Pidempää lasia taivaskuvaajalle
”Haluaisin halvan, valovoimaisen ja kepeän objektiivin…mielellään sellaisen, jolla näkee tarkkaan kauas”, esittelin toivelistaani. ”Tässä, ole hyvä” sanoi lammas ja ojensi käteeni pienen, orvokeilla koristellun nyytin.
Kaikki ei tuntunut oikealta. Oliko kyse siitä, että kaikki arjessa tuntemani lampaat olivat huomattavasti vähäsanaisempia? Avasin silmät peittoa puristaen: eihän tuollaista kameraobjektiivia voi olla kuin unissa!
Olin selvästi murehtinut aivan liikaa mikä olisi sekä komeettoihin, että kurkiin tepsivä objektiivi uuden kamerarunkoni nokalla.
Hevosella pääsee ja f/2.8:lla kuvaa
Luontokuvaajat ovat aina arvostaneet pitkää polttoväliä. Kaukana käyskentelevät eläimet todennäköisesti poistuvat nopeasti, mikäli niistä koittaa ottaa lähikuvan. Luontokuvaajista nirsoimpia ovat tähtikuvaajat. Vaikka kohteet ovatkin vähemmän arkoja, vaaditaan himmeiden sumujen tallentamiseen yleensä tavallista parempaa valovoimaa (esim. f/2.8).
Hakusessa on siis pitkä ja valovoimainen objektiivi. Tällaisia toki löytyy alan kaupoista. Niissä vain on yksi ilmeisen huono puoli: valovoimaisesta telestä joutuu helposti maksamaan pienen perheauton hinnan.
Pakettiin punttisalikortti?
Jos tässä vaiheessa ei vielä hirvitä, niin järkytys seuraa viimeistään kappaletta nostettaessa. Valovoiman aikaansaamiseksi etulinssi on tyypillisesti himmeitä sisarobjektiiveja leveämpi. Mittasuhteet laajenevat ja objektiivista tulee väistämättä muhkea.
Mikäli saisin käsiini laadukkaan 500 mm f/2.8 objektiivin enkä joutuisi rahasta murehtimaan, olisi edessä silti vaikea paikka. Kaltaiseni hintelä it-mimmi ei moista jötkälettä hevillä nostaisi, vaan objektiivin mukana täytyisi tulla kantaja. Oletko koskaan nähnyt tällaista pakettia tarjolla? Aivan oikein, en ole minäkään.
Viimeistään tähän romuttuvat suunnitelmat pitkäpolttovälisestä valoimurista. Jostain siis on karsittava.
Paras objektiivi on sellainen, jonka ottaa epäröimättä mukaan. Hylkäyssyyksi muodostuu siis helposti paino. Kesän luontolasia valikoivan kannattaakin rehellisesti harkita, minkä kokoinen pötkylä lähtee vielä tuskatta kantoon.
Mistä karsia?
Monen objektiivivalmistajan valikoimasta löytyy perusvaihtoehdot:
70-300mm f/4.5-5.6, painot luokkaa 700g
70-200 f/2.8, painot luokkaa 1,5 kg
100-400mm f/4.0-5.6, paino n. 1,5 kg
Jos punttia on sen verran, ettei 1,5 kg telen raahaaminen vielä aiheuta käsissä vapinaa, päätyy harkintalinjalle valovoima. Painoluokassa löytyy helposti vielä f/2.8 valovoimaisia objektiiveja, mutta polttoväli näissä tuppaa jäämään 200 mm paikkeille. Jos haluat kohteesi lähemmäs, joudut puolestaan karsimaan valovoimasta.
Mitä huonomman valovoiman kohdalla sitten menetetään? Hieman syvyysterävyysvaikutelmaa, lyhyenpää valotusaikaa tai kohinattomuutta. Jos järjestelmäkamerasi kenno on valmiiksi vähäkohinainen, ei välttämättä puhuta suurista asioita. Taivasta kuvattaessa valovoima on tärkeä nimenomaan himmeiden sumumaisten kohteiden tapauksessa. Jos taas olet vannoutunut Kuu- ja planeettabongari, ostoslistallasi on nimenomaan mahdollisimman pitkä polttoväli, valovoimasta viis.
Kuu kolmella eri polttovälillä kuvattuna. Kohde piirtyy kameran kennolle 400 mm polttovälillä kaksi kertaa suurempana: omalla rungollani kuusta jää 200 mm polttovälillä jäljelle noin 400 pikseliä leveä lätkä, kun taas 400 mm tuo kameraan jo n. 800 kuvapisteen pallon.
Mitä lyhyemmän polttovälin kohdalla menetetään? Kohteet piirtyvät kuvaasi pienempinä kuin pitkällä polttovälillä kuvattaessa. Jos kuvaat rajallisen alueen kohdetta, kuten Kuuta tai sumua, mustien reunojen leikkuun jälkeen pikseleitä kohteesta jää jäljelle vähemmän.
Pitkän objektiivin valinta on hienovaraista arvontaa lompakon ja hauiksen koon välillä. Jos kummastakin löytyy paksuutta, mahtuu kameralaukkuun vaikka useampikin lasi.
