulle lähteväni. Riku kailotti perääni “kirkkaita taivaita” joka on revontulia kuvaavien normaali tsemppilause kanssakuvaajille, kun tohina taivaalla on mahdollisesti käynnistymässä.
Ladolle vievä tie on aika huonossa kunnossa, joten autoa säästääkseni en ajanut sinne heti, vaan kävin aukealla pellon laidalla olevassa liittymässä tähyämässä, onko ylipäänsä mitään järkeä jäädä tuiverrukseen kytikselle. Päästyäni perille kuvauspaikan läheisyyteen oli taivas käytännössä edelleen tukossa, mutta tähtiä pilkotti rakopaikoista jotka olivat suurenemaan päin ja samalla myös revontulikaari iski silmää pilvien välistä. Kameran ja revontulien välissä näytti olevan vain leegio yläpilviä. Katsoin autossa istuessani kännykältä Ulvilassa sijaitsevaa Porin Karhunvartijoiden Karhukameran välittämää kuvaa ja totesin, että mukavan kokoinen kaari olisi näkyvissä, mikäli pilvet suostuisivat meillä väistymään. Ensimmäinen revontulinäytelmä jäi suureksi pettymyksekseni kuitenkin pilvien taakse. Päätin tässä välissä vaihtaa paikkaa, koska tuuli oli todella kova puuskissa, jopa vaarallinen jalustan pystyssä pysymistä ajatellen ja perspektiivit olivat liian tuttuja. Eikä moinen puhuri tehnyt minullekaan hyvää vaan kylmyys puski vaatteiden sisälle, kolmoishermon alueelle ja niskaan kaikesta vaatetuksesta huolimatta. Ajoin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti vajaan puolen kilometrin päässä sijaitsevalle ladolle ja jätin navakan puhurin onnistuneesti metsäisen mäen taakse. Paikkavalinta oli kunnossa, nyt tarvittaisiin enää sitä kuuluisaa kirkasta taivasta! Niinpä jäin odottamaan pienimuotoista ihmettä.
Kannatti jäädä kytikseen. Yhdentoista maissa yöllä odottaminen palkittiin, pilvet väistyivät ja näkyviin tuli ensimmäisenä etelän ja lännen puoli taivasta ja ihana tähtipaljous. Suureksi yllätykseksi siinä taivaan puhdistumista odotellessa länsilounaan puolelle alkoi syttymään revontulisäteen tapainen, mutta se sijaitsi hieman orpona erillään revontuliovaalista pysyen paikoillaan. Pohjoisen ja idän puolella oli vieläkin pilviä, joten pystyin keskittymään tähän erikoiseen, yksittäiseen pilariin. Asetukset kamerassa muuttuivat lennossa normaalista revontuli kuvauksen asetuksista astetta rankempaan suuntaan eli otin kaiken irti rungosta ja objektiivista. En tiennyt onko kyseessä pelkkä revontulisäde vai hieman spessumpi ilmiö, joten kameran säädöt saivat nyt vaihtua, -ainakin hetkeksi. Himmeitä ilmiöitä kuvattaessa valovoima on ylivoimaa. Kohinaa tulisi kuvissa olemaan f2.4, Iso 6400 ja 20-25s asetuksilla. Ne ovat kuitenkin suositellut arvot heikompien ilmiöiden tallentamiseen. Revontulisäde pysyi paikoillaan uskomattomat 45 minuuttia muuttumattomana (kirkastuen välillä) ja edelleen pohjoisen puolella revontulikaaren edessä oli pilviä. Yritin puhkua ja puhaltaa niitä pois häiritsemästä, samoin muut Fb: ssä toimivan Etelä-Suomen revontuli-ja ilmiö kyttääjien ryhmän ihmiset, kunnes kymmenen minuutin joukko-hyperventiloinnin jälkeen taivas avautui…hyvin onnistuneesti puhalleltu ja puhkuttu!
Puolenyön jälkeen pohjoisen taivas viimein avautui paljastaen todella erikoisen näköisen kaaren, taivaalle oli syntymässä omegavyön tapainen ilmestys seuranaan sykkiviä, suuria revontuliläiskiä. Yhdessä vaiheessa näytti, kuin revontulikaaren yläosaan olisi hahmottunut heprean kielen aakkosia. Kaaria oli parhaimmillaan kahdesta kolmeen kappaletta ja sykkivät läiskät mukailivat kaaren yläpuolta syttyen ja sammuen. Edelleen korkea säde/ pilari sijaitsi lounaan puolella. Olipas vekkuli ja varsin sitkeä tapaus. Pyörin ympyrää pellolla ja otin kuvia. Idän puolella alkoi Kuu nousemaan ja samassa revontulikaari syttyi alalaidastaan kirkastuen nopeasti. Nyt se kehveli näytti puolestaan siltä, että joku olisi pureskellut kaaren alareunasta paloja pois. (Konsultoin muuten jälkikäteen Mad Aurora Ladies– messengerketjun ihmisiä ja etenkin ketjun naispoppoosta tuttua Kanadan kollegaani ja ystävääni Donna Lachia. Kyseessä oli ilmeisesti ”Harangen sektorin” revontuli-ilmiö, mutta koska olen luvannut pitää blogin suunnattuna normaalille taatelin tallaajaalle, en lähde tätä asiaa sen kummemmin avaamaan ja siksi toiseksi nämä hienommat jutut menävät itselläkin hilseen yli niin, että heilahtaa eli ei näistä sen enempää. Pidetään blogi nyt ja jatkossa simppelinä lukea ja ymmärtää). Vyön ”pureskeltu” alalaita eli sen verran nopeaan, että ISOt täytyi nostaa 6400, aukko pudottaa 2.5 ja ottaa sarja nopeita valotuksia, alkaen 2,5-5s, jotta revontulikaaren ”järsitty” osa jäisi terävänä kuviin talteen eikä venyisi tai suttaantuisi vihreäksi muhjuksi. Nostin myös kameran rungosta pykälän-pari kontrastia.
Joka tapauksessa tuolloin päätin uhmata tuulta hieman paremman maiseman vuoksi ja sain etualalle navakassa tuulessa kumartelevan viljapellon kastelu-urineen, joka sopi kuviin mainiosti. Revontulikaari nousi ylemmäs, alareuna kirkastui huimaa tahtia, mutta mikään ei valmistellut minua kirkkaaseen väriräjähdykseen, joka hetken kuluttua seurasi. Tiesin, että pian taivaalla mentäisiin eikä meinattu joten vaihdoin asetuksia kamerasta ja silti ensimmäinen ruutu kirkastuneista reposista ylivalottui täysin. Kontrasti mustaan, tummaan maahan oli huimaava ja hain asetuksia kohdalleen täydessä paniikissa revontulien kirkastuessa edelleen. Revontulien yläreuna hohkasi tummanpunaisena alaosan vihreiden värien vaihdellessa ja revontulivyön kiemurtaessa pimeällä, tähtikirkkaalla taivaalla. Näytelmä oli uskomattoman kaunista kuvattavaa sekä seurattavaa ja omasi kieltämättä varsin vinkeän näköisiä muotoja.
Hetken riehuttuaan reposet olivat käyttäneet tältä erää kaiken energian ja näytelmä rauhoittui hienoiksi, lepattaviksi revontuliksi, jotka käyttäytyivät kuin kynttilän liekit sananmukaisesti lepattaen ja pyrkien nousemaan ylemmäs kohti zeniittiä eli taivaan lakea. Tätä kohtaa en valitettavasti kuvannut, vaan siirryin jalan takaisin tuulensuojaan. Lopulta alkoi taivaalla nk. discovalo-vaihe eli revontulien laajamittainen sykintä, se on joka kerta ihan henkeä salpaavan upeaa seurattavaa ja eräs allekirjoittaneen lempimuodoista. Tuolloin suuria, vihreän-vaaleanpunertavia läiskäryhmiä syttyy ja sammuu aiemmin taivaalla sijainneen revontulikaaren alueille. Seurasin taivaallista discoilua tanssahdellen tulien tahtiin vielä hetken, mutta lopulta oli pakko pakata edelleen tanssien tavarat ja suunnistaa kotiin, seuraavana aamuna olisi velvollisuuksia hoidettavana ja kello soimassa.
Ajoin tyytyväisenä kotiin, kerrankin ajoitus pilviaukolla ja revontulilla täsmäsi. Näytelmä oli kaunista seurattavaa ja tällä kertaa paikoin hieman erikoisia yksityiskohtia täynnä, mieleen jäi parhaiten alareunastaan pureskeltu kaari-oli se sitten omegavyö tai jotain muuta.
Kamera ja linssi: Canon EOS 6D, Irix Blackstone 15mm. Normirevontuli kuvat asetukset ISO 1250-2500, f2.8-3.5, 5-10s, ”Omegavyö sahalaitoineen” ISO 6400, f2.8, 2,5-5s ja hauska, illan alun yksittäinen pilari ISO 6400, f2.5, 25s
Toivelistalle kirkkaita taivaita jatkossa!
-Pike
Kuvia illalta:
Yksi kommentti “Kirkkaita taivaita ”
Vastaa
Sähköisiä tunnelmia
[Tässä tekstissä kerrotaan kokeneen myrskyilmiöiden havaitsijan kuvausreissusta. Jos myrskybongaus kiinnostaa, mutta olet aloittelija, kannattaa muistaa, että myrskyjen havaitseminen läheltä on oikeasti vaarallista, ja on tiedettävä, mitä on tekemässä. Ensi alkuun kannattaa tutustua Ursan myrskybongareiden harrastusryhmän turvallisuusohjeisiin täällä sekä lukea Ilmatieteen laitoksen ohjeet ukkospuuskien varalle täällä.]
10.-11.8.2024 iltapäivä meni hermostuneesti jännittäen, syntyisikö meillepäin paljon povattua yösalamointia. Jännitys osoittautui melko turhaksi, koska Länsi-sekä Etelä-Suomi saivat niin järeän salamaryöpytyksen, etten muista ihan vastaavaa kokeneeni hetkeen. Pitkästä aikaa tuleva ukkosjahti jopa vähän arvelutti, nimittäin vain muutama vuorokausi ennen yön näytelmää sain päiväsaikaan muistutuksen siitä, miten vaarallista äkillisesti syntyvä salamointi voi olla. Lukijalle huomautus, että minulla ei ollut mukani kameraa tai jalustaa, joka voisi selittää helpommin sen, mitä seuraavaksi tapahtui. Aina edes se, että tiedät, mitä olet tekemässä, ei riitä. Vahinkoja voi sattua.
Kylätiemme on tuhdisti puuston ympäröimää ja lähin aukkopaikka puustossa sijaitsee noin sata metriä talostamme ja siksi olin lähdössä kävellen katsomaan miltä taivas tuona päivänä näyttää. Rankemmin satavia alueita oli kartalla kaksi, toinen Pyhärannan edustalla ulottuen meren yläpuolelle ja toinen pidempi nauhamainen alue Laitilan itäpuolella. Pyhärannassa syntyi satavaan alueeseen täysin yllättäen ukkostava alue joka salamoi melkein välittömästi. Pyhärannan edustalla lyönyt salama kulkeutui aina Laitilan Salonkylään asti, osuen portinpielessämme kasvavaan koivuun ja hypäten siitä allekirjoittaneen takaraivoon. Näin vain kirkkaan väläyksen ja samassa hahmotin miten koivun latvus heilahti ja yht’äkkiä ilma oli rätinää ja otsonin käryä täynnä. Hiukset nousivat kirjaimellisesti pystyyn ja seuraava asia, mitä tunsin oli takaraivossa tuntunut hetkellinen kunnon nipistys, eli sain kovan ja kivuliaan sähköiskun- jopa viidentoista metrin päässä oleva sähkömuuntaja räsähti. Tämä kaikki tapahtui muutaman sekunnin sisällä. Polvet menivät tapahtumassa veteliksi ja pysyin hädintuskin pystyssä. Kun havahtuin kylätieltä kyyryasennossa, niin ensimmäinen ajatus oli ”siis mitä ihmettä äsken tapahtui”?
Saamani terävä ja tuima, hiukan kivulias sähköisku oli salaman tuottama nk. sivuisku joka tuntui lähinnä siltä, kun takaraivoni olisi osunut sähköiseen paimenpoikaan. Mikäli isku olisi ollut suora, niin en kirjoittelisi tätä Tarinoita taivasalta blogia. Jonkin aikaa olotila oli myös vähän normaalia huterampi. Onneksi neurologisia oireita ei ilmaantunut jälkikäteen lisää,-salama vaan tyytyi tönäisemään allekirjoittanutta kuin muistuttaakseen miten tappava voima sillä halutessaan voi olla. Sähköiskun jälkeen suussani maistui joka tapauksessa viisi vuorokautta metalli ja takaraivo tykytteli. Suoranaista pelkoa ukkosiin tai salamointiin ei lähikontaktissa muodostunut, vaan tilalla oli uudenlainen kunnioitus. Tapahtunut oli aivan puhdas sattuma. Muistakaa aina olla varovaisia ukkosella ulkona liikkuessanne.
Mutta nyt takaisin itse myskyisän ja salamarikkaan illan tapahtumiin. Iltamme käynnistyi tuolloin joka tapauksessa hermoillen, sillä kutsumattomia vieraita eli alapilviä vaelsi taivaalla aivan liikaa. Taannoin tapahtunut sähköisku muistui myös mieleen vähän liiankin elävästi ja täytyy sanoa, että tuleva ukkoskytis jopa vähän hermostutti. Jännitysmomenttina ylimääräisien pilvien kanssa oli se, että näkisimmekö mitään muuta kuin mahdollista välkettä? Kävimme katsomassa Rikun kanssa myös kuvauspaikan sekä tulevan parkkipaikan maan kantavuuden valmiiksi, koska olimme lähdössä liikkeelle Rikun todella painavalla etuvetoisella pakettiautolla. Edellinen uppoaminen peltoliittymään 700kg kevyemmällä autolla joskus vuonna nakki oli aivan liian hyvin hyvin molempien muistissa. Nyt koeponnistimme vuoronperään jalkaisin tulevan parkkipaikan eli pellolle vievän liittymän. Se oli päivän sateista huolimatta kuin kivikovaa betonia ja pysyisi myös sellaisena, mikäli ei yöllä sataisi yhtään enempää. Sormet ristiin sen asian vuoksi, ajatus yöllä peltoon uppoamisesta uusintana ei ole kiva skenaario! Seuraavaksi kävimme vielä kotona syömässä, vaikka tuleva yö jännitti niin paljon, etten tahtonut saada palaakaan voileivistä nieltyä ja kaiken lisäksi herkullinen kinkkuvoileipä maistui edelleen hieman metalliselle…Syötyä oli aika vilkaista ukkostutkaa ja sitten vaan ristiä sormet, hengittää syvään, hypätä uudestaan autoon ja suunnistaa rohkeasti tulevaan kytispaikkaan. Rohkeudesta voidaan olla tässä kohtaa pariakin eri mieltä, mutta kentälle oli päästävä, rannikon yöukkonen on aina näkemisen ja kuvaamisen arvoista.
Emme ehtineet olemaan kauaakaan asemissa, kun etelän puolella merellä näkyneet alasinpilvet kävivät välkkymään, -mitään ääntä ei siis kuulunut, eli näkemämme välkehdintä oli kalevantulia sekä elosalamoita, ukkostavat alueet olivat todella kaukana. Lopulta kauan odotettu hämärä laskeutui ja etelän puolella olevat ukkospilvet välkkyivät jo parinkymmenen sekunnin välein, tahti vain kiihtyi mitä enemmän yötä kohden kuljettiin. Se ei kuitenkaan ollut vielä mitään verrattuna tulevaan.
Olin kuvaamassa etelän suuntaan ja Riku oli seuraamassa pohjoisen puolen taivasta toisella puolella tietä. Selkäni takaa kuului ”hei, täällä taitaa tapahtua kohta enemmän kuin etelän puolella, tutka väittää, että etelä on hyytymässä, mutta Porin puoli taitaa aktivoitua”. Ja toden totta näin kävi. Siirryin itsekin kytikseen kuvaamaan kohti pohjoista. Hieman myöhemmin Porin suunta pohjoisessa sekä Eurajoen suunta koillisessa alkoivat vilkkumaan kilvan. Elosalamoita, kalevantulia ja tavallisia salamoita välkytellyt pitkä pilvinauha ulottui Porista pitkälti Pyhäjärven eteläpuolelle ja yllättäen koko hässäkkä aktivoitui salamoimaan. Salamointi oli tiuhaa ja parhaimmillaan taivas valaistui peräti kymmenen sekunnin välein, väliin ukkonen murahteli ja jyrisi ollen lähimmillään viiden kilometrin päässä. Parasta illassa oli se, ettemme saaneet kuin kaksi vaivaista tippaa sadetta eli kuvauspaikan valinta meni kerrankin oikein! Puolen yön jälkeen tähdet tulivat näkyville, kun taivaalla sinnitelleet yläpilvet antoivat hetkellisesti periksi. Tähtitaivas ja kauas näkyvät vähän väliä valaistuvat korkeat pilvihuiput sekä alasinpilvet olivat uskomattoman komea näky elokuisessa tummuvassa yössä. Oli lähes taianomaista seurata non-stop salamointia, tähtiä ja samalla katsella Perseidien tähdenlentoja, joita vilahteli tummuneella yötaivaalla ihan kohtalaisesti tähdenlentojen maksimin eli pääyön lähestyessä.
Yön saldo oli lopulta yli 200 nähtyä salamaa, kalevantulta tai elosalamaa. Salamointi kesti yhteensä hulppeat viisi ja puoli tuntia ja kotiuduimme aamulla neljältä. Yöllä otetutut kuvat näyttivät jälkikäteen katsottuina melkoisen apokalyptisiltä. Öinen luontomutsin järkkäämä disco oli eräs parhaista yöukkosista, joita on elämäni ajalle mahtunut. Alkuyön kuviin oli tarrannut myös kaukaista salamointia, joka näkyy kuvissa pilvien valottumisena, kun lopulta sain värisäädöt kohdalleen. Tässä muuten yksi opetus-yrittäkääpä saada jo kuvaustilanteessa värilämpötila oikeaksi eli täsmäämään kuvattuun maisemaan! Ei tarvitse sitten jälkikäteen säätää kuvien lämpötilaa tietokoneella niin hirveästi…ja kun kehitin kuvia, niin yllätyin. Kuvista paljastui kehittäessä hyytävän näköinen ja todella pelottavan näköinen vyörypilvi, jota ei pimeässä mitenkään hahmottanut taivaalta. Onneksi näin tuon pilvihirviön vasta seuraavana päivänä. Aikamoinen yö kaiken kaikkiaan ja kuvasaldoon saa olla todella tyytyväinen.
Ja vastaisuudessa samankaltaisessa tilanteessa käyn katsomassa tilanteen kylätiellä autolla, en jalkaisin.
Illan kuvissa kamerana Canon EOS 6D ja linssinä Canon 24-105mm. Asetukset ISO 400-1600, f.3.5-7 5-15 sekuntia
-Pike
Kuvia hurjaakin hurjemmalta illalta sekä yöltä:
Yksi kommentti “Sähköisiä tunnelmia ”
-
Rita Dekite sanoo:
Hienot on hetket ja uskallusta tarvitaan. Upeat kuvat.
Vastaa
Pelkokerroin
Tarina sijoittuu yölle 17.-18.8.2024
En olisi uskonut pääseväni osallistumaan tämän yön revontulijahtiin, sillä aamulla yllättänyt Hortonin päänsärky kohtaus pahoinvointeineen päivineen oli todella kovaa luokkaa, 1-10 asteikolla 11. Vielä kahden maissa iltapäivällä kumartelin vessanpöntön puoleen, mutta sen jälkeen alkoi paluu elävien kirjoihin ja samalla varovaisen optimistinen valmistautuminen yölle. Aurinkotuulen nopeudet olivat jälleen niin kovat, että mittarit loimottivat punaisella kuin joulupukin muorin kolttu tai Petteri-poron nenä. Siispä akut laturiin, muistikortit tyhjiksi ja sitä rataa. Allekirjoittaneella kiitokset tämän yön lähes päättömän vipeltämisen mahdollistamisesta menevät lääketeollisuudelle, joka on löytänyt,-jos ei nyt ihan ratkaisua niin helpotuksia ja ”katkaisuhoitoa” sarjoittaiseen päänsärkyyn eli Hortoniin. Kaikki kunnia neurologilleni, Imigranille ja Emgalitylle!
Pohdimme Rikun kanssa jälleen kotipihallamme olevalla laavulla kahvitaukoa viettäessämme tulevaa kuvauspaikkaa. Päivällä oli Laitilassa ollut lämmintä ja tyyntä, joka yleensä tietää meillepäin ongelmia sumun kanssa. Edessämme oli yhteispäätöksellä paluu Siperiaan, jossa sumujen mahdollisuus on melko pieni ja valosaasteen määrä matala. Paikkavalinta meni nappiin, nimittäin valosaaste olisi häirinnyt todella hennon Sar-kaaren tapaisen ilmestyksen näkymistä myöhemmin. Edelleenkään siitä ei ole täyttä varmuutta, mikä hän tai ennemmin se oli kaariaan.
Päästyämme perille Siperiaan sää oli selkeästi kuivempi kuin Laitilassa, ilmankosteutta oli, mutta näkyvyys oli yllättävän hyvä eivätkä taivaankannelle perä perää syttyneet tähdet tuikkineet kovin levottomasti, ilmakehä oli siis aika rauhallinen. Päätin jälleen käydä jalkaisin pyörähtämässä ylempänä Kokonkallioilla. Patikoin melko kiirettä kohti havaintopaikkaa ja kivisiä portaita, jotka vievät ylös kalliolle. Jotenkin oli hauska ajatus, että reilu sata vuotta sitten olisin kävelyn sijaan joutunut uimaan havaintopaikkaani. Niin se maailma ja maisema vaan muuttuu. Tutut, kiviset rappuset ylös harpottuani kallion päällä odottivat sommittelua muinaiset kivilatomukset sekä käkkärämännyt. Jos jotain paikkaa voi rakastaa yli kaiken, se on juuri tämä. Ainut miinus on se tosiseikka, että hirviä alueella piisaa, joten myös yökötykset nimeltä hirvikärpäset ottavat alueen syksyllä haltuun n.kuukaudeksi, jolloin paikkaan ei ole meikäläisen hermoilla mitään asiaa. Panikoin hirvikärpäsiä päiväsaikaankin, joten yön sylissä oleskellessa ne ovat hyvin epämieluisa yllätys, eli tämän öinen keikka olisi viimeinen hetkeen ja samalla aikamoinen pelkokerroin, ensimmäiset hirvikärpäshavainnot oli Läntisessä-Suomessa tehty.
Odottaessani revontulien voimistumista ja setin alkamista haravoin otsavalolla ympärilleni. Alueen kallioissa on hauskoja, pystyjä pintoja ja lähes viivasuoria yksityiskohtia. Ilmiö nimeltä deformaatio on muokannut alueen kiviainesta niin, että lukuisia osioita kalliosta oli mennyt keskeltä halki ja kallion toinen puoli on jäänyt maan päälle koholleen ja sileät, paikoin yli metrin korkeat suorat kivipinnat erottuivat maisemasta selkeästi, mutta niiden vastapuolen kiviaines oli kadonnut kuin maan nielemänä ja jälkiä jättämättä. Ne löytyisivät ehkä jalkojeni alta muutaman metrin syvyydestä- tai sitten syvemmältä. Aikamoinen muljaus maaperässä on muinoin vallinnut, lieko asialla sitten ollut tulivuori, maanjäristys tai jopa meteoriitti? Jotain mullistuksia alueella joka tapauksessa on sattunut. Alueelta löytyneet pegmatiitti onkalot kallioissa muistuttavat hiidenkirnuja, mutta ne ovat sulaan ainekseen syntyneitä ilmakuplia, joiden seinämistä tapaa kiteytyneenä pieniä, omamuotoisia maasälpä- sekä kvartsikiteitä. Geologisesti alue on siis hurjan mielenkiintoinen. Ihmiskunnan asutus ei ole tänne saakka tullut alkeellista metsästysmajaa lukuunottamatta ja näkyvissä ei ollut yhden yhtä keinovaloa ja Rauman satamankin valot jäivät hienosti korkeimman puuston taakse.
Samassa ajatustulvani keskeytti aavistuksen ällöttävä asia. Kuulin liiankin tutun surahduksen ja samassa ohimolleni laskeutui jokin, joka lähti ryömimään. Voi himskatti, hirvikärpänen! Siinä kärpäsen kanssa painiessani tulin valottaneeksi otsavalolla vahingossa kuvan etualan, joka ei lopulta näyttänyt yhtään huonolta, joten hyödynsin valoa myös myöhemmin ”maalaamalla” otsavalon avulla etualan pittoreskejä mäntyjä paremmin näkyville. Kerrankin hirvikärpäsestä oli jotain hyötyä! Pääsin onneksi kärpäs-ällötyksestä eroon hetken räpiköityäni ja ohimon tukkaa nypittyäni. Hieman epämiellyttävä olotila täytti ajatukset, puusto tuntui olevan nyt liian lähellä ja hirvikärpäsen kehvelit pystyvät lentämään, koska ilma oli täysin tyyni. Ja kyllä-ne lentävät myös öisin! Kalliolle kiipustaessa oli tullut väkisinkin pieni hiki, joten nyt toimin magneettina noille lentäville hirvityksille. Niinpä otin jalustan sekä kameran kainaloon poistuin takavasemmalle kallion korkeimpaan kohtaan, jossa puustoa ei juuri ole ja sain olla siellä onneksi rauhassa. Kuvakulmat jäivät näin toimien hieman ahtaiksi, mutta pääasia oli saada kuvata ilman älytöntä pelkokerrointa. Kun hiki laskeutuisi, en ehkä houkuttelisi hirvikärpäsiä enempää kimppuuni. Riku jotui kallioiden alapuolella samaan tilanteeseen eli hirvikärpäsen kohteeksi. Ei kuulemma ollut mukava kohtaaminen pimeässä, vaikka Riku sietää huomattavasti paremmin noita lentäviä peijakkaita paremmin kuin meikäläinen. Ilmankos olin kuulevinani auton oven paukahduksen ylös kalliolle. Ei kestänyt pokka aviomiehelläkään. Reposet olivat sitten lopulta houkutelleet Rikun autosta pihalle.
Revontulet alkoivat näkymään kunnolla puoli kahdentoista maissa ja jälleen näytelmä alkoi idän ilmansuunnalta, melkoisen korkea revontulikaari tervehti kyttääjää edelleen todella valoisalta taivaalta. Tänä yönä saimme kokea sekä nähdä jänniä juttuja ja todella värikkäät reposet, punaista näkyi silmällekin hienosti. Lisäksi tuli bongattua oranssit revontulet, jotka ovat melko harvinainen näky. Tällä kertaa oranssia sävyä ei aiheuttanut edes vahingossa valosaaste, nimittäin oranssina hehkuvat taivaan tulet sijaitsivat lännessä, jossa on pelkkää pimeää merta ja vain muutama kesämökki.
Toinen jännä huomio oli omituiset äänet, joita kuului illan ja yön aikana. Revontulien taustalla esiintyi outoa sirinää etenkin revontulien sykintä -sekä läiskien havainnointi vaiheessa, ikään kuin meidän sekä revontulien välissä taivaalla olisi taivaalla käynyt sähkömoottori tai osa äänistä olisi ollut voimakkaita heinäsirkkojen ääniä. Heinäsirkkoja (ja puhumattakaan sähkömoottoreista!) ei alueella ole ollut aiemmin, joten ainut mahdollisuus äänien aiheuttajiksi olivat revontulet! Kartalta tarkasteltuna sähkölinjoihin oli matkaa kilometri ja lähijärvelle saman verran, lisäksi sirinä, surina sekä paukahdukset kantautuivat eri ilmansuunnista missä sähkölinjat tai järvi ovat, eivätkä voineet olla mitenkään ihmisen tuottamaa, ne kun tuntuivat tulevan nimittäin suoraan pään yläpuolelta sekä pohjoiselta puolelta taivasta. Myös muutama kovempi pamahdus (kuin taas tykillä olisi ammuttu) kantautui höystämään yötä. Ihmettelimme aavistuksen näitä ääniä yöllä, mutta sen enempää ne eivät puheeksi tulleet. Muistin koko homman vasta seuraavana päivänä, kun ystäväni f-book sivuilla pohdittiin yöllä vallinnutta vekkulia äänimaailmaa. Mitä yöhön tulee, lopulta tumppasin pelkoni hirvikärpäsiä kohtaan, enempää niitä ei harhaantunut tukkaan kuin se yksi onneton joka rangaistuksena revontulikuvaajan häiriköinnistä menetti siipensä ja tipahti kalliolle.
Loppuyön kuljin onnesta soikeana sommittelemassa historiallisen alueen käkkärämäntyjä revontulien hulmutessa verkkaisesti taustalla sekä ihmettelin öistä äänimaailmaa. Ääniä oli tarjolla todella paljon laidasta laitaan. Edes susien ulvonta ei häätänyt tällä kertaa allekirjoittanutta autolle. Äänet kuuluivat läheiseltä suoalueelta jääden onneksi sinne, ilmeisesti sudenpennut harjoittelivat ulvontaa äänenmurroksineen. Lisäksi äänessä oli kilvan lehtopöllön poikasia. Lehtopöllö vanhemmat yrittivät näyttää huhuilu mallia ilmeisen epätoivoisesti ja jälkikasvu seurasi parhaimman mukaan perässä, välillä kuului ”huuuun” lisäksi selkeää nikottelua-mitenkäs se lajille ominainen kutsuääni nyt menikään? Lepakoita lenteli ympärillä ihan kiitettävästi ja välillä se suhahtivat vähän turhankin liki, tukka miltein heilahti paitsi ettei Rikulla ole tukkaa, joten lippis heilahti. Lähijärven joutsenet olivat levottomia ja niiden siipien pauke sekä kutsuhuudot kuuluivat todella hyvin korkealle kalliolle. Oli tyyntä ja äänet kuuluivat paikoin niin hyvin, että olisi ajatellut järven sijaitsevan lähempänä, kuin se todellisuudessa oli. Välillä kuului, kun joutsenet lähtivät jostain tuntemattomasta syystä lentoon (revontulien äänet, voisivatko ne osaltaan selittää joutsenten levottomuutta?) Äänimaailma oli joka tapauksessa jotain mielettömän komeaa ja vähän paikoin jännittävääkin kuunneltavaa. Lehtopöllön poikasien äänitreeni etenkin sai hymyn leviämään kasvoille, ne kuulostivat hupaisilta.
Tällä kertaa Siperian kallioilla pääsi liikkumaan todella hyvin, sammal oli kuivunut edellisen käyntimme jälkeen eikä välitöntä liukastumisvaaraa ollut,- toki varovainen sai olla ja otsavalo oli jälleen pakollinen. Mutta voi varjele, kyllä nyt reposkyttääjiä taas hemmoteltiin! Ja mahtavinta oli se, ettei pilviä ollut lähimainkaan! Ilmankosteus nousi kovemmaksi vasta puoli kahden aikaan yöllä haitaten hennoimpia reposia. Etelän puolella killitellyt uskomattoman kirkas Kuu hävitti taivaalta vielä matalallakin ollessaan himmeimpiä tulia ja vaikeuttaen aavistuksen samalla suunnalla näkyneiden repojen havaitsemista.
Öisessä näytelmässä taivaalla oli myös jotain vekkulia. Jänniä revontulisäteitä näkyi 23.36 ensin idän-koillisen puolella aktiivisen revontulivyön laidalla / joukossa sekä klo 01.05 lounaan puolella pääkaaren alapuolella. Oikeastaan niitä voisi luonnehtia ulkonäöltään kampaviinereiksi. Järin tieteellistä artikkelia ei tästä saisi nivottua eli meillä oli siis leijuvia kampaviinereitä taivaalla? Todennäköisesti ne olivat revontulisäteitä, mutta aavistuksen merkillisen näköisiä ja hieman oudossa paikkaa revontulivyötä.
Kun aktiivisin revontulien tanssi oli ohitse, alkoi nk. palautumisvaihe ja reposet vetäytyivät vauhdilla pohjoiselle taivaalle. Ennen poistumistaan takavasemmalle revontulet kertoivat, että katsojalle saattaa olla tulossa eteen jotain oudohkoa ja aktiivisen revontulikaaren alapuolelle ilmaantui sykkivä läiskä. Siinä kohtaa olin skarppina ja katseeni haravoi lännen, etelän sekä idän ilmansuuntia. Arvot olivat niin kovat, että niiden yhteyteen saattaisi syntya taivaalle jotain harvinaista muotoa. Aikani taivasta silmättyäni alkoi näkymään lännen puolella lisää sykkiviä läiskiä ja suuntasin kamerani visusti niiden suuntaan. Säädin ISO-arvoja aina niinkin hurjaan lukemaan kuin 6400, aukko sai olla 2.8 ja valotusaikaa muutin pidemmäksi-aina 15-20 s asti. Ja se kannatti. Etelän puolelle taivasta kurkotti vaalea kaari, jonka kamera näki punaisena, eli paikan päällä tuomitsin sen ensin väärin perustein Ragdaksi, jota se ei ollut. Se ei myöskään täyttänyt SAR-kaaren kriteereitä. Näin ollen taivaalle syntynyt kaaren tapainen oli jokin muu, ehkäpä jotain uutta ja tunnistamatonta kenties? Hailakan kaaren seuralaisena oli pitkänomaisia venyneitä, vihreitä läiskiä, jotka imitoivat tavallista revontulivyötä muuten hyvin, paitsi että nämä läiskät syttyivät sekä sammuivat perä perään taivaalla jääden kuviin revontulivyön tapaisena. Kerrankin pystyin nostamaan ISOt ilman, että koko helahoito ylivalottuu, kiitos kuvauspaikan pimeyden. Harvinaisuudet Sar, Steve, Ragda tai tänä iltana näkynyt kysymysmerkki-muoto tarvitsevat ehdottomasti suuremmat ISOt tallentuakseen taivaalta. Ja taas pitää muistaa, että Steve tai Sar eivät ole revontulimuotoja, vaan hengaavat itse pääosan näyttelijöiden eli repojen kanssa, ne ovat siis eräänlaisia groupieita eli bändäreitä 😉
Lukija ehkä huudahtaa tähän väliin huolestuneena ”entäs kuvien kohina noin korkeilla Isoilla?!” Näissä kuvissa kyseessä on mahdollinen tutkimusmateriaali, ei kannata stressata kuvaan syntyvää kohinaa, -sillä ei ole mitään merkitystä. Suurilla Isoilla on vain ja ainoastaan tarkoitus saada esille hennomman ilmiön rakennetta, mahdollista liikkumista sekä väriä. Näillä kuvilla ei ole tarkoitus kilpailla, ne ovat tarkoitettu puhtaasti mahdolliseen tutkimuskäyttöön. Jos taivaalla on jotain outoa tai poikkeavaa, unohtakaa revontuli kuvien normaalit asetukset. Nämä ilmiöt vaativat ennemmin yli- kuin alivalotusta.
Punertava kaari syntyi mielestäni selvästi sykkivästä läiskästä, joka puolestaan sai alkunsa irtoamalla normaalista revontulikaaresta klo 23.49 luoteen ilmansuunnalla. Klo 00.18 hahmottui taivaalle ikäänkuin kaksi vierekkäistä kaarta, toinen vihreä ja toinen hennomman punertava, ilmankos mielessä kävi ensimmäisenä Ragda. Kuin kirsikkana kakun päällä lännen puolella taivasta möllötti toinenkin aavistuksen poikkeava revontulimuoto-vaaleanpunertava, emittoitunut ja välillä säteisenä käynyt läiskä, joka näkyy kuvissa ylikirkkaana alueena, jos sitä pitäisi kuvailla tarkemmin niin voisi sanoa että taivaalla oli eräänlainen sykkivä ”utupulla” (Mainiota. Illan ja yön saldona olivat siis leijuvat vihreät kampaviinerit, jokin punainen nauha ja vaaleanpunertava-oranssinkukertava utupulla…)
Välillä emittoitunut utumainen alue näytti sykkivältä läiskältä, mutta värit olivat jotain aivan muuta kuin vihreää, mikä siis olisi normaalia. Silmin läiskä oli myös nähtävissä. Välillä se kirkastui-sammui-kirkastui-kävi säteisenä-sammui jälleen. Myös oranssit revontulet selkeästi viihtyivät utumaisen alueen lähettyvillä tai jopa ehkä syntyivät siitä? Olen nähnyt vastaavia utupullasia pari kertaa aiemmin kovemmilla tiheyksillä, mutta niistä yksikään ei ole ollut näin suuri tai kirkas kooltaan. Läiskä pysyi habitukseltaan läiskämäisenä utuna, n. 45 minuutin ajan käyden välillä säteisenä. Kun utu hävisi lopulta, niin sen jälkeen samaisen tilan taivaalla ottivat haltuun punaiset revontulisäteet sekä revontuliverho, jotka ovat ihan normaalia kamaa taivaalla. Suoraan pään yläpuolella kamera ei nähnyt kuin hennon koronan ja aavistuksen punaista. Ihan niin räväkät nämä repolaiset eivät olleet, mitä edelliset, mutta siitä huolimatta taivaalle riitti värejä sekä muotoja toinen toisensa perään. Nyt huomasi myös käytännössä, miten paljon bz-nimisen arvon nousu plussalle vaikuttaa, mutta muiden lukemien ollessa kovia, tämänkertainen bz- arvon huononeminen aiheutti lähinnä sen, että taivaan tulet olivat maltillisemmat ja rauhallisemmat eikä ihan hullua korona tykitystä päässyt keskitaivaalle syntymään. Luulisin, että nämä nähdyt varsin reippaat revontulet mahdollisti ihan pahkeisen kovat tiheydet, jotka olivat reilusti yli 20, jopa paikoin 60, kun normaalit tiheydet ihan hyvässäkin revontulisetissä saattavat olla pikkuisen alle tai yli 10. Nopeudet olivat muistaakseni 600km/s luokkaa. Punaista oli joka tapauksessa tällä kertaa paljon ja silmä erotti sen upeasti, kamerasta puhumattakaan! Sykkiviä läiskiä sekä sykkiviä revontulia näkyi eniten yhden maissa yöllä muun aktiivisuuden lopahdettua hieman ja niitä olikin sitten joka puolella.
Täytyy sanoa, että olipa aivan unohtumaton yö jälleen kerran. Ja erityisen tyytyväinen olen siihen asiaan, että pystyin ajamaan meno- ja paluumatkat ihan itse, Riku sai tyytyä apukuskiksi. Yön kuviin olenkin sitten enemmän kuin tyytyväinen, olen todella onnellinen, että pääsin kuvaamaan nämä reposet jälleen lempipaikkaani Laitilan ja Pyhärannan väliin jäävälle erämaa-alueelle, joka tosin ei ole suuren suuri, mutta ansaitsee erityisen paikan sydämessämme. Parhaiten illalta jäi mieleen utupullamainen revontuliläiskä, se oli todella hauska tapaus. Rikun illasta koostama video löytyy täältä. Pahoittelut kohinasta, timeläpsykät ovat opetteluvaiheessa Rikulla vielä 🙂 Ja muistakaa lisätä haviksenne kuvineen Taivaanvahtiin!
ps. pidin taannoin pienimuotoisen ”minustako revontulibongari”-nimisen luennon Laitilan Kirjastossa 20.8.2024. Luennon voi käydä jälkikäteen katsomassa täällä. Luento on suunnattu etupäässä aloittelevalle bongarille, mutta konkarit ovat yhtä lailla tervetulleita katsomaan sitä. Tervetuloa samalla Youtube-kanavalleni.
Kamerana yön riennoissa Canon EOS 6D ja Irix Blackstone 15mm. Asetukset: ISO 1600-6400, f2.8 ja 8-20s
Elämä ja ilmiöt, täältä tullaan viimeinkin!! Whhhiii 🙂
-Pike
Kuvia hurjan hienosta paikasta
Vastaa
…kyllä Siperia opettaa
12.-13.8 2024
Iltaa kohden vallitsi jännittynyt tunnelma. Iltapäivällä Suomen aikaa oli käynnissä G4 luokan revontulimyrsky ja yön laskeutumiseen ja hämärän saapumiseen aivan liian monta valoisaa tuntia. Istuimme aviomieheni Rikun kanssa kotipihallamme olevalla laavulla ja pohdimme illan kuvauspaikkoja, sään pitäisi selkiintyä. Toivottavasti revontuliarvot vielä säilyisivät kovina. Kuvauspaikan olisi suotavaa olla auki tänä yönä 360° ja se muodosti osan haasteesta, mutta lisähaastetta tulisi olemaan sumun muodossa päivän sateiden jälkeen. Viljapeltoja ei Laitilassa oltu tuolloin vielä puitu, joten kosteutta tuli riittämään ja liikkuminen olisi haaste sillä peltojen tallaaminen laajamittaisesti ei tulisi kysymykseen, se ei ole tässä kohtaa kautta enää järin kohteliasta. Olimme siis täydellisen tenkkapoon äärellä. Ja siksi toiseksi vilja on todella korkeaa ja öisin hyvin, hyvin märkää ja kastelisi vaatteet läpimäriksi hetkessä. Vaikka yötä kohden oli luvattu +13 lämmintä, ei silti huvittanut ajatus kokomittaisesta kastumisesta. Mietimme erilaisia kuvauspaikkoja ja vuoropuhelumme meni suurinpiirtein näin:
Riku: Mites Kaariainen?
Pike: Sumuriski, koska viljapellot ja alueen luonnollinen sumukone eli lampi. Tosin siellä olisi tie, missä liikkua. Mietintään.
Riku: Entäs Isomäki?
Pike: Ahdas, ei auki etelään eikä kaakkoon, hankalat perspektiivit jyrkän kallion vuoksi.
Riku: Varhokylän louhos?
Pike: Hyvä vaihtoehtoja, mutta Varhokylän alue on todella ahdas ja siellä on kuvattu niin useasti, nyt tekisi mieleni repäistä jotain uutta, mutta mitä ja missä? Tuijotimme hetken mykkinä kahvikuppejamme, sitten toisiamme ja taas kahvikuppeja ikäänkuin odottaisimme niiden ehdottava kuvauspaikkoja. Minuutin pohdinnan ja kahvikuppi-meditaation jälkeen kummankin pään yläpuolelle syttyi vertauskuvallisesti lamppu ja sanoimme yhteen ääneen innostuneina:”entäs Siperia?!”
Kyllä, se olisi todella nyt varteenotettava vaihtoehto. Muutama vuosi sitten vahingossa löytynyt laaja kallioalue metsästysmajoineen päivineen syvällä Siperian metsissä Laitilan ja Pyhärannan välissä olisi todella vaihtoehto, niinpä yhteistuumin ”lukitsimme vastauksen” ja aloimme valmistautumisen reissuun. Ainut mikä pelotti oli alueella majailevat hirvet ja niiden myötä hirvikärpäset, pimeässä kärpäs-ällötyksiin törmääminen ei kuulu suosikkeihin. Mikään ei häiritse kuvaamista niin kovasti, kuin hiuksissa tai paidan sisällä mönkivät painajaiset. Tästä reissusta muodostuisi väkisin pienimuotoinen pelkokerroin ja se asia piti hyväksyä, olimmehan menossa ehdoin tahdoin sorkkaeläinten ruokintapaikalle. Ei muuta kuin työntämään pelkoa taka-alalle, kuvaustarvikkeet kasaan, koko läjä autoon, eväitä mukaan ja n.21.45 lähdimme ajamaan kohti Siperiaa. Rauman tieltä näkyi usvaa ja nousevaa kosteutta peltojen yllä jo tähän aikaan, mikä on kieltämättä aikamoinen jännitysmomentti. Toivottavasti kuvauspaikka pysyttelisi ilman sumua.
Alueelle päästäkseen on ajettava loppupätkällä kaksi kilometriä hyvin vaihtelevassa kunnossa olevaa tietä, joten autovalinta oli selvä; lähdimme matkaan matkaan allekirjoittaneen nelivedolla eli Hitsillä. Tuttu tie tuntui hämärässä pidemmältä kuin normaalisti ja se oli paikoin lukuisilta aluetta ympäröiviltä suoalueilta tulvineen veden alla ja näki, että viime päivinä on satanut ja reilusti. Välillä auton ajovaloissa näkyi tien sijasta vellovaa mustaa humuspitoista vettä. Loppupätkällä tien tai oikeastaan polun keskellä kasvava korkea, liki metrinen heinikko lakoontui Hitsin keulan edessä ja olo oli kuin tutkimusmatkailijalla. Lopulta sukelsimme ruokintapaikan lähellä olevaan lehtipuista koostuvaan pitkähköön tunneliin ja huokaisin helpotuksesta, matkaa ei olisi taitettavana enää kuin parisataa metriä. Ja pienen ikuisuuden ryömintävaihteella ajamisen jälkeen metsästysmaja näkyikin auton ajovaloissa! Hienoa, täällä ollaan! Se oli heti yön ensimmäisen yläfemman paikka. Myöhemmin läpsyjä kertyi pino lisää, tosin siitä olimme tässä kohtaa yötä täysin tietämättömiä.
Perille päästyämme sumua ei onneksi alueella näkynyt, mutta joka puolella oli todella märkää sateiden johdosta ja ilma oli jopa aavistuksen raskasta hengittää, lähisoiden suopursujen haju leijui ympärillämme juovuttavan makeana. Ilma oli oudon tunkkainen ollakseen sateen jäljiltä. Nousimme autosta ulos vähän verryttelemään jalkojamme eikä kulunut kymmentä minuuttiakaan, kun keskitaivaalla alkoi näkyä liikettä. Alkuun epäilin silmiäni, mutta aivan oikein näin, reposia siellä vaalealla taivaalla tanssi. Tovin perästä idän sekä suureksi yllätykseksi myös kaakon ilmansuunnalle nousivat kuvissakin näkyvät ensimmäiset, vaalealla taivaalla näkyneet revontulipilarit. Revontulet alkoivat toden teolla näkyä n.klo 22.20 todella vaalealta taivaalta,- uskomatonta! Silmä poimi niiden liikkeen katsomalla ilmiön ohitse, mitään värejä ei vielä tuolloin näkynyt, oli vain vaaleaa huttua, joka väliin kirkastui ja koko taivas näytti olevan sykkiviä revontulia täynnä. No huh huh, kylläpä alkoi reippaasti. Itse kuvaamisen aloittamista jouduimme vielä odottamaan tovin, kunnes klo 23 pääsi alkamaan kameran kanssa veuhtomisen ihan urakalla. Kameran asetukset olivat vaikeita säätää taustavalon vuoksi, joten päädyin hetken räpellyksen jälkeen kompromissiin eli aukko f3,2, Iso 400 ja valotusaika 6 sekuntia. Korona kuvassa ISOt ovat f3.2, ISO 640 ja 5s.
Kuvasin näytelmää hetken metsästysmajan aukealla ja reposien hieman rauhoittuessa sekä taivaan hämärtyessä ajattelin lähteä käymään kallioalueella hieman ylempänä, jossa näkymät aukenivat parinsadan metrin kävelyn jälkeen esteettä joka puolelle. Mielessäni oli muutama sommittelu jotka ovat odottaneet toteutumistaan todella kauan, -miltein vuodesta 2016 asti. Aika pitkälti toteutusta on jarruttaneet vuosien aikaan ne tosiasiat, että allekirjoittaneen ”kaverit” eli Hortonin päänsärky ja kolmoishermosärky ovat molemmat kiitettävästi rajoittaneet aina näihin päiviin saakka liikkumista ja yleisesti myös jaksamista ja torpedoineet harrastamista liikaakin. Nyt kun lääkitykset ovat suurin piirtein kohdallaan on latu ollut viimeisen reilun puoli vuotta niin sanotusti vaihtelevasti vapaa ja olen pystynyt valvomaan, ajamaan ja kuvaamaan erilaisia luonnonilmiö näytelmiä. Ja aina lähden tien päälle kun olotila on hyvä, koska huonoja päiviä tulee edelleen. Mutta nyt pääsimme reissuun, se tuntui suorastaan juhlavalle ja ennenkaikkea olin todella onnellinen, kestohymy loisti kasvoillani 🙂 No vähemmästäkin, Riku tuumaili. ”nyt hus siitä toteuttamaan unelmaasi” sanoi Riku. Riku jätti selän nikaman pari vuotta sitten sattuneen murtuman vuoksi kalliokiipeilyn (tai oikeammin kallioliukastelun) väliin jääden autolle taltioimaan reposia- ja ehkä hyvä näin. Allekirjoittaneella on selkä melko kunnossa, mutta kiipeily livettävällä kalliolla oli kamerarepun ja jalustan kanssa todella raskasta ja mietin, mahtaako lonkan kuluma kestää liukastelua. (Kestihän se, mutta hieman jälkeenpäin ryökäle huomautteli asiasta)
Hivuttautuessani kohti havaintopaikkaa katseeni haravoi kiiltelevän kallion pintaa, joka oli sanalla sanoen ihan järkyttävän vaarallinen ja ah niin mielenkiintoinen. Metsästysmajaa ympäröivät kalliot koostuvat pääosin pegmatiitista sekä tutusta rapakivi-nimisistä kivilajeista, saattaapa joukossa olla hieman tonaliittiakin. Maisema antaa retkeilijälle paljon sisältäen esihistoriallista merenrantaa ja erikoisia, osin outoja kivilatomuksia sekä aina kivikaudelle sijoittuvia hautaröykkiöitä joita on siellä täällä maisemassa. Lisäksi paikasta on louhittu hyvin pieneltä alueelta 1800-luvun lopulla sekä 1900-luvun alkupuolella rakennuskiveä ja paikoin kalliosta hahmottuu työkalujen jälkiä. Silti valtaosa kallioiden pystysuorista pinnoista (kuin viivottimella vedetyttyjä) ovat pysyneet arvoituksena,-ne saattavat olla syntyneet geologisessa prosessissa nimeltä ”deformaatio” eli kyseessä oli kiviaineksen fysikaalinen muokkautuminen (aiheuttajana maanjäristys, meteoriitin törmäys tai jopa tulivuori) ja sitä seurannut kiviaineksen liikkuminen ja muodonmuutos. Oli miten oli, niin historian siivet suorastaan havisevat korvan juuressa alueella kulkiessa. Kuvausalue eli Siperian Kokonkallio on ollut muinoin meren ympäröimä saari. Vielä v.1883 alue on ollut suurimmaksi osaksi vesistöä. (lähde: vanhat kartat, Suomi) Alueella kasvavat lyhyet, tuulenpieksämät käkkärämännyt tuovat kuviin tunnelmia, ne kuiskivat ja kertovat karuista kasvuolosuhteista ja ajassa voi astua taaksepäin helposti muutaman sata vuotta. Ihmiskunnan asutus ei ole tänne saakka tullut alkeellista metsästysmajaa lukuunottamatta ja näkyvissä ei ollut yhden yhtä keinovaloa. Rauman valot jäivät korkeimman puuston taakse. Havaintopaikalle kävellessäni pohdin myös erästä alueen arvoituksista. Lähikallioilla levittäytyy paikoin suuria alueita sinistä /sinivalkoista tribalmaista kuviota jonka koostumus on tiukka kysymysmerkki ja tutkinta edelleen kesken. Olemme pohtineet satunnaisesti ”sinisen arvoitusta” muutaman vuoden ajan yhdessä evp. geologi Kari Kinnusen, Tapio Nylundin, Tapio Soukan, Joel Dyerin ja myös muiden geologiaa harrastavien tai siitä paljon tietävien kanssa. Joelin Raman-laitteiston avulla olemme saaneet poissuljettua mahdollisuuden, että kuvion olisi aiheuttanut kivi-tai mineraalisaostuma eli kyseessä saattaa sen sijaan olla eräänlainen levä, sieni tai bakteeri ja se näyttää liittyvän aina jollain lailla rapakiveen sekä veteen, joko lätäkköön tai kallioiden päältä valuneisiin puroihin. (Mikäli tätä blogia lukee biologi, voisitko ottaa asian tiimoilta yhteyttä allekirjoittaneeseen?) Muutama kuva sinisestä arvoituksesta tekstin ”kuvia illalta” osiossa. Harmillisesti sininen väri ”sammuu” syksyä kohden mentäessä sateiden aikaan eli siniset kuviot näkyvät kalliossa parhaiten kuivaan aikaan ja etenkin touko- kesäkuussa joten yökuviin kuvioita ei oikein saa ympättyä.
Kallion päälle talsiessani alkoi hahmottumaan myös se tosiasia, että alueella pimeässä ei ollut mitenkään helppo liikkua, päällyskalliota kirjovat poronpallerojäkälät pakenivat vaelluskengän tukevan pohjan alta ja joka puolella kallion painanteissa oli vettä. Kallion päällä lymyilevät rupi- ja karttajäkälät olivat myös hyvin petollisia. Liikkeissään sai olla rauhallinen ja ennen kaikkea varovainen. Kiire piti jättää kokonaan pois vaikka revontulet hieman yrittivät kulkua hoputtaa oli etenemisen pakko olla maltillista ja otsavalo oli pidettävä päällä vaikka pimeänäkö siitä kärsi. Kallioille johtaa luonnollista kivistä muotoutuneet portaat ja harpoin loppupätkän rappuset reippaasti ylös.
Päästyäni vihdoin ja viimein käkkärämäntyjen ympäröimälle kalliolle hengähdin hetken. Ympärilläni avautuivat karun kauniit maisemat. Ja miltein heti, kun sain kameran jalustalle, alkoi taivaalla tapahtumaan ja revontulet aktivoituivat tanssimaan ihan urakalla. Idän puoli taivasta valaistui sekunneissa ja taivaalle kiipesi aktiivinen revontulivyö. Otin kuvia ihastuksesta täysin mykkänä. Vihdoin olimme eräässä lempipaikoistamme ja todistamassa todella kaunista revontulinäytelmää! Teki mieli hihkua ja tanssia, tosin liukas alusta kehotti pitämään jalat tukevasti maassa, mutta hihkumista ei voinut mitenkään välttää ja tanssi tapahtui tiiviisti mielikuvissa. Välillä liukastelin kalliolla kuvauksellisempaan kohtaan tuskanhien valuessa selkääni pitkin, alustan käydessä koko ajan petollisemmaksi. Mietin hetken, että olikohan tämä peliliike kuitenkaan ihan järkevää, mutta onneksi paikka oli tuttu sadoilta alueella päiväsaikaan vietelyiltä tunneilta ja maltti on valttia pimeässä kuljettaessa.
Klo 0.10 alkoi idän puolella taivasta nousemaan hauska neulamainen ja umpipinkki revontulimuoto joka jakaantui siinä katsellessa kahdeksi neulamaiseksi revontuleksi ja se käyttäytyi todella Stevemäisesti, eli syntymekanismissa oli jotain silminnähden samaa, mutta neulaset jäivät selkeästi revontuli-ovaalin sisäpuolelle, kun Steven olisi pitänyt kaiken logiikan ja opitun mukaan sijaita reilusti ovaalin ulkopuolella. (ja siis Steve ei itsessään ole revontuli, muistakaahan se, se vain hengaa revontulien kanssa) Näitä neulamaisia revontulia on näkynyt muutamaan otteeseen etenkin kovilla revontuliarvoilla, mutta järin yleinen taivasvieras ei tämä mielestäni kuitenkaan ole. Ohuet, neulamaiset kapeat säteet nousivat siinä katsellessa idästä kulkien zeniitin kautta lännen puolelle taivasta, joka oli edelleen tuskaisan vaalea ja kameran asetukset olivat vaikeat saada kohdilleen. Kameran rungosta laskin entisestään lisää kontrastia helpottamaan kirkkaiden ja erikoisten revontulien kuvausta. Neulamaisen ilmestyksen kesto taivaalla oli kaiken kaikkiaan vain n. 4 minuuttia. Lopulta neulamaiset reposet sulautuivat muihin revontuliin ja niiden tilalle ilmaantyi kirkas, huikean korkea pinkki säde/ pilari joka näkyi siis silmällekin pinkkinä, puhumattakaan kameran näkökyvystä. Ja jälleen vekkuli pilari noudatti samaa kaavaa nousten idästä, miltein kaakon puolelta, kulkien huiman korkealla olevaa revontulivyötä mukaillen revontulikoronan lävitse ja päätyen lopulta hengaamaan lounaan puolelle taivasta sulautuen lopulta muihin revontuliin.
Kolme varttia ei ollut kuin näyttää, aika kului huomaamatta revontulia kuvatessa. Mietin juuri käkkärämännyn sommittelua kuvaan mukaan, kun ajatukseni keskeytyi. Selän takaa metsänreunasta kallioalueen laidalta alkoi kuulumaan omituista ääntä, kuin vikinää tai vinkumista, perään murahtelua. Miltein samassa kuvauspaikkani eteläiseltä suunnalta olevalta suolta kuului tuttu selkäpiitä karmiva ulvahdus,-sudet ovat jälleen liikenteessä. Samassa puhelimeni äännähti, viesti oli Rikulta ja siinä luki ”äänistä päätellen susia”. No niin, ja seuraava liike on sitten mikä?
Elokuun tihti hämärä alkoi kietoutumaan tiukemmin ympärilleni ja perin juurin susimaiset äänet vaan lähestyivät. Samassa metsä ympärilläni heräsi ihan kirjaimellisesti eloon. Oikealla puolellani alkavassa metsikössä rysähti ja perään kuului tuttu puuskahdus joka oli hirvi tai peura. Mieleen hiipi ajatus; entäs jos niillä on vasat mukana? Samassa huomasin jotain muutakin kuumottavaa; seisoin pimeydessä keskellä riistapolkua. Yhden matsin hirviemon ja vasan kanssa ottaneena tiesin, että tulossa saattaisi olla vaaran paikka, vasat ovat pahuksen uteliaita ihmistä kohtaan ja siitä emot eivät tykkää. Pimeässä olin myös tunkeilija täällä eläinten hallitsemalla alueella. Jännitys alkoi käymään liialliseksi ja keskittymiseni kuvaamisen suhteen haihtui savuna ilmaan, niinpä ajattelin palata seuraavaksi autolle. Oli jo vähän janokin ja juomapullo oli tukevasti autossa, joten oli aika hyvästellä kallionpäällynen. Näytös taivaalla oli muutenkin hiipumaan päin joten edelleen kuuluvien puhinoiden ja ulvahduksien tahdittamana aloitin tuskaisen paluumatkan ylhäältä kalliolta alas metsästysmajalle. Liikkua piti vieläkin varovaisemmin kuin tullessa, kallioiden päällä olevat sammaleet ja muut kasvustot olivat yön kosteuden noustua täpöille vieläkin liukkaampia kuin tullessani tuntia aiemmin, etenkin kun matkaa piti nyt tehdä alamäkeen. Kauhukuvia viiletti mielessäni, vastaavassa tilanteessa olen hajottanut yhden kamerarungon, objektiivin ja myös itseni parikymmentä vuotta sitten, kylläkin päiväsaikaan. Sammaleen paettua kenkäni alta pyllähdin tuolloin tyylikkäästi kuvaamani kyykäärmeen viereen, joka onneksi ei puraissut- se taisi hämääntyä kuvaajan suorittamasta liikkeestä. Vaikka tilanne oli nyt sama, kylläkin ilman käärmettä en pyllähdystä silti halunnut uusia, joten sipsuttelin hitaasti ja jokaista askelta harkiten otsavalon valokeilassa kalliota alaspäin hailukoiden revontulien avittaessa taustalla kulkuani. Autolle takaisin päästyäni pääsi ilmoille helpotuksen huokaus. Tervetuloa karkea hiekka, ihana heinikko ja pitävä maa! Riku naureskeli, että olet sinä varsinainen Taivaantulien tyttö, revontulet olivat kuulemma olleet maltilliset koko sen ajan, kun luistelin alas kalliota ja vaikutelma oli, että ne odottivat kuvaajaa. Toki näin ei asia oikeasti ole, mutta aina on hauskaa leikkiä ajatuksella, että ne olisivat kohteliaasti meikäläistä odotelleet.
Melko pian auton viereen päästyäni revontulet aktivoituivat uudestaan, en ehtinyt edes juomaan vettä tai syömään välipalaa, taas sai syöksyä metsästämään perspektiivejä. Sommittelu oli ympäröivän puuston vuoksi vaikeaa, mutta oli antoisaa haastaa itsensä kuvaamaan muualla kuin ainaisella avoimella pellolla tai louhoksella 😀 Jostain syystä allekirjoittanut löysi myös pimeässä kaikki lätäköt ja kavaltava “splat” kuului väliin hämärässä valtaisan naurun säestyksellä. Riku totesikin yöllä ykskantaan, että “miten sä voit astua jokaiseen lätäkköön tällä alueella”? Hyvä kysymys, se on kun innostuu sommittelemaan eikä katso jalkoihinsa…onneksi joku muukin (Riku) uppoili ihan kiitettävästi yön aikana eikä naurusta meinannut väliin tulla ollenkaan loppua. Tuli siis käytyä epäviralliset lätäkköuppoilun SM-kisat. Kengät olivat molemmilla yön jälkeen niin märät, että kisassa tuli jaettua ykköstila.
Kahden maissa yöllä ilmaantuivat mustat revontulet joiden jälkeen alkoi laajamittainen discovaloilu taivaalla eli revontulet kävivät sykkimään. Revontulikorona räjähti taivaalla eri väreihin. Otimme muutaman fiilistelykuvan ja välillä vain ihailimme eri väreissä leiskuvaa taivasta. Kyllä kannatti lähteä pois omalta mukavuusalueelta. Loppujen lopuksi reissu onnistui ihan yli odotusten, vaikken enää uskaltanut lähteä takaisin kallion päälle, yksi luistelukerta riitti tälle yölle. Yllättävän vähän myös Rauman valosaaste näkyi Siperiaan ja sumu ei saavuttanut havispaikkaa ollenkaan, tämä oli hyvä huomio myöhempiä reissuja ajatellen. Lopulta reposnäytelmä hiipui kellon näyttäessä puoli kolmea. Kuvaajillakin alkoi kunto loppumaan. Takana oli eriasteista luistelua, kovaa sommittelua ja seisoskelua reilut neljä tuntia. Kamerat olivat vallan vettyneet ja lämpöpussi objektiivini keulalla jäähtynyt-sääsuojatun linssin ollessa melkein huurussa. Tyytyväisinä pakkasimme tavarat ja aloitimme kotimatkan. Paluumatkalla sumu tuli vastaan jo vajaan parinsadan metrin ajamisen jälkeen ja tienoot olivat todella pahasti tukossa aina kotikulmille saakka, jossa sumu yllättäen vähän hellitti otettaan.
Tästä tulikin hieman erilainen Perseidi yö, revontulet hieman hämmensivät niin sanotusti pakkaa ja laimeimmat tähdenlennot peittyivät vihreään värilliseen ja äänettömään sinfoniaan. Perseidejä näkyi koko yön aikana reilu kymmenkunta, eri puolilla taivasta, mutta kuvistani en löytänyt toistaiseksi (toki katsottavaa riittää…) kuin kaksi, joista toinen on kuvattu kotikulmilla puoli neljän maissa yöllä. Se oli nimittäin ihan pakko lähteä käymään kävellen vielä liikenteessä, kun revontulet aktivoituivat tanssimaan kolmatta kertaa yön aikana. Jalat huusivat kyllä lepoa, koko kroppa kirkui rasituksesta, mutta nyt oli pakko pyytää keholta ”vähän jatkoaikaa” ja lähteä vielä kerran radalle. Ja se veto tottapuhuen kannatti. Revontulet aktivoituivat nätisti kotikulmilla aamuyöllä juuri hiukan ennen tienoon lopullista tukkeutumista sumusta. Kuvasin hetken aikaa tuttuja maisemia ja lopulta palasin kävellen kotiin kellon näyttäessä kymmentä yli neljää ja idän taivaanrannan käydessä valoisaksi. Väsytti aivan vietävästi. Olin niin tyytyväinen yön tapahtumiin, että taputin itseäni vielä kerran olkapäälle, heitin henkisen yläfemman-hyvin tehty ja hienosti jaksettu, nyt nainen tavoittelemaan unijukkaa.
Yöstä voisi todeta, että kyllä Siperia opetti kaikenmoista aina maastossa liikkumisesta alkaen päätyen kuvaamiseen uudessa paikassa. Ja ei, yhtään hirvikärpästä ei löytynyt vaatteista tai tukasta. Revontulinäytelmä oli uskomattoman kaunista katseltavaa ja Rikun tekemä video totisesti kruunasi upean illan. Ja siksi toiseksi, haaveenani on olut aina päästä kuvaamaan revontulet erämaa ympäristössä, nyt se on viimein toteutunut! Revontulibongailu antaa todella paljon onnistuneena yönä ja jaettu ilo on aina kaksinkertainen ilo! Rikun tekemää koostetta revontuliyöstä pääset katsomaan täältä 🙂 Tsekatkaapas lukijat muuten yöllä kuvaamanne materiaali, aktiivisimman näytelmän yhteydessä tai vähän jälkeen taivaalla on saattanut näkyä Sar-kaari etelän puolella taivasta. Muistakaahan laitella kuvalliset havikset yöltä Taivaanvahtiin, nyt se on todella tärkeää revontulitutkimuksen kannalta. Meidän Taivaanvahdin havistamme pääsee katsomaan täällä.
ps. ja uskomatonta mutta totta, saimme myös ”uusinnan” melko samantyyppisestä yöstä vajaan viikon kuluttua tästä näytelmästä. Tuolloin alueella pääsi taapertamaan turvallisemmin, mutta siihen reissuun ja maisemiin palaamme Tarinoita Taivasalta- blogissa jossain vaiheessa syksyä! Kuvauskalustona yöllä tuttuun tapaan Canon EOS 6D, Irix Blackstone 15mm. Asetukset alkuyöllä ISO 400-640 ja hämärän laskeuduttua 1250-3200, f4-2.8, 2,5-10s valotuksia. (ps. kyseinen kuvausalue on puomitettu ja yksityisessä omistuksessa)
Voikaa hyvin ja turvallisia reporeissuja!
-Pike
Kuvia villiäkin villimmältä yöltä:
2 kommenttia “…kyllä Siperia opettaa”
-
Lizzu sanoo:
Kiitos! Oli kiva lukea kuvausreissusta ja -näkymistä!
Olen vain tavallinen taivaanrannan maalari, niin
en osaa kysyä tai kommentoida sen kummemmin. 🙂-
Pirjo Koski sanoo:
Tervetuloa taivaanrannan maalarille viihtymään blogin seurassa ja kiitos hurjasti palautteestasi :)Ei tätä blogia seuratessa tarvitse olla ammattilainen 🙂
-
Vastaa
Viljapeltojen vypit
Kiviharrastus kuuluu itselläni olennaisena osana kesään ja takana oli aika rankka louhosreissu kuumassa säässä. Saunan jälkeen illalla olo oli aika tyytyväinen ja samalla melkoisen rättiväsynyt. Luin sohvalla kirjaa Rikun katsoessa telkkaria. Sää näytti sumun ja jostain ilmaantuneiden alapilvi lauttojen puolesta melkoisen tukkoiselta.
Kävin ennen puoltayötä ulkona ja tavallisia pilviä koskeva ennuste oli mennyt sujuvasti ahterilleen,- sää kirkastui, mutta kovaa tahtia nousi todella tiivis sumu. Ensimmäisellä katselmuksella valaisevia yöpilviä eli vyppejä eli yökkösiä näkyi maltillisesti idän puolella pienellä alueella horisontissa todella matalalla. Ajattelin katsoa tilannetta uudestaan hieman yli puolenyön ja menin onneksi pötköttämään sohvalle enkä sänkyyn, koska todennäköisesti olisin nukkunut onneni ohitse. Riku tönäisi nukkumaan lähtiessään allekirjoittaneen hereille horteesta, lukemani kirja oli tyylikkäästi pudonnut nenälleni. Taisin olla aika väsynyt, kun edes kirjan laskeutuminen nenälleni ei herättänyt. Lepo tuli hyvää kohtaan, koska yön pikkutunteina nimittäin ei ehtinyt edes ajatella sellaista ylellisyyttä kuin vaaka-asento tai höyhensaaret. Pienet muutaman minuutin kestäneet ettoneet onneksi piristivät kummasti.
Varttia yli puolen yön jälkeen ulkona käynti aiheutti nukkumatin hätistelyn naapuriin, taivaalle kun oli muodostumassa laaja valaisevien yöpilvien näytelmä. Näkymä johti hälyjen antamiseen omaan kyttääjä-ryhmään ja parille ystävälle sekä suunniteltu sänky vaihtui yöunineen Untamalan sumuiseksi peltoaukeaksi. Kerrankin intuitio oli oikeassa, että nyt kannattaa jäädä kuvaamaan tuttuihin maisemiin ja maltoin jopa kuunnella sisäistä ääntäni enkä ryntäillyt aadeehoodeena pitkin maita ja mantuja, kuten tavallisesti. Näkymät olivat aivan erilaiset kuin yleensä, koska sumu muuttaa tutunkin maiseman täysin tuntemattomaksi maailmaksi! Ja tällä kertaa, oi armas lukijani minulla oli suurena yllätyksenä myös ihan aito kuvaussuunnitelma! Ajatuksena oli ajaa Untamalaa halkova muutaman kilometrin mittainen peltotie alusta loppuun ja pysähdellä välillä levikkeille kuvaamaan yökkösiä sekä hienoja kesäisiä maisemoita. Eikun tavarat autoon eli lempinimeltään Hitsiin ja tien päälle.
Untamalassa odotti yllätys ja sumun joukossa oli yllättäen selkeitä kohtia. Heti aukkopaikan löydettyäni nykäisin Hitsin parkkiin ja annoin kameran laulaa suloisia säveliä yöpilvien levitessä ja kirkastuessa taivaalla. Kuvaajalla oli muuten todella paljon iniseviä ystäviä ja kiiressä päälle jäivät väärät, liian ohuet housut (hyttyset pistivät niistä lävitse, auts) ja myöhemmin oli kortisonivoiteella käyttöä…
Kuin kujeillen sumu vaihtoi jatkuvasti paikkaa tiivistyen välillä suoranaiseksi muuriksi, jolloin näkyvyys heikkeni kadoten välillä täysin ja tarkennus yöpilviin oli sanalla sanoen vaikeaa. Välillä tarkennus piti tempoa aivan hatusta, koska edes puiden latvoja ei kunnolla näkynyt. Mietin pariin otteeseen laajakulmaan vaihtamista kameraan, mutta hyttysiä ja pieniä kärpäsiä parveili ympärilläni siihen malliin, että niitä olisi päätynyt pahimmillaan kokoelma kameran kennolle, niinpä pistin kännykän eli One plus pro 10 laajakulman välillä töihin,-hyvä oli tämäkin laite testata tositilanteessa. Ultralaajakulma vaan tuppasi myös jäämään ahtaaksi ja toki kännykän kuvan laatu ei kykene kilpailemaan täyden kennon kameralle, mutta katsoja toivottavasti hahmottaa kuvasta, miten laajalla yökköset taivaalle oleilivat. Koettu ja nähty näytelmä sijaitsi siis laajalla alueella taivasta, ja yökköset kattoivat taivaankannen lännen ilmansuunnan puolelta itään. Pohjoisen ilmansuunnilla näkyi matalalla erillisiä kirkkaita vöitä ja teräviä lainemaisia muotoja. Aivan etelän suunnalla sijainnut ohut kaistale tummuvaa taivasta horisontin tuntumassa taisi olla ainut alue, jossa vyppejä ei majaillut. Yökkö näytelmä kattoi siis arviolta ⅞ taivasta.
Pään yläpuolelta kulkeva yöpilvivyö oli sanalla sanoen aivan häkellyttävän kaunista nähtävää. Se kiemurteli pitkin taivaanlakea syttyen täyteen kirkkauteen 01-01.30 maissa yöllä muotojen seuratessa toistaan melko vinhaa tahtia ja näytelmä pysyikin kirkkaana aina aamuun asti. Mukana oli muodoista pyörteitä, harsoa, laineita, vöitä ja itselleni jälleen tunnistamaton muoto, kuin mammatus pilviä, jotka muodostuivat pään yläpuolelle kirkkaimman lainemaisen muodon molemmille puolin. Olen kutsunut tuota muotoa aikojen saatossa myös“luurangon sormeksi”, mutta se ei ole mikään tietellinen nimi, vaan keksimäni lempinimi jännän näköiselle yöpilvimuodolle. Tätä muotoa näkee harvemmin taivaalla, ehkä kerran-kaksi kesässä. “Luurangon sormi” ei taaskaan kestänyt koossa kauaa, vaan muutaman minuutin jälkeen mammatusmaiset pilvimuodostelmat hajosivat ja muotoutuivat vieretysten taivaalla oleviksi teräviksi, hohtaviksi aalloksi ja eräänlaisiksi kareiksi joiden väliin jäi kirkasta yöpilviharsoa.
Kylätien lopussa itikat yllättäen kaikkosivat ja sain seuraa kylän uudesta asukkaasta, joka tuli ulos ihmettelemään yöpilviä. Ensimmäinen kysymys oli “siis mitä ihmeitä nää hohtavat jutut taivaalla ovat”? Rupattelimme hetken yöpilvistä ja myös muista asioista, paransimme vähän maailmaa siinä sivussa ja välillä osoittelimme kilvan taivaalle “kato tuollakin näkyy nyt niitä lainemaisia muotoja, ota nyt äkkiä kuva”. Mietin miltä tämä kaikki olisi näyttänyt ulkopuolisen silmään, kaksi tyyppiä huitoo kilvan keskellä autiota kylätietä aamun pikkutunneilla ja osoittelee sormella taivasta. Puolisen tuntia sujui rattoisasti ja oli mukavaa saada samanhenkistä seuraa. Lopulta naapuri joutui luovuttamaan, aamulla työt kutsuisivat ja polkumme erkanivat. Toivottelimme hyvät yöt puolin ja toisin.
Sumun käydessä tien päässä liian sankaksi käänsin keulan kohti kotia ja muutama sommittelu mielessäni lähdin palaamaan tietä takaisin kotia kohti,-luonnollisesti pysähdellen vähän väliä. Tien penkkoja ei oltu vielä siistitty joten ketokukkaset täyttivät penkereet eri värikirjoissa ja uskomattoman hyvillä tuoksuilla. Kotimatka ei ole koskaan vielä kestänyt naapurikylästä näin kauan, mutta maisemat olivat sanalla sanoa niin upeita, ettei paluumatka sillee niin sanotusti edennyt, -taaskaan. Untamalasta kotiin ajaa normaalisti pari minuuttia, tuona yönä siihen rupeamaan kului reilu tunti 😀 Aamuyöllä sumua alkoi kertymään joka puolelle niin paljon, että tarkennus oli ihan silkkaa arpapeliä. Yllättävää kyllä Canonin linssi ei tällä kertaa huurtunut, ja ainut syy siihen oli se, että laitoin kameran välillä laukkuun lepäämään ja kuvasin kännykällä. Jos objektiivi ei ole sääsuojattu ja kännykkä löytyy povitaskusta, niin suosittelen ”ei sääsuojattujen” obiskoiden kanssa kuvaustaukojen pitämistä. Canonin kittilinssiin ei oikein saa teipattua edes lämpöpussia, koska välillä täytyy luonnollisesti zoomailla yöpilvien rakenteisiin. Rakastan eritoten kuvata yökkösien yksityiskohtia ja siihen Canonin 24-105mm linssi on ylivoimaisesti paras sekä lisäksi se vinjetoi eli tummuu kulmiin todella vähän.
Tiedättekö sen tunteen, kun olette kameran kanssa “yhtä”, kaikki sujuu asetuksien laittamisesta alkaen? Se on kuin tanssia ja viimeisen nimittäin päälle palkitsevaa tunnelmaa. Paras kohta reissussa oli se, että sain muutaman pitkään ja hartaasti odottamani kuvan otettua, koska kaikki elementit osuivat yksiin. Oli sopivasti sumua, yöpilviä, kukkasia ja tämä kaikki oikealla suunnalla maisemaan nähden. Ja ihmeellistä kyllä, tämä reissu sujui ilman ihan järin pahoja mokia lukuunottamatta ihan loppuyön tunteina sattunutta muutamaa kuvaajan innostunutta peruutusta maiseman ja sommittelun sekä perspektiivin lumoissa taaksepäin katsomatta…tuloksena oli pariin otteeseen tilanne “hups, takana olikin oja, painanne tai pujopensaikko, joka sai myös muistamaan miksi allergialääkkeet ovat keksitty. Tovin aivastelun jälkeen siirtelin kameraa kuvakulmia vaihdellen ja ihastuksesta huokaillen, kunnes sumu läheni ja taas piti siirtyä.
Yön viime metreillä ajattelin parkkeerata Hitsin vielä kerran hetkeksi, ”koska tämä maisema ja nuo vypit”. Aavistuksen väsyneenä sekä innoissani kaikesta nähdystä ja koetusta unohdin laittaa automaattiotuksesta parkkivaihteen päälle ja yrittäessäni astua ulos huomasin, että auto liikkuu. Moka tuotti makeat naurut, koska mitään ei sattunut eikä auto karannut järin pitkälle…Vaikka reissu meni ruokottoman myöhään eli puoli neljältä auringon haalistaessa yökköset näkymättömiin ja sumun käydessä todella sankaksi pääsin vasta nukkumaan oli seuraavana päivänä olo melkoisen latautunut ja päivä lähti sujumaan aamuherätyksestä huolimatta hyvällä energialla ja positiivisella pöhinällä. Nämä hulppeudet olivat metka kokemus.
Valaisevat yöpilvet eli yökköset eli vypit näkyvät vain kesäisin, kun aurinko on 4-16° horisontin alapuolella ja tekee näin ollen yöpilvistä näkyviä. Yöpilvet koostuvat jääkiteistä, ja ne taittavat horisontin alapuolisen auringon valoa näkyen öisellä taivaalla sinertävinä ja hopeanhohtoisina aaltomaisina muodostelmina, pyörteinä, laineina, harsona tai parhaimmillaan hohtavina vöinä. Mielikuvituksen avulla taivaalla näkyy väliin joko jähmettyneitä salamoita, joskus hahmoja toisesta ulottuvuudesta,-tai sitten niitä kuuluisia “luurangon sormia”. Yökköset valaisevat kesäyön kulkijan polkuja mystisellä valollaan tuoden mukanaan ripauksen selvittämätöntä mysteeriä.
Mistä yököt tulevat ja mistä ne koostuvat? Jääkiteet, joista yökköset syntyvät sijaitsevat n.80-100 km korkeudella, koostuen mahdollisesta meteoripölystä ja sisältäen myös tulivuorien purkauksien hiukkasia, rakettilaukaisujen jäämiä ja muita ilmassa olevia epäpuhtauksia,-joita on siis ollut ihan aina. Nykypäivänä yökkösiä näkyy ehkä enemmän kuin aiemmin, mutta oleellisin ero on se, että nykypäivän kamerat ovat kuin luotuja näiden ilmiöiden tallentamiseen ja yökkösistä kiinnostuneita ihmisiä on huomattavasti enemmän. Ja silti joka yö yökköset eivät näyttäydy katsojalle ihan aina eli tuuriakin pitää olla matkassa. Mikseivät? Sitä kukaan ei tiedä.
Kuvat Canon EOS 6D, Canon 24-105mm / Oneplus pro 10. Rungon ISOt 100, f8-11, 3,5-10s
Kesäyöt, ne ovat pullollaan taivaan taikuutta kulkijalle 💜
-Pike
Vastaa
Hämärähommia
Valaisevat yöpilvet ovat olleet hieman kortilla tänä kesänä ja yöt ovat olleet rannikolla yllättävän pilvisiä, niinpä allekirjoittaneen täytyy nyt turvautua pöytälaatikon kätköihin. Tervetuloa mukaan hämärähommiin heinäkuun alkuun vuodelle 2021.
1.-2.7.2021 Edessä siinsi kaunis, selkeä ja lämmin kesäyö, siispä pakkasin kuvaustavarat ja päätin ajaa idylliseen Kalannin Kallelan kylään katsomaan tärppäisikö maalaismaisema ja yöpilvet samaan kuvaan. Mielessäni oli myös eräs sommittelu, joka on todella vaikea toteuttaa eli hevonen ja valaisevat yöpilvet. Nelijalkaiset ovat varsin liikkuvaista sorttia toisin kuin yöpilvet, joten joutuisin raapimaan päätäni Isojen ja valotusaikojen kanssa ihan urakalla. Varustauduin urakkaan ostamalla kaukaa viisaana hyttysmyrkkyä, jolla olisi varmasti tilausta illan mittaan. Pakkasin hyttysmyrkyn fiksusti kamerareppuun, samoin juotavan.
Huristelin Kallelaan alkuyöllä. En ehtinyt olemaan kuvauspaikalla kuin muutaman hetken, kun ensimmäiset yöpilvet ilmaantuivat ja näyttivät painottuvan idän- sekä kaakon puolelle taivasta. Kallelan idyllistä maalaisharmoniaa halkoo pitkä asfaltoitu tienpätkä, noin kilometrin mittainen eli kävelemällä saisin maisemia muutettua ihan nätisti ja samalla tulisi liikuntaa. Niinpä otin kameran ja jalustan ja lähdin kävellen matkaan kohti kylän toista päätyä. Kylätien lopussa itikat suorittivat täsmähyökkäyksen ja samalla huomasin jättäneeni kameralaukun myrkkyineen autolle. Voihan ährä sentään, vanhuus ei tule yksin, se tulee huonona muistina ja hyttysenpistoina. Ei auttanut kuin pärjätä hetki, onneksi ylläni oli hupullinen pusakka ja hansikkaat löytyivät taskusta. Alkoi olemaan jano, mutta juomapullo huuteli nimeäni sijaiten autossa takapenkillä hyttysmyrkyn kaverina. Kuvailin hetken inisevien maailmanlopujen hyrrätessä ympärilläni. Lopulta yökköjen kirkastuminen etelän ja pohjoisen ilmansuunnalla pakotti vaihtamaan perspektiiviä, joten päätin kävellä takaisin kylätien alkuun ja samalla autolle. Kun pakkasin tavaroita reppuun paluumatkaa varten, huomasin, että kameran kolmijalasta yksi jaloista oli löystynyt. Edessä olisi siis aivan pakollinen autolle siirtyminen, koska muutama vuosi sitten vastaava tilanne johti onnettomuuteen ja jalan lopulta petettyä kippasin kamerani tyylipuhtaasti linssi edellä peltoon (onneksi pelto oli hyvin, hyvin pehmeä, edes naarmua ei linssiin tullut, mutta hyvä opetus). Siitä lähtien kuusiokoloavain ja ripaus harkintakykyä on kuulunut vakiovarusteisiin.
Olin puolivälissä kylätietä, kun kuulin takaani lähestyvän auton äänen. Oli melko hämärää ja en ollut varustautunut edes otsavalolla heijastimista puhumattakaan, lähtiessä ne olivat jääneet onnellisesti kotiin. Ilmankos Kallelaan ajaessani tuntui, että olen unohtanut jotain. Lisäksi lähestyvä auto vaikutti liikkuvan melko reippaasti, niinpä puikahdin tien vieressä olevan vanhan ladon oviaukosta sisälle. Auton ohittaessa ladon oviaukon erotin auton kyljestä tekstin ”poliisi”. Toivottavasti tästä pimeydessä hiipparoimisesta ilman heijastimia tai valoa ei tulisi sanomista. Huokaisin etukäteen syntynytta tilannetta. Kyllähän sen arvaa, miltä oviaukossa koikkelehtiminen hämärässä vaikuttaa,-no aika hämärältä. Ja eikös samalla etelän puolella olevat yöpilvet alkaneet kirkastumaan silmissä ja hevoset ottivat suuntaa laitumella juuri sopivaan kulmaan yöpilviä ajatellen. Aikaa ei ollut haaskattavaksi, nyt kävellen uusiin asemiin. Takaisin kylätielle astuessani näin, miten poliisiauto jarrutti, pysähtyi ja lähti peruuttamaan kohti. Varauduin antamaan omituiselle oleilulleni selityksen lyhyen kaavan mukaan. Virkavallasta oli tuolloin hieman ristiriitainen kokemus alla ja luimistelin jo valmiiksi kohtaamista auktoriteettien kanssa.
Jännitin ihan turhaan tätä partiota, näes ensimmäiset asiat mitä tapahtuivat oli, että maijasta aukeni ikkuna, kuului räväkkää naurua ja suureen ääneen lausuttu lause ”mähän sanoin, että sillä on kamera!” Seuraavaksi ikkunasta kurkistaa varsin iloinen virkavallan edustaja, hymyn ulottuessa korvasta toiseen. Hihkaisu, ”no moi, mitä sä kuvaat?” on tullut tutuksi. Sanoin, jotta valaisevia yöpilviä tässä kuvaan ja samantien tulikin vastakysymys, jota odotin ja sain kertoa partiolle mitä vypit eli valaisevat yöpilvet ovat. Pojat kurkkivat partioautosta ympärilleen, mutta auton keula oli väärässä suunnassa kirkkaimpiin yöpilviin nähden. Päässäni raksutti kello, hevoset ovat tosi lähellä, yöpilvet nyt oikeassa kulmassa hevosiin nähden, mutta lauma oli jatkuvassa liikkeessä hyttysien vuoksi joten hieman kärttyisästi tiuskahdin partiolle, että ”sammuttakapa se teidän auto ja tulkaa itse ulos katsomaan vyppejä” Kun sammakko oli loikannut ulos suustani teki mieli takoa kämmenellä otsalohkoa kuin Spede Pasanen aikoinaan. Menin sitten käskyttämään virkavaltaa, mahtaako poikien huumori kestää?
Onneksi partio kuittasi kaiken naurulla, mutta olin silti vähän häpeissäni, onneksi punastumiseni ei näkynyt järin pitkälle hämärässä kesäyössä. Maijasta ulos kömpivä poliisi sai naurunsa lomasta sanottua lauseen ”meillä meni kuules rouva nyt roolit vähän sekaisin, yleensä virkavalta voi joutua käskyttämään asiakkaita eikä toisinpäin” ja sitä lausetta seurasi uusi, jäätävä naurunremakka. Aloin rentoutua itsekin ja naurua pukkasi ilmoille. Hekotuksen seasta sain sanottua vastapuolelle ”Tuonoi. Anteeksi. Mutta kun tää sommittelu olis nyt aika hyvä ja aika alkaa olemaan vähän kortilla” Seuraavaksi kylätien varrella oli kaksi kappaletta nauravia poliiseja ja lisäksi yksi kappale hyvin noloa luonnonilmiökuvaajaa sekä kymmenkunta hevosta-jotka nekin taisivat vähän hirnua laitumen lankojen takaa tapahtuneelle. Kiristin tässä välissä jalustan löystyneen ruuvin. Suihkuttelin myös hyttysmyrkkyä ylleni ja tarjosin myrkkyä myös virkavallalle, pullo kelpasi, kiersi ringissä ja irvisteltiin kilvan tuotteen sitruunaiselle hajulle. Melkein meni Irwin-vainaan lauluksi tämä, mutta ringissä kiertävä tuote oli vähän eri kamaa.
Partion pojat olivat todella mukavia ja aidon kiinnostuneita luonnonilmiöistä. Toinen poliiseistä kysyi kesken kaiken, että mikähän tässä on, kun vaikutan kovin tutun näköiseltä. Tuolloin Dyynirevontulien julkaisusta ja uutisoinnista ei ollut kulunut kuin reilu vuosi ja kerroin kuuluvani työryhmään, joka löysi ja identifioi dyyni-revontulimuodon ja että saimme edesmenneen isäni Rainer Kosken kanssa nimetä tämän uuden uutukaisen revontulimuodon. Seuraavaksi poliisit kyselivät kilvan revontulista ja missä niitä pääsisi näkemään. Lopputulema oli se, että siinä me sitten seisoimme kaikki kolme katsomassa yöpilviä keskellä Kallelan peltoja kello kaksi yöllä eikä luonnonilmiö pulinasta meinannut tulla loppua millään. Luonnonilmiöt yhdistävät ihmisiä kyllä kummallisesti ja joskus erikoisissa tilanteissa 🙂 Otin muutaman kuvan partion läsnäollessa ja toinen poliiseista tuumasi ”hei, mehän voidaan tässä samalla turvata sun kuvaamista ja vaikka auttaa pysäyttämällä liikennettä, ei tässä juuri enää ole vuoroa paljon jäljellä”. Vastasin, että ”öööö kiitos, arvostan tätä, mutta mitä liikennettä, te olette ainoita kulkijoita parin tunnin sisällä tien alkuyöllä ylittäneen kissan lisäksi” ja jälleen naurettiin. Olisi seura voinut olla paljon huonompaakin ja toisaalta, eipä ole hetkeen ollut näin turvallista oloa kuvaustilanteessa! Lopulta toivotimme puolin ja toisillemme turvallisia ajokilometrejä ja partio lähti vuoronvaihtoon kohti Uuttakaupunkia.
Samassa selkäni takaa laitumelta kuului hörinää. Laitumella olleet hevoset olivat selkeästi halukkaita avustamaan yöpilvi kuvauksissa. Kysyin niistä yhdeltä, että haluatko jeesiä kuvaajaa ja vastauksena oli iloinen hirnahdus, no tottakai! Juttutuokiomme aikana yököt olivat hieman haalistuneet, mutta ei se lopulta haitannut, fiilis oli todella hyvä ja tarina jäisi elämään blogissa sekä kuvien muodossa. Lopputulema oli hevoselta niin tyylikäs poseeraus korvat tötteröllä ettei mitään järkeä. Kieltämättä sattunut oli jotenkin hupaisa, mutta kivaa vaihtelua normi meininkiin ja kumpikin virkapukuinen paljastui varsin mukavaksi hepuksi. Ennakkoluulot poliisia kohtaan saivat jälleen kyytiä.
Kiitokset avustaja-hevoselle Kallelaan ja Uudenkaupungin poliisipartiolle mainiosta juttuseurasta ja hyvistä nauruista kesäyössä.
Mitä ovat valaisevat yöpilvet eli yökköset / yököt/ vypit? Rakkaalla ilmiölapsella on monta nimeä. Valaisevat yöpilvet ovat olemukseltaan sinertäviä tai valkeita pilviä, jotka näyttävät hohtavan omaa valoaan. Todellisuudessa ne kuitenkin vain heijastavat auringon valoa. Valaisevissa yöpilvissä havaitaan usein yöpilville ominaisia rakenteita, kuten vöitä, laineita tai pyörteitä. Valaisevat yöpilvet esiintyvät huomattavan paljon korkeammalla kuin esimerkiksi helmiäispilvet. Valaisevat yöpilvet esiintyvät yläilmakehässä mesopaussin tuntumassa, noin 80-85 kilometrin korkeudessa. Valaisevat yöpilvet koostuvat hyvin pienistä jääkiteistä, jotka ovat paljon pienempiä kuin helmiäispilvien jääkiteet. Valaisevien yöpilvien jääkiteet ovat kuitenkin niin pieniä, ettei niissä voi esiintyä helmiäispilville tyypillistä väriloistoa. Vallitsevan teorian mukaan valaisevien yöpilvien jääkiteiden tiivistymisytiminä toimii meteoripöly. (lähde: Ursa)
Kuvissa ISO f5-9. Runkona Canon EOS 6D ja objektiivina Canon 24-105mm. Heppakuvat on otettu f5, ISO 400 ja mahdollisimman lyhyellä valotusajalla 1,5s, koska kohteen korvat tuppasivat heilumaan hörinän tahdissa… Canonin linssi vaan vetää ilkeästi kulmiin tuolla lukemalla, mutta sillä mennään. Paras f-luku on siis linssistä riippuen f7.1-f11. ISOt rungosta riippuen 100-400, nämä pitää jokaisen hakea erikseen, mikä sopii toiselle kameralle ei sovi toiselle jne. 3,2s-5s on normaali valotusaika yökkösille.
Bongailuiloa!
-Pike
Vastaa
Salamasirkus
30.-31.5.2024
[Tässä tekstissä kerrotaan kokeneen myrskyilmiöiden havaitsijan kuvausreissusta. Jos myrskybongaus kiinnostaa, mutta olet aloittelija, kannattaa muistaa, että myrskyjen havaitseminen läheltä on oikeasti vaarallista, ja on tiedettävä, mitä on tekemässä. Ensi alkuun kannattaa tutustua Ursan myrskybongareiden harrastusryhmän turvallisuusohjeisiin täällä sekä lukea Ilmatieteen laitoksen ohjeet ukkospuuskien varalle täällä.]
30.5.2024
Vallitsi leppeä, lämmin ja hieman painostava toukokuun iltapäivä. Mitsuhitsin käynnistymisongelmat jatkuivat jo toista viikkoa, uusi laturi näytti toimivan, mutta nyt akku oli ottanut vanhasta viallisesta laturista siipeensä ja purki latausta, vikaa siis selviteltiin edelleen. Onneksi meillä on toinen kulkupeli, iso Ford Transitin pakettiauto, jota kutsutaan tuttavallisemmin Transuksi. Se on täydellinen myrskymobiili, koska ison sivulla olevan liukuoven saa avattua ja näin ollen myös auton sisältä voi tarkkailla sekä kuvata tapahtumia turvallisesti.
Lähdimme iltapäivällä matkaan Transulla aviomieheni Rikun kanssa harrastamaan yhteistä lajia eli myrskybongausta. Tuolloin Laitilasta katsottuna idän suunnille muodostui pieniä, ärhäköitä ukkostavia soluja. Ukkostyyppi oli alkukesälle tyypillinen nk. popcorn-ukkonen, eli satavat pienet alueet aktivoituivat salamoimaan silkasta ilosta siellä, täällä ja tuolla, mikä on valokuvaajalle painajaismainen asetelma, pitää päättää minne suuntaa kameran ja yrittää ennakoida salaman iskua. Päiväukkosien salamat ovat muutenkin vaikeita kuvattavia, koska valoa on taivaalla todella paljon ja siinä ei tahdo auttaa lisälaite eli nk. triggeri. Mikäli mielii kuvata noita sähköisiä vekkuleita, on melkein paras ladata puhelimelle sovellus nimeltä “lightning camera” eli ”salama-appi”, näin ollen mahdollisuudet pyydystää salamoita kuviin moninkertaistuu. Yhteensä muutaman tunnin kestäneen kytiksen aikana tuli nähtyä vajaa kymmenkunta salamaa, joista vain vain yksi jäi sovelluksen avulla kuviin. Päivän aikana näimme pari maasalamaa, loput olivat ärhäköitä ja hieman vaarallisia pilvisalamoita ja suurin välkyntä tapahtui sadeseinämien sisällä, jolloin ei edes sovellukset auta, vaan silloin kannattaa keskittyä visuaaliseen havainnointiin ja showsta nauttimiseen. Silmä on kummallinen kapistus, se pieksee kameran sata-nolla ja havaitsee salamat huomattavasti paremmin kuin kamera.
Ja sitten juuri, kun vähiten odotti syntyi aukealle peräperää pari yllätystä. Katselin juuri idän suuntaan, kun keskustan suunnalla pilvestä näytti laskeutuvan alas jotakin, joka näytti olevan hitaassa pyörimisliikkeessä. Ajattelin pienen hetken, että taas noita virgoja eli saderihmoja, mutta hetkonen… tämäpä kasvoi korkeutta ylös- ja alaspäin ollen väriltään vaalea, siinä missä virga on tumma ja ennenkaikkea tämä kohde pyöri selvästi. Hihkaisin Rikulle, että koittaisi ottaa kännykällä kuvaa ilmiöstä ja samalla sukelsin autoon hakemaan järjestelmäkameraa. Ajattelin ensin ilmiön olevan jonkinlainen pölypyörre, mutta sen ulkoinen habitus näytti ennemmin trombilta! Asetin kameran säädöt vähän sinnepäin ja lauoin ilmiöstä pari kuvaa, kunnes muistin kollegani Emma Bruussin minulle antamat ohjeet. Jos jokin ilmiö näyttää trombilta ja kaiken lisäksi pyörii, siitä pitää aina koettaa saada videota, koska pelkistä valokuvista pyörimistä ei saa jälkikäteen todennettua. Tämä trombi eli tuttavallisemmin rompeliini oli elämäni ensimmäinen bongaus, fiilis oli uskomattoman juhlava! Pian trombin jälkeen taivas tummui ja sadekuuro osui kohdalle. Kiipesimme pisaroita karkuun Transun sisälle ja jatkoimme bongailua.
Seuraavaksi Riku huudahti ”mikä tuolla pohjoisen pellolla on?” Salonkylän suoran suunnalla kasvoi kasvamistaan ihan kunnollinen pölypyörre, jonka liikesuunta oli sopivasti ohi meidän sijaintimme. Sateesta välittämättä hyppäsimme ulos ohjaamosta ja otimme muutamat kuvat sekä pätkän videota. Tämäkin ilmiö kiipesi melkoisen korkealle taivaalla. Täytyy sanoa jälkikäteen, että oli kertakaikkisen viihdyttävä iltapäivä, huonomminkin olisi ajan voinut viettää. Mikä parasta, viljelykset saivat hieman vettä, jota oli jo odotettu kuivuuden tilalle. Aivan päivän lopuksi näyttäytyi meidän kesäkautemme ensimmäinen sateenkaari, joka oli todella hailakka ja sijaitsi hyvin matalalla. Sitten oli aika lähteä kahvin keittoon ja katsomaan kertynyttä kuvasaalista. Josko oli trombi eli tuttavallisemmin ”rompeliini” huikea kokemus, niin seuraavana iltapäivänä tulisi vallitsemaan suoranainen salamasirkus.
Iltapäivä 31.5.2024 alkoi rauhaisasti taistellen helteessä auton kanssa, kun Mitsuhitsi seisoi jälleen laturin nokassa. Riku oli juuri saanut paikannettua mahdollisen uuden vian,- webasto on jälkiasennettu edellisellä omistajalla ja se oli seonnut tyystin vanhan laturin sekä myös uuden (!!) valmiiksi rikkinäisen laturin kuollessa osallistuen näin ollen kutsumattoman vieraan asemassa akun purkujuhliin. Voi huokaus näitä peltikasoja, joita autoiksi kutsutaan. Riku sai ystäväni etäohjeilla kiskottua webaston sulakkeet irti sopivasti juuri ennen, kun ensimmäinen jyrinä kantautui etelän suunnalta. Huomasimme ukkospilvien huippujen muotoutuneen kukkakaalimaisiksi todella lyhyen ajan sisällä, ajallisesti puhuttiin vain alle vartista. Molemmat sieppasimme kännykät käteen ja tutkimme eri appeja. Tuumasin Rikulle myrskytutkaa vilkaistuani, että otetaanpa sähköjohdot irti, lasketaan Hitsin konepelti alas ja lähdetään käymään pelloilla, etelän sekä lännen puolella murahteli hyvin vihaisia soluja. Nyt oli kovan luokan etiäinen, että jotain salamoinnin tynkää saattaisi näkyä. Kuvaustavarat olivat edellisen päivän jäljiltä kummallakin valmiina, joten hetken kulutta siirryimme Transulle kentälle. Heti paikan päälle päästyämme oli selvää, että nyt on tulossa eeppistä settiä, joka varmasti vetäisi vertoja huimalle 2024 koetulle aprilliukkoselle.
Etelän suunnalla lymyilleet ärhäkät solut lähtivät monistumaan ja kun salamointi sekä ukkospilvet saavuttivat Laitilan Salonkylän jättiläismäiset peltoaukeat, homma lähti yllättäen täysin lapasesta, ilmeisesti myrsky sai lisää energiaa lämpimästä maasta. Saimme kuvata hetken saapuvaa ukkosta ja salamointia rauhassa ulkosalla. Sitten taivaan ottivat haltuun näyttävät sadeseinämät, niiden kätköistä syöksähtivät esille salamat ja sitten taivaalla mentiin. Yhtäkkiä joka puolella paukkui, salamoi ja jytisi ja oli pakko peruuttaa avoimelta estradilta ladon sisälle. Harmillista oli se, että lähes koko ajan aivan alkua lukuunottamatta satoi eri voimakkuuksilla, niinpä jätin järjestelmäkameran triggereineen reppuun, en kertakaikkiaan halunnut ottaa riskejä sen kanssa, ennemmin kastelisin Honor kasin myrskukuvaus-kännykkäni, joka onneksi on roiskesuojattu.
Valinta osoittautui oikeaksi, nimittäin vettä satoi paikoin oviaukosta vaakatasossa sisälle, niinpä siirtelin kamerareppua, toista tavaralaukkua sekä jalustaa tarpeen mukaan ja lopulta kaikki, myös me ihmiset löysimme itsemme kymmenen metriä pitkän ladon peräseinältä. Lätäkkö ladon betonilattialla sisällä kasvoi kasvamistaan, aallokon kareillessa sisätiloissa. Samalla salamat löivät vielä aavistuksen lähemmäs. Sitten heräsi tuuli joka yltyi ja yltyi, ja seuraavaksi syöksyvirtaus löi täydellä voimalla peltoaukealla kyyhöttääneeseen latoon ja samalla sen suuresta oviaukosta sisälle. Se mitä seuraavaksi tapahtui, oli jotain ällistyttävää. Ensin sukelsi tuulihaukka oviaukosta sisälle, lentäen ylös kattoparrujen päälle, västäräkin ja naakan seuratessa perässä. Muitakin pikkulintuja seurasi näiden kolmen vanavedessä. Mietin, että jos tulee yhtään enempää siivekkäitä, niin alkaa olemaan ahdasta. Lintujen asettuessa sulassa sovussa katon rajaan parrujen päälle päätin kävellä oviaukolle ja ottaa ukkosen murinasta videota. Painoin kännykästä ”nauhoita” ja muutaman sekunnin päästä tienoo sekä lato valaistuivat ja samalla ihan kirjaimellisesti ulkona räjähti, kuin tykillä olisi ammuttu korvan juuressa. Hetken kuului vasemmasta korvasta tasainen ”piiip”. Nyt osui paukku lähelle. Tuntui, että maksa ja haima vaihtoivat paikkaa jysäyksen yhteydessä. Wau, mykistävän komeaa! Innoissani kaikesta näkemästäni unohdin katsoa taakseni, peruutin ladon oviaukolta edelleen kuvaten, kunnes jalan alta kuului “läts” ja samalla Riku huusi myrskyn pauhun ylitse ”Pike, olet vesilätäkössä, nyt pois sieltä” Säpsähdin hereille kuin unesta, miten saatoin laiminlyödä turvallisuusohjeet? Tälläistä ei saisi tapahtua. Sähkö ja vesi eivät ole paras yhdistelmä, joten räpiköin sydän hakaten nopeasti kuivalle betonille. Näin ei saa siis toimia. Tarinan tarkoitus on kertoa se, että ukkosella pitää aina huomioida ympäristöä ja katsoa myös jalkoihin. Hetkeksikään ei sovi unohtaa, miten järeän luonnonvoiman kanssa ollaan tekemisissä.
Samassa salamatutkat sekosivat kummallakin. Kesken kaiken joku suuremmista linnuista päätti poistua ladosta ja onneksi Go pro otti videota tilanteesta. Siitä tuli mukava lisä ukkosvideoon (linkkiviidakko on tekstin lopussa). Pikkulinnut sekä haukka jäivät vielä orsille. Kävi mielessä, että onkohan tämä homma enää järin turvallista, kun linnutkin pakenevat paikalta. Täytyy sanoa, että lato pelasti tilanteen, koska käytännössä kiivaimman salamoinnin aikoihin satoi jatkuvasti eri voimakkuuksilla, niin ulkona ei olisi voinut olla, eikä se olisi edes kannattanut, puhumattakaan turvallisuudesta. Taivaalla sikin sokin risteilevät pilvisalamat kertoivat ilman olevan hengenvaarallinen. Puuskat olivat todella kovia ja Rikun kameran jalusta kaatui pari kertaa, toisella kerralla Riku ehti saamaan siitä onneksi kopin. Täysin vesitiivis Go pro sai nyt myrskykasteensa, ihan sananmukaisesti.
Ja voihan nenä, se adrenaliinin määrä, mikä syöksähti lävitse kehon kaiken jylinän aikana oli valtaisa… Vilkaisin kovimman pamauksen jälkeen aktiivirannekketta, pulssi hipoi sataakolmeakymppiä. Veri pauhasi pitkin kroppaa ja kylmänväreet tuntuivat varpaissa asti. Ja samalla vallitsi täydellinen voittajafiilis. Ilmassa tuoksui otsoni ja salamoita löi jo jokaisella ilmansuunnalla, ladon yli ja ristiin rastiin halkoen tummaa taivasta. Katsoimme hymyillen toisiamme ja nostimme peukalot ylös, oli komeaa päästä kokemaan tämä myrsky. (Olin ennenkaikkea pahuksen onnellinen aviomieheni puolesta, tämä veti vertoja 2022 koetuille Verneri- sekä Mauno-myrskyille. Tuolloin Riku pötkötti sängyssä rakennustelineiltä putoamisen seurauksena selkä murtuneena eikä miehen tulevaisuudesta tai jalkojen toiminnasta oikein tiennyt kukaan, eivät edes lääkärit) Tässä me olimme omilla jaloillamme kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ja yhdessä vaikeudet voittaneina, Riku tosin kaksi senttiä lyhyempänä L1 nikaman murtuman vuoksi. Myrskybongaus ei onneksi katso pituutta 😉 Tätä kokonaisvaltaisen onnistumisen tunnetta ei kertakaikkiaan päihitä mikään! Tuli jälleen vedettyä napakat ylävitoset onnistuneen salamajahdin kunniaksi.
