Revontulimaraton
15.-16.4.2025 Aurinko oli jälleen hyvin aktiivisella tuulella ja maata kohti oli tulossa nk. kannibaali-cme joka syntyy, kun kaksi peräkkäin lähtenyttä auringonpurkausta pääsee matkallaan yhdistymään. Odotukset illan ja yön suhteen olivat siis kovat. Vatsanpohjalla alkoi pyörimään iltapäivällä lauma perhosia, kun jännäsimme jaksaako aurinkotuuli tykittää vielä yöllä, illat kun ovat jo mahdottoman valoisia pitkälle yöhön asti. Ystävältäni tuli viestiä asian tiimoilta ja siinä luki ”jännittääkö yö”? En voinut vastata juuri muuta kuin että ”jep, keskimääräistä kovempi panikointi on edelleen käynnissä”. Niinpä lähdimme repokytikseen Rikun kanssa ennen kymmentä Laitilan Kaariaisiin eräälle lammelle. Ajomatkalla pulisimme niin maan vimmatusti toistemme suuhun illan odotuksista. Mitähän jännittävää taivaalla tänä yönä nähtaisiin vai jäisikö yö vain Linnunradan kuvaamisen asteelle?
Kuvauspaikalle parkkeeratessa huomasimme ajovaloissa silmiään siristelevät joutsenet, jotka ilmeisesti olivat entuudestaan tuttuja, lammella on pyörinyt vuodesta toiseen ilmeisen sama pariskunta. Äkkiä autosta valot pois, tarkoituksena ei suinkaan ollut sokeuttaa lintuja. Alkuun linnut hieman säikkyivät hämärässä alueelle pölähtämistämme, joten ajattelimme suoda niille hieman aikaa tottua ihmisen läsnäoloon ja samalla turvaisimme oman liikkumisemme lammen rannalla, urosjoutsen etenkin vaikutti alkuun hieman reviiritietoiselta ja herran täytyi antaa tottua meihin. Oli aika siis suorittaa joutsenkuiskausta. Juttelimme linnuilla matalalla äänellä hevostyyliin (ne jostain syystä puhuvat samaa kieltä kuin kaviokkaat) ”soojaah, ei mitään hätää ja jaaa, hieeeeno joutsen” ja kas, lammella uiskenteleva joutsenpari rauhoittui ihan silmissä ja uskaltautuivat tulemaan jopa hieman lähemmäksi tutkailemaan kahta pelottavaa otusta. Samassa taskussani rapisi ja päivällä kaukaa viisaana ostamani sokeriton suklaalevy ilmoitti olemassaolostaan. Jaoimme siinä odotellessamme suklaalevyn kristillisesti tasan. Energiaa tulisi palamaan aivan poskettomasti yöllä, mutta siitä asiasta olimme onnellisen tietämättömiä vielä toistaiseksi eli suklaatankkaus tuli tarpeeseen.
Odottaessamme joutsenten lopullista hyväksyntää alueelle liikkumiseen revontuliarvot hieman huononivat, mutta hämärtyvällä taivaalla oli silti nähtävillä terhakas tuplakaari. Lopulta linnut olivat hyväksyneet meidät ja uroksen selkäsulat laskeutuneet rauhoittumisen merkiksi. Samassa huonommista arvoista huolimatta revontulikaareen ilmaantui säteitä. Lännen puoli kaaresta näytti aktivoituvan ensimmäisenä, joten kokeilimme heti joutsenten pokkaa pinkomalla autolta ritirinnan niin kovaa vauhtia kuin uskalsimme möykkyisellä pellolla kohti lammen idän puolta, josta aukenee kaunis ja esteetön näkymä länteen. Siirtymä suuntaansa on aina 500 metriä ja lampea ympäröivä alue aika katala liikkua, on myyränkoloja, kynnöstä ja syviä traktorinjälkiä vieri vieressä, joten edestakaisin juoksentelu hämärässä ei kuulunut kummankaan suunnitelmiin eikä oikein bravuuriinkaan. Kynnöksellä liikuttaessa nilkat ovat helposti entiset lonkista tai selästä puhumattakaan. Tarkoitus oli siis selviytyä yöstä ilman ylimääräisiä muljahduksia (toivoa taas sopi..) ja saada jotain kuvasaalista teille lukijoille.