Tyypillinen yhdistystähtitornin kaukoputki saattaa tarjota huiman 2000 – 4000 mm polttovälin hintaluokassa 10 000 – 20 000 euroa. Valovoima yhdistelmälle jää yleensä f/10:n luokkaan. Monelle halvin tapa päästä käsiksi laadukkaaseen havaintolaitteistoon onkin liittyä paikallisyhdistyksen jäseneksi. Kuva Emma Bruus
Telejatkeilla joustavuutta
Monien tunnettujen objektiivivalmistajien valikoimasta löytyy erilaisia polttovälin muunnoskappaleita. Tyypillisimmillään objektiivin perään liitettävä lisuke muuttaa polttoväliä kertoimilla 1,4x tai 2x. Liittämällä 1,4x telejatkeen 200 mm polttoväliseen objektiivin, saa siis polttoväliä kasvatettua lähes 300 mm tasolle.
Muunnos ei kuitenkaan tule täysin ilman uhrauksia: kärsijä on tässä tapauksessa valovoima (ja tietysti lompakko). 1,4x telejatkeella 200 mm f/2.8 objektiivista tulee 280 mm f/4 ja valovoimaetu on tiessään. Lisäpulikka soveltuu kuitenkin mainiosti tilapäiseen käyttöön.
Koska tarvitsen kaukoputken?
Toden totta, kaukoputki on oikeastaan vain hieman suurempi kameraobjektiivi, josta puuttuu automaattitarkennus ja kuvan kääntö.
Avaruuden kohteiden tapauksessa oikea esityssuunta on muutenkin keskustelukysymys, mutta sukujuhlien kohdalla muutaman optisen komponentin puutos saattaa häiritä. Ei liene toivottavaa, että mummu roikkuu kuvassa ylösalaisin ja itse kohteesta näkyy pelkät nenäkarvat. Aivan oikein, kaukoputket ovat muuten oikein kivoja, mutta soveltuvat huonosti esim. kesähäiden tallennukseen – jos ei muuten, niin viimeistään painonsa puolesta.
Planeetta- ja sumukuvauksessa ne ovat kuitenkin mainiota kapistuksia: jokainen polttovälin tuplaus kaksinkertaistaa koon, jossa kohde piirtyy kamerasi kennolle. Jos kaukoputken optiset osat on tehty jostain muusta kuin olutpullon pohjasta, lisääntyy myös vangitsemiesi yksityiskohtien määrä.
Jos siis tunnet, ettei 400 mm polttoväli enää riitä mihinkään, on edessäsi todennäköisesti kaukoputken osto. Verrattuna pidempipolttovälisiin kameraobjektiiveihin, pääset 500-2000 mm polttoväliluokkaan kaukoputkella kiinni kaukaisiin kohteisiin huomattavasti huokeammalla.
Pieni korjaus:
”1,4x telejatkeella 200 mm f/2.8 objektiivista tulee 280 mm f/5.6 ja valovoimaetu on tiessään”
1.4x telejatkeellaa 200/2.8 muuttuu 280mm f/3.9-linssiksi. 2x TC -> 400/5.6.
Hupsista. Todentotta, aivan noin huono tilanne ei ole.
Hei.
Millaista ISO-asetusta ja valotusaikaa käyttäisit kirkkaasta kuusta
AF-S NIKKOR 200–500mm f/5.6E ED VR ja Nikon AF-S Teleconverter TC-20E III yhdistelmällä, kun polttoväli on 1000mm ja f/11? Runko on Full Frame 36Mt kennolla, ilman automaattitarkennusta ja jalustalla.
Kuun valotuksessa on yksi selkeä sääntö, jonka mukaan mennään: valotusaika ja muut asetukset pitää valita sellaiseksi, ettei kohteen pinta pala pohjaan. Monissa tapauksissa tämä kuitenkin tarkoittaa, ettei maisemasta saa enää ympäröiviä yksityiskohtia kuvaan. Yössä kuvattaessa maisema vaatii pidempiä valotusaikoja kuin itse Kuu. Tätä voi tietysti jonkinverran auringonlaskun jälkeen paikkailla ottamalla HDR-sarjan kohteesta, mutta silti yksi kuvista pitäisi olla niin tumma että Kuun pintaa näkyy. Säkkipimeässä kannattaakin unohtaa maisema ja keskittyä itse Kuuhun.
Polttoväliä kalustossasi on aika paljon ja ilman seurantajalustaa alla en kasvattaisi valotusaikaa yli 0,5s. Suurimmaksi muuttujaksi tässä yhtälössä jää tosiaan ISO-luku, josta perussääntö ”mahdollisimman pieni” pätenee tässäkin tapauksessa. Moderneilla full-frame rungoilla kohina ei enää tuppaa aiheuttamaan pahaa päänsärkyä, mutta periaate pätee edelleen.
Kuusta saa paljon mielenkiintoisempia kuvia, kun ei kuvaa sitä täytenä. Noin pitkällä putkella saattaa saada oikein dramaattisia kuvia sirppivaiheessa, jolloin reunan kraaterit näkyvät parhaiten.
Lähtisin liikkeelle asetuksilla 1/50s ja ISO 100. Kurkistaisin lopputulosta kameran ruudulta ja säätäisin ISO-lukua siihen suuntaan, ettei Kuun pinnassa ole yhtäkään pohjaanpalanutta valkoista kohtaa, pelkkiä harmaasävyjä tasaisesti.
Moderneissa rungoissa tuppaa olemaan live view-toiminto mikä auttaa tarkennuksessa. Jos tällaista ei löydy, kannattaa todellinen äärettömän paikka hakea päivänvalossa vaikka valmiiksi ja merkitä objektiiviin/kaukoputkeen valmiiksi yötä varten. Automaattitarkennuksen puutteesta ei tässä ole minkäänlaista haittaa: se on pimeäkuvaushommissa aika tarpeeton ominaisuus.
Menestystä bongaukseen!