Äärirajoilla
Viime kesänä nähtiin todella komeita valaisevien yöpilvien näytelmiä. Seuraava seikkailu sijoittuu viime kesään, 19.-20.7.2022 yölle. Mikä parasta-yöpilvien sesonki on vasta alkamassa ja kirkkaimmat näytelmät ovat edessäpäin!
Aikaisemmin tuona päivänä tuli käytyä parin tunnin reipas kanttarelli jahti joka painoi jaloissa aavistuksen, kun käyskentelin kylätielle katsomaan valaisevien yöpilvien eli yökköjen alias vyppien tilannetta ennen puoltayötä, -rakkaalla ilmiöllä on monta nimeä. Lännen puolelle oli ilmaantumassa jotakin vaaleaa kuitua, samoin pohjoiseen. Tarkkailun aikana myös itään hahmottui pitkä valaisevilta yöpilviltä näyttävä vyö. Näytelmä oli siis kehkeytymässä, – kannatti johdattaa nukkumatti tänä yönä harhaan.
Kävelin takaisin kotiin hieroen käsiäni innoissani yhteen ja ilmoitin aviomiehelleni Rikulle ilouutisen yököistä. Olimme sopineet sienessä, että mikäli yökkösiä ilmaantuu, niin tänä yönä käytäisiin kuvauksellisesti komeassa paikassa eli Palttilan kartanon maisemissa. Yöpilvet ovat siitä niin mahtava ilmiö, että niiden kanssa ei tarvitse hirveästi hosua, mikään jäätävä kiire ei kuvaamaan ole mikäli kuvauspaikkaan ole tuntitolkulla ajomatkaa ja/ tai kaikki kuvaustarvikkeet hajallaan kuin muinaiset Jokisen eväät. Yleensä illan kuvaussuunnitelman saa tehtyä vasta, kun näkee ensimmäiset yökköset, ne voivat lymytä milloin missäkin eli joka kerta etenkin keskikesällä pitää miettiä kuvauspaikka vauhdissa. Yökköset saattavat esiintyä näyttävinä alkuillalla esim. pohjoisen puolella taivasta josta näytelmä saattaa muuttaa yhtäkkiä vallan läntiselle taivaalle, tai levitä jopa koko taivaan näytelmäksi, siksi monasti vaihdan kuvauspaikkaa kesken näytelmän ja nk. back-up suunnitelma on lähes aina oltava olemassa. Yleensä ennen reissuun lähtöä ehtii pakkaamaan tavarat rauhassa ja joskus jopa juomaan kupposen kahvia ennen lähtöä, mutta se on luksusta se 😀
Tämän yön ensimmäinen kuvauspaikka oli hieman erikoisempi, joten odotin malttamattomana alueen tarjoilemaa miljöötä. Olin sopinut Palttilan kartanon omistajan kanssa tiluksilla yöaikaan tapahtuvasta vierailusta. Muistakaa muutkin ilmoitella itsestänne jos menette kuvaamaan yksityisalueille, se on kohteliasta ja nykyään osassa paikoissa kameravalvonnan vuoksi täysin välttämätöntä. (kiitokseksi voi toimittaa kuvia illalta tilusten omistajan meiliin. Täällä Laitilassa vastaavasta järjestelystä on tykätty valtavasti ja sen näkee kuvauspaikkojen monipuolistumisena! Huonompia mestoja saa jo vedellä listoilta ylitse, niin valtavaa on tarjonta)
Kartanolle päästyämme leuat loksahtivat kerran jos toisenkin. Nyt jo alettiin menemään yökköjen kirkkauden suhteen äärirajoilla. Tienoo oli ihan käsittämättömän näköinen hämärässä, kevyt sumu leijaili alempana kasitiellä, tuuhea alueen ikivanha puusto levittäytyi tien pientareelle ja valaisevien yöpilvien lainemaiset muodot kirkastuivat näkyville viljasiilojen yläpuolella. Jysäytimme auton parkkiin kartanolle menevälle tielle ja kävimme ihmettelemään yötaivaan hohtoa. Palttilassa saimme seikkailla sumua karussa reilun tunnin ajan korkealle soraharjulle rakennetun kartanon mailla, mutta pelloilta meidän kuvauspaikkamme takana alkoi puiden latvat katoamaan ja lopulta näkyvyys kartanolla hävisi, niinpä edessä oli paikan vaihto joka tosin suoritettiin hieman ”pitkin hampain”. Kuvausympäristö kun oli oikeasti todella monipuolinen.
Kylläpä menikin kuvaamisen jatkaminen tukalaksi ja haastavaksi, joka puolella oli sumua, usvaa, kosteutta, alapilviä… kollegoilta tuli viestejä myös siitä, että pilvitilanne rannikolla pahenee entisestään. Ja tukkoiselle alkoi näyttämään Laitilassakin, taivas alkoi pilveentymään lännen puolelta. Tosin idässä oli sama homma, eli Laitila sijaitsi jälleen kahden toisiaan lähenevän tavallisen pilvilautan välimaastossa.
Ajoimme takaisin kotikyläämme eli Salonkylään joka on reilun parikymmentä metriä meren pinnasta. Se siirto kannatti. Pieni alue naapurissa oli vapaana sumusta ja näkymä oli pelloille oli uskomattoman kaunis. Yöpilvi näytelmä oli kääntynyt illan aikana taivaalla, joten idän puolelle jäänyt metsä ei enää haitannut yökköjen näkyvyyttä ja samalla koko näytelmä oli noussut taivaalla ylemmäs. Sumu velloi kauempana pelloilla hävittäen tutut maamerkit eli ladot ja puuston näkyvistä, oli hiljaista ja yöpilvet kirkastuivat kirkastumistaan. Johan nyt on näytös!
”Voivatko ne vielä kirkastua lisää”-lause kului puhki illan ja yön aikana ja sitä tuli toistettua kerta toisensa jälkeen. Yökköset näyttivät silkkisiltä tai samettisilta laineilta, jotka joku oli sivellyt taivaalle. Kuvasimme naapurissa aikamme, kunnes kosteus nousi tavoittelemaan kameraa kastellen linssin. Zoomilliseen linssiin en ole saanut passaamaan lämmitintä keulalle, joten linssin huurtuminen oli etukäteen tiedossa oleva seikka. Ei se mitään. Pakkasin kameran laukkuun ja jatkoin kännykällä taltiointia, videota, liveä, kuvia… tämä näytelmä on pakko saada talteen!
Ei vaan olisi halunnut millään luovuttaa eli halu seurata näytelmä loppuun oli kova. Sankan sumun nousu oli kuitenkin ikävä tosiasia. Viimeisenä oljenkortena ajoimme vielä kotikylän toiseen päähän. Jälleen kannattava veto, nyt Palttilan puoli oli osin puhtaana sumusta. Puhaltelin järkkärin linssin pumpun avulla kuivaksi ja jälleen mentiin, kuvaamiseen kameralla sai jatkoaikaa. Tosin kun linssi on kerran vettynyt, se vettyy pian uudestaan mutta nyt ei voi luovuttaa, vaikka kaikki on kohta äärirajoilla-myös kuvaajan kunto.
Kirkkaimmassa vaiheessa yökköset loivat maahan varjoja. Näkymät alkoivat olemaan koillisessa lähes raamatulliset jos asian voi näin ilmaista. Laineet hohtavissa ja hirveän skarpeissa yöpilvissä kirkastuivat vieläkin pienen hetken. Sitten sumu nousi sankaksi ja oli aika ottaa suuntaa kotiinpäin.
En suinkaan mennyt sisätiloihin, vaan jäin pihalle laavulle istumaan ja fiilistelemään koettua yötä ja katsomaan hiipuvia, mutta vieläkin erittäin näyttäviä yöpilviä. Pää sanoi edelleen, että ”mennäänmennäänkuvaamaan” mutta kroppa tuumasi ”ei pysty, ei kykene”. Tuli mieleen lausahdus menneeltä 2021 kesältä “ei koskaan enää sienireissua ja valaisevia yöpilviä samalle vuorokaudelle”. Jaa mitä? Eipä. Ja aina seuraavana vuonna yllätän itseni hipsimästä samassa tilanteessa.
Niinpä istuin ulkona laavulla ja katselin, kun yököt taistelivat näkyvyyttään läpi pilvien sekä sumun, ne hohtivat edelleen kello kolme yöllä infernaalista, sähkönsinistä valoa. Nyt piti huokailla ääneen, niin älyttömän näköistä joka puolella oli. 6/8 taivasta oli lopullinen valaisevien yöpilvien esiintymismäärä. Kiitoksia vaan taivaalle joka taianomaisesti selkeni hetkellisesti puolen yön jälkeen ennen totaalisumu-tukkoa. Oli kyllä maaginen yö. Ja kyllä, nämä yökköset loivat maahan varjoja, niin kirkkaana näytelmä kävi. Kuu jäi komeasti toiseksi. Uskomattoman hieno ja ikimuistoinen yö vaikka tuntui, että paikoin meni vähäsen äheltämiseksi olosuhteiden kanssa, mutta nämä yököt olivat todella kaiken vaivan ja näkemisen arvoiset.
-Pike
Kuvia 19.-20.7.2022 yöltä