Pääsimme perille lammen toiselle puolella ehjin nilkoin hirveällä Konoset-spurtilla. Saimme juuri kuvaustarvikkeet hollille, kun ensimmäinen näytelmä starttasi-bz arvon ollessa positiivisella huimat 20 yksikköä ja näytelmän alkaessa kuitenkin idän puolelta kaarta, luonnollisesti! Muut repoarvot olivat kovat, aurinkotuuli kävi reilussa 600km/s, tiheys ropsahti reiluun 30 yksikköön ja muutkin arvot olivat punaisella kuin Petteri Punakuonon nenä, joten mietin jotakin sen suuntaista, että muiden arvojen on täytynyt korreloida tilannetta melko reippaalla kädellä, jotta reposet aktivoituivat niinkin huimaan tanssiin, mitä seuraavaksi nähtiin. Ja näinhän se lopulta sitten olikin. Bz-arvo ei siis aina olekaan ihan relevantti!
Ensimmäinen näytelmä sisälti huippukorkeita pilareita ja säteitä. Kun revontulivyö yläosineen aktivoitui, ei ihastuksen huudoista tahtonut tulla loppua, niin uskomattoman komealta reposet näyttivät heijastuessaan tyynen tumman lammen pintaan. Revontulien kirkkaus mahdollisti pienimuotoisen liikkumisen, tosin maaston kuoppia ei kunnolla nähnyt eli vaikutus oli sama kuin otsalampun punaisella valolla, syvyyseroja ei kertakaikkiaan hahmottanut ja muutaman kerran ilmoille kiiri ääneen lausuttu ”auh, siinä olikin kuoppa”. Ensimmäinen näytelmä loppui sykkiviin revontuliin ja kun näytelmä hyvin lyhyen palautumisvaiheen jälkeen alkoi uudestaan, se alkoi superkauniista omegavyöstä. Välillä pimeyttä leikkasi Rikun naurun höystämä sadattelu. Riku tuskaili yöperhosen kanssa, perhonen oli kovin tykästynyt laskeutumaan Rikun nenälle ja kulmakarvalle ja aivastelujen höystäessä muutenkin rikasta yön äänimaailmaa kuului vähän väliä perhoselle lausuttu kehoitus ”ihan kiva, että tykkäät minusta, mutta kutitat nenääni, huspois ja eääääh, mene nyt tiehesi” ja hetken kuluttua sama litania uudestaan perhosen imeydyttya parkkiin jompaan kumpaan kulmakarvaan. Väliin pimeästä kuului: ”Pike auta. Miten mä saan tämän perhosen häädettyä sillee luontoystävällisesti, koska nyt se kehveli mönkii silmälasien alla?!” Vastaukseni ”et mitenkään, se nyt vaan tykkää sinusta” ei ehkä mutinasta päätellen ollut toivottua kuultavaa. Kun yöperhonen tykästyy kuvaajan lämpimään hengitykseen ja vielä lämpimämpään takin kauluksen seutuun, on perhosesta lähestulkoon mahdoton päästä eroon, joten noita vekkuleita pikkukavereita (ja väliin isompiakin) pitää vaan opetella sietämään… Yleensä yöperhosmagneettina toimii allekirjoittanut. Joutsenet uivat välillä kuviin pysytellen silti visusti lammen toisella puolella. Mitenköhän ne saisi houkuteltua vähän lähemmäksi? Mikään hätä ei linnuilla tuntunut olevan eli ne sietivät hyvin liikkumisemme alueella. Muuttolinnuista koostuvaa lentoliikennettä lammen ylitse oli myös jonkin verran. Oli huumaavan kuuloista, kun suurempia joutsenauroja sekä kurkia suorittivat peräkkäin komean ylilennon lammen ylitse ja lammella olijat huutelivat auralle terveisiä. Isojen siipien havina tuntui tulevan kosketusetäisyydeltä. Välillä yksinäinen telkkä mennä päristeli ylitsemme, sen tunnistaa siitä, että siivet pitävät hauskaa ääntä. Myös lehtokurppia onnistuimme kuulemaan. Nyt koittaakin se aika, kun kurpat liimaantuvat kuvaajien läheisyyteen öisin, syynä ehkä houkuttamamme hyönteiset, joita linnut sitten pyydystävät. Onko asia näin, mene ja tiedä.