Kun sade hiipui vähän, kannoimme kaikki kuvaustavarat ladosta Transuun ja hyppäsimme hyttiin ihailemaan näkymiä. Kun sade lakkasi, päätin ulkoilla vielä kerran. Näimme vielä muutaman hulppean salaman, mutta vain pari tallentui kameran muistikortille salamoinnin jäädessä taas satavien seinämien taakse. Tajusin siellä peltotiellä seistessäni, että lämpötila on pudonnut, vaatteeni olivat lävitse märät ja viileys otti niskalenkkiä. Lopulta ukkonen etääntyi ja salamasirkus siirtyi kohti Poria. Oli nälkä, jano ja vähän vilu. Ajoimme kotiin ja autossa kävi hirveä pulina, kun kertasimme tapahtunutta. Takana oli kolme tuntia silkkaa salamajuhlaa. Päästyämme kotiin otimme kuvaustavarat kuivumaan, väänsimme sukat, paidat ja shortsit kuiviksi ja ripustimme kaiken hilpentöörin kuivumaan ympäri taloa.
Muistakaahan varata ukkosille lähtiessänne mukaan vaihtovaatteet. Allekirjoittaneella ovat ne omassa autossa, mutta nyt kun matkustimme Rikun autolla, vaatteet jäivät epähuomiossa kotiin…
-Pike
Salama-apilla eli Lightning cameralla kuvatessa vähensimme asetusta nimeltä ”exposure” eli valotusta 1-3 yksikköä miinukselle. Salama kuvat ovat kaikki otettu Honor 8 kännykällä sovelluksen avulla. Trombin kuvat Canon EOS 6D / Canon 24-105mm pyöröpolarisaatio suodattimella, ISO 100, f6,3, 1/400, muut kuvat One plus pro 10
🙂 Video trombista sekä pölypyörteestä löytyvät Taivaanvahdin sivustolta.
🙂 Rikun tekemä huippu-upea kooste 31.5. salamoinnista
🙂 Oma video salamaniskun äänestä täällä
Kuvia myrskypäiviltä:
Vastaa
Tarinoita taivaalta
Tarinoita taivaalta — otteita revontulibongarin päiväkirjasta
30.4-1.5.2024 Vappuyön valot
Suunnittelimme seuraavan eli vapunpäivän jo perinteeksi muodostunutta kivireissua. Tarkoitus olisi lähteä aviomieheni Rikun kanssa kartoittamaan ”uusia huudeja” eli Helsinginrantaa Taivassaloon, joten seuraavana aamuna oli asetettava herätyskello soimaan. Revontulilla oli kuitenkin pieni kortti hihassa. Vilkaisu aurinkotuulen arvoihin puolen yön aikaan sai aikaiseksi sen, että allekirjoittanut lähti sängyn sijaan käymään äkkipikaa ulkona ja onneksi kävin, seurannut revontulinäytelmä oli lyhyt, mutta näyttävä. Ajoin naapurikylään uudelle kuvausalueelle nimeltä Saarenmäki. Alueelle on puuhattu louhosta ja myöhemmin sikalaa, mutta projektit ovat jääneet kesken, toistaiseksi. Nyt Saarenmäessä sijaitseva Isomäki on juuri passeli revontulien ja yöpilvien kuvaamiseen ja toivottavasti pysyisi sellaisena jatkossakin, alue kun on melkoisen naapurissa, käytännössä miltein takapihalla jos näin voisi luonnehtia.
Tämä Isomäen paikka on yksi uusista kuvausalueista, joka tuli koeponnistettua nyt. Kuvauspaikkoja on tullut Laitilaan paljon lisää, nimittäin vuosi sitten tapahtui nimittäin aivan mahdottoman upea juttu. Meillä oli ihan hirveä sininen valokupoli itäisellä taivaalla vielä reilu vuosi sitten ja kuvaaminen kyseiseen suuntaan oli täysin pannassa, tai pikemminkin sanottuna kuvat eivät olleet kauniita, koska ilmiöt hukkuivat siniseen valoon. Mietimme ystäväni Juha Kylänpään kanssa, voisiko asiaan mitenkään vaikuttaa, joten laadimme 2023 maaliskuussa ystäväni kanssa kirjeen sinivalon takana olevalle yritykselle eli Vexvelle. Kirjeen seurauksena Vexve teki todellisen ilmastoteon ja on sammuttanut siitä saakka kaikki tehtaan valot puolenyön jälkeen jatkuen aina aamu viiteen asti. Nyt Linnunrata pääsee meillä yötaivaalla etenkin keväällä oikeuksiinsa. Muutenkin tehtaan valaistusta on säädetty sekä vähennetty radikaalisti, eikä näin ollen idässä pötkötä enää niin korkeaa sinistä valosaastekupolia kuin aivan alkuillalla. Uskomattoman hieno teko tehtaan väeltä, vielä kerran paljon kiitoksia. Mitä Isomäen kuvausalueeseen tulee, se oli todellinen löytö. Periviholliseni rannikon sumu ei tuonne helpolla kiipeä, kalliot ovat melko korkealla merenpinnasta (n. 33m) eli se on yksi korkeimmista kohdista Laitilan alueella. Ainut miinus kuvattaessa on koillisen-kaakon puolelle jäävä korkea puusto joka peittää hieman näkyvyyttä ko. ilmansuuntaan, etenkin horisontin tapahtumia tarkkailessa.
Saavuin paikalle juuri passeliin aikaan. Reposet alkoivat näkyä melkein heti vaalealta taivaalta ja poukin lailla jänön kuvakulmien perässä pitkin kalliota manaten hieman seuraavan päivän herätystä, eikös siitäkin sitten selviä, univelat ehtii kyllä viikonloppuna kuittaamaan. Kallioille lumen sulamisesta syntyneet lätäköt toimivat hienosti etualalla elementtinä. Vappuyönä taivaalle syttyi luonnon oma ilotulitus, kun revontulet täyttivät pohjoisen taivaan. Illasta jäi eritoten mieleen korkeat säteet, jotka näkyivät paljaalla silmälläkin punaisina. Aktiivinen näytelmä kesti vain vähän aikaa, mutta oli näkemisen arvoinen.
Vähän ennen puoli kahta reposet hyytyivät ja kaari laski alas horisonttiin, jäljelle jäivät sykkivät, vihreät revontulet joita syttyi sinne sun tänne riekaleiseen revontulivyöhön. Nappasin vielä matkamuistoksi muutaman ruudun Linnunradasta, joka sekin näkyy Isomäkeen yllättävän hyvin. Laitilan valot jäävät alueella kuvattaessa enemmän pohjoiseen eivätkä ne hävitä matalalla vaakatasossa koillisessa / idän puolella taivasta näkyvää kotigalaksiamme Linnunrataa, joka hädintuskin nousee näin keväällä metsänreunan yläpuolelle. Lehtopöllöt olivat vielä äänessä kuvaajan kavereina ja niiden väräjävää huhuilu kiiri ilmoille kevätyössä, joka ei juuri enää pimene. Kurkien kaihoisat äänet sulautuivat taustalle hämärtyvään, samettiseen, tuulettomaan ja lämpimään yöhön. Mitä tulee lehtopöllöihin, niin niiden äänet olivat jälleen kertakaikkisen upeaa kuunneltavaa. Pöllön aavemainen soundi sopii kevätyöhön kuin nenä päähän.
Seuraavaksi oli aika lähteä kotiin, siirtää katse anovasti nukkumattiin, pussilliseen unihiekan jämiä ja seuraavaan päivään. Sen verran väsynyt olin yön reissusta, että heti kun pääni hipaisi tyynyä, nukahdin. Taivassalon kiviretki sujui seuraavana päivänä yli odotusten ja vihdoinkin löytyi läpikuultavia topaasikiteitä, jotka olivat kohtalaisen jaloja, eivätkä sameita kuten yleensä. Oli siis syytä juhlaan ja myöhemmin saimme vielä lisää juhlan aihetta…
11.-12.5.2024 Revontulikauden päätös (niinhän me taas luulimme)
Äitienpäivän 10.-11.5.2024 eeppinen revontulimyrsky näkyi aivan uskomattoman hienosti pitkin maailmaa. Hönkää riitti vielä seuraavanakin yönä, jolloin yön hämärtyessä viimeisiä kertoja ennen kesää vallitsivat kohtalaiset aurinkotuulen arvot. Päätimme käydä Rikun kanssa reissun päällä. Öinen keväinen luonto on aina hieno kokemus, vaikkei reposia näkyisi ja yön jälkeen voisi sanoa, että ainakin olemme yrittäneet parhaamme.
Lähdimme matkaan hyvissä ajoin eli klo 23 sai Kaariaisten peltoaukea jälleen vieraita. Mutta ah ja voih, ajaessamme kohteeseen aurinkotuuli otti ja hyytyi. Yöllä oli kuitenkin jotain pientä annettavaa reissulaisille ja alkuyöstä saimme ihailla lempipöllöni lehtopöllön saalistusta, se lensi ympärillämme hetken ja nappasi maasta kynsiinsä saaliin – ehkäpä varomattoman hiiren. Uusi, hieno kokemus entisten joukkoon. Myös rusakko saapui ihmettelemään kevätyötä, istuen Mitsuhitsin eturenkaan viereen. Siinä me sitten ihmettelimme porukalla hämärtyvää taivasta.
Suuri yllätys oli kuitenkin se, että onnistuimme arvojen huononemisesta huolimatta näkemään revontulinäytelmän, joka käynnistyi klo 23.45. Oma, henkilökohtainen revontulien kuvaus- / näkemisennätys murskaantui upeasti jälleen, ja siihen sai olla todella tyytyväinen. Nyt ei tarvinnut arvuutella, onko kuvissa revontulia, koska haalea vihreä revontulivyö näkyi paljaalle silmälle hyvin ja illan kruunasi revontulikorona sekä revontuliviuhka, jotka näkyivät hieman ennen puoltayötä ja jälleen vaalealta taivaalta. Reposet olivat punavoittoisia, kuten edellisenäkin yönä. Lopulta taivas tyhjeni klo 01 jälkeen tyystin, joten riemuisalla mielellä lähdimme kotiin nukkumaan.
17.-18.5.2024 Hei, me päätämme taas revontulikautta!
Ennätysjahdissa jälleen, kolmatta kertaa tänä keväänä. Ei ollut turha reissu vaan oma henkilökohtainen ennätys kevätkauden bongatuissa revontulissa rikkoontui jälleen. Vanhin ennätykseni (9.5.2016) oli voimassa aika pitkään. Sitä seurasi eeppinen 10.-11.5.2024 G5-yö, seuraavaksi edellä mainittu 11.-12.5.2024 ja perään tämä, 17.-18.5.2024 välinen yö!! Kuvauspaikaksi valikoitui tällä kertaa parin minuutin ajomatkan päässä oleva Laitilan Lausti, joka sijaitsee lähellä ja siellä on näkyvyyttä tarjolla joka puolelle.
Niin paljon oli valoa taivaalla, että ensin alkuun hirvitti, jääkö kennolle lopulta yhtään mitään. Aurinkotuulen arvot kokivat tutun lässähtämisen juuri ennen hämärää hetkeä, mutta edelleen iltapäivällä ja alkuillalla vallinneet kovat lukemat riittivät näköjään luomaan pienen näytelmän. Silmin tarkasteltuna näin revontulipilarit todella idän puolella vaivoin, mutta onneksi järkkäri sai ne vähän paremmin talteen, kunnes yhden jälkeen idän puolen taivaalle koilliseen syttyi kalpea, korkea punertava revontulipilari joka näkyi silmälle aika hyvin, piti vaan olla olla tarkkana. Mikäli katsottava ilmiö on hento – oli se sitten mikä tahansa – havainnointia auttaa se, että katsoo ilmiön ”ohitse” jolloin se hahmottuu silmälle paremmin.
Kamera näki myös jotain läiskämäistä revontulikamaa, samoin silmä, mutta heikosti ja reposia nähdäkseen piti ottaa kuva auttamaan silmää. Tämä näytelmä ei siis ollut mikään spektaakkeli, mutta uusi ennätys joka tapauksessa. Tuli pyörähdettyä pari kertaa peltoaukealla voitontanssia jänöjen seurana. Ne eivät välittäneet meistä vieraista mitään ja käpälien töminä säesti keväistä, upeaa yötä. Taisimme me ihmisetkin vähän tömistellä siinä voitontanssin kiemuroissa 🙂
Nyt muuten ymmärsin viimein, mitä tarkoittaa se, että jänistä kutsutaan saduissa rumpaliksi. Ympärillämme hämärässä loikki ainakin viisi pupua, jotka rummuttelivat peltoa käpälillään ja juoksentelivat kuvaajien ympärillä väliin spurtaten muutaman metrin päästä meidän ohitsemme. Hämärässä niiden käpälistä lähteet äänet olivat hämmästyttävän kovia ja kiinteä tamppaantunut pelto vielä korosti jänöjen metakkaa. Taivaanvuohen mäkättävä lentoääni kuului ympäristöstä ja väliin töyhtöhyypät rikkoivat muuten täydellistä, ihanaa hiljaisuutta. Eläinten tuottamat äänet kuuluvat öiseen luontoon, toisin kuin ihmisen tuottama älämölö.
Hieno revontulikauden lopetus – taas kerran 😀 Eiköhän se ollut nyt tässä, ja elokuussa sitten seuraavaksi reissuun näiden kavereiden tiimoilta, mikäli Aurinko jaksaa pöhistä. Seuraavaksi listalla on kuitenkin pieni ”loma” ja mahdollisien valaisevien yöpilvien tai ukkosien seuranta ja kuvaaminen. Tulee olemaan hieman jännää valaisevien yöpilvien suhteen, toivottavasti Auringon aktiivisuus ei sulata yökköjä aiheuttavia jääkiteitä mössöksi, kuten viime kesänä ilmeisesti pääsi käymään. Myös ukkoset näyttävät tätä blogia kirjoittaessa hieman kehnoilta, mutta lähtökuopissa ei sovi vielä luovuttaa.
Öiden kuvat on kuvattu Canon EOS 6D:llä ja Irix Blackstonen 15mm laajakulmalla, ellei toisin mainita. Revontulikuvissa asetukset elävät vallitsevan valon mukaan f2.8-4, valotusajat 1,5-4s ja ISO 400-2500. Kännykkä on Oneplus pro 10 ja asetuksena ihan vaan ”yökuvaus” automaatti.
Tervetuloa kesä!
-Pike
heippa , juu . . . reipasta toimintaa yötaivaan ihailu : )
satunnaisesti käyn Ursan saitilla – infoa , kun minäkin tykkään
silloin tällöin käydä kuuta ja tähtiä ihailemassa . . .
olen kyllä elämäni varrella nähnyt revon tuliakin –
kotikaupunki oli kouluaikaan Rovaniemi – olin partiossa , lippukunta
Napapiirin Pojat – käytiin kerran talviretkellä Luosto – tunturilla ( -60 luv. )
oli kyllä hienoja revontulia * * *
nyt asun Lahdessa . . . mietin vain että missä päin suomea
olet nämä hienot kuvat ottanut . . .
vai että sellainenkin on – Mad Aurora Ladies – hienoa että on
kansainvälisiä yhteyksiä . . . on niin paljon erilaisia asioita joita
ihmiset harrastavat . . . mun nuorempi veli 60 + , on harrastanut
tähtiasioita – hänelle on tullut se alan upea lehti , oliko nimenä
Tähdet ja avaruus – juu ,oli googlasin . . .
t . Sepe