Kolmas revontulinäytelmä starttasi n.puolen tunnin odottelun jälkeen. Odottelun aikana taivaalla oli kauniita, sykkiviä revontulia joissa oli paljon pinkkiä eli revontulet eivät todellakaan häipyneet taivaalta palautumisvaiheessa kokonaan, kuten yleensä. Alemmas pudonnut revontulikaari nousi hetkessä ylemmäs ja kuvauslampi kävi sekunnissa hyvin ahtaaksi. Revontulien yläosaan kasvoi muutamassa sekunnissa jättiläismäisen punainen yläosa eli giant red top vieraili Laitilan taivaalla jälleen. Punainen osa näkyi silmälle ihan heittämällä ollen jumalaisen kaunis ja kookas, 15mm laajakulma pahus loppui! Tuli infernaalinen kiire ja jopa paniikki: mitä tässä kuuluu kuvata? Ja samassa pohdintamme katkaisi lännen puolen kaaren sivuun ilmestyneet läiskät, jotka alkoivat vaivihkaa venyä lounaan ilmansuuntaan kurkottaen samalla zeniittiin ja sinnehän muodostui tovin päästä itä-länsisuuntainen, etelän puolta taivaalla tervehtinyt Ragda! Kuinka hurjan kaunis se olikaan! Samaan syssyyn ilman hengenvetoa keskitaivaalle puolestaan kiipesi korona…pohjoisen puolella oli samaan aikaan aivan uskomattoman värikylläistä tykitystä, pinkkiä, lilaa, sinistä, oranssia, valkoista..päätä siinä sitten kuvaussuunta! Homma meni ihan pyörimiseksi ja yritin dokumentoida kaiken mahdollisen talteen kuvausmiljöön ollessa sanalla sanoen upea vesiheijastuksineen. Tämänkertainen Ragda oli kyllä maailman kaunein eteeni pölähtänyt revontuli-ilmestys joka syntyi muuten tällä kertaa eräänlaisista sykkivistä vihreistä suikaleista sekä läiskistä.
Taivaalla vieraili jälleen valkeiden/ vaalean pinkkien pilarien lisäksi oranssi jatkuva emissio jonka taustalla sammakoiden tuottama, lähes hypnoottinen kurnutus toimi kuin metrin halko eli taju meinasi lähteä, koska nähty ja kuultu oli vaan yksinkertaisesti niin älyttömän kaunista. Yön äänet olivat muutenkin upeat: lammen lähistöllä olevassa pienessä metsikössä äänteli kumeaääninen huuhkaja, joka sai vastauksen pellon toiselta puolelta olevalta sarvipöllöltä, jonka tuttu ”pulloon puhaltelu”-ääni sai puolestaan vastakaikua peltojen eteläpuolella Tähdenlennon tilalta päivystävältä lehtopöllöltä. Näiden maagisten äänien joukossa taivaalla tanssivat lisäksi kauniit ja värikkäät revontulet. Katsojat olivat hyvin onnellisia ja olotila oli jälleen pieni ja nöyrä, oli upeaa päästä todistamaan näytelmää. Kevät on tosiaan täällä ja yön äänimaailma oli sen mukainen, oli huhuilijaa, visertäjää ja Riku hihkumassa muun joukon jatkona. Taivaanvuohen valittava ja hieman aavemainen mäkättävä ääni kuului kauempaa lammen toiselta puolen pienestä männiköstä revontulien kiivetessä edelleen ylemmäs taivaankannella. Edessämme oli vielä mukava tuokio repolaisten ja myyränkolojen parissa.
Ilmeisesti Riku onnistui pimeydessä tallaamaan kuoppaan hieman pahemmin ja kostoksi vanha vamma eli murtunut L1 nikama päätti alkaa vihoittelemaan. Yöllä puoli kahden jälkeen koitti revontulissa jälleen palautumisvaihe ja heitin Rikun kotiin elpymään kipulääkkeiden pariin ja itse jatkoin vielä hirveällä draivilla nopeusrajoitusten sallimissa rajoissa Laustin peltoaukeille. Lammen rannalla suoritettu juoksentelu ja säntäily alkoi tosin tuntumaan loppuyön tunteina jaloissa- etenkin kun yön aikana olin Kaariaisissa kompastua kynnöksiin ja myyränkoloihin varmasti 58 kertaa ja allekirjoittaneella asiasta muistutteli polvi. Tähän väliin sellainen vinkki, että jos liikutte epätasaisessa hieman tuntemattomassa maastossa, laitelkaa se otsavalo päälle siirtyessänne vaikka pimeänäkö hetkeksi kärsii.
Kurvasin kuvausalueelle ladon edustalle Hitsillä ja otin kameran ja jalustan mukaani. Laustin pellolla vähän matkan päässä olevalle muinaishaudalle olisi jaksettava kävellä melkoisen pehmeässä maastossa, koska kookas kiviröykkiö sopisi kuviin kuin nänä päähän. Eteenpäin sanoi mummo lumessa ilman rollaattoria eli tepastelin itseäni ääneen tsempaten eteenpäin kenties hieman epävaakaasti, mutta hyvin sisukkaasti!
Hautaröykkiölle päästyäni oli vastassani jälleen korkea kaari, jonka sivussa oli…suikaleita ja vihreitä läiskiä? Ragdako? Muutaman kuvan jälkeen taivaalla näkyvä tapaus alkoi näyttämään tutulta. Kun sykkivät läiskät alkoivat kiipeämisen ylemmäs taivaalle jonossa, homma selkiintyi. Tuon on pakko olla IPA eli Isolated Proton Arc! Kuu nousi matalalle kaakkoon ja häiritsi hieman läiskäisen kaaren näkymistä, mutta onnistuin saamaan vihreän nauhamaisen, läiskäisen kaaren kuviin. Valitettavasti revontuli valokuvauksen saralla on vielä paljon opittavaa ja asetukset kamerassa olivat hieman väärät.
Lopulta revontulet muotoutuivat jälleen kauniiksi ja selväpiirteiseksi omegavyöksi jonka yläpuolelle kaareen ilmaantuivat huippukorkeat violetin siniset säteet pilareineen. Värit eivät vaan yötaivaalla ottaneet loppuakseen. Neljän aikaan aamuyöllä taivas kävi vaalenemaan idän puolelta ja täytyy sanoa, että kaikesta nähdystä ja koetusta huolimatta mieli oli virkeä (pää sanoi, että mennään mennään), mutta muuta kehoa väsytti (keho sanoi, että nyt ei kyllä enää pysty) Viimeiset ruudut oli tullut kuvattua silmät puolitangossa ilman sommittelun häivääkään ja autolle tuli käveltyä melkein unissaan. Takana oli reilun kuuden tunnin huhkinta joten aamulla olisin todennäköisesti jälleen mallia ”onnellinen panda” silmäpusseineni.
Seuraavana päivänä heräsin myöhään puolenpäivän aikaan ja keittiöön kömpiessäni silmäpussit muuten saavuttivat kahvinkeittimen ennen minua, mutta oli kyllä valvomisen arvoista taas kerran. Vessan saavutettuani peilistä minua tuijotti juuri se onnellinen panda hymy korvissa asti.
ps. Viimeisiä reposia viedään öiden valoistuessa kovaa vauhtia. Vielä ehtii kyttäilemään vähän, jonka jälkeen edessä on pitkä, toivottavasti kuuma ja myrskyisä yöpilvien täyttämä kesä. Entä uusiiko äitienpäivämyrsky eli Gannonin myteri tänä vuonna? Kaikkea jännää on muutenkin tapahtunut viimeisen kuukauden aikana, joten palaamme niihin vielä kesäkuun blogissa, jossa osallistutaan suurimmalle revontulikytikselle ikinä homman kantaessa komeaa nimeä ”Operaatio Solar Max ”.
Pistäkäähän Tarinoita taivasalta-blogi nyt viimeistään seurantaan! Muistakaa myös tallettaa yön parhaita kuvia tapahtumakertomuksineen Taivaanvahtiin. Meidän havaintomme on täällä.
-silmäpussieläin Pike
Yön kuvasaalista ja Rikun tekemä timelapsytin yöltä.
Kalusto: Canon EOS 6D Mark II ja Irix Blackstone 15mm. Yön asetukset kuvissa laidasta laitaan ISO 1250-3200, f2.4-3.5, 2,5-20s. Timelapse GoPro